Kesämatka07: Škocjan luolat

8.7. sunnuntai

Jos matkustaa Sloveniaan, kuuluu pakollisiin TOP5-nähtävyyksiin kaikista matkaoppaista vyöryvästä hekumoinnista päätellen tippukiviluolat. Eteläisen Slovenian alueella on valtavia luolastoja, joista tunnetuin on Postojnan tippukiviluola. Jonkin matkan päässä Postojnasta sijaitsee Škocjan tippukiviluola – tai ehkä pitäisi sanoa luolasto – jota kuvataan oppaissa pienemmäksi mutta huomattavasti ”dramaattisemmaksi”. Totta kai kallistumme valinnassamme dramatiikkaan, ja kun kohtuullisen ajomatkan jälkeen (edelleen yövytty Isolassa, Slovenian rannikolla) saavumme Škocjaan, päätöksemme palkitaan.

Retki Škocjan tippukiviluolaan on antoisa: oppaan johdolla marssitaan syvälle maan uumeniin, jossa luolien valtavat mittasuhteet on paljastettu tarkoin suunnitellulla valaistuksella. Valokuvia luolan sisällä ei saanut ottaa, mutta esim. Škocjan esittelysivuilta löytyy hienoja kuvia. Luolat eivät todellakaan ole mitään ”kumarassa kuljettavia”, sillä korkeutta niillä on parhaimmillaan kymmeniä metrejä. Tippukivien, onkaloiden, rotkojen ja muiden luonnon itsensä rakentamien ihmeiden ihastelun lisäksi maanalainen viileys on miellyttävä kokemus: tervetullutta vaihtelua helteeseen.

Luolan pohjalla virtaa Reka, joki, joka on muovannut aikojen kuluessa luolaston. On varsin hämmentävää seisoa sillalla yli 40 metriä joen yläpuolella – jotenkin tulee mieleen kuvia elokuvasta Taru Sormusten Herrasta, jossa Sormuksen viejät matkaavat Morian kaivosten halki. Tietenkään Škocjan luola ei ole lähelläkään Morian ihmeitä, mutta jotenkin luolakokemukseni saa minut vakuuttuneeksi siitä, että Tolkienin kuvaukset eivät ole täysin vailla todellisuuspohjaa.

Postojnan luolassa olisi paremmat mahdollisuudet nähdä Proteus anguinus eli olmi, ”ihmiskala”. Škocjassa Reka virtaa niin kaukana alhaalla, että siihen ei ole mahdollisuutta – ja toisaalta ostamani esittelykirjan mukaan olmia ei ole Škocjan alueella tavattu turistikierroksen tietämillä vaan kauempana, Škocjan kansallispuiston laitamilla. Ai mikäkö on olmi? Tällä kertaa ei tarvitse etsiä Wikipediasta – antaa kaunokirjallisuuden toimia tiedon lähteenä:

Se on sokea. Sillä on kädet ja jalat, mutta nekin ovat jääneet puolitiehen. Jalkojen sijasta sillä on pelkät tyngät ja eturaajoissa kolme sormea. Väitetään, että se voi elää useita vuosia syömättä. Se voi elää epätavallisen kauan, jopa sata vuotta. Sillä ei ole pigmenttiä ja sen nahka on kalpea ja maidonvärinen, melkein kuultava. Ihon läpi voi erottaa pienet verenpunaiset kidukset ja hyvin hennot verisuonet, jotka kulkevat ruumiin ja pikkuriikkisen sydämen kautta. Sanalla sanoen olmi on eräänlainen sisiliskon, kalan ja ihmissikiön välimaastoon sijoittuva epäonnistunut mutantti.

Näin olmia, jonkinlaista Jugoslavian kansallista ihmettä, kuvaillaan jo aiemmin tässä matkakertomuksessa esitellyssä Dubravka Ugresicin romaanissa Kiputilahallitus (suom. Kari Klemelä).

Törmäämme luolassa kuitenkin erääseen outoon otukseen: suomalaisnaiseen, joka on samalla luolakierroksella. Nainen on työmatkalla, ja  vaihdamme hänen kanssaan muutaman sanan matkakuulumisia. Tuntuu hassulta kuulla välillä kotomaan puhetta jonkun muunkin suusta kuin meidän kolmen.

Maanalaisen maailman hämärästä on oikeastaan ihan helpottavaa astella kierroksen päättyessä takaisin päivänvaloon. Luolan mittasuhteista saa hieman käsitystä kuvasta, joka on otettu tullessa ulos luolasta. Suuaukkokin on jo varsin mahtava, ja vain hivenen sisempänä luolassa katon tippukivien välissä lenteli joitakin päivävirkkuja lepakoita. Täällä olisi upeaa odotella illan hämärtymistä ja sitä, kun sakea musta lepakkoparvi syöksähtää kiljahdellen ulos luolasta kohti täysikuun valaisemaa rotkomaisemaa …

(kuva: tinkatinka)

Read Full Post »

Kiputilahallitus

Jos haluaa kurkistaa entisen Jugoslavian alueelta poismuuttaneiden ihmisten sielunmaisemaan ja heidän tilintekoonsa lähimenneisyyden kanssa, kannattaa lukea Dubravka Ugresicin Kiputilahallitus (2004, suom. Kari Klemelä 2007, Like). Ja kannattaa sen lukeminen muutenkin, sillä Jugoslaviassa syntyneen Ugresicin romaani ei käsittele pelkästään maanpaossa elävien suhdetta entiseen kotimaahansa: kirjassa esitellyt ajatuskulut nostalgiasta, häpeästä, muukalaisuudesta ja erityisesti kielen merkityksellistymisestä maanpaossa sekä kulttuurisella että henkilökohtaisella tasolla ovat mielenkiintoisia.

Kirjan kertoja on Tanja Lucic, joka on Jugoslavian kriisin seurauksena päätynyt Amsterdamiin. Siellä hänet pestataan vuodeksi opettamaan ongelmallista oppiainetta: Jugoslavian kieli ja kirjallisuus. Jugoslaviaa ei enää ole olemassakaan, ja aiemmin virallinen yhteiskieli serbokroatia on pirstottu serbiaksi, kroatiaksi ja bosniaksi. Ja se, mitä kielistä on jäänyt jäljelle, on tärvelty kansallistunteella – etninen puhdistus on maissa jo onneksi ohi, mutta kielen ja kulttuurin puhdistaminen uusissa kansallisvaltioissa jatkuu.

Sanoin heille olevani lujasti vakuuttunut, että kroatia, serbia ja bosnia olivat saman kielen muunnelmia.
– Jokainen noista kielistä on murre, jonka takana seisoo armeija. Kroatian, serbian ja bosnian takana seisovat puolisotilaalliset joukot. Ette kai salli, että lähes lukutaidottomat rikolliset jakavat teille kielivaikutusta? minä sanoin.

Jugoslavian kriisin aikana alueelta pakeni satojatuhansia ihmisiä Eurooppaan. Uutiset levittivät kuvaa maan sekavasta tilanteesta, ja sisällissodan tapahtumia puidaan vielä pitkään sotarikostuomioistuimissa. Tuomiot eivät kuitenkaan paranna henkilökohtaisia traumoja, joita ei ole synnyttänyt pelkästään 90-luvun kriisi, vaan jo aiemmatkin tapahtumat. – Kiputilahallituksessa kerrotaan myös Tanjan ex-miehen isästä, joka nuorena partisaanina taisteli uuden ideologian puolesta miehittäjiä vastaan. Joitakin vuosia myöhemmin ideologia kuitenkin petti uskolliset kannattajansa: entinen partisaani joutuu puolueen epäsuosioon ja työleirille. Nuoruuden idealismi palkitaan vuosikymmenten katkeruudella.

Jugonostalgiaa harrastavat lähinnä maasta paenneet. Romaanissa kuvataan, kuinka pakoon lähteneen aika pysähtyy, mutta maahan jääneet joutuvat sinnittelemään ja jatkamaan elämäänsä. Niinpä muukalaisuuden luonne tuplaantuu: Hollannissa entinen jugoslaavi kokee juurettomuutta – ja kun hänelle tarjoutuu mahdollisuus palata kotimaahansa, ei hän enää tunnista sitä omakseen.

Kiputilahallitusta lukiessaan on mielenkiintoista seurata, kuinka kurssilaiset rakentavat menettämäänsä Jugoslaviaa uudelleen muistojensa kautta. Tanja ei nimittäin pyri kurssillaan niinkään toteuttamaan opetussuunnitelmaa, vaan hänen tavoitteenaan on antaa jonkinlaista terapiaa kurssilaisille. Ryhmäterapia on kuitenkin ongelmallista, sillä se nostaa pintaan hyvien muistojen lisäksi tuskallisiakin tuntemuksia. Tanja onnistuu kyllä saamaan aikaan muutosta kurssinsa avulla niin oppilaissaan kuin itsessäänkin; muutosta itseään vain on vaikea kontrolloida, ja niinpä sen tuloksiakaan ei voi ennalta arvata.

– Kirjaa lukiessani ryhdyn itsekin muistelemaan samalla tavalla asioita, esineitä, värejä, kulutustavaroita, vaatteita jne., jotka liittyvät  omaan viattomuuden aikaani, lapsuuteen 70-luvulla ja 80-luvun alussa. Listatessani asioita huomaan, että minun nostalgiaani voi ymmärtää vain oman sukupolveni ihminen, siis suunnilleen 60-70-luvulla syntyneet. Vaikkapa Kekkonen synnyttää aivan erilaisia assosiaatioita 20-luvun tai 50-luvun sukupolvessa. Toisaalta samana vuonnakin syntyneet ihmiset saattavat ammentaa nostalgiansa aivan eri asioista.

(Ja taas käy niin kuin aina välillä innostuessani liikaa: ajaudun yksinkertaisesta listausvaiheestani kuvittelemaan itseni sosiologiksi, joka tutkii nostalgian luonnetta ja sitä, miten nostalgian kautta voisi määritellä erilaisia ihmisryhmiä yhdistäviä mikro- ja makrokulttuurisia tekijöitä, miten tutkimus taipuisi semiotiikan kielelle jne. jne. … Lienee siis parasta jättää Ugresicin romaani nostalgioineen jo rauhaan ja etsiä jotain uutta luettavaa, uusia ajatuksia!)

Read Full Post »