Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘erkka filander’

On kesäaamu.

Niin varhainen kesäaamu, että pappakaan ei ole kahvinkeittopuuhissa vaan tuhisee vielä vuoteessaan. En ole varmaan ikinä ollut hereillä näin aikaisin. Puemme hiljaa päälle, sitten vain kumisaappaat jalkaan ja ulos. Aamupalan aika on joskus myöhemmin, niin illalla sovittiin.

Mökin ovi narahtaa vaikka avaat sen varovasti. Aurinko on jo noussut, mutta vielä sen säteet eivät yllä puiden latvojen yli lämmittämään koko pihaa. Maassa on vahva kaste – ehkä yöllä on satanutkin, sillä pienet vesipisarat kimmeltävät jasmiinipensaan lehdillä. Emme kuitenkaan jää niitä ihmettelemään. Kävelemme suoraan pihasta metsään. Sinä edellä, minä perässä.

* * *

Jännittää. Edessä on seikkailu. Olen menossa mummin kanssa etsimään hirviä.

* * *

Siitä on yli 30 vuotta. Tuona kesänä heräsimme parina muunakin aamuna oikein aikaisin. Hirviä emme tainneet nähdä, ainoastaan tuoreita makuupaikkoja pitkässä heinikossa. Tosin kerran kuulimme niin valtavaa ryskettä suon takaa, että totesimme sen yksissä tuumin varmaksi hirvihavainnoksi.

Mutta kesäaamun muut ihmeet lumosivat pienen pojan mielen – ja muistan että sinä olit aivan yhtä innostunut, yhtä utelias nousemaan aamuviideltä, yhtä avoin pienimmillekin kiinnostaville yksityiskohdille ympäröivässä luonnossa. Vaikka olit kokenut kesäaamujen hurman jo lukuisia kertoja aiemmin.

Nyt vanhempana olen tunnistavinani saman piirteen itsessäni. Sillä vaikka iän ja kokemusten myötä ihminen viisastuu, aivan yhtä tärkeää, ellei tärkeämpääkin, on säilyttää itsessään aitoa lapsenmieltä, kykyä nähdä ja kokea asioita kuin ensimmäistä kertaa. Sitä olen ihaillut useissakin henkilöissä, mutta erityisen vahvasti juuri sinussa.

Niin monen monta kertaa on juteltu yhdessä iltamyöhään saakka kesämökin pienessä tuvassa Sysmässä, että tiedän sinulla olevan taito loihtia esiin pieni tyttö kulkemaan metsäpolkua pitkin kesämekossaan, iloitsemaan näkemistään ja kokemistaan asioista.

* * *

Kun kerrot innostumisestasi lukemiseen kouluikäisenä, tarinoit sukulaistesi edesottamuksista tai kuvailet aamulla kuulemaasi mustarastaan laulua, kuulen hänen äänensä. Ihminen ei ole pelkästään nykyhetkensä, vaan hänessä on samanaikaisesti läsnä kaikki aiemmatkin kerrostumat varhaislapsuuteen saakka.

Sitä ajatellen haluaisinkin lukea pari säkeistöä Einari Vuorelan runosta Kesäaamu – yhtä lailla 90-vuotissyntymäpäiväänsä juhlistavalle mummille kuin sille 20-30-lukujen vaihteessa suven taiasta nauttineelle luhankalaiselle tytölle. Runo on vuodelta 1919:

Koillinen kultoa kajastelee,
kesäyö hopeita seuloo,
hämytär havunneulalla
sinistä silkkiä neuloo.

Koillinen kultoa kajastelee,
ylitse hongikkopartaan
tuulen heräävä hilke käy,
lintu saa harppunsa hartaan.

Sävelten hyppynen herättelee
herkkiä haaveita henkiin,
aatos pukevi hiljallensa
satujen kultakenkiin.

Vaikka olen lukenut ja kuullut, millaista elämä sinun lapsuudessasi oli, en kuitenkaan osaa sitä ajatuksissani saavuttaa.

On mahdotonta tavoittaa kokemusta siitä, millaista oli elää nykyistä elintasoa huomattavasti vaatimattomammassa aikakaudessa. On mahdotonta ymmärtää, millaisia tuntoja ihmisillä oli silloin, kun tsaarin ajasta, itsenäistymisestä ja sisällissodasta oli kulunut vasta 10-15 vuotta.

Mutta luonnon ja satujen kokeminen on ikiaikaista – luultavasti Vuorelan runo on puhutellut 20-luvun lapsia suunnilleen samalla tavalla kuin nykysukupolviakin.

* * *

Tiedän, että tällaisissa juhlapuheissa usein on tapana kertoilla syntymäpäiväsankarin elämänvaiheita – kuljettaa tyttö Luhangasta eri elämänvaiheiden kautta nykyaikaan, kertoa missä kaikkialla hän on asunut, miten hänestä on tullut ensin äiti, sitten isoäiti ja lopulta moninkertainen isoisoäiti.

Ne tarinat ovat kuitenkin useimmille tänne kokoontuneille sukulaisille ja ystäville tuttuja, ja olisin vain huono kopio omien elämänvaiheidensa parhaasta kerturista.

Sen sijaan haluan vielä palata kesäaamuun ja heräämiseen. Einari Vuorelan runo kuvailee, kuinka luonto salaperäisesti heräilee yöstään. Herääminen itsessään onkin pieni ihme: jokaisena aamuna ihminen havahtuu unestaan valveille, alkaa tiedostaa ympäristönsä, itsensä.

* * *

Voisi väittää, että jokainen päivä on ihmiselle syntymäpäivä.

* * *

90 vuoteen mahtuu huima määrä päiviä, aamuja, heräämisiä, eräänlaisia uudelleensyntymiä. Sinunkaltaisellesi heinäkuun lapselle uskoisin kesäaamujen olevan niitä mieluisimpia.

Niissä on vuosikymmenien aikana kerrostuneita muistumia lapsuuden kesistä Luhangassa, omien lasten kanssa vietetystä ajasta meren rannalla Hangon maisemissa ja ne lukuisat, lukuisat kauniit hetket Sysmän mökillä metsän keskellä, Rajaharjun omakotitalon pihamaalla – ja nyt kaupunkiasunnossa, oman parvekkeen rauhasta ja kesän valosta nauttien.

Uuteen päivään heräämisen ihme jää meiltä usein huomioimatta. Ajattelemme vain sen arkista välttämättömyyttä, emme siinä piilevää vahvaa, toistuvuudestaan huolimatta ainutlaatuista kokemuksellisuutta.

Tämän vuoden nuori esikoisrunoilija Erkka Filander kirjoittaa kokoelmassaan Heräämisen valkea myrsky:

Heräämisen valkean myrskyn annoin kulkea ylitseni.
Otsan hetkittäin läikkyvä aurinkokello
on puhdas varjosta
ja nyt kaikki raunioni riisuutuvat,
sängyn kupoli vielä puolillaan unta.
Verhojen avoimen pihan annoin kulkea ylitseni.
Äkkiä talo pullollaan minua.

On kesäaamu

Hyvää syntymän päivää sinulle, mummi!

_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _

Isoäitini 90-vuotispäivää juhlistettiin Lahdessa viime lauantaina, kauniina kesäpäivänä.

Oli ilo ja kunnia pitää puhe tilaisuudessa. Kun ajattelee vuonna 1923 syntyneen ihmisen elämänkaarta, lähes koko Suomen itsenäisyyden aikaa ja miten paljon maailma on siinä ajassa muuttunut, niin alkaa tällainen nelikymppinen mies tuntea itsensä pojanklopiksi.

Runositaatit:

Erkka Filander, Heräämisen valkea myrsky (Poesia, 2013).

Einari Vuorela, Hiljaisuuden veräjille – Valitut runot 1919-1975 (WSOY, 1997).

(kuva: tinkatinka)

Read Full Post »

%d bloggaajaa tykkää tästä: