Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘elisabeth kostova’

Kun Jonathan Harker saapuu vierailulle kreivi Draculan linnaan Bram Stokerin romaanissa Dracula (1897, suom. Jarkko Laine (1977), 2007, Otava), tutustuu hän tarinan alussa linnan kirjastoon:

Kirjastosta löysin suureksi ilokseni ison määrän englantilaisia kirjoja – hyllymetreittäin – sekä aikakausjulkaisujen ja sanomalehtien sidottuja vuosikertoja. Keskellä huonetta oleva pöytä oli kuormitettu englantilaisilla aikakaus- ja sanomalehdillä, joskaan niistä ei yksikään ollut järin tuore. Kirjat edustivat mitä erilaisimpia aloja – historiaa, maantiedettä, politiikkaa, talouspolitiikkaa, luonnontiedettä, geologiaa, lakia – ja ne liittyivät kaikki Englantiin ja englantilaisten elämään, tapoihin ja käyttäytymiseen. Joukossa oli sellaisiakin hakuteoksia kuten Lontoon osoitekalenteri, ’punaiset’ ja ’siniset’ kirjat, Whitaker’s Almanack, armeijan ja laivaston matrikkelit sekä – mieltäni jotenkin kohotti sen näkeminen – lakimiesmatrikkeli.

Englanninkielinen ja myös Englantia käsittelevä kokoelma on vain osa kirjastoa, jonka laajuus ei romaanista ilmene. Voisi kuvitella, että se ei ole mitenkään erityisen poikkeuksellinen, sillä luultavasti siinä tapauksessa Harker asiasta mainitsisi. Tuon ajan varakkaalla kreivillä varmasti kuuluikin olla linnassaan jonkinlainen kirjasto, sillä aatelisen oli ulospäin vaikutettava myös sivistyneeltä ja kulttuurista kiinnostuneelta, vaikkei hän itse olisi ollut mikään lukutoukka. – Stokerin romaanissa kreivi Draculan kirjasto englanninkielisine osastoineen tuntuu melko pragmaattisin perustein kerätyltä kirjakokoelmalta. Lontoo-aiheisia teoksia ei ole hankkinut bibliofiili, vaan vampyyri, joka haluaa tutustua englantilaiseen kulttuuriin hyödyntääkseen tätä tietouttaan pimeissä päämäärissään.

Jossain määrin olen pettynyt Draculan kirjaston kuvaukseen Stokerin romaanissa. Tuntuu melko vaatimattomalta kokoelmalta, kun ottaa huomioon, että kreivillä on ollut satoja vuosia aikaa kartuttaa niteiden määrää. Ehkä on vain niin, että Stokerin vampyyri ei ole kovin kiinnostunut kirjoista ja lukemisesta. Voi mitä haaskausta! Jos itse muuttuisin vampyyriksi ja minulla olisi mittaamattomasti elinaikaa, kirjallisuusharrastukseen liittyvät uudet, lähes käsittämättömät mahdollisuudet kuuluisivat ensimmäisiin asioihin, jota alkaisin pohtia.

—–

Tosin aivan ensimmäiseksi tyydyttäisin verenhimoni.

—–

Kirjojen keräily asettaisi haasteita ja tavoitteita vuosisadoiksi: onhan vampyyrin ikuisen elämän suurimpana vitsauksena luultavasti tylsistyminen ja elämän tarkoituksen puuttuminen. Jo Sir Varney päätyy itsemurhaan Thomas Peckett Prestin romaanissa Varney the Vampyre or, The Feast of Blood (1847), Anne Ricen Vampyyrikronikoissa kerrotaan olevan poikkeuksellista, jos vampyyri kestää elämää yli 300-vuotiaaksi, ja Charles Hustonin vampyyridekkarissa Already Dead (2005) tutustutaan itsemurhakulttiin, jossa vampyyrit kokoontuvat suurena joukkona tekemään hidasta kuolemaa. Ihmiselämän suuri rikkaus piileekin paradoksaalisesti juuri sen rajallisuudessa, jota ikääntymisen eri vaiheet palvelevat omalla tavallaan. Tie syntymästä kuolemaan kulkee murrosten kautta, ja jos ihminen on tarpeeksi onnekas elämään vanhaksi, loppu ei ole välttämättä pelkästään pelottava, vaan sen voi hyväksyä luonnollisena ja välttämättömänä.

Mutta vampyyri  ei muutu, olosuhteet kylläkin. Mitä kauemmaksi historiassa oma lapsuus ja ihmisenä eletyt vuodet haipuvat, sitä raastavampaa on oppia hyväksymään muutos ja menneiden aikojen katoaminen. – Fiktio ja historiankirjoitus voi tarjota vampyyrillekin mahdollisuuden eskapismiin, pois uuvuttavasta veriaddiktin elämästä, jossa päivät ja yöt seuraavat toisiaan loputtomiin. Ja keräilyharrastus pitää vireänä: vanhemman polven keräilijää seuranneena väittäisin, että se saattaa jopa lisätä ihmisen elinvuosien määrää, niin voimakkaana säilyy keräilyn viehätys ja into kartuttaa kokoelmia vuosikymmenestä toiseen.  

Uusia kirjoja kirjoitetaan joka vuosi, eikä tarvitse pelätä, että kokoelma tulisi joskus valmiiksi. Kirjallisuus tarjoaa vampyyrille myös eskapismia: jos kokee esimerkiksi 1800-luvun omakseen, voi fiktion siivittämänä makustella ajan henkeä mielikuvituksessaan. – Bibliofiliaa harrastavasta vampyyrista löytyy esimerkki Elisabeth Kostovan romaanissa Historiantutkija (2005, suom Arto Schroderus, 2006, Wsoy). Luin sen muutama vuosi sitten, ja itse asiassa romaani liittyy oleellisesti blogini syntyvaiheisiin. Historiantutkija on ensimmäinen kirja, josta kirjoitin esittelyn (Taas Dracula-jahdissa) Jäljen ääneen syyskuussa 2006. Katkelma tuosta postauksesta:

Kostovan romaani on kiehtova kudelma Dracula-myyttiä ja historiallisia anekdootteja, joista suuri osa on tietysti valhetta. Romaani on kuitenkin niin taitavasti rakennettu, että ainakin minun lukijana teki mieli uskoa siinä tarjottuun pseudohistoriaan, jonka mukaan prinssi Vlad ei olisikaan 1400-luvulla kuollut lopullisesti, vaan hän olisi jatkanut kuolemansa jälkeen elämää vampyyrina ja elänyt ihmisveren voimin nykypäiviin saakka.  
   

Kirjan alussa eletään vuotta 1972. Historiasta kiinnostunut 16-vuotias tyttö (hämmentävää: romaani on lähes 600-sivuinen, mutta en silti muista, että hänen etunimeään olisi mainittu) löytää isänsä kirjahyllystä ikivanhan teoksen. Teos herättää kysymyksiä, joihin isä on aluksi vastahakoinen vastamaan. Vähitellen tarina alkaa kuitenkin avautua. Paljastuu, että samanlaisia ikivanhoja teoksia on muitakin, ja aina ne ovat selittämättömällä tavalla päätyneet historiasta kiinnostuneiden henkilöiden käsiin. Yrittäessään selvittää näiden kirjojen alkuperää tutkijat ovat törmänneet Dracula-myyttiin ja tavalla tai toisella kietoneet siihen myös oman kohtalonsa. Salaperäisen kirjan saanutta pahuuden uhka seuraa koko hänen loppuelämänsä ajan. Pakotietä ei ole, ja ainoa mahdollisuus selvittää tilanne lopullisesti onkin kohdata pahuuden lähde silmästä silmään.  

Kostovan romaanissa useita vuosisatoja elänyt Dracula on kerännyt itselleen valtavan kirjakokoelman, jonka järjestämiseen hän tarvitsee kirjastonhoitajan. Tällainen organisoinnin tarve on oikeastaan melko epävampyyrimaista: vampyyrihan edustaa pahaa, ja pahan ominaisuutena yleensä nähdään pyrkimys kaaokseen, ei järjestykseen. Mutta tietysti kokoelman luokittelu on ymmärrettävää, sillä jos niteitä on paljon, on organisatorisuus kirjaston olemassaolon perusta: kaaoksesta ei yksinkertaisesti löytäisi mitään haluamaansa, jolloin tietoa sisältävät teokset muuttuisivat pelkiksi hyödyttömiksi kirjakasoiksi.

Kirjan kuvauksesta päätellen kirjasto on yksityiskokoelmaksi todella mittava:

Arvioin, että kirjoja oli suuressa kammiossa kymmenin tuhansin – ehkä sadoin tuhansin mukaan lukien kääröt ja muut käsikirjoitukset. Niitä ei lojunut ainoastaan pöydillä vaan pinkkoina vanhoissa kaapeissa ja karkeatekoisilla hyllyillä seinien vierustoilla. Keskiaikaiset kirjat tuntuivat olevan sekaisin renessanssin aikaisten folioiden ja nykyaikaisten painatteiden kanssa. Löysin varhaisen Shakespearen kvarton – historialliset näytelmät – Tuomas Akvinolaisen teoksen vierestä. Jykevien alkemiaa käsittelevien 1500-luvun kirjojen vieressä olevassa kaapissa oli kuvitettuja arabialaisia kirjakääröjä – ottomaanien teoksia, otaksuin. Oli puritaanisia saarnoja noituudesta ja pieniä 1800-luvun runokirjoja ja laajoja filosofian ja kriminologian teoksia omalta vuosisadaltamme. Ei, mitään ajallista järjestystä ei ollut, mutta toisenlainen järjestys alkoi selvästi hahmottua.

Kostovan romaanin Draculalla on kirjastossaan kiinnostavia mutta samalla myös melko ilmeisiä osastoja. Hän on esimerkiksi kerännyt hyvin vanhojakin käsikirjoituksia sisältävän ”ottomaanikokoelman”  (ottomaanit olivat ”alkuperäisen” kreivi Draculan verivihollisia), kokoelman vampyyrilegendoja ja kreivi Draculaa itseään käsitteleviä teoksia, kaapillisen kidutuskäsikirjoja, ja kokonaisen osaston valtiomiestaitoon ja sotastrategiaan liittyviä kirjoja. Vampyyriherran sisäinen pahan kutsumus ja identiteetti legendaarisena kreivi Draculana käyvät hyvin selväksi. – Hyllystä löytyy pakollisena anekdoottina Bram Stokerin Dracula – jos kreivi oikeasti olisi olemassa, niin mielenkiintoista olisi tietää, kuinka paljon legenda ja hänestä kirjoitetut teokset ovat muovanneet hänen persoonaansa …

—–

Hyvin erikoinen vampyyrin kotikirjasto löytyy Viktor Pelevinin romaanista Viides maailmanvalta (2006, suom. Arja Pikkupeura, 2009, Tammi), joka on vampyyrigenressä poikkeuksellisuudessaan piristävä lukukokemus. Vampyyrit esitetään maailmaneliittinä, joka kulissien takaa hallitsee koko ihmiskuntaa – ja lypsää sitä niin hämmentävän omituisella tavalla ravinnokseen, että en sitä ryhdy selittämään: aihe vaatisi laajuudessaan aivan oman postauksensa. Luultavasti kreivi Dracula itse tuskin Pelevinin romaaniin ihastuisi, sillä legenda muuttuu siinä lähes tunnistamattomaksi. Vampyyrikirjallisuuden traditioita pöllytetään jo itse vampyyriksi muuttumisen aktissakin. Pelevinin tarinassa vampyyri voi muuttaa ihmisen vampyyriksi ainoastaan kerran elämässään: hän siirtää puraisullaan uuteen vampyyriin oman kielensä ja tuhoutuu itse.

Kieli ei ole mikään tavallinen kieli, vaan eräänlainen isäntä – se varsinainen vampyyriyden alkulähde – jonka kanssa vampyyriksi muuttunut ihminen alkaa nyt elää symbioosissa. Jos kieli saa maistettavakseen pisarankin jonkun ihmisen verta, se pystyy lukemaan tämän ihmisen henkilöhistoriasta, ajatuksista ja tuntemuksista kaiken oleellisen. Jos vertaa esimerkiksi monisataasivuisen elämäkerran lukemiseen, tämä on huomattavasti nopeampi, tehokkaampi ja luotettavampi tapa tutustua jonkun kirjailijan tai taiteilijan elämänvaiheisiin.

Viktor Pelevinin romaanissa vampyyrin yksityiskirjasto ei koostukaan kirjoista, vaan eräänlaisista verinäytteistä (tai punaisesta  nesteestä, kuten vampyyrit itse verta kutsuvat), jotka on jatkojalostettu vampyyrilaboratorioissa tuottamaan joko tietoa tai viihdettä käyttäjälleen. Kirjan kertoja Roma on perinyt kokoelman Brahmalta, vampyyrilta, joka hänet muutti:

Nestemäinen kirjasto Brahman työhuoneessa oli alusta saakka herättänyt minussa kiinnostusta. Arvelin, että siitä oli olemassa luettelo, ja pian löysinkin sellaisen lipaston laatikosta. Se oli käärmeennahkaa muistuttaviin erikoisiin nahkakansiin sidottu albumi. Merkinnät oli tehty käsin; jokaista arkistolaatikkoa vastasi pari sivua, joille oli kirjattu huomautuksia ja lyhyitä kommentteja koeputkissa oleviin numeroihin.
     Luettelon osastojako muistutti huvittavalla tavalla videovuokraamojen valikoimaa: osastoista suurin oli erotiikka, joka oli jaoteltu aikakausien, maiden ja lajityyppien mukaan. Roolihenkilöiden nimet olivat vaikuttavia: Ranskan osastossa olivat mukana Gilez de Retz, madame de Montespan, Henrik IV Bourbonilainen ja Jean Marais (en voinut käsittää, kuinka kaikkien näiden henkilöiden punaista nestettä oli onnistuttu säilömään edes mikroskooppisen pieniä määrä).

Brahman kokoelma on melko suppea: osastoista mainitaan kirjassa erotiikka, sotilaallinen osasto, naamiomestarit, prenataaliset kärsimykset (viittaa ihmissikiön kokemuksiin kohdussa) ja kirjallisuus. Roman epäonneksi suurimmat osastot, erotiikka ja sotilaallinen osasto ovat tyhjiä. Punaisen nesteen kirjaston vaara piilee siinä, että näytteiden maistelemiseen saattaa addiktoitua – ja valitettavasti yhdestä näytteestä ei riitä kerta-annoksia loputtomasti.

Punaisen nesteen käyttöliittymässä informaatio jalostetuista verinäytteistä ikään kuin aktivoituu käyttäjän mielessä ja vaikuttaa suoraan mielikuviin ja ajatuksiin. Kun vanhemmat vampyyrit tutustuttavat nuorta noviisia omaan ikivanhaan kulttuuriinsa, on tarkoitusta varten tehty melkoinen määrä sopivasti yhdisteltyjä näytteitä, jotka toimivat ”oppikirjoina”. Niiden avulla oppiminen on erittäin tehokasta.

Uteliaisuuttaan Roma tutustuu kirjastonsakin kokoelmiin. Vaikka kirjallisuus ei häntä erityisesti kiinnosta, kokeilee hän mm. valmistetta, jossa lukee ”Pasternak + ½ Nabokov”. Roman yllätykseksi näyte ei kuitenkaan anna tietoa venäläisistä klassikkokirjailijoista, vaan aiheuttaa halun tai oikeastaan pakonomaisen tarpeen kirjoittaa runoja. Inhimillinen kokemus ja elämänhistoria on poistettu valmisteesta, ja jäljelle on jätetty vain ”runonrustaustaito”. Silti pelkkä näytteen maistelu ei  tee Romasta suurta runoilijaa. Hän saa aikaiseksi vain käsittämätöntä sotkua. Taito kirjoittaa runotekstiä ei yksin riitä, vaaditaan muutakin: ideoita, sopivia kokemuksia, tunnetta, sanavarastoa jne.

Pelevinin romaanin vampyyrikirjastossa upeaa on sen vampyyrimaisuus: vain vampyyri voi ”lukea” verinäytteitä. Tavalliset kuolevaiset rajataan siten pois informaation ulottuvilta, oma eliittiasema turvataan. Mutta paperisten kirjojen suhteen vaikutus ei ole sama: ennen aristokraatti saattoi kävellä yksityiskirjastonsa uumeniin ja kokea ylemmyyttä oppimattomia palkollisiaan kohtaan – nykyisin kaikki osaavat lukea ja Internetistä löytyy vanhat teokset usein sähköisessä muodossa, ilmaiseksi.

Jotta ei kokisi itseään tavallisia kuolevaisia tyhmemmäksi, 2000-luvun sivistyneellä vampyyrilla onkin oltava kirjastossaan moderni informaatiokeskus kaikkine herkkuineen ja tehokkaine laajakaistayhteyksineen. Silti, kyllä raskaiden nahkaselkäisten teosten täyttämät hyllyt sopivat paremmin vampyyrin imagoon kuin 52 tuuman taulu-tv tai joukon elektronisia kirjatiedostoja sisältävä Kindle nököttämässä Ikeasta ostetun kirjoituspöydän kulmalla.

Read Full Post »

Vakavamielinen suhtautuminen ei sovi kauhuviihteeseen. Yliluonnollisuuden korostuminen on jo sinällään ongelmallista, sillä zombit, vampyyrit, ihmissudet, aaveet etc. eivät järkikeskeisessä maailmassamme ole kovin uskottavia hahmoja. Melkein vakavampi ongelma on kuitenkin kliseet, joita kauhuviihteessä toistetaan kyllästymiseen asti. Tekisi mieli lopettaa kauhuelokuvan katselu yleensä viimeistään siinä vaiheessa, kun tarinan henkilöistä joku lähtee kynttilän kanssa kellariin katsomaan, että ”mikähän siellä kolisee?” Ei ole tarvinnut lukea käsikirjoitusta tietääkseen, mitä seuraavaksi tapahtuu. Sivuhenkilöt syötetään maaniselle pedolle ensin, yksitellen, ja ainoa mielenkiinto on siinä, montako jää eloon päähenkilön lisäksi (ja ainoa positiivinen yllätys on, jos päähenkilökin kuolee).  

Elisabeth Kostovan Historiantutkija on sikäli mukava poikkeus, että se on rakenteensa puolesta mielenkiintoinen ja vampyyrikliseetkin ovat jotenkin siedettävässä mittakaavassa. Tosin peruskaava on sitä samaa kuin ennenkin: jahdataan Draculaa – vai saalistaako Dracula sittenkin metsästäjiään? Kostovan romaani on kiehtova kudelma Dracula-myyttiä ja historiallisia anekdootteja, joista suuri osa on tietysti valhetta. Romaani on kuitenkin niin taitavasti rakennettu, että ainakin minun lukijana teki mieli uskoa siinä tarjottuun pseudohistoriaan, jonka mukaan prinssi Vlad ei olisikaan 1400-luvulla kuollut lopullisesti, vaan hän olisi jatkanut kuolemansa jälkeen elämää vampyyrina ja elänyt ihmisveren voimin nykypäiviin saakka.  

Kirjan alussa eletään vuotta 1972. Historiasta kiinnostunut 16-vuotias tyttö (hämmentävää: romaani on lähes 600-sivuinen, mutta en silti muista, että hänen etunimeään olisi mainittu) löytää isänsä kirjahyllystä ikivanhan teoksen. Teos herättää kysymyksiä, joihin isä on aluksi vastahakoinen vastamaan. Vähitellen tarina alkaa kuitenkin avautua. Paljastuu, että samanlaisia ikivanhoja teoksia on muitakin, ja aina ne ovat selittämättömällä tavalla päätyneet historiasta kiinnostuneiden henkilöiden käsiin. Yrittäessään selvittää näiden kirjojen alkuperää tutkijat ovat törmänneet Dracula-myyttiin ja tavalla tai toisella kietoneet siihen myös oman kohtalonsa. Salaperäisen kirjan saanutta henkilöä pahuuden uhka seuraa koko hänen loppuelämänsä ajan. Pakotietä ei ole, ja ainoa mahdollisuus selvittää tilanne lopullisesti onkin kohdata pahuuden lähde silmästä silmään.    

Elisabeth Kostovan Historiantutkijassa lukija viekoitellaan mukaan ajatusleikkiin, jossa myytti Draculasta voisikin olla totta. Kirjaa on toteutustavoiltaan verrattu Dan Brownin Da Vinci –koodiin. Da Vinci –koodissa esitetty ajatus Pyhästä Graalista Jeesuksen sukulinjana, joka jatkuu nykyaikaan saakka, on niin uskottavalta kuulostava, että sen melkein haluaisi uskoa. Kostovan romaani pyrkii samaan, tosin perustelut ja ”faktat” eivät ole aivan yhtä vakuuttavia, joten lukijalle jää melko suuri rooli uskottavuusongelman korjaamisessa. Mutta toisaalta, vakavamielisten tuskin kannattaakaan vampyyrikirjoihin tarttua. Kauhuviihteestä tulee huomattavasti jännittävämpää, jos pystyy hieman leikittelemään aiheella ja kuvittelemaan, että entäpä jos taru olisikin totta. Kostovan romaani tarjoaa siihen oivan mahdollisuuden.

Read Full Post »

%d bloggers like this: