Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘eino leino’

Tämä on niin mainio juttu, että tuntuu aivan välttämättömältä  jakaa se  Jäljen äänessäkin. Alkuperäisen tekstin olen kirjoittanut Luutii-blogiin. Kyse on nuoren lauluntekijän raikkaista Eino Leino -tulkinnoista. Sitaatti Luutiin jutusta ja lopussa linkki koko juttuun:

Kansikuva - Eino Leino 2Kun kuulin ensimmäistä kertaa Nicolas Kivilinnan tekemiä ja hänen itsensä esittämiä Leino-sävellyksiä, innostuin niistä heti: nuori lauluntekijä välttää pateettisuuden vaarat ja hylkää Eino Leinoon liittyvän kulttuuurisen painolastin. Tuntuu siltä, että Kivilinna on jättänyt Vesa-Matti Loirin levytykset kuuntelematta. Alkuperäisille teksteille luonteenomainen keveys tuodaan esille popmusiikista ammentamalla, ei taide- ja kansanmusiikin keinoin, kuten monissa tunnetuissa Leino-tulkinnoissa.

Kivilinnan viime vuonna julkaistu Eino Leino -EP (Joteskii Groteskii, 2013) on saanut innostunutta vastaanottoa niin musiikki- kuin kirjallisuuspiireissä, mutta kovin vähän siitä on silti kirjoitettu. Huvittavaa on myös ollut huomata, millaisia ennakkoluuloja ihmisillä on, kun alkaa puhua tutuille tuoreista Leino-levytyksistä: “Ai onko se joku nuori Loiri vai? Kuule niitä sai kuunnella ihan tarpeeksi jo lapsena!”

Ei, mistään sellaisesta ei nyt todellakaan ole kyse. Ennen kuin jatkan pidemmälle, toivoisin, että mahdollinen lukija kävisi ensin kuuntelemassa artistin itsensä Youtubeen lataaman kappaleen Rauhattoman rukous:

Nicolas Kivilinna: Rauhattoman rukous

Rauhattoman rukous on julkaistu kokoelmassa Hiihtäjän virsiä (1900). Se kuuluu runoihin, joita aina silloin tällöin etsin kirjahyllystä ja luen yhä uudelleen ja uudelleen. Kivilinna on tehnyt rukouksesta reipastempoisen laulun, jossa ujostelematta tartutaan suuriin säkeisiin.

Kokonaisuudessaan jutun voi lukea täällä. Kannattaa vilkaista, miksi olen niin kovin innostunut tästä!

Read Full Post »

Kesä on lyhyt

Havahdun kesään aina vasta näin heinäkuun alussa. Alkukesä on oikeastaan vain kevään jatkoa, valon ja vihreyden hurmosta, lintujen loputonta laulua, keveitä vaatteita, pitkiä askelia – mutta varsinainen kesä alkaa siitä, kun juhannus ja kesäpäivänseisaus ovat ohi ja tajuaa kesän jo kypsyneen. Koko pitkä talvi kesää on odotettu, mutta enää ei ole mitään odotettavaa: kesä on tässä ja nyt, eikä kulu kovin kauan, kun se vähitellen alkaa lakastua. Juuri tämä haikea oivallus tekee kesästä kesän: ajatus kesän päättymisestä aiheuttaa surua, mutta myös korostaa sen kauneutta, kallisarvoisuutta.

Tällaisina sentimentaalisina hetkinä sydämeni on otollista maaperää klassiselle runoudelle, jossa kesä esitetään usein katoavan nuoruuden ja lyhyen kukoistuksen, elämänkin, vertauskuvana. ”Vuodenaikarunous” on pakostakin kliseistä, mutta on myönnettävä, että analogiat vuodenaikojen vaihtelun ja itse elämän välillä ovat osuvia. – Shakespearen kirjoittaman 154 sonetin kokoelman tunnetuimpiin kuuluu Sonetti 18, jonka alussa rakastettu rinnastetaan kesäpäivään (suom. Paavo Cajander):

Shall I compare thee to a summer’s day
Thou art more lovely and more temperate:
Rough winds do shake the darling buds of May,
And summer’s lease hath all too short a date:

Sua päivään kesäiseenkö vertaisin?
  Se kauneuden vertailussa hukkaa.
  Pianpa kuluu suvi herttaisin,
  Ja tuimat tuulet raataa kevätkukkaa.

Sonetista löytyy muitakin suomennoksia, mutta valitsin tällä kertaa tuon vanhimman (sillä pari päivää sitten tuli helteisellä Hämeenlinnan torilla ihmeteltyä Paavo Cajanderin patsasta). – Sonetin loppupuolella tähdennetään, että rakastetulle ei ole luvassa samaa tylyä kohtaloa kuin kesälle:

Mut sun on kesäs ikivihantaa,
sun kauneutes on katoomaton ani,
sinusta kuolo kerskua ei saa,
sa kuolematon olet runossani.

Runo tekee siis kohteestaan kuolemattoman – varsinkin silloin, jos runoilija sattuu olemaan itse Shakespeare. Nykyisin ”pienen kuolemattomuuden” toki voi lunastaa huomattavasti helpommin kuin 1600-luvulla: ei tarvitse riimitellä sonettia kesäisestä tuokiosta tai rakastetun kauneudesta, ottaa vain valokuvan, joka kannattelee muistoa vuosikausia.

Vaikka Shakespearen sonetit ovat upeita, on niiden kesäaiheissa kuitenkin näin suomalaisesta näkökulmasta hienoinen ongelma: Lontoon kesä ei vaikuta kovinkaan lyhyeltä. Kun Suomessa kesäkelejä on lähinnä kesä-elokuussa, voi lontoolainen nauttia kesän lämmöstä jo toukokuussa ja toisaalta vielä syyskuussakin. Ja vaikka T.S. Eliot runoilee, että ”Huhtikuu on kuukausista julmin”, niin eipä tainnut miekkonen vierailla Suomessa marras-joulukuun taitteessa. Huhtikuussakin lontoolainen voi käsittääkseni tallustella monena päivänä shortseissa, kun täällä vielä lumiraja hiljalleen ryömii kohti pohjoista.

Jos siis todellista lyhyen kesän ylistystä ja nimenomaan sen lyhyyteen liittyvää alakuloista tunnelmaa kaipaa, on turvauduttava suomalaisiin lyyrikoihin. Kesällä tuleekin luettua Eino Leinoa, jonka sanahelkyttelyyn minun on talven kyynisinä hetkinä välillä hieman vaikea suhtautua vakavissani. Ja mikäpä kuvaisi paremmin suven lyhyyttä kuin Lapin kesä:

On vastaus vain yksi: Lapin suvi.
Sit’ aatellessa mieli apeutuu.
On lyhyt Lapin linnunlaulu, huvi
ja kukkain kukoistus ja riemu muu.

Ilmatieteen laitoksen tilasto vahvistaa, että Pohjois-Lapissa kesä (siis kasvukausi) ei ole kuin reilun parin kuukauden mittainen. Turussa vastaava keskilämpötiloihin perustuva terminen kesä kestää toukokuun puolestavälistä syyskuulle, eli pari kuukautta pidempään. Ja jos Lapin ilmastoa vertaa Lontoon keskilämpötiloihin, niin alkaa Shakespearen kesän katoavaisuutta alleviivaavat säkeet vaikuttaa turhalta ruikutukselta: Lontoossa lämmintä – tai ainakin leutoa – säätä kestää pohjoissuomalaisen näkökulmasta ylenpalttisen runsaasti.   

Tietenkin tässä yhteydessä tulisi muistaa, että maantieteellisestä sijainnista riippuen vuodenajat määritellään hieman eri tavoin: suomalaista ja englantilaista kesää ei voi määrittää täysin samoilla periaatteilla. Yhteistä niissä on joka tapauksessa se, että keväällä ja kesällä lisäännytään, kasvetaan ja varaudutaan talven varalle. – Tähän aiheeseen tarttuu Shakespearen Sonetti 6, joka pyrkii saamaan runon puhuteltavan vakuuttuneeksi siitä, että tämän kannattaisi hankkia jälkeläisiä (suomentajina vertailun vuoksi Martti Syrjä, Leo Saukkoriipi ja Paavo Cajander):

Siis älä talven risakouran anna
kesääs viedä, voimatta olennaista
osaa itsestäsi talteen panna,
kauneutesi aarretta katoavaista.
                                   – Syrjä

Kavahda talven kättä karheaa,
aloita varhain kesän sadon korjuu,
johonkin ruukkuun laita hunajaa,
niin kauneus oman häviönsä torjuu.
                                    – Saukkoriipi

Siis talven kolkon kouran älä suo
kesästäs hävittää sen tuoksun hurmaa.
Mahalas maljaan vala, aartees tuo,
ennenkuin itselles se tekee turmaa.
                                     – Cajander

Mahdollinen lukija ymmärtänee tuon Shakespearen sonetin symboliikan (hunajan purkkiin laittamisen/mahlan maljaan valamisen) ilman turhia selittelyjä. – Itselleni lisääntyminen ei tietenkään ole mikään jokakesäinen päämäärä, mutta jollakin tavalla kesää aina yrittää talven varalle varastoida. Paras tapa säilöä kesää talven varalle ei mielestäni ole niinkään marjojen pakastaminen, sienten kuivattaminen, kurkkujen säilöminen yms. touhu, vaan yksinkertaisesti kesästä nauttiminen.

Sydäntalvena pakasteesta kaivettu mansikka ei tuo kesää talven keskelle, mutta jos keho muistaa kesän, niin silloin elää toivo ja jaksaa kaamoksen yli kevättä odottaen. Vehreyden ihastelu, puun varjossa loikoilu, kukkien nuuskiminen paljain jaloin kävely  –  siinä hyviä konsteja talven tuloon varautumiseen. Vaikka se onkin pois kirjojen lukemiseen käytettävästä ajasta, niin kyllä se kannattaa. 

Leino runon Soita somer, helkä hiekka! loppusäkeistö tavoittaakin hyvin heinäkuisen tunnelmani (vaikken mikään impi olekaan):

Soita somer, helkä hiekka,
laula laine huoleton,
ilakoitse impi nuori –
lyhyt Suomen suvi on.

Read Full Post »

%d bloggers like this: