Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘edgar allan poe’

Alkusyksystä joukko ruotsalaisia kirjailijoita herätti keskustelua kirjallisuusmanifestillaan (jos ei ole tutustunut aiheeseen, voi vilkaista Miia Toivion blogista). Teeseissään he ovat huolestuneita mm. siitä, että fiktiivisen ja omaelämäkerrallisen proosan raja on nykykirjallisuudessa pyyhkiytynyt pois. Niinpä he lupaavatkin jättää rauhaan historialliset henkilöt: ei enää romaaneja, joissa mellastetaan vaikkapa jonkun edesmenneen taitelijan elämällä ja väritetään sitä sopivasti sepitteillä.

Kunnioitettava pyrkimys, sillä jos itse olisin kirjailija (tai aikoisin kirjoittaa esikoisromaanin), kiusaus juuri tuollaisen romaanin kirjoittamiseen olisi suuri. Itse asiassa se olisi oikeastaan ainoa mahdollinen tapa, jolla kaltaiseni sanojen raapustelija voisi saada teoksen aikaiseksi. – Fiktion ja elämäkerran sekoittaminen madaltaisi kynnystä kirjallisen urani aloittamisessa ainakin muutamassa asiassa:

1. Mielikuvitukseni on kutakuinkin keskivertotasoa, ja vaikka olenkin lukenut valtavan määrän kirjoja (tai ehkä juuri siksi), en osaa tyhjästä keksiä mitään kiinnostavaa henkilöhahmoa, jonka varaan voisi romaanin rakentaa. Mutta miksi pitäisikään: historiahan on pullollaan särmikkäitä ja moniulotteisia persoonallisuuksia! 

2. Olen melko laiska, niin ajattelussa kuin käytännön toimissakin. Kirjan kirjoittaminen vaatisi valtavasti aineiston keruuta ja suunnittelua: pitäisi tutustua päähenkilön ammattiin, kehitellä uskottava ympäristö ja ihmissuhdeverkosto jännitteineen, analysoida romaanin tapahtuma-aikana vallitsevaa kulttuuria, yhteiskunnallista tilannetta ja asenneilmapiiriä jne. Vaan jos ottaa kohteekseen tunnetun historiallisen henkilön, saa kaupan päälle valmiita koosteita ja analyyseja: parin kolmen elämäkerran, parin tieteellisen tutkimuksen, parin paikallishistoriikin, muutaman esseen ja tietenkin vanhan kunnon Googlen avulla pystyy luomaan jo melko hyvän perustan uskottavalle ja jopa monitahoiselle kokonaisuudelle.

3. Olen vain äidinkielenopettaja, en mikään julkkis tai edes muuten kiinnostava henkilö. Kustannuskynnyksen ylittämiseksi on järjetöntä edes kuvitella kirjoittavansa jostakin perusmarkusta tai tavishelenasta, jos itse on täysin nobody – tai sitten pitäisi kirjoittaa todella hyvin. Sopivasti väritetty tarina tunnetusta henkilöstä myy paremmin. Pelkkä kuuluisa nimi ei kuitenkaan riitä, vaan aihetta täytyy käsitellä sellaisesta näkökulmasta, että se kiinnostaa myös naistenlehtiä. Nojaa, ei taida sekään riittää: kyllä niitä historian uudelleentulkitsijoita kolkuttelee kustantamoiden oville pilvin pimein. Varminta olisikin valita jokin muu kuin aivan perinteinen historiallisen romaanin genre tai ainakin hieman epäoletuksenmukaisempi kohderyhmä, jolle suunnatuille romaaneille kustannusohjelmassa voisi olla tilaa.

Suomalaisten kirjailijoiden joukossa olisi monta potentiaalista ehdokasta. Jos haluaa pelata varman päälle, kannattaa valita joku riittävän kompleksinen henkilö (kriisejä, mielenterveysongelmia), joka on kuollut nuorena (siinä on aina jotakin hohdokasta), johon saa liitettyä jotakin kohahduttavaa (bi- tai homoseksuaali – miksei) ja jonka tuotanto tarjoaisi riittävän vapaasti tulkittavia lähtökohtia elämäntarinan sepittämistä ajatellen (runoilija parempi kuin prosaisti, sillä runojen tuntemuksille helposti keksii vaikka mitä syitä). Ja tietysti romaani kannattaisi sijoittaa kohdehenkilön nuoruuteen, sillä se on aikaa, kun pohja tulevalle tuotannolle luotiin – ja toisaalta nuoruus tarjoaa yhtymäkohdan lukijan omaan elämään, sillä nuoruudessa on aina jotain samaa henkilöstä riippumatta. – Ajankohta on myös tärkeä: kannattaa valita sellainen kirjailija, joka on ollut nuori aikana, jolloin suomalaisessa yhteiskunnassa ja kulttuurissa on eletty kiihkeitä aikoja.

Tällä perusteella kirjoittaisin romaanini alle kaksikymppisestä Uuno Kailaasta, joka painiskelee 1910-luvun lopun Heinolassa seksuaali-identiteettinsä kanssa. Kun juttua höystää Aunuksen retkellä (mahdollisen väärinlukemisen aiheuttaman mielleyhtymän tämän ilmauksen yhteydessä jätän täysin blogini lukijoiden vastuulle), niin saa mukaan toimintaa ja suuria tunteitakin. Oman sävynsä Heinola-kuvaukseen luo tietenkin juuri päättyneen sisällissodan märkivät haavat. 

Kertojana olisi nuoruuttaan muisteleva ja kommentoiva Uuno Kailas 1920-luvun lopussa ajankohtana, jolloin hän on joutunut mielisairaalahoitoon henkisen terveytensä romahdettua. Ja jotta romaaniin saisi hieman positiivisuuttakin, Kailas piristää muisteloidensa ohessa itseään kehittelemällä romanttista tarinaa rakkaudesta, josta hän itse nuorena jäi paitsi. Tarina on häilyvä ja muuttaa muotoaan romaanin edetessä – ja vaikka Kailas ei sitä koskaan valmiiksi kirjoitakaan, tuo se sairauden ja synkkyyden keskelle hieman haikeaa valoa. 

4. Olen herkkä kritiikille – ja kirjoitustyylini sekä  juonen kehittelyni todennäköisesti ei olisi mitenkään häikäisevää, joten kritisoitavaa riittäisi. Monta puutetta voisi kuitenkin romaanissa kompensoida edellä mainitun kaltaisella kirjallisuusaiheella. Jo pelkästään aiheen puolesta teoksen takakansiteksti antaisi kuvan ”fiksusta romaanista” – ja vaikutelmaa tehostaisi lukujen lomaan sijoitellut runositeeraukset maestrolta itseltään sekä viittaukset vaikkapa Kaarlo Sarkian ja muiden aikalaisten teksteihin.  Ja tietenkin tämänkaltainen teos olisi turvallinen valinta mille tahansa palkintoraadille:  rohkea ja kiinnostava  tulkinta suomalaisen klassikorunoilijan nuoruudesta ja elämänvalinnoista. – Suomalaisia menestystarinoitahan tässä genressä ovat olleet esimerkiksi Hannu Mäkelän Mestari (Finlandia-palkinto 1995) ja Helena Sinervon Runoilijan talossa (Finlandia-palkinto 2004).

Hmmm… Totta puhuen,  jos tuo olisikin noin yksinkertaista, olisin luultavasti kirjoittanut jo monen monta faktan ja fiktion sekoitusta Aleksis Kivestä Jean Sibeliukseen. Mutta vaikka kuinka madaltaisi romaanin kirjoittamisen kynnystä, jää jäljelle vielä tuo tärkein ja vaativin työvaihe: kirjoittaminen. – Siksi taidan tyytyä kirjallisuudenkin kohdalla vain ”penkkiurheiluun”: antaa muiden hoitaa raskas ja hikinen homma, minä nautin hedelmistä. Yksi sellainen hedelmä tämän syksyn käännöskirjasadosta on norjalaisen Nikolaj Frobeniuksen Pelon kasvot (2008, suom. Pirkko Talvio-Jaatinen 2009, Tammi), joka sävyttää Edgar Allan Poen elämää jännityskertomuksen aineksilla.

Romaanissa seurataan Poen elämänvaiheita lapsuudesta kuolemaan saakka: henkilöt, asuinpaikat, työpaikat, monet tapahtumat ja Poen teosten syntyvaiheet sekä vastaanotto pohjautuvat Poen elämäkertatietoihin. Myös romaanin toinen keskeinen henkilö, Rufus Griswold, on ollut oikeasti olemassa. Griswold oli 1840-50-luvuilla keskeinen kirjallisuusvaikuttaja Yhdysvalloissa, ja hänen kirjoittamansa pahanilkinen nekrologi Edgar Allan Poesta tämän kuoleman jälkeen on vaikuttanut paljon Poen jälkimaineeseen juoppohulluna kummajaisena. Frobenius dramatisoikin mielenkiintoisesti Poen ja Griswoldin suhdetta. Sepitettä ovat tietysti tapahtumien yksityiskohtaiset kuvaukset, keskustelut ja Poen, Griswoldin sekä muiden keskeisten henkilöiden ajatukset.

Kaikkein radikaaleinta fiktiivistä ainesta teoksessa on juonen trillerimäiset piirteet: Frobenius on kirjoittanut romaaniin keskeiseksi henkilöksi Poen kasvattivanhempien tilalta karanneen orjan, jolle Poe ja tämän kirjoitukset ovat niin suuri ihailun kohde, että hän alkaa muuttaa Poen tarinoita todeksi. Alkaa siis tapahtua pöyristyttäviä murhia, esimerkiksi eräältä naiselta revitään hampaat irti ja hänet haudataan elävältä (Poen novellissa Berenike on vastaava tarina).

Edgar Allan Poe on mainio hahmo romaanin aiheeksi – ja mainio on Frobeniuksen romaanikin, ainakin minunlaiselleni Poe-fanille. Sitä lukiessani en kuitenkaan voinut olla miettimättä, toimisiko kirja yhtä hyvin, jos se olisi muuten samantyylinen, mutta henkilöt olisivat täysin keksittyjä eikä tapahtumilla olisi yhteyttä toistapahtumiin – siis sama tarina kuin nytkin, kuitenkin täysin fiktiivinen.

Tuskinpa. Edgar Allan Poen elämä on erikoinen tarina, mutta vielä erikoisemman ja kiinnostavamman siitä tekee se, että se on myös totta. Melkoinen etu mihin tahansa fiktiiviseen kehitelmään verrattuna.

Read Full Post »

Joskus minulla oli kirjan ostettuani tapana kirjoittaa sen alkulehdelle jokin  ohikiitävä ajatus tai vaikkapa lyhyen selailun perusteella valittu sitaatti kyseisestä teoksesta. Kirjaston poistomyynnistä ostamaani antologiaan Idän ja lännen runot (toim. ja suom. Anselm Hollo ja Markku Lahtela, 1963, Wellin+Göös) olen tuhrannut seuraavasti:

Syys -97

Hollo olisi ollut
syyskuussa Hesassa
keikalla, mutta me
aktivoiduimme
vasta kirjaston
poistomyyntiin …

Ostos ei ollut hassumpi, ja samalla mukaan tarttui myös Hollon oma kokoelma Trobar: löytää (johon sukkeluuksiani joka paikkaan innokkaasti puhkuen olen kirjoittanut lisäyksen: Ja me löysimme …). Lukiessani kotona Hollon ja Lahtelan kokoelmaa teinkin löydön: sivulla 83 oli täysin tuntemattoman ukrainalaisen runoilijan Semjon Kirsanovin runo, joka kuitenkin on minulle – ja varmasti monelle muullekin – hyvin tuttu aivan toisesta yhteydestä:

Mutta minä lähden
taivaanrannan taa.
Ja sinä lähdet
taivaanrannan taa.

Mutta sinä menet taivaanrannan taakse
kuin päivä.
Minä taivaanrannan taakse
kuin varjo
kun päivä on mennyt pois
dyyneille.

Pekka Streng esittää Markku Lahtelan suomentamasta runosta säveltämänsä laulun vuonna 1972 julkaistulla Kesämaa-levyllään (Love Records). Lauluun sisältyy henkilökohtaista tragiikkaa, sillä syöpää nuoresta saakka sairastanut Streng tiesi toista levyään (ensimmäinen oli kaksi vuotta aiemmin julkaistu Magneettimiehen kuolema) tehdessään sen mahdollisesti jäävän hänen viimeisekseen. Niin se jäikin –  Streng kuoli huhtikuussa 1975, hieman alle 27-vuotiaana. – Todennäköisesti Pekka Streng on löytänyt runon Mutta minä lähden juuri tästä Hollon ja Lahtelan toimittamasta teoksesta, sillä Kirsanovin tuotannon laajuudesta huolimatta  en ole löytänyt häneltä muita suomennettuja runoja. Tästä vakuuttuneena olenkin lueskellut Idän ja lännen runot –antologian tekstejä pohtien samalla, mikä muu nuorta muusikkoa olisi niissä voinut kiinnostaa. Beat-sukupolvi Atlantin takaa? Jevgeni Vinokurovin ironinen runon alkusäe: Satakieli oli töissä lehvistössä … ? Vai Andrej Voznesenskin runo Kitaralle?

Aivan Kesämaa-levyn loppuun on kätketty lyhyt piiloraita, jota ei ole mainittu levyn kansiteksteissä.  Se  lievittää Kirsanovin runon aiheuttamaa surumielisyyttä: mukana mulla on paperilunta /satujen tulla /olen unta. – Unen ja kuoleman rinnastaminen runoudessa ei ole mitenkään poikkeuksellista, mutta tapa, jolla Streng sen tekee, on kiinnostava. Vuonna 1969 Streng oli tekemässä Yleisradiolle kuunnelmaa Papiljonttinainen, jossa on hänen sanoittamansa ja säveltämänsä unen maasta kertova Laulu unen maasta (siitä tässä sitaatti, laulu löytyy esitettynä Ylen arkistosta):

kun makuuhuoneesi ikkunaan
tuikkivat kaikki tähdet
ja illan varjot kääntyvät yöhön
unen maahan lähdet

Siellä tapaat ystäviä, joista päivisin
et ehkä tiedäkään
ja kaukana asuvan leikkitoverin kanssa
pääset leikkimään

Jos joku sinulle läheinen
on mennyt tuolle puolen
niin kuin sanotaan
hän hymyillen siellä vastaasi käy
saa kyyneleesi kuivumaan

Unen maa on jonkinlainen rajatila, jossa elävät ja kuolleet kohtaavat, samoin todellisuus ja satu. En väitä, että Pekka Streng itse olisi näin uskonut – mutta laulussa esitetty kuvitelma on kaunis ja kiehtova. Samalla se viittaa esi-isiemme ikiaikaiseen perinteeseen: ennen kristinuskon tuloa ajatus vainajien tapaamisesta unessa tai unen kaltaisessa tilassa olisi ollut aivan luonnollinen – shamaanit pyrkivät siihen tietoisesti shamaanimatkoillaan.

unen-maa2

Levyn kansikuvan maalaus Sonja Lehdon

Ei siis ole mitenkään huono ratkaisu, että viime viikolla postuumisti julkaistun Pekka Strengin kolmannen levyn nimi on juuri Unen maa (Emi). Jo levyn tuotantoprosessi on ollut eräänlaista epätodellisessa rajatilassa taiteilua: tuottaja Jukka Hakoköngäs Olympia-orkestereineen on tehnyt Strengin ”mies ja kitara”-kotiäänitysten pohjalta uusia kappaleita alkuperäisten demonauhojen tunnelmiin eläytyen ja intuitionsa varassa. Kun ääni haudan takaa ja elävä orkesteri kohtaavat, miksei hyvin voisi puhua Papiljonttinaisen laulussakin esitetystä unen maasta. – Ja tietysti niille musiikin harrastajille, jotka ovat kuunnelleet Pekka Strengin Magneettimiehen kuolema – ja Kesämaa-levyjä, yllättävässä ”comebackissa” 33 vuotta kuoleman jälkeen levytetyillä biiseillä on jotakin epätodellista, unenomaista, hurjaa. Aivan kuin Strengin ääni ja viesti todellakin tulisi jostakin kaukaa mutta silti läheltä – unen maasta.

Kesämaahan verrattuna Unen maa on yleisvireeltään jonkin verran synkempi levy, vaikka toki iloisiakin kappaleita mukaan on mahtunut. Levylle valituissa lauluissa on  joitakin kappaleita aivan Strengin viimeisiltä vuosilta, jolloin lähestyvä kuoleman varjo on varmasti ollut paljon läsnä ajatuksissa. Synkkää tunnelmaa luodaan esimerkiksi kappaleessa Itsemurhatalon luona, jossa viitataan erääseen kauhukirjallisuuden klassikkonovelliin:

kuljin itsemurhatalon ohi yöllä,
oli hyvin hämärää
kolkko tunne hiipi sisimpääni,
aioin kulkuani kiirehtää

olin varma, ikkunaan jos katson,
oudon varjon siellä nähdä saan
muistin Usherin ja Edgar Allan Poen,
siihen pysähdyinkin seisomaan

Usherin talon häviö (tai tuho, kuten Jaana Kapari-Jatan käännöksessä) on eräs Edgar Allan Poen tunnetuimmista novelleista. Vuonna 1839 julkaistussa tarinassa kuvattu kartano on demoninen paikka, rakennus, joka tavallaan on elävä olento. Kartanolla on vahva yhteys sitä asuttavaan Usherin sukuun, ja yliluonnollisella tavalla tuo talo ja sitä asuttava perhe ovat samaa juurta – ilman toista ei voi toinenkaan olla olemassa. Rappio, hulluus ja levottomuus näkyvät niin rakennuksessa kuin sitä asuttavissa Usherin suvun viimeisissä edustajissa.

Novellin kertoja saapuu Usherin taloon vuosien jälkeen tapaamaan nuoruudenystäväänsä Roderick Usheria. Tämän sisar Madeleine on sairastunut mystiseen, riuduttavaan tautiin ja Roderick itse pelkää vaipuvansa hulluuteen. Vierailun aikana pahimmat uhkakuvat käyvät vähitellen toteen ja Edgar Allan Poelle ominainen keitos on valmis tarjoiltavaksi lukijalle: hulluuden kehittymisen kuvaus ja elävältä hautaaminen ovat Poen lempiaiheita. – Niin traagisiin mittoihin Pekka Strengin laulu Itsemurhatalon luona ei kuitenkaan kasva. Yhtymäkohta laulun ja novellin välillä löytyy lähinnä siitä, kuinka novellin kertoja kuvaa saapumistaan Usherin talon luokse:

Koko ikävän, pimeän ja äänettömän syyspäivän, jona pilvet riippuivat painostavan alhaalla, olin aivan yksin matkannut ratsain läpi aivan erikoisen aution seudun, ja lopulta, illan varjojen pidentyessä, havahduin Usherin alakuloisen talon lähettyvillä. En tiedä, miten oli – mutta kohta nähdessäni ensimmäisen vilahduksen rakennuksesta mieleni valtasi sietämätön alakuloisuus. Sanon sietämätön, sillä tunne ei ollut lainkaan sukua tuolle runollisuudessaan puoliksi miellyttävälle aistimukselle, jonka ankarimmatkin hävityksen ja kauhun kuvat tavallisesti tuovat mieleen.

Lainaus on Yrjö Kivimiehen suomennoksesta, novellikokoelmasta Korppi ja kultakuoriainen, josta Pekka Strengkin on todennäköisesti kertomuksen lukenut.  Se on vuosikymmeniä ollut Suomessa hyvin suosittu Poe-kokoelma, joka sai varteenotettavan kilpailijan vasta kolme vuotta sitten, kun Jaana Kapari-Jatan laaja suomennoskokoelma Poen kirjoituksista julkaistiin. Kapari-Jatan käännöksenä novelli on saanut suomennosasukseen Usherin talon tuho. Merkitysero on pieni, mutta jotenkin pidän enemmän tuosta häviöstä. Se tavoittaa novellin yliluonnollisen puolen paremmin kuin pelkkä tuho.

Minulle henkilökohtaisesti niin Strengin laulun kuin Poen novellinkin kuvaamat talot ovat ikävällä tavalla tuttuja paikkoja. Ahdistava, demonien riivaama paha talo on nimittäin joidenkin toistuvien painajaisteni peruskuvastoa. Unen maassa on siis pelottaviakin puolia. – Unen maa -levyllä Itsemurhatalon luona -kappalettakin synkempi on Kohtalo, joka on mielestäni koko Unen maa -levyn hienoin laulu. Se alkaa kuin satu:

kun kaupunki peittyy hämärään,
kuka kumma hiipiikään
neonvaloja kaihtaen
suojissa tummien kujien

mutta loppua kohden totuus alkaa paljastua:

vaan eräänä iltana polveltain
koputuksen kuulla sain
hän odotti minua vaieten
oli pakoni turhaa, tiesin sen

Ensi kerran kuultuna laulun loppu on alkuun verrattuna tyrmäävä: tuo alussa mainittu kulkija (jota aloituksen tyylin perusteella voisi luulla vaikka hyväntahtoiseksi pikkumönkiäiseksi) onkin Viikatemies, joka viimein on tullut noutamaan omansa. Laulun viimeisissä säkeissä Kohtalo kutsuu tarinan kertojaa viimeiseen suudelmaan – lihaton käsi viikatteen varteen tarttuneena. – Kohtaloaan ei voi paeta, kuolemaa ei voi voittaa. Sama viesti kuuluu jo Strengin ensimmäisellä levyllä Magneettimiehen kuolema, jolta löytyy kappale Gilgamesh. Maailman vanhimmassa eepoksessa kerrotaan sankarikuninkaasta Gilgamesh, joka on osaksi jumalten kaltainen mutta kuitenkin kuolevainen ihminen. Gilgamesh ei tyydy kohtaloonsa vaan lähtee etsimään ikuisen elämän salaisuutta.

Pekka Strengillä on ollut käytössään Armas Salosen Gilgamesh-eepos (1943, WSOY). Strengin kielellisesti paljon tyylitellympi ja modernimpi versio perustuu eepoksen kohtaukseen, jossa Gilgamesh on saapunut meren rannalla, maailman äärellä sijaitsevan kapakan luokse. Kapakkaa emännöi Siduri, joka opastaa Salosen käännöksen mukaan Gilgameshia näin:

”Gilgamesh, mihinkä juokset?
Elämää, jota etsit, et löytävä ole.
Kun jumalat ihmiset loivat,
osaksi ihmisten kuoleman soivat,
ottivat itselleen käteensä elämän.”

Kun luin Jaakko Hämeen-Anttilan kielellisesti ajanmukaistetun ja nykytutkimukseen perustuvan käännöksen (Basam Books, 2000), yllätyin, sillä tuota kohtausta ei tekstistä löytynytkään. Syy ilmeni Hämeen-Anttilan teoksen loppuun kokoamissa selityksissä. Kuten Kalevalan sankarirunoista, myös Gilgames-eepoksen kertomuksista on olemassa lukuisia eri versioita. Tuo Pekka Strengiä innoittanut kohta ei kuulu niin sanottuun standardiversioon, vaan Salonen on lainannut jakson muinaisbabylonialaisesta versiosta. Tietystikään tämä tosiasia ei vähennä tekstin arvoa: ikivanhaa tarina-ainesta se on joka tapauksessa.

Pekka Strengin säveltämä Gilgames-laulu pitäytyy riveissä, joissa ihmisen kuolevaisuuden lopullisuus todetaan hyvin ytimekkäästi. Kapakanpitäjän puheenvuoro Gilgameshille ei kuitenkaan lopu tähän, vaan hän jatkaa (lainaus Hämeen-Anttilan tekemästä käännöksestä, selitysosiosta):

Gilgames, täytä vatsasi täyteen,
iloitse iltaisin, öin ja päivin.
Jokainen päiväsi olkoon juhla,
öin ja päivin tanssi ja leiki!

Olkoot vaatteesi vasta pestyt,
hiuksesi puhtaat, vartesi kylvetetty!
Katso lasta, jonka käsi on kädessäsi,
iloitkoon vaimo sylissäsi!

Tämä on ihmisen osa.

Ihminen ei voi uhmata kuolemaa, kohtaloaan, mutta hän voi voittaa elämän itselleen: jokaisesta elämään sisältyvästä päivästä ja hetkestä hänellä on mahdollisuus rakentaa onnensa. Tätä puolta Pekka Strengkin lauluissaan tuo esille, niissä iloisemmissa. Kesämaa-levyn Perhonen on Eeva-Liisa Mannerin käännös tsekkiläisestä kansanrunosta. Krista Bendovan kauniisti kuvitetusta (kuvittanut Mirko Hanak) lastenkirjasta Perhonen, hassu varpunen (1963, suom. 1966, Otava) löytyy Perhosen lisäksi myös runo Kuoriainen ja kaste:

Se on Magneettimiehen kuolema -levyllä esitetty toisella nimellä, Laulu hyönteisestä joka nukahti Ruusun vuoteeseen. – Perhosesta kertova runo on hyvin kesäinen ja elämäniloa täynnä:

Kaunis iloinen perhonen
kukkien mettä maistaa
niityillä sinisillä.
Aina on kiire sillä.
Ja ihana aurinko paistaa.

Toisaalta perhosen lentoa seuratessa tunnelmassa on aina läsnä ilon lisäksi suru: hetkessä on riemua, mutta pian se on ohi. – En usko, että jaksaisin iloita jokaisesta sekunnista, jos itse olisin kuolemansairas, vaan kaipaisin jonkinlaista vastapainoa elämän karuudelle. Unen maa -levyllä se löytyy saduista, joihin voi aina mielessään siirtyä pakoon todellisuuden ahtaita lainalaisuuksia. Synkkiä tai surullisia aiheita käsittelevien kappaleiden lomassa on lauluja noidista (Noidat), sammakoista (Sammakko Sim), keijuista (Keijut) ja Muumipeikosta (Muumipeikon tassuttelu). Varsinkin niistä viimeinen on sijoitettu mainiosti Kohtalo-kappaleen jälkeen keventämään tunnelmaa.

Pekka Streng levytti jo Kesämaa-levylle yhden Tove Janssonin runoon säveltämänsä laulun. Kappale … ja tuittu ruusut sai on tehty kauan ennen Muumi-buumia ja japanilaista animaatiosarjaa. Toki muumit olivat suosittuja 1970-luvun alussakin, mutta silloin niihin ehkä liittyi enemmän taiteellisia arvoja kuin nykyään. Ei kaupallistuminen toki ole tuhonnut Muumilaaksoa – animaatiosarja on hyvin tehty ja muumihahmot mukeissa yms. tuotteissa tuovat aidosti iloa arkeen – mutta on se muumeilta hieman niiden viattomuutta vienyt. – Jos Pekka Streng olisi saanut elää pidempään, olisi paljon mahdollista, että Muumilaakso-lauluillekin olisi tullut jatkoa. Millainenkohan muumeista tehdyn animaatiosarjan tunnuslaulu olisikaan Strengin säveltämänä ja esittämänä?

Minulle Pekka Strengin musiikin ja laulujen tärkein sanoma on siinä, että vakava sairaus ja lähestyvä kuolemakaan eivät välttämättä tee ihmisestä kylmää  ja toimintakyvytöntä. Aina voi – ja pitää – uskoa hyvyyteen, satuun ja keijuihin. Aina tarvitaan Strengin kaltaisia idealisteja, vaikka heidän tekonsa ja puheensa saattavatkin vaikuttaa naiiveilta tosielämän realiteetteihin suhteutettuina. Parhaimmillaan idealistit saavat siirrettyä lempeää uskoaan minunkin kaltaisiin kyynikoihin (toki tunnustan: olen piiloromantikko). Ja kyllä, kuunneltuani muutaman kerran Unen maa -levyn Keijut-kappaletta uskon taas – ainakin hetken aikaa – , että kaikki mahdollista on, niin satu kuin hyvyyskin:

Jos et usko että keijuja on,
et silloin niitä nää.
Ja pihassa oleva kivi voi olla
jättiläisen pää.
Jos uskot niin, se mahdollista on,
sillä kaikki mahdollista on

Ensi viikon keskiviikkona 4. helmikuuta suuntaankin Helsinkiin Tavastialle, jossa pidetään Pekka Strengin tribuuttikonsertti. Liian ainutlaatuinen tilaisuus jätettäväksi väliin – ja uskoisin, että kun paikalla on paljon Pekka Strengin musiikin ystäviä, on tunnelmakin poikkeuksellinen: siellä tapaat ystäviä, joista päivisin / et ehkä tiedäkään

 

(Lisätietoa Pekka Strengin tuotantoon ja sanoituksiin liittyen voi katsoa esim. täältä.)

Read Full Post »

Minun kesäfiilikseni alkaa siitä, kun koulussa lauletaan Suvivirsi. En erityisemmin välitä kyseisen laulun sisällöstä tai muodosta, mutta symboliarvoltaan se on minulle merkityksellinen. Kuin ruokakello Pavlovin koirille. Suvivirrestä alkaa vapaus – saa riisua opettajankaavun harteiltaan ja muokata vuorokautensa juuri sellaisiksi kuin haluaa. Sitä olenkin ansiokkaasti tällä viikolla harrastanut, eilen mm. suoritin toisen ”kesäloman aloitus -rituaalini”: kävin kastamassa paljaat varpaani rantaviivalla siitepölypuuroon. Huljutellessa varpaita järvessä ja katsellessa siitepölyn sekoittumista veteen konkretisoituu niin paljon muistoja, tunnetta ja ajatuksia, etten osaa sitä tähän kirjoittaa. Mahdollinen lukijani kuitenkin ehkä ymmärtää, mitä tarkoitan: sama tunne, kun ensimmäisen kerran toukokuussa haistelee tuomenkukintoja, tai kun kuulee satakielen laulavan: ympyrä sulkeutuu, palaa taas samaan hetkeen kuin 5-vuotiaana, 12-vuotiaana, 21-vuotiaana jne.

Kirjallisuuden osalta minun kesääni kuuluu aina dekkareita. Tänä vuonna olen aloittanut kesälomani lukemalla uudelleen kahden klassikkosalapoliisin seikkailuja: Arthur Conan Doylen Sherlock Holmes -tarinoita ja Edgar Allan Poen kirjoittamat kolme C. Auguste Dupin -kertomusta. Holmesin tarinoita löytyy kotikirjastosta useammastakin eri teoksesta ja Poen dekkaritarinat toissa vuonna suomennetusta kokoelmasta Edgar Allan Poe – Kootut teokset (suom. Jaana Kapari, 2006, Teos).

Poe kirjoitti kolme salapoliisikertomusta, joissa päähenkilönä on originelli amatöörietsivä C. Auguste Dupin: Rue Morguen murhat, Marie Rogêt’n mysteeri ja Anastettu kirje. Muutamia kymmeniä vuosia myöhemmin Sherlock Holmesin luonut Arthur Conan Doyle myönsi avoimesti velkansa Poelle niin salapoliisikertomusten keksimisen kuin päähenkilönsäkin suhteen. Yhtäläisyydet Dupinin ja Holmesin välillä ovatkin selvät: molemmat ovat yläluokkaisia herramiehiä, jotka ovat poikkeuksellisen älykkäitä, uskovat tieteellisiin metodeihin ja vannovat johdonmukaisen ajattelun nimiin, ovat psykologisesti tarkkavainuisia havainnoissaan ja käyttäytyvät epäsovinnaisesti aikalaisiinsa verrattuina.

Dupin on puhtaasti amatöörietsivä: ainakaan näiden kolmen kertomuksen perusteella hän ei tunnu tarttuvan kovinkaan hanakasti työtilaisuuksiin, vaikka saavuttamansa maineen takia silloin tällöin avustaakin poliisia. Holmes taas suhtautuu mysteerien ratkaisemiseen intohimoisemmin, ja hänen palvelujaan käytetäänkin ahkerasti. Se, että kyseiset henkilöt eivät ole poliisin virassa, mahdollistaa heille melkoisesti vapautta (ja samalla tietysti myös heidät luoneille kirjailijoille). Oikeastaan kumpikaan ei voisi olla poliisi: Holmes on huumeriippuvainen nero, jonka ihmissuhdetaidoissa ei ole kehumista (erakko, suhtautuu naisiin ongelmallisesti), ja Dupin taas vaikuttaa laiskalta yöeläjältä, jolle päivittäinen tai edes viikottainen työnteko ei sopisi. Kertoja kuvaileekin häntä näin:

Ystäväni oli saanut päähänpiston (sillä miksi muuksi sitä sanoisikin?) rakastua Yöhön sen itsensä vuoksi, ja tähän bizarreriehen – kuten muihinkin hänen eriskummallisuuksiinsa – minä lankesin muitta mutkitta ja antautuen auliisti hänen raisuille oikuilleen. Itse mustanpuhuva jumaluus ei ollut aina kanssamme, mutta me osasimme teeskennellä hänet läsnä olevaksi. Kun aamu alkoi sarastaa, me suljimme vanhan talomme jyhkeät ikkunaluukut ja sytytimme muutaman pitkän ja kapean, vahvasti tuoksuvan kynttilän, jotka loivat vain hyvin himmeää ja kalvasta valoa. Tämän tehtyämme me työllistimme sielumme unilla: luimme, kirjoitimme tai keskustelimme, kunnes kello ilmoitti aidon Pimeyden saapuvan.

Ja kun Yö saapuu, ystävykset lähtevät Pariisin kaduille vaeltaen pikkutunneille saakka. Poemainen romantiikan pimeä hehku luo siis oman sävynsä Dupinin henkilöön, tekee siitä ristiriitaisen: ja yöpuoli on tietysti läsnä myös Holmesissakin, joka vaipuu välillä pitkiksi ajoiksi synkkyyteen lääkiten itseään mm. kokaiinilla. Jonkinasteinen maanis-depressiivisyys lienee säätelee kummankin salapoliisin elämää, sillä myös Dupin vaipuu kertojan mukaan välillä pitkiksi ajoiksi melankoliseen toimettomuuden tilaan.

Ensimmäinen Dupin-tarina, Rue Morguen murhat, on eräänlainen suljetun huoneen arvoitus, jossa kaksi naista on raa’asti murhattu. Kertomus alkaa siitä, kun kertoja (jota ei mainita nimeltä) pyrkii selvittelemään lukijalle, millainen on luonteenlaadultaan analyyttinen ihminen. Johdantonsa jälkeen hän ikään kuin ottaa esimerkiksi ystävänsä Dupinin, ja kertoo Rue Morguen tapauksesta. Kertoja on hyvin samantyylinen kumppani Dupinille kuin mitä Watson on Holmesille. Ja aivan kuten Holmes ja Watsonkin, Dupin ja nimeämätön kertoja päätyvät tarinan alussa kuvatun ystävystymisensä jälkeen asumaan samaan asuntoon.

– Ensimmäisessä Holmes-tarinassa Tulipunainen tutkielma Watson tapaa kemian laboratoriossa puuhastelevan ja epämääräistä opntosuunnitelmaansa toteuttavan Sherlock Holmesin, joka myöhemmin paljastuu olevansa jonkinlainen poliisien ja yksityisetsivien konsultti (vaikeimmat tapaukset tulevat hänelle). Tavattuaan Holmes ja Watson, joilla kummallakin on asunto-ongelmia, päätyvät molemmat Baker Streetin asuntoon. Holmes on Watsonille hämmentävä tapaus: nero, jolla on kuitenkin suunnattomia puutteita yleistiedoissa (hän ei esimerkiksi tiedä Maan kiertävän Aurinkoa!). Pienistä puutteista huolimatta Watson on Holmesin havainto- ja päättelykyvyistä niin vaikuttunut, sanoo Holmesille tämän muistuttavan Poen tarinoiden amatöörietsivä Dupinia. Arthur Conan Doyle tuo siis kirjallisen velkansa ja innoituksen lähteensä esiin jo heti ensimmäisessä kertomuksessaan.

Marie Rogêt’n mysteeri  on paitsi salapoliisikertomus niin myös jonkinlainen mediakriittinen puheenvuoro sekä johdonmukaisen ajattelun tyyppiesimerkki. Eräs nuori nainen on kadonnut, ja koska hän on erään pariisilaisen parfyymipuodin tunnettu ja pidetty myyjä, tapaus herättää laajempaa huomiota. Kadonneen löytäjälle luvataan huomattava palkkio. Jonkin ajan kuluttua joesta löytyy nuoren naisen ruumis, joka tunnistetaan kadonneeksi naiseksi. Lehdistön mielestä tunnistamiseen liittyy kuitenkin ongelmia, ja kirjoittelu jatkuu. Tässä tarinassa Dupin ei edes käy rikospaikalla, kuten Rue Marguen tapauksessa, vaan hän pyrkii analysoimaan tapahtumien kulkua lähinnä lukemalla tarkkaan päivittäin ilmestyviä lukuisia lehtikirjoituksia aiheesta. Kyse on siis ”nojatuolimysteeristä”, jossa salapoliisi ratkaisee tapauksen pelkillä harmailla aivosoluillaan.

Kiinnostavaksi Marie Rogêt’n mysteerin tekee se, että tapaus pohjautuu tositapahtumiin. Mary Rogers -niminen nuori nainen työskenteli newyorkilaisessa tupakkakaupassa. Hän katosi heinäkuussa 1841, ja hänen ruumiinsa löydettiin joesta. Murha herätti paljon mielenkiintoa julkisuudessa. Poe kirjoitti murhasta rikosnovellinsa ja sijoitti sen Pariisiin. Olettaisin, että Poen novellissa esitetyillä katkelmilla lehtien artikkeleista ja todellisella tuon ajan lehtikirjoittelulla on paljon yhteistä. Ainakin Poen Koottujen teosten alaviitteessä viitataan siihen, että todellisella Marylla ja fiktiivisella Mariella on hyvin paljon yhteistä. – Poen novellin loppu jää avoimeksi: Dupinin päättelyketju ja hypoteesi tulee kyllä selvitettyä, mutta itse tapauksen viimeistely puuttuu. Tämä johtuu siitä, että murha oli novellin kirjoittamishetkellä ratkaisematon – ja on käsittääkseni vieläkin. (Mary Rogersin murhasta löytyy netistä paljon tietoa englanniksi, esim. täältä.)

Poen viimeisessä Dupin-tarinassa Anastettu kirje on sama perusidea kuin joissakin Holmes-tarinoissakin: kallisarvoinen kirje (tai asiakirja/valokuva, kuten joissakin Holmes-tarinoissa) on kadonnut, ja vaikka todennäköinen anastaja on selvillä, ei sitä etsinnöistä huolimatta ole löydetty. Dokumentti on varastettu eräältä hovin jäseneltä kunikaallisessa budoaarissa (!), ja varastaja on eräs ministeri. Pariisin poliisiperefekti on tehtnyt kaikkensa löytääkseen kirjeen, mm. apulaisineen tutkinut käytännössä joka sentin ministerin asunnosta. Mitään piilopaikkaa ei kuitenkaan ole löytynyt. Niinpä prefekti tulee pyytämään Dupinin apua. Lähes vastaavanlainen kohta löytyy Holmes-tarinasta Böömiläinen skandaali, jossa Böömin kuningas yrittää saada arkaluontoisen valokuvan entiseltä ystävättäreltään Irene Adlerilta. Kuningas kertoo Holmesille:

”Olemme yrittäneet viisi kertaa. Palkkaamani murtovarkaat  tutkivat hänen asuntonsa kahdesti. Kerran kävimme läpi hänen matkatavaransa. Hänet on ryöstetty kahdesti. Kaikki on ollut turhaa.”

Ja kertomuksessa Anastettu kirje poliisiprefekti taas toteaa Dupinille:

”Hänen kimppuunsa on käyty kahdesti ikään kuin maantierosvojen toimesta ja hänet on tutkittu perin pohjin minun valvonnassani.”

Tässä tarinassa Dupin jalkautuu ja löytää kirjeen niin ilmeisestä paikasta, että kukaan muu ei ole sitä tullut ajatelleeksikaan: käytetty kikka lukuisissa tarinoissa ja elokuvissa – paras tapa piilottaa tavara on pitää se esillä. Toimii tarinoissa, mutta en ole täysin vakuuttunut, että temppu onnistuisi todellisuudessa. Joka tapauksessa Anastetun kirjeen juoni on ehyin tästä kolmikosta: Rue Morguen murhat ei yllättävine loppuratkaisuineen tee riittävästi oikeutta salapoliisityölle ja Marie Rogêt’n mysteeri taas koostuu turhankin paljon lehtiartikkeleiden luennasta ja sen loppu jää avoimeksi.

Kuitenkin Poen Dupin-tarinoilla on arvonsa. Niissä esitellään ensimmäistä kertaa nerokkaan ja omintakeisen yksityisetsivän prototyyppi, jota populaarikirjallisuudessa myöhemmin hyödyntävät Arthur Conan Doylesta alkaen lukuisat dekkarikirjailijat (tai oikeastaan Sherlock Holmes on se esikuva, sillä Dupin ei ole kovin tunnettu eikä pelkästään kolmen tarinan kautta vielä kovin suurta esikuvaa voisi rakentuakaan).  Joka tapauksessa merkityksellistä on Dupinin käyttämät metodit, tiede ja erityisesti johdonmukaisen ajattelun korostaminen. Se on tarinoiden keskeinen teema. ”Oppipoika” Sherlock Holmes tiivistää tämän hyvin tokaisussaan Watsonille:

”Rikos on yleinen ilmiö, mutta johdonmukainen ajattelu sitä vastoin harvinaista.”

Dupin-tarinoiden eräs puute onkin se, että niissä keskitytään enemmän itse metodin esittelyyn kuin juonen kehittelyyn. Doyle onnistuu kummassakin, ja siksi hänen sankarinsa Sherlock Holmes on säilyttänyt suosionsa nykypäivään saakka, kun taas C. Auguste Dupin on vaipunut unholaan. Myöskään Dupinin kykenevyys ei tule samalla lailla toteen näytetyksi, sillä hänelle ei ole luotu Moriartyn kaltaista todellista haastetta – vihollista, jonka rikollisen mielen nerokkuus  ja oveluus olisi lähes tasavertainen tarinan sankariin verrattuna.

                                                ————————–

Dekkarinovellit Dupinin ratkaisemista mysteereistä ovat tietysti vain pieni osa upeaa kokoelmaa Edgar Allan Poe – Kootut kertomukset. Uusien tuttavuuksien (ainakin minulle monet kokoelman novelleista olivat ennen lukemattomia) lisäksi lukija löytää klassiset Poe-tarinat: Kultakuoriainen, Punaisen surman naamionäytelmä, Kielivä sydän, Kuilu ja heiluri, Berenike jne. Ja jokainen niistä on tietysti pieni elämys, uudelleenkin koettuna.

Read Full Post »

Televisiossa alkaa uusi kymmenosainen sarja lapsuuden kirjamuistoista. Tänään Kari Väänänen ja Birgitta Ulfsson keskustelevat Tarzanista (TV1, klo 21.45). Itsekin aikoinaan luin kaikki Tarzan-kirjat, ja täytyy myöntää, että apinamiehen raa’an urouden ja toisaalta aristokraattisen jalouden hämmentävässä sekoituksessa on edelleen lukijanmieltäni kutkuttavaa vetovoimaa (kerran lapsi, aina lapsi).  Eräs Tarzan-kirjojen vaikuttavimmista kohtauksista (tai ainakin se oli 9-vuotiaan lukijan mielestä vaikuttava, koska on jäänyt niin hyvin mieleen) on pelastusvene-kohtaus romaanista Tarzanin paluu. Laiva on haaksirikkoutunut, ja Jane on joutunut kahden miespuolisen matkustajan (Clayton ja se venäläinen pahis) ja kolmen merimiehen kanssa pelastusveneeseen. Ruokaa ja juomaa ei ole, ja päivien kuluttua porukka alkavaa harventua. Ensimmäinen kuollut heivataan laidan yli, yksi tulee hulluksi ja hyppää itse mereen. On tehtävä valinta: joko kaikki kuolevat nälkään tai sitten yksi uhrautuu muiden hyväksi.

Miehet arpovat uhrautujan kolikolla. Jane on naisena valinnan ulkopuolella (ritarillista!). Kannibalismiin saakka kirjassa ei kuitenkaan edetä: vanhimman kolikon (ja samalla kuolemantuomion) saanut Clayton pelastuu täpärästi, sillä maata ilmestyy näköpiiriin. – 9-vuotiaana olin täysin varma, etten vastaavassa tilanteessa söisi ihmistä. Kuolisin mieluummin. Nyt olen edelleen samaa mieltä, mutta samalla kuitenkin tiedän, että käsitykseni on ideologinen eikä perustu tosiasioihin: kriisitilanteessa tabut murtuvat ja moraali joutuu koetukselle, jota on vaikea kuvitella hörppiessään kahvia tietokoneen äärellä.

Tarzanin paluu -lukukokemukseni jälkeen olen törmännyt tähän kannibalismi-dilemmaan lukuisia kertoja, viimeksi Edgar Allan Poen romaanissa Arthur Gordon Pymin selonteko (1838, suom. Jaana Kapari-Jatta, 2008, Teos), joka on matkakertomuksen muotoon puettu fiktiivinen romaani. Kirjan esipuhe on hämmentävä: sen on allekirjoittanut A. G. Pym, joka kertoo osan kertomuksestaan julkaistun aiemmin Edgar Allan Poen nimellä ja ikään kuin kyse olisi sepitteestä. Nyt Pym haluaa korjata erehdyksen ja julkaisee matkakertomuksensa omalla nimellään. 1800-luvulla joku lukija saattoi mennäkin vipuun: painetulla sanalla oli arvoa, ja jos tarinan sanottiin olevan totta, niin luultavasti moni sitä myös piti totena. – Luulisi kuitenkin, että jo nimien samankaltaisuus olisi johdatellut tuon ajan lukijat päättelemään, kuka kirjan on kirjoittanut.

Poen romaani on kiehtova seikkailukertomus, joka loppua kohden muuttuu todella merkilliseksi. Alussa kaksi nuorta miestä, Pym ja hänen ystävänsä, Augustus, lähtevät valaanpyyntialuksen mukana pitkälle retkelle. Augustus saa laivalle pestin, mutta Pym tulee mukaan salamatkustajana, joka piiloutuu ruumaan aikoen paljastaa itsensä vasta kaukana merellä, jolloin häntä ei enää voisi palauttaa maihinkaan vaan hänet olisi pakko hyväksyä miehistön jäseneksi.

Valaanpyyntialus lähtee Nantucketista. Paikannimessä on tuttu kaiku maailmankirjallisuuden ystäville, sillä samasta satamasta aloittaa kohtalokkaan matkansa myös Pequod-niminen alus kapteeninaan Ahab Herman Melvillen romaanissa Moby Dick. Melville sai innoituksen romaaniinsa tositapahtumista, sillä 1800-luvun alussa Nantucketista valaanpyyntiin lähtenyt Essex joutui kaskelotin runtelemaksi (uskomattoman tarinan voi lukea Nathaniel Philbrickin kirjasta Kamppailu merta vastaan. Valaanpyyntialus Essexin tarina. Tammi 2001). Valasjahti päättyi epäonnisesti, kun valasparvessa mukana ollut jättimäinen yksilö runteli tukialuksen niin pahasti, että se upposi jonkin ajan kuluttua. Miehistö jäi pyyntiveneidensä varaan. Ja siitä vasta varsinainen tragedia alkoi: loputon, viikkokausien soutumatka, ja lopulta myös kannibalismia: ensimmäinen kuollut heitettiin vielä mereen (kuten Tarzan-kirjassakin), mutta nälän ja epätoivon yltyessä merimiehet alkoivat syödä kuolleita tovereitaan. Ja lopulta koitti hetki, jolloin arpa sai päättää, kenen on kuoltava jotta muut eläisivät. – Melvillen romaanissa ainoastaan kertoja, Ismael, jää henkiin, ja hänet onnekkaasti poimii merestä toinen alus. Niinpä Moby Dick romaanina päättyy siihen, mistä Essexin tarina oikeastaan alkaa.

Edgar Allan Poen romaanissakin päädytään kannibalismiin. Ensin kuitenkin päähenkilö on vähällä kuolla janoon ja hapen puutteeseen laivan ruumassa, sitten hän joutuu kohtaamaan laivalla kapinaan nousseet julmat merimiehet ja lopulta laiva haaksirikkoutuu kovassa myrskyssä. Koska ruuma on täynnä tyhjiä valaanöljytynnyreitä, alus ei kuitenkaan täysin uppoa, vaan ajelehtii hylkynä juuri ja juuri veden pinnan tasalla. Muutama eloonjäänyt on kuitenkin nälkäkuoleman partaalla, sillä ruokavarasta on veden alla, ulottumattomissa. – Tässä kirjassa Poe on käyttänyt jo kerran aiemmin kauhukirjailijan kykyjään kuvatessaan päähenkilön ahdinkoa ruumassa sivutolkulla, ja nyt sama riuduttava kerronta jatkuu hieman toisenlaisissa olosuhteissa. Viimein vedetään pitkää tikkua, ja väistämätön tapahtuu.

Mestarillisen traagiseksi Poen kuvaaman kannibalismi-kohtauksen tekee se, että hieman myöhemmin (kun lyhimmän tikun vetänyt merimies on kaluttu luita myöten) osoittautuu, että ketään ei olisi tarvinnutkaan syödä. Päähenkilö muistaa, mihin on piilottanut kirveen, jolla voidaan murtaa tie ruokavarastoon … Tarzanin paluu -romaanissa Burroughs menee siitä, missä aita on matalin: maa alkaa juuri häämöttää, joten lajitoverin henki säästyy. Mutta Poella ei ole mitään häpyä, sillä hän sekä rikkoo tabun että julmalla tavalla osoittaa uhrauksen tarpeettomaksi.

Voi kannibalismia tapahtua muuallakin kuin merellä, eikä välttämättä tarvitse matkata ajassa taaksepäin 1800-luvulle saakka sitä kohdatakseen. Jokunen viikko sitten televisiosta tuli dokumentti Andeille vuonna 1972 syöksyneen matkustajalentokoneen epätoivoisesta selviytymistarinasta. Onnettomuuudesta eloon jääneet eivät olisi selvinneet yli kahta kuukautta vuorten keskellä äärimmäisissä olosuhteissa elleivät he olisi käyttäneet ravintonaan menehtyneitä tovereitaan. Lehdistötilaisuudessa henkiinjääneet kuvailivat kannibalismia eräänlaisena ”ehtoollisena”, jolla he kunnioittivat menehtyneitä ja joka samalla mahdollisti heille elämän. Hirvittävä, mutta samalla hyvin kaunis ajatus.

Read Full Post »

%d bloggers like this: