Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘einari vuorela’

Käydessäni torstaina Helsingin kirjamessuilla en kovin kauan jaksanut ihmetellä uutuuskirjoja vaan suuntasin antikvariaattiosastolle. Sieltä ostin mm. runokokoelman, joka on annettu lahjaksi syksyllä 1983. Nimilehdellä toivotus:

Arjalle & Uskolle
matkalukemiseksi!

Liisankujalla
24.9.1983

Henkilökohtainen viesti, mutta ei kuitenkaan niin intiimi, ettenkö uskaltaisi siteerata sitä blogissani. Allekirjoituksesta ei saa selvää. I:n piste lyhyen sanan lopussa voisi viitata jopa kirjan kirjoittajaan itseensä, mutta en lähde tekemään ylitulkintoja. Olennaisempaa on se, että teksti merkitsee teoksen, lisää sen kiinnostavuutta.

En voi olla miettimättä, millaiselle matkalle kirjalahjan saaneet ovat olleet lähdössä: ehkä etelän lämpöön koleutta pakoon, ehkä Pariisiin nauttimaan syksyn tunnelmasta ja kulttuuritarjonnasta.

Tämän anekdootin ansiosta Karri Kokon esikoiskokoelma Uno Boy (WSOY, 1982) on juuri sellainen löytö, jonka takia kannattaa kurkistaa kirjamessujen antikvariaatti-osastolle, kauas kustantajien uutuuttaan uhoavista teospinoista. Ja hintaakin on vain yksi euro!

* * *

Kirjailijan uusimmat teokset ovat minulle tuttuja, mutta esikoiskokoelmaa en ole lukenut. Sen etu- ja takakannessa on kuvattu juokseva mies: vauhti venyttää hahmoa sivusuunnassa ja pelkistää taustan viiruiksi.

Viime hetken vihjeissä lukee
että Uno Boyn voi tappaa
kun sillä ei ole näyttöjä
nykykunnosta.
Luottakaa vain vanhaan herraan!

Minä luotan Googleen. Ja onni potkaisee: ”Uno Boy” tuottaa osumaksi kilpahevosen kantakirjan. Tanskasta Suomeen siirtynyt lämminverinen ravuri on syntynyt vuonna 1973 – kuten minäkin. Vaan voiko olla mahdollista, että Uno Boyn kaikki isoisoisovanhemmat ovat tiedossa? Kaikki 16, myös 1800-luvulla syntyneet? Kuinka moni tämän jutun lukijoista tuntee juurensa yhtä tarkasti?

En ainakaan ensi lukemalta pääse kiinni Kokon esikoiskokoelman mahdollisiin hevosaihelmiin. Sitä vastoin huomio ei voi olla kiinnittymättä runsaaseen puheeseen Jumalasta. Teema on suuri ja hieman yllättäväkin. Pidän kuitenkin heti esimerkiksi runosta, jossa luomiskertomus on käänteinen. Alussa maailma on valmis, mutta sitten Luoja seitsemän päivän aikana purkaa rakennelmansa, elementti kerrallaan:

Ja Jumala sanoi: Menköön valkeus!
Ja valkeus meni, ja Jumala näki, että se oli hyvä.

Mikäli tiedemiesten pahimmat visiot toteutuvat, niin kemikaaleilla itsensä tärvelleet ihmiset muuttuvat hedelmättömiksi, tappavat eläimet ja saavat napajäätiköt sulatettuaan meret nousemaan. Jumala muuttuu luonteeltaan ensimmäisestä liikuttajasta viimeiseksi todistajaksi. Tarvitaan joku sammuttamaan valot.

* * *

Vaikka tuollaista nimiölehdelle kirjoitettua tekstiä ei kovin usein vanhoista kirjoista löydä, ei se tällä kertaa täysin sattumaakaan ollut. Sain kipinän etsimiseen junassa matkalukemisenani olleesta Einari Vuorelan romaanista Kevätlaulu maakylästä (WSOY). Se on yksi kirjahyllyni aarteista, monta vuotta sitten tehty divariostos. Alun perin vuonna 1922 julkaistun kauniin rakkauskuvauksen uusintapainoksessa vuodelta 1971 on tällainen käsin kirjoitettu viesti:

image

”Leilalleni, sanoja ja asioita, joita en osannut enkä ehtinyt itse sinulle haastaa. Punaisen Sulan päivinä, keväällä 1971, Esa.”  Kirja on ostettu lahjaksi, heti ilmestyttyään. Vuorelan romaanissa kerrotaan rakkaudesta, jolle on valtavasti esteitä – tarvitaan rohkeutta ja suuri päätös niiden ohittamiseen. Esan viesti kehystää mielikuvissani tuon tarinan uudelleen, liittää sen aitojen ihmisten elämään. Leila-nimestä tulee mieleen vanha persialainen tarina Laylasta ja Majnunista, jossa Layla joutui pakkoaviolittoon toisen miehen kanssa. Samaa aihetta hyödyntää Eric Clapton tunnetussa kappaleessaan.

Hyvin kohtalokkaalta kuulostaa myös tuo viittaus Punaisen sulkaan. ”Enkä ehtinyt itse sinulle haastaa.” 1970-luvun alussa Punainen Sulka -kampanja keräsi varoja syöpätutkimukseen. Tuntuu siltä, että jokin varjo on laskeutunut: ovi on sulkeutumassa, aika käymässä vähiin. Ajatus kasvattaa Vuorelan tarinan painoarvoa, lataa sen täyteen merkityksiä. Kirjailija ei itse voisi luoda yhtä vaikuttavaa kerronnallista kehystä teoksensa ympärille kuin aito ihmiskohtalo.

Ehkä sanat, joita ei osattu eikä ehditty sanoa, olisivat voineet olla sellaisia kuin seuraavassa katkelmassa romaanista:

Koko elämäni on ollut kuin palavaa halua sinuun, kaipuuta, jolla ei ole ollut yhtään hetkeä hukattavanaan. Käteni ovat aina olleet kuin pääsi hiusten hiljaisessa valkeassa ja rintani on kuin ristiinnaulittu onnellisiin tuskiin.

Unessa olen ollut vielä onnellisempi. Silloin sinä olet ollut ikiomani. Rakkautemme oli sytyttävinään uhritulen uhritulen jälkeen. Muistan kuinka himmeässä yössä nousit käsivartesi varaan ja salaperäisen hurman vallassa painauduit polttavaa rintaani vasten. Sinä hymyilit hellästi, nostit kädelläsi kuin taivaan pilveä ja peitit kaiken hiuksiesi tuuhealla sateella.

Tiedän: ylitulkitsen. Ehkä tuo Esan viesti onkin kirjoitettu omalle vaimolle ja sisältää vain viittauksen nuoruuden päiviin tai elämän ruuhkavuosiin, jotka olivat onnellisia mutta joihin jälkeenpäin ajateltuna olisi voinut sisällyttää vielä enemmänkin. Missä tahansa parisuhteessa jää turhan paljon tärkeitä sanoja lausumatta.

Vaan ei, en ala latistaa. Kohtalokkuus tekee anekdootista täydemmän, paremman. Se tarjoaa minulle kokonaisen uuden lukutavan, luo Einari Vuorelan teoksen uudelleen.

* * *

Vuorelan lyhyehkö romaani on toki hieno ilman Leilalle osoitettua viestiäkin. Mikäli mahdollinen lukija on menossa nyt viikonloppuna Helsingin kirjamessuille, kannattaa pitää silmällä antikvariaattien tarjontaa katsellessaan. Jos vuoden 1971 painoksen saa kympillä tai alle, niin tekee ihan hyvät kaupat. Jos pyydetään kahta kymppiä, niin netistä saa luultavasti halvemmalla.

Mutta omani ei ole kaupan. Esan ja Leilan tarina tuntuu niin paljon suuremmalta kuin romaanin kertomus yhteisestä onnesta unelmoivista Veikosta ja Anna-Liisasta. Ja se tarina tiivistyy materiaalisella tavalla juuri tähän niteeseen: kirja on kulkenut Esalta Leilalle, yhdistänyt heidät hopeisella langalla. Toista samanlaista kirjaa ei ole.

Luultavasti menen vielä uudelleen penkomaan kirjamessuille rantautuneiden divareiden valikoimia ennen osallistumistani lauantaina Leena Lehtolaisen lukupiiriin. Tällä kertaa voisin etsiä lukemisen jälkiä. Marginaaleihin kirjoitetut kommentit ovat joskus kiinnostavia – jo vanha, esimerkiksi 1920-luvulla koulunsa käyneen ihmisen käsiala luo oman tunnelmansa.

* * *

Ja lopuksi vielä mainos: jos joku Jäljen äänen lukijoista messuilee lauantaina, minua voi käydä morjestamassa messukeskuksen Eteläisen sisäänkäynnin lähellä olevassa Sports Barissa. Olen siellä kello 15 alkaen, kunnes menen Leena Lehtolaisen Rautakolmio-dekkarin lukupiiriin (16.00-17.30).

Tähyä kaveria, joka tutkii juuri ostamansa kirjan marginaaleja … tai jos hän ei ole löytänyt mitään jännittävää, kaivaa repusta Einari Vuorelan romaanin ja lukee vielä kerran lyhyen viestin Leilalle, pohtii Punaisen sulan päivää vuonna 1971, kevättä,

kuinka Esa näkee ikkunasta kurkien saapuvan,
kuinka Esa ajattelee Leilaa lukemassa

kaikkia niitä sanoja, jotka jäivät sanomatta,
ja miettimässä elämättä jäänyttä elämää,
jonka onneksi voi kokea edes unelmissa.

Mainokset

Read Full Post »

On kesäaamu.

Niin varhainen kesäaamu, että pappakaan ei ole kahvinkeittopuuhissa vaan tuhisee vielä vuoteessaan. En ole varmaan ikinä ollut hereillä näin aikaisin. Puemme hiljaa päälle, sitten vain kumisaappaat jalkaan ja ulos. Aamupalan aika on joskus myöhemmin, niin illalla sovittiin.

Mökin ovi narahtaa vaikka avaat sen varovasti. Aurinko on jo noussut, mutta vielä sen säteet eivät yllä puiden latvojen yli lämmittämään koko pihaa. Maassa on vahva kaste – ehkä yöllä on satanutkin, sillä pienet vesipisarat kimmeltävät jasmiinipensaan lehdillä. Emme kuitenkaan jää niitä ihmettelemään. Kävelemme suoraan pihasta metsään. Sinä edellä, minä perässä.

* * *

Jännittää. Edessä on seikkailu. Olen menossa mummin kanssa etsimään hirviä.

* * *

Siitä on yli 30 vuotta. Tuona kesänä heräsimme parina muunakin aamuna oikein aikaisin. Hirviä emme tainneet nähdä, ainoastaan tuoreita makuupaikkoja pitkässä heinikossa. Tosin kerran kuulimme niin valtavaa ryskettä suon takaa, että totesimme sen yksissä tuumin varmaksi hirvihavainnoksi.

Mutta kesäaamun muut ihmeet lumosivat pienen pojan mielen – ja muistan että sinä olit aivan yhtä innostunut, yhtä utelias nousemaan aamuviideltä, yhtä avoin pienimmillekin kiinnostaville yksityiskohdille ympäröivässä luonnossa. Vaikka olit kokenut kesäaamujen hurman jo lukuisia kertoja aiemmin.

Nyt vanhempana olen tunnistavinani saman piirteen itsessäni. Sillä vaikka iän ja kokemusten myötä ihminen viisastuu, aivan yhtä tärkeää, ellei tärkeämpääkin, on säilyttää itsessään aitoa lapsenmieltä, kykyä nähdä ja kokea asioita kuin ensimmäistä kertaa. Sitä olen ihaillut useissakin henkilöissä, mutta erityisen vahvasti juuri sinussa.

Niin monen monta kertaa on juteltu yhdessä iltamyöhään saakka kesämökin pienessä tuvassa Sysmässä, että tiedän sinulla olevan taito loihtia esiin pieni tyttö kulkemaan metsäpolkua pitkin kesämekossaan, iloitsemaan näkemistään ja kokemistaan asioista.

* * *

Kun kerrot innostumisestasi lukemiseen kouluikäisenä, tarinoit sukulaistesi edesottamuksista tai kuvailet aamulla kuulemaasi mustarastaan laulua, kuulen hänen äänensä. Ihminen ei ole pelkästään nykyhetkensä, vaan hänessä on samanaikaisesti läsnä kaikki aiemmatkin kerrostumat varhaislapsuuteen saakka.

Sitä ajatellen haluaisinkin lukea pari säkeistöä Einari Vuorelan runosta Kesäaamu – yhtä lailla 90-vuotissyntymäpäiväänsä juhlistavalle mummille kuin sille 20-30-lukujen vaihteessa suven taiasta nauttineelle luhankalaiselle tytölle. Runo on vuodelta 1919:

Koillinen kultoa kajastelee,
kesäyö hopeita seuloo,
hämytär havunneulalla
sinistä silkkiä neuloo.

Koillinen kultoa kajastelee,
ylitse hongikkopartaan
tuulen heräävä hilke käy,
lintu saa harppunsa hartaan.

Sävelten hyppynen herättelee
herkkiä haaveita henkiin,
aatos pukevi hiljallensa
satujen kultakenkiin.

Vaikka olen lukenut ja kuullut, millaista elämä sinun lapsuudessasi oli, en kuitenkaan osaa sitä ajatuksissani saavuttaa.

On mahdotonta tavoittaa kokemusta siitä, millaista oli elää nykyistä elintasoa huomattavasti vaatimattomammassa aikakaudessa. On mahdotonta ymmärtää, millaisia tuntoja ihmisillä oli silloin, kun tsaarin ajasta, itsenäistymisestä ja sisällissodasta oli kulunut vasta 10-15 vuotta.

Mutta luonnon ja satujen kokeminen on ikiaikaista – luultavasti Vuorelan runo on puhutellut 20-luvun lapsia suunnilleen samalla tavalla kuin nykysukupolviakin.

* * *

Tiedän, että tällaisissa juhlapuheissa usein on tapana kertoilla syntymäpäiväsankarin elämänvaiheita – kuljettaa tyttö Luhangasta eri elämänvaiheiden kautta nykyaikaan, kertoa missä kaikkialla hän on asunut, miten hänestä on tullut ensin äiti, sitten isoäiti ja lopulta moninkertainen isoisoäiti.

Ne tarinat ovat kuitenkin useimmille tänne kokoontuneille sukulaisille ja ystäville tuttuja, ja olisin vain huono kopio omien elämänvaiheidensa parhaasta kerturista.

Sen sijaan haluan vielä palata kesäaamuun ja heräämiseen. Einari Vuorelan runo kuvailee, kuinka luonto salaperäisesti heräilee yöstään. Herääminen itsessään onkin pieni ihme: jokaisena aamuna ihminen havahtuu unestaan valveille, alkaa tiedostaa ympäristönsä, itsensä.

* * *

Voisi väittää, että jokainen päivä on ihmiselle syntymäpäivä.

* * *

90 vuoteen mahtuu huima määrä päiviä, aamuja, heräämisiä, eräänlaisia uudelleensyntymiä. Sinunkaltaisellesi heinäkuun lapselle uskoisin kesäaamujen olevan niitä mieluisimpia.

Niissä on vuosikymmenien aikana kerrostuneita muistumia lapsuuden kesistä Luhangassa, omien lasten kanssa vietetystä ajasta meren rannalla Hangon maisemissa ja ne lukuisat, lukuisat kauniit hetket Sysmän mökillä metsän keskellä, Rajaharjun omakotitalon pihamaalla – ja nyt kaupunkiasunnossa, oman parvekkeen rauhasta ja kesän valosta nauttien.

Uuteen päivään heräämisen ihme jää meiltä usein huomioimatta. Ajattelemme vain sen arkista välttämättömyyttä, emme siinä piilevää vahvaa, toistuvuudestaan huolimatta ainutlaatuista kokemuksellisuutta.

Tämän vuoden nuori esikoisrunoilija Erkka Filander kirjoittaa kokoelmassaan Heräämisen valkea myrsky:

Heräämisen valkean myrskyn annoin kulkea ylitseni.
Otsan hetkittäin läikkyvä aurinkokello
on puhdas varjosta
ja nyt kaikki raunioni riisuutuvat,
sängyn kupoli vielä puolillaan unta.
Verhojen avoimen pihan annoin kulkea ylitseni.
Äkkiä talo pullollaan minua.

On kesäaamu

Hyvää syntymän päivää sinulle, mummi!

_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _

Isoäitini 90-vuotispäivää juhlistettiin Lahdessa viime lauantaina, kauniina kesäpäivänä.

Oli ilo ja kunnia pitää puhe tilaisuudessa. Kun ajattelee vuonna 1923 syntyneen ihmisen elämänkaarta, lähes koko Suomen itsenäisyyden aikaa ja miten paljon maailma on siinä ajassa muuttunut, niin alkaa tällainen nelikymppinen mies tuntea itsensä pojanklopiksi.

Runositaatit:

Erkka Filander, Heräämisen valkea myrsky (Poesia, 2013).

Einari Vuorela, Hiljaisuuden veräjille – Valitut runot 1919-1975 (WSOY, 1997).

(kuva: tinkatinka)

Read Full Post »

%d bloggers like this: