Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘gotthold lessing’

Runojännärin edellisen jakson tähtihetket:

  • Paljastui, että Mari Kosken runokokoelman nimi Sch on lyhenne Julius Scheinerin mukaan nimetystä tähtivalokuvauksen mittayksiköstä (scheinergrade). Dramaattinen käänne, sillä moni ehkä ajatteli kirjainyhdistelmän viittaavan skitsofreniaan (schizophrenia) ja sen diagnostiikkaa kehittäneeseen kuuluisaan saksalaiseen psykiatriin Kurt Schneideriin.
  • Lumoojan päätoimittaja Marissa Janhunen kertoi olleensa aikoinaan tyhmä (runouden suhteen). Ei hullumpaa retoriikkaa. Antiikin ajoista saakka erityisen viisaana on pidetty avoimesti oman tietämättömyytensä tunnustanutta Sokratesta. Ei pidä luulotella ymmärtävänsä sellaista, mitä ei ymmärrä. Ei varsinkaan runoutta, jota ei edes voi ymmärtää sanan varsinaisessa merkityksessä.
  • Tähtiharrastaja Ville Koistinen katseli yötaivasta sivusilmällä. Hyvä vinkki myös runojen lukemiseen: sivupolut ovat hedelmällisiä. Ainakin niiden seuraaminen on kiinnostavampaa kuin runokielen keinojen nimeäminen. Planisfääri sopii Mari Kosken kokoelman seuralaiseksi paremmin kuin Yrjö  Hosiaisluoman Kirjallisuuden sanakirja.
  • Lopuksi siteerattiin Kosken runoa ja kerrottiin siinä mainitusta Hevosenpääsumusta. Sumun keskellä piilottelee valtavalta shakkinappulalta näyttävä hevonen. Runossa kyseinen otus viittaa muinaisen Troijan sodan ratkaisseeseen strategiseen siirtoon: Troijan hevoseen.

 Ja sitten onkin aika siirtää puheenvuoro Mari Koskelle. 

– – – – –

Älkää luottako hevoseen. Laokoon, pitäkää maa puhtaana. Orion Straw-
berry Chewing. Please keep our earth clean. Hevosenpääsumu 1C434.
Pimeässä sumussa hiipii kohti muuria. Hopeisessa kääreessä haluaa
suudella. Sinä olet jättiläismolekyylipilvi, minä olen globuli. Silikaatti
pölyä! Helmikuulin. Maaliskuisin. Nousee meren pölyn ja kaasun jät-
tiläinen, merihevosten vetämissä vaunuissa Poseidon. Käärmesumu,
B72, etäisyys 500 valovuotta. Käärmeineen ja atraimineen Trident 1
(C4) UGM-93A syöttää juottaa surmaa. Laokoon kuolema. Joutsenen
repeämä, etäisyys 2400, pituus 2500 valovuotta. Equo ne credite, Teucri.
Pimeässä sumussa hevonen. Hopeisessa kääreessä Orion.

– Mari Koski, Sch (Poesia, 2011), s. 49.

– – – – –

Tähtitaivaalta helposti paikannettava Joutsen näkyy syysöinä, mutta Orion nousee kunnolla horisontin yläpuolelle vasta joulukuussa. Sumuja ja Neptunusta ei kannata paljain silmin tähyillä. Mari Kosken runokaukoputki paljastaa nekin, sillä runossa on kyse troijalaisen papin Laokoonin kuolemasta. Siinä tarinassa hevonen, käärmeet ja Poseidon (sama kuin Neptunus) ovat läsnä kukin omalla tavallaan.

Antiikin tarussa kerrotaan, kuinka kreikkalaiset käytyään kymmenen vuotta sotaa Troijaa vastaan kehittelivät juonen: he rakensivat valtavan puuhevospatsaan, jättivät sen Troijan kaupungin lähistölle ja lähtivät itse muka kotiin. Todellisuudessa kreikkalaisten laivasto jäi väijymään rannikon tuntumaan ja puuhevosen vatsaan piiloutui Odysseus iskuryhmineen.

Poseidonin pappina Laokoonilla oli sananvaltaa, ja hän kehotti kaupunkilaisia polttamaan rakennelman. Kreikkalaisten lahjoihin ei hänen mielestään ollut luottamista. Vakuudeksi hän itse iski keihään puuhevosen kylkeen. Mutta Laokoonin neuvoa ei kuunneltu, sillä merestä nousi rantaan kaksi käärmettä, jotka tappoivat Laokoonin ja hänen kaksi poikaansa. Kuvaus Laokoonin kuolemasta löytyy Vergiliuksen eepoksesta Aeneis.

– – – – –

Kun isä keihäineen luo rientäen tuo apuaan, niin
käärmeet kiertävät myös hänen päälleen lonkerot tiukkaan,
kaksi ne kertaa vyölle ja kahtena lenkkinä kaulaan
kietovat suomuiset selät, pystynä pää sekä niska.
Laokoon ojentaa kädet, riuhtoo solmuja auki,
päässään visvaiset kyyn myrkkyä tihkuvat nauhat,
nostaa kiskoessaan päin tähtiä karmeat huudot,
mylvien niin kuin härkä, kun alttarin luota se karkaa
puistaen niskastaan pois harhaan isketyn kirveen.

– suom. Alpo Rönty. Loki-kirjat, 2000.

– – – – –

Troijalaiset ajattelivat, että Laokoon oli häpäissyt jumalankuvan (jollaisena he hevosta pitivät) ja saanut siksi rangaistuksen. Jumalia lepytelläkseen he raahasivat hevosen kaupunkiinsa. Ansa laukesi: puuhevosen vatsassa piilotelleiden soturien tarvitsi enää odottaa vain yön pimeyttä.

Vergiliuksen tulkinnassa tapahtuneesta juuri Laokoonin  mylvintä on oleellinen yksityiskohta. Taidehistoriaa hieman tuntevat ovat luultavasti joskus nähneet kuvan eräästä antiikin kuuluisasta veistoksesta, joka mainitaan myös Kosken runokokoelmassa: kauneus ryöstetään; Laokoon-ryhmä; Ratsastajapatsas sumussa.

Laokoon-ryhmä (kuva veistoksesta esim. Wikipedia-sivustolla) on 1500-luvulla raunioista esiin kaivettu antiikin veistos, jossa kuvataan dramaattisesti isän ja kahden pojan toivotonta kamppailua käärmeitä vastaan. Mutta toisin kuin Vergiliuksen kertomuksessa, veistoksen Laokoon ei huuda. Korkeintaan hänen hieman avoimesta suustaan pääsee pieni pihaus. Tai sihaus: sch …

– – – – –

Hänen tuskansa näkyy jokaisesta lihaksesta ja jokaisesta ruumiin jänteestä, ja sen voi melkein itsekin tuntea vain katsomalla hänen kouristuksenomaisesti kuristunutta vatsaansa, puhumattakaan hänen kasvoistaan tai muista ruumiinosista. Tätä tuskaa eivät ilmennä raivoisat ilmeet eivätkä eleet. Laokoon ei huuda kauheasti niin kuin Vergiliuksen runossa. Hänen suunsa on sillä tavalla auki, ettei se sitä salli. Enintään se voi päästää ahdistuneen ja tukahtuneen huokaisun, kuten Sadoleto sanoo. Ruumiillinen kärsimys ja sielun suuruus jakautuvat tasaisesti koko ruumiiseen ja tuntuvat pitävän sitä tasapainossa. Laokoon kärsii, mutta hän kärsii kuin Sofokleen Filoktetes: hänen koettelemuksensa koskettavat sydäntämme, mutta me haluaisimme pystyä kestämään tuskaa tämän ylvään miehen tavoin.

 – Johann Joachim Winckelmann (1717– 1768). Sitaatti Umberto Econ teoksesta Kauneuden historia, suom. Pekka Tuomisto, WSOY, 2008. 

– – – – –

Laokoon-ryhmän estetiikasta syntyi merkittävä kiista 1700-luvulla. Saksalaisen taidehistorioitsijan Winckelmanin mielestä veistos henki Laokoonin stoalaista uljautta kohdata kärsimys: hän pysyy vaiti tuskaisenakin. Toinen taidehistorioitsija, Gotthold Ephraim Lessing (1729– 1781), oli eri mieltä. Lessingin mielestä Laokoonin suun sulkee kuvanveistäjä tavoitellessaan kauneutta, ei sankaruuden tähden. Irvokkaasti karjuva Laokoon saattaisi herättää katsojassa (Lessingin mukaan) lähinnä inhoa – mutta runon lukija pystyy suhteuttamaan vastaavan kohtauksen runoelman kokonaisuuteen.

Laokoon-ryhmän analyysissaan Lessing myös selvittää runouden ja kuvataiteen eroa. Vertaillessaan Vergiliuksen kuvausta Laokoonin kuolemasta veistoksen tulkintaan Lessing toteaa, että kirjallisuudessa olennaista on ajan kuvaus (tapahtumat) ja kuvataiteessa taas tärkein elementti on tila. Toki kuvataiteessa voidaan valita kuvattava aihe ja hetki siten, että se viittaa sekä menneeseen että tulevaan. Hyvä esimerkki on Laokoon-ryhmä: ainakin jos tuntee teoksen kuvaaman tarinan. (Lessingin näkemyksiin voi tutustua esimerkiksi Kai Mikkosen teoksessa Kuva ja sana: kuvan ja sanan vuorovaikutus kirjallisuudessa, kuvataiteessa ja ikonoteksteissä. Gaudeamus, 2005.)

Lessingin tilaan ja aikaan liittyvä  jaottelu oli pitkään suosittu kirjallisuuden ja taiteen eroista puhuttaessa. Mutta mikään yleispätevä se ei tietenkään ole, varsinkaan nykyrunoudessa, jossa tilallinen ulottuvuus korostuu jo lukemisenkin tasolla: sanojen lisäksi merkityksellistä on tyhjä tila niiden ympärillä. 

– – – – –

              

        Tähän poljentoa.

 

                                                        HOMEROS.

                                             Napolin kansallismuseossa oleva antiikkinen

ihannekuva.

 

Tähän ta-taaria, nuolia  -> -> -> -> -> ->                               nyt kaatui 6

 

– Mari Koski, Sch (Poesia, 2011), s. 49.

– – – – –

Nuolet (pahoittelen: en onnistu näillä näppäimillä saamaan aikaiseksi aivan samanlaisia kuin alkuperäisessä runossa ja muutenkin ”välit” muuttuvat hieman) lentävät rivin poikki ja osuvat maaliinsa. Kuusi kaatuu. Samalla ammutaan alas antiikin ihannekuva Homeros heksametreineen. Heksametri on antiikin kirjallisuudessa käytetty runomitta, jolla kirjoitettiin esimerkiksi Ilias ja Odysseia sekä Vergiliuksen Aeneis – aiemmin tekstissä esitetty katkelma Vergiliuksen eepoksesta on riimitelty heksametriin. Sitä kutsutaan myös kuusimitaksi. Kosken nuolien osoite ei jätä epäselvyyttä: nyt kaatui 6.

Vaikka edellisessä esimerkissä teksti ja sen merkitys ovat vahvasti sidoksissa fyysiseen tilaan (nuolet lentävät paperilla), versoo se myös monenlaista ajallista ulottuvuutta. Kosken kokoelmassa on kuitenkin sellaisiakin runoja, joissa aikaa on hyvin hankala tavoittaa.  Syynä on esimerkiksi se, että monissa runoissa ei ole sellaista puhujaa (tai puhujia), johon voisi suhteuttaa mennyttä, nykyhetkeä, tulevaa. On vain irrallisia sanoja, lauseita.

– – – – –

Joskus kauan sitten juttelin yhden naisen kanssa, joka sanoi, että hänellä on välillä sellainen olo, ettei tiedä onko olohuoneessa vai keittiössä vai parvekkeella. Tuntuu siltä, että näitten runojen säkeet käyvät ääneen tämänsävyistä keskustelua, josta saa kyllä otteita, mutta niin monta, että kädet ja jalatkin loppuvat kesken.

– Ketjukolaaja (nimim.), kommentti runojännärin edelliseen osaan.

– – – – –

Nimimerkki Ketjukolaajan kommentti on osuva ja tunnistettava. Ehkä kokoelman nimen tulkitseminen viittaukseksi skitsofreniaan ei sittenkään ole täysin perusteetonta. Se, suhtautuuko itse Ketjukolaajan kuvailemaan lukukokemukseen negatiivisesti vai positiivisesti, onkin jo aivan toinen kysymys.

Joka tapauksessa Mari Kosken Sch pakottaa lukijan pohtimaan omaa runokäsitystään. Homeroksen heksametrit on ammuttu modernissa lyriikassa alas jo ajat sitten, joten Kosken runossa nuolien kärjet kohdistuvat yleisemmin runoperinteen ihannekuviin. Ja tuskin on sattumaa, että niin tapahtuu runossa, joka on jonkinlainen intro Laokoon-aiheiselle runolle.

1900-luvun merkittävä taideteoreetikko Clement Greenberg kirjoitti vuonna 1940 esseen nimeltä Towards a Newer Laocoon (Kohti uudempaa Laocoonia), jossa hän jatkaa Lessingin luomaa perinnettä eri taiteenlajien välisten suhteiden tarkastelussa. Greenberg on erityisen kiinnostunut avantgardesta ja sen muodoista eri taiteissa. Tätä aihetta hän käsittelee useissa esseissä, joista joitakin on myös suomennettu.

Greenbergin mukaan avantgarde taiteissa on sanoutumista irti helpoista todellisuuden jäljittelyn muodoista. Jos taiteilija haluaa painiskella taiteen ydinkysymysten äärellä, hänen on kapinoitava sellaista traditiota vastaan, jossa luodaan maailmaa ja omista kokemusta jäljitteleviä kuvia. On keskityttävä siihen, mikä on olennaista juuri omassa taiteenlajissa. Kuvataiteessa tämä johtaa abstrakteihin maalauksiin, joissa maalauksen pinta, värit ja muodot ovat oleellisempia kuin niiden suhde ympäröivään todellisuuteen.  – Mm. esseessään Avantgarde ja kitsch Greenberg pohdiskelee myös ”abstraktin” runouden mahdollisuutta.

– – – – –

Rimbaudin, Mallarmén, Valéryn, Éluardin, Poundin, Hart Cranen, Stevensin ja jopa Rilkenkin kaltaisten runoilijoiden huomio näyttää runoudeksi muunnettavan kokemuksen sijasta keskittyneen itse runouden luomisponnistukseen ja runollistamisen ”hetkiin”. Tietysti heidän teoksillaan on muitakin tavoitteita, sillä runouden on käsiteltävä sanoja, ja sanat pakostakin kommunikoivat, välittävät jotakin. Jotkut runoilijat, esimerkiksi Mallarmé ja Valéry, puhumattakaan niistä, jotka ovat yrittäneet sepittää puhdasta äännerunoutta – ovat tässä suhteessa muita radikaalimpia. Jos runouden rajaaminen omaksi maailmakseen olisi helpompaa, moderni runous olisi vielä paljon nykyistä ”puhtaampaa” ja ”abstraktimpaa”.

 – Clement Greenberg: Avantgarde ja kitsch. (suom. Leevi Lehto, teoksessa Modernin ulottuvuuksia, Taide, 1989) 

– – – – –

Kuten Greenberg toteaa, on vaikeaa luoda sellaista runoutta, joka ei tarkoita mitään. Kuvataiteessa tavoite toteutuu helpommin. Siitä todistuksena on abstraktin taiteen jo melko pitkä perinne. Runoudessa liika ehdottomuus ulkopuolisista merkityksistä vapaan puhtaan runouden tavoittelussa myös helposti tuhoaa lopputuloksen: siinä missä musta neliö säilyttää mustuutensa (vaikka ei mitenkään jäljittelisi todellisuutta) ja on yksinkertaisenakin visuaalisesti vaikuttava, elämyksellinen, ei täysin merkityksettömistä sananpalasista koostuva teksti kovin helposti vakuuta lukijaansa.

Niinpä kokeilevia tekstejä kirjoittavat runoilijat eivät tyystin hukkaa runojen merkityssuhteita ympäröivään maailmaan. Runojen muotoa ja kielen kielimäisyyttä kuitenkin korostetaan  – väline tehdään näkyväksi. Tuore esimerkki tästä on Harry Salmenniemen runokokoelman nimi: Runojä (Otava, 2011). Salmenniemi julistaa siis kirjoittavansa runojä, ei runoja. Sanan merkitys säilyy, mutta samalla se viittaa omaan kielellisyyteensä, tavallaan palauttaa osan merkityksestä itseensä. 

– – – – –

Tekstipinnan kursivointeina, lihavointeina ja aukkokohtina ilmenevät materiaaliset sairaudet nivoutuvat saumattomasti runojen käsittelemän todellisuuden ilmiöihin järkyttävine oireineen. Runokielen tautisuus konkretisoituu paitsi visuaalisina poikkeamina, myös sisällön yskähtelynä.

 – Miikka Laihinen: Sairaan todellisuuden sairaita säkeitä (Turun Sanomat, 6.9.2011)

– – – – –

Laihinen vertaa kritiikissään Salmenniemen tekstien ominaispiirteitä sairauden oireisiin. Vertaus on hyvä, sillä juuri sairaushan saa meidät itsekin huomaamaan jonkin sellaisen asian, joka muuten on meille täysin yhdentekevä, arkipäiväinen itsestäänselvyys. Olkanivelen olemassolon ja merkityksen huomaa vasta, kun se kipeytyy. Oman kehon jokapäiväisestä insuliinintuotannosta tulee itselle merkityksellistä, jos sairastuu sokertitautiin. Ja harvapa on tietoinen umpisuolenlisäkkeestään – ennen kuin se eräänä päivänä tulehtuu.

Mari Kosken Sch ei sairastele samalla tavalla, mutta omaleimaisia tapoja siinäkin haetaan kielen välineluonteen näkyväksi tekemisessä. Jotta mahdollinen lukija ei kuitenkaan aivan pitkästyisi, jatkan aiheesta runojännärin kolmannessa osassa, jossa esimerkiksi pohditaan, voiko persiaa täysin osaamaton lukija kritisoida suomenkielisestä runosta tehtyä persiankielistä käännöstä …

– – – – –

Malttamattomasti seuraavaa osaa odottelevalle lukijalle vinkkaan tällä kertaa videorunoja, joissa parhaimmillaan luodaan juuri sellaista sanataidetta, joka muistuttaa enemmän abstraktia maalausta kuin runoa. Itse olen ihastunut esimerkiksi näihin Nico Vassilakisin runovideoihin, joissa kirjainhahmot näkyvät usein vain viitteellisesti – mutta silti syntyy tunne, että kyse on sanoista, tai ainakin kielestä. Nocturno.org-sivustolta löytyy muitakin videorunoja. 

Ja edelleen kannattaa tietysti käydä Poesian sivuilla lukemassa Mari Kosken kokoelmaa Sch. Jos on innostunut tekstien lähiluvusta, voi lukea vertaillen nimirunon Sch ja siitä tehdyn käännöksen: minkä kohdan itse kääntäisit eri tavalla? (huom. persian kielen taito ei ole välttämätöntä)

Tästä voit siirtyä runojännärin seuraavaan osaan: Mari Koski: Sch (3/5)

Read Full Post »

%d bloggaajaa tykkää tästä: