Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘edgar rice burroughs’

Televisiossa alkaa uusi kymmenosainen sarja lapsuuden kirjamuistoista. Tänään Kari Väänänen ja Birgitta Ulfsson keskustelevat Tarzanista (TV1, klo 21.45). Itsekin aikoinaan luin kaikki Tarzan-kirjat, ja täytyy myöntää, että apinamiehen raa’an urouden ja toisaalta aristokraattisen jalouden hämmentävässä sekoituksessa on edelleen lukijanmieltäni kutkuttavaa vetovoimaa (kerran lapsi, aina lapsi).  Eräs Tarzan-kirjojen vaikuttavimmista kohtauksista (tai ainakin se oli 9-vuotiaan lukijan mielestä vaikuttava, koska on jäänyt niin hyvin mieleen) on pelastusvene-kohtaus romaanista Tarzanin paluu. Laiva on haaksirikkoutunut, ja Jane on joutunut kahden miespuolisen matkustajan (Clayton ja se venäläinen pahis) ja kolmen merimiehen kanssa pelastusveneeseen. Ruokaa ja juomaa ei ole, ja päivien kuluttua porukka alkavaa harventua. Ensimmäinen kuollut heivataan laidan yli, yksi tulee hulluksi ja hyppää itse mereen. On tehtävä valinta: joko kaikki kuolevat nälkään tai sitten yksi uhrautuu muiden hyväksi.

Miehet arpovat uhrautujan kolikolla. Jane on naisena valinnan ulkopuolella (ritarillista!). Kannibalismiin saakka kirjassa ei kuitenkaan edetä: vanhimman kolikon (ja samalla kuolemantuomion) saanut Clayton pelastuu täpärästi, sillä maata ilmestyy näköpiiriin. – 9-vuotiaana olin täysin varma, etten vastaavassa tilanteessa söisi ihmistä. Kuolisin mieluummin. Nyt olen edelleen samaa mieltä, mutta samalla kuitenkin tiedän, että käsitykseni on ideologinen eikä perustu tosiasioihin: kriisitilanteessa tabut murtuvat ja moraali joutuu koetukselle, jota on vaikea kuvitella hörppiessään kahvia tietokoneen äärellä.

Tarzanin paluu -lukukokemukseni jälkeen olen törmännyt tähän kannibalismi-dilemmaan lukuisia kertoja, viimeksi Edgar Allan Poen romaanissa Arthur Gordon Pymin selonteko (1838, suom. Jaana Kapari-Jatta, 2008, Teos), joka on matkakertomuksen muotoon puettu fiktiivinen romaani. Kirjan esipuhe on hämmentävä: sen on allekirjoittanut A. G. Pym, joka kertoo osan kertomuksestaan julkaistun aiemmin Edgar Allan Poen nimellä ja ikään kuin kyse olisi sepitteestä. Nyt Pym haluaa korjata erehdyksen ja julkaisee matkakertomuksensa omalla nimellään. 1800-luvulla joku lukija saattoi mennäkin vipuun: painetulla sanalla oli arvoa, ja jos tarinan sanottiin olevan totta, niin luultavasti moni sitä myös piti totena. – Luulisi kuitenkin, että jo nimien samankaltaisuus olisi johdatellut tuon ajan lukijat päättelemään, kuka kirjan on kirjoittanut.

Poen romaani on kiehtova seikkailukertomus, joka loppua kohden muuttuu todella merkilliseksi. Alussa kaksi nuorta miestä, Pym ja hänen ystävänsä, Augustus, lähtevät valaanpyyntialuksen mukana pitkälle retkelle. Augustus saa laivalle pestin, mutta Pym tulee mukaan salamatkustajana, joka piiloutuu ruumaan aikoen paljastaa itsensä vasta kaukana merellä, jolloin häntä ei enää voisi palauttaa maihinkaan vaan hänet olisi pakko hyväksyä miehistön jäseneksi.

Valaanpyyntialus lähtee Nantucketista. Paikannimessä on tuttu kaiku maailmankirjallisuuden ystäville, sillä samasta satamasta aloittaa kohtalokkaan matkansa myös Pequod-niminen alus kapteeninaan Ahab Herman Melvillen romaanissa Moby Dick. Melville sai innoituksen romaaniinsa tositapahtumista, sillä 1800-luvun alussa Nantucketista valaanpyyntiin lähtenyt Essex joutui kaskelotin runtelemaksi (uskomattoman tarinan voi lukea Nathaniel Philbrickin kirjasta Kamppailu merta vastaan. Valaanpyyntialus Essexin tarina. Tammi 2001). Valasjahti päättyi epäonnisesti, kun valasparvessa mukana ollut jättimäinen yksilö runteli tukialuksen niin pahasti, että se upposi jonkin ajan kuluttua. Miehistö jäi pyyntiveneidensä varaan. Ja siitä vasta varsinainen tragedia alkoi: loputon, viikkokausien soutumatka, ja lopulta myös kannibalismia: ensimmäinen kuollut heitettiin vielä mereen (kuten Tarzan-kirjassakin), mutta nälän ja epätoivon yltyessä merimiehet alkoivat syödä kuolleita tovereitaan. Ja lopulta koitti hetki, jolloin arpa sai päättää, kenen on kuoltava jotta muut eläisivät. – Melvillen romaanissa ainoastaan kertoja, Ismael, jää henkiin, ja hänet onnekkaasti poimii merestä toinen alus. Niinpä Moby Dick romaanina päättyy siihen, mistä Essexin tarina oikeastaan alkaa.

Edgar Allan Poen romaanissakin päädytään kannibalismiin. Ensin kuitenkin päähenkilö on vähällä kuolla janoon ja hapen puutteeseen laivan ruumassa, sitten hän joutuu kohtaamaan laivalla kapinaan nousseet julmat merimiehet ja lopulta laiva haaksirikkoutuu kovassa myrskyssä. Koska ruuma on täynnä tyhjiä valaanöljytynnyreitä, alus ei kuitenkaan täysin uppoa, vaan ajelehtii hylkynä juuri ja juuri veden pinnan tasalla. Muutama eloonjäänyt on kuitenkin nälkäkuoleman partaalla, sillä ruokavarasta on veden alla, ulottumattomissa. – Tässä kirjassa Poe on käyttänyt jo kerran aiemmin kauhukirjailijan kykyjään kuvatessaan päähenkilön ahdinkoa ruumassa sivutolkulla, ja nyt sama riuduttava kerronta jatkuu hieman toisenlaisissa olosuhteissa. Viimein vedetään pitkää tikkua, ja väistämätön tapahtuu.

Mestarillisen traagiseksi Poen kuvaaman kannibalismi-kohtauksen tekee se, että hieman myöhemmin (kun lyhimmän tikun vetänyt merimies on kaluttu luita myöten) osoittautuu, että ketään ei olisi tarvinnutkaan syödä. Päähenkilö muistaa, mihin on piilottanut kirveen, jolla voidaan murtaa tie ruokavarastoon … Tarzanin paluu -romaanissa Burroughs menee siitä, missä aita on matalin: maa alkaa juuri häämöttää, joten lajitoverin henki säästyy. Mutta Poella ei ole mitään häpyä, sillä hän sekä rikkoo tabun että julmalla tavalla osoittaa uhrauksen tarpeettomaksi.

Voi kannibalismia tapahtua muuallakin kuin merellä, eikä välttämättä tarvitse matkata ajassa taaksepäin 1800-luvulle saakka sitä kohdatakseen. Jokunen viikko sitten televisiosta tuli dokumentti Andeille vuonna 1972 syöksyneen matkustajalentokoneen epätoivoisesta selviytymistarinasta. Onnettomuuudesta eloon jääneet eivät olisi selvinneet yli kahta kuukautta vuorten keskellä äärimmäisissä olosuhteissa elleivät he olisi käyttäneet ravintonaan menehtyneitä tovereitaan. Lehdistötilaisuudessa henkiinjääneet kuvailivat kannibalismia eräänlaisena ”ehtoollisena”, jolla he kunnioittivat menehtyneitä ja joka samalla mahdollisti heille elämän. Hirvittävä, mutta samalla hyvin kaunis ajatus.

Read Full Post »

Apinaäiti

   

Suomalainen moderni äiti osoittaa äidinrakkauttaan ottamalla pakasteesta valmispitsan sulamaan. Hellästi hän kirjoittaa lapulle: ”Lämmitä mikrossa. Voi mennä myöhään. Soittelen. – Äiti.” Ovi sulkeutuu, kaverinsa luota palaavaa tytärtä jää odottamaan tuttu hajuveden tuoksu. Se rauhoittaa, kun illalla tuntuu yksinäiseltä ja televisiossa synkkäkatseinen mies murhaa jo kolmannen uhrinsa.

 

Toisin oli ennen. 1900-luvun alun afrikkalaisessa apinayhteisössä äidinrakkaus näyttäytyy alkukantaisena ja voimakkaana vaistona. Se on alituista läsnäoloa ja hellää huolenpitoa. Ja kun vaara uhkaa, naarasapina paljastaa kulmahampaansa lastaan suojellakseen. Ne ovat todelliset äidinkasvot: kiihkeät ja kuolettavat.

 

Edgar Rice Burroughs on luonut erään kirjallisuuden uljaimmista äitihahmoista. Kun Tarzanin vanhemmat kuolevat, poika ei jää vaille huolenpitoa. Kala, pentunsa juuri menettänyt apinanaaras, tarjoaa hänelle karvaisen rintansa ja lämpimän sylinsä. Kala luopuu yhteisönsä arvostuksesta ja uhraa kaiken vapaa-aikansa rumalle rääpäleelle, hitaasti kehittyvälle karvattomalle pennulle.

 

Kasvattiäitiydensä tähden Kala jopa luopuu biologisesta äitiydestä. Hän ei voi tehdä enää lisää pentuja, sillä kaikki aika menee Tarzanista huolehtimiseen. Teko on jalo,  todiste apinanaaraan poikkeuksellisesta tahdonvoimasta ja mielenlujuudesta. Yhdynnästä pidättäytyminen oli siihen aikaan ainoa ehkäisykeino, luonnonvaraisilla apinoilla vieläkin. Selibaatti on varmastikin vaikeaa ihmisapinoille, eikä ole ihme, että Kalan puoliso on äreä ja vihamielinen Tarzania kohtaan.

 

Moderni nainen tulee kotiin aamuyöllä. Ilta onnistui, mutta ei aivan nappiin. Ei löytynyt uutta isäehdokasta. Tällä kertaa. Äiti nostaa sohvalla nukkuvan tyttärensä syliinsä. Hänen katseessaan ja otteissaan on samaa hellyyttä kuin Kalalla tämän silittäessä valkoista pentuaan. Äitiys rakentaa sillan Afrikan viidakon ja suomalaisen kerrostalolähiön välille.

 

Kaunis, ikiaikainen kuva. Hiljaisuuden rikkoo vain tyttären kädestä lattialle putoavan TV:n kaukosäätimen kolahdus.

 

Read Full Post »

%d bloggers like this: