Lääkärinrouva oopperassa

Ensi kesänä Savonlinnan oopperajuhlissa esitetään Gaetano Donizettin ooppera Lucia di Lammermoor, joka perustuu Walter Scottin romaaniin Lammermoorin morsian. Pääpiirteissään tarina kertoo kahden skotlantilaisen ylimyssuvun, Ravenswoodin ja Ashtonin, vihanpidosta, jota sekoittaa Lucy Ashtonin ja lordi Ravenswoodin rakkaussuhde.  Esityksiä on kolme, ensi-ilta lauantaina 10.7, ja koska Olavinlinnan katsomoon mahtuu parisen tuhatta ihmistä, niin eiköhän joukossa ole jokunen lääkärinrouvakin.

”Lääkärinrouva? Mitä se höpisee?” miettii mahdollinen lukijani. – Tosin jos kyse on Jäljen äänen vakiokäyttäjästä, niin ehkä hän siristää silmiään kuin Lee Van Cleef kaksintaistelukohtauksessa ja yrittää aprikoida, että mikäköhän kirjallinen koukku tähänkin mahtaa liittyä.

***

Ennen suurta paljastusta kuitenkin pieni laskutoimitus:

Työikäisiä lääkäreitä on Suomessa hieman alle 18000, heistä miehiä noin 7000. Jos potentiaalisesta oopperayleisöstä rajaa karkeasti pois lähes kaikki alle 20-vuotiaat ja aivan vanhimmat ikäluokat (Olavinlinna on kylmä kesälläkin), jää jäljelle suunnilleen 4 000 000 suomalaista. Tuosta joukosta mieslääkäreiden osuus olisi 0,175 prosenttia. Olettaisin, että prosenttiosuuden voi oopperayleisön kohdalla kertoa hieman ylöspäin, esim. 1,5:llä, sillä akateemiset ammattikunnat ovat tällaisissa kulttuuritapahtumissa yleensä hyvin edustettuina. Siten laskettuna 6000 katsojan (jos kaikki kolme näytöstä olisivat lähes loppuunmyytyjä) joukossa olisi noin 15 työikäistä mieslääkäriä. Oletettavasti lähes kaikilla heistä on puoliso mukana – jos sellainen vain löytyy. Oopperaan nimenomaan lähdetään yhdessä. Lasketaan nyt kuitenkin varmuuden vuoksi puolisoiden määräksi vain 10.

Kysymys kuuluu: kuinkakohan moni näistä kymmenestä rouvasta on lukenut Gustave Flaubertin Rouva Bovaryn? Ja jos joku on lukenut, mahtaako hän olla romaanin päähenkilön Emman lailla lääkärimieheensä kyllästynyt ja romantiikannälkäinen, valmis antautumaan sivusuhteeseen vaikkapa oopperanäytöksessä tapaamansa tuttavansa kanssa? – Juuri niin Emma Bovary tekee. Hän käy lääkärimiehensä Charlesin kanssa katsomassa Lucia di Lammermoorin esitystä. Heti näytöksen alussa Emma vaikuttuu ja lumoutuu (suom. Anna-Maija Viitanen, 2005 (aiemmin 1994), WSOY):

Emma palasi nuoruutensa kirjojen maailmaan, keskelle Walter Scottin tarinoita. Hän oli kuulevinaan säkkipillin soiton, joka kantautui sumun seasta kanervanummilta. Se että hän muisti romaanin helpotti libreton ymmärtämistä, ja hän seurasi juonta lause lauseelta; musiikin pauhu karkotti mieleen pyrkivät haaleat ajatukset ennen kuin hän ehti niitä tavoittaa. Hän antautui sävelten tuuditettavaksi ja tunsi koko olemuksensa värähtelevän ikään kuin viulujen jouset olisivat liukuneet hänen hermoillaan.

Romaanissa kerrotaan oopperan libreton avautuvan helposti Emmalle siksi, että hän on aikoinaan lukenut Walter Scottin Lammermoorin morsiamen. Donizettin oopperassa on tosin juonta dramatisoitu entisestään ja henkilöitäkin hieman muunneltu. Eroavaisuuksia on siis paljon, mutta koska Emma on romantikko, hän tuskin on kirjaa lukiessaan juurikaan huomioinut esimerkiksi kertojan selvityksiä Skotlannin aateliston keskinäisestä kilpailusta Jaakko VI:n lähdettyä Englannin kuninkaaksi. Nuori Emma on luultavasti vain eläytynyt voimakkaasti päähenkilöiden tunteisiin ja heittäytynyt traagisen rakkauskertomuksen matkaan – ja tämä puoli painottuu Donizettin oopperassakin.

***

Mutta palatkaamme alkuperäiseen ongelmaan: kuka paikalla olevista lääkärinrouvista parhaiten sopisi Emma Bovaryn tanssikenkien perijäksi? Savonlinnan oopperayleisön joukossa katse hakeutuu yleislääkärien rouviin: jonkun sydänkirurgin tai huippuortopedin vaimona Emma voisi miehensä kautta tyydyttää kunnianhimoisia toiveitaan eikä olisi niin ahdistunut kohtaloonsa. Romaanissa Emman mies Charles on maalaislääkäri, joka kyllä hallitsee perushoitotoimenpiteet mutta ei ole minkään lääketieteen osa-alueen spesialisti tai muutenkaan erityisen lahjakas. Surkeuden huippu Charlesin uralla on pahasti epäonnistunut kampurajalkaleikkaus, johon hän ryhtyy vaimonsa yllyttämänä: jos toimenpide olisi onnistunut, Charles olisi saanut mainetta ja mammonaa, ja Emmakin olisi päässyt parempiin piireihin. 2000-luvun Emma Bovary löytyykin siis todennäköisimmin jonkun leipääntyneen ja hieman pönäköityneen terveyskeskuslääkärin rinnalta.

Charles on tylsä, hyväuskoinen, luonteeton, saamaton ja kiltti. Kaikki nämä piirteet näkyvät jo hänen olemuksessaan. Charlesin rinnalla Emma on elämännälkäinen ilmestys, kaunis ja tyylikkäästi pukeutunut, pakahtumaisillaan tunteeseen ja tarpeeseen tulla rakastetuksi. Hän myös tietää, millainen kokemus on pitää rakastajaa, sillä hänellä on sellainen kerran jo ollut – vaikka hän joutuikin suhteessaan pettymään. – Olisiko jollakulla Savonlinnan oopperajuhlien lääkärinrouvista ollut sivusuhde? Paljon mahdollista, ehkä (todennäköisesti?) useammallakin. Ja jos joku heistä selvästi loistaa – suorastaan palaa – tylsältä vaikuttavan puolisonsa rinnalla, eläytyen esitykseen kuin Emma, niin eiköhän asia ole selvä:

Emma kumartui nähdäkseen paremmin ja painoi kyntensä aition samettiin. Hän antoi sydämensä täyttyä soinnukkaista valituksista, jotka ajelehtivat kontrabassojen säestäminä kuin haaksirikkoisten huudot myrskyn pauhussa. Emma tunnisti saman huuman ja ahdistuksen, johon oli itsekin ollut menehtyä. Laulajattaren ääni tuntui olevan vain hänen tuntojensa kaiku, ja häntä kiehtova illuusio kuin hänen omaa elämäänsä. Noin ei kukaan maailmassa ollut häntä kuitenkaan rakastanut. Hänen rakastajansa ei ollut itkenyt kuten Edgardo, kun he viimeisenä iltana sanoivat toisilleen kuun loisteessa:  ”Huomiseen, huomiseen …!”

Tällainen lääkärinrouva on aina valmis tarttumaan tilaisuuteen. Mikä tahansa seikkailu, johon liittyy jotakin uutta ja kiehtovaa, arkitodellisuuden rajat rikkovaa, on tervetullut. Tässä kohtaa on tosin huomioitava, että se, mikä oli 1800-luvun Emmalle kiihkeää ja sai hänet tuntemaan itsensä halutuksi, ei välttämättä riitä 2000-luvun lääkärinrouvalle. Meidän aikamme moraalikoodi on aivan erilainen: Emma Bovaryn aikalaisten paheksumat teot eivät nykypäivänä tunnu kovin kummoiselta – vaimo vain pettää miestään, ensin yhden ja sitten toisen rakastajan kanssa. Ei edes yhtä aikaa (tosin samalla hän tuhlaa miehensä ansaitsemat rahat ja ajaa perheensä vararikkoon, mikä kyllä herättäisi pahennusta nytkin).

***

Mistä siis (terveyskeskus)lääkärimme rouva hakisi potkua arkeensa? Useasta yhtäaikaisesta rakastajasta? Naissuhteista? Orgioista? Sadomasokismista? – Uskoisin kuitenkin, että jos hän on Emma Bovaryn kaltainen, laatu on hänelle tärkeämpää kuin määrä. Emma ei ole pohjimmiltaan mikään kyltymätön seksiaddikti, sillä hän elää romanttisessa haavemaailmassa eikä oikeastaan tarvitse kovinkaan paljon ärsykkeitä ruokkiakseen mielikuvitustaan. – Tällaiseen tulkintaan päätyy myös Woody Allen, jonka novellissa Kugelmassin episodi (kokoelmassa Sivuvaikutuksia, suom. Seppo Loponen, 1981, Kirjayhtymä) tarinan päähenkilö, humanististen tieteiden professori Kugelmass, kuvataan kaljuksi juutalaismieheksi, joka on ”karvainen kuin karhu”. Kugelmass haluaa vaihtelua parisuhteeseensa, ja avuksi tulee taikuri Persky, jolla on ihmeellinen taikalaatikko: sen avulla voi siirtyä haluamansa romaanin maailmaan. Ja niin Kugelmass päätyy Emma Bovaryn rakastajaksi:

Kuukausien mittaan Kugelmass kävi Perskyn luona tavan takaa ja loi läheisen ja intohimoisen suhteen Emma Bovaryn kanssa. ”Pidäkin huoli siitä, että järkkäät minut aina kirjaan ennen sivua 120”, Kugelmass sanoi taikurille eräänä päivänä. ”Minun on tavattava Emma aina ennen kuin se joutuu sen Rodolphen koukkuun.”
     ”Miksi?” Persky kysyi. ”Eikö sinusta ole vastusta sille?”
     ”Vai vastusta. Sehän on maa-aatelia. Nehän ei muuta teekään kuin flirttaa ja ratsastelee hevosilla. Minulle se jätkä tuo mieleen naistenlehtien muotisivut. Ne tyypit joilla on Helmut Bergerin kampaus päässä. Mutta Emmalle kundi on kuumaa kamaa.”
     ”Eikö siippa epäile mitään?”
     ”Se ei tajua mistään mitään. Pilipali landelekuri, tyhmä kuin tatti. Painuu punkkaan kymmeneltä, kun eukko vasta vetää tanssikenkää jalkaan. No niin … Nähdään taas.”

– Kugelmass ei siis todellakaan ole mikään unelmien ritari, mutta hän on erilainen ja jännittävä verrattuna 1800-luvun miesvalikoimaan. Hän osaa puhua ja kertoa tarinoita tulevaisuuden ihmeellisestä kulttuurista, ja se riittää sytyttämään Emman. En ole aivan varma, missä mielessä moraalisuus koskee myös suhtautumista fiktiivisiin henkilöihin, mutta joka tapauksessa Kugelmassin seurustelun Emman kanssa voi luokitella hyväksikäytöksi. Kugelmass tuntee romaaniklassikkoon perehtyneenä Emman luonteen kaikkine heikkouksineen erittäin hyvin: suhde ei siis ole tasavertainen. Kun suhteuttaa Rouva Bovaryn aikakauden yleiset moraaliset vaatimukset Emman salaisiin toiveisiin, on modernilla seksuualimoraali(ttomuude)lla varustetun miehen helppo kääntää tilanne omaksi edukseen. – Vaikka Kugelmass pystyykin puheillaan valloittamaan Emman, on hän kuitenkin oikeassa halutessaan tavata Emman ennen kuin tämä joutuu Rodolphen pauloihin, sillä Rodolphe vastaa Emman kuvitelmia rakastajasta huomattavasti paremmin kuin karvainen kaljupää. Näin Rouva Bovaryssa kuvataan Emman ajatuksia sen jälkeen, kun hän on antanut Rodolphen vietellä itsensä:

Minulla on rakastaja! Rakastaja! hän hoki mielessään nauttien ajatuksesta kuin olisi saanut neitoikänsä takaisin. Hän saisi siis vihdoinkin kokea rakkauden ilot, sen onnen huuman josta oli turhaan haaveillut. Hän astui ihmeelliseen maailmaan, missä kaikki olisi intohimoa, kiihkoa, hurmiota; hänet ympäröi sinertävä äänettömyys, tunteen huiput säkenöivät hänen haaveidensa paisteessa, ja arkinen elämä häämötti jossain kaukana alhaalla, näiden kukkuloiden välisessä varjossa.
     Silloin hän muisti lukemiensa kirjojen sankarittaret, ja avionrikkojattarien kuoro puhkesi hänen mielessään laulamaan intohimoisin äänin, joista hän ihastuneena tunnisti sisarensa. Hän sulautui osaksi kuvitelmiaan ja katsellessaan itseään siinä rakastuneen naisen roolissa, jota ennen oli kadehtinut, hän tunsi nuoruutensa pitkäaikaisen haaveen toteutuvan.

Kugelmass saattaa vaikuttaa julmalta hakeutuessaan rakastajaksi sellaiselle naiselle, jonka hän tietää ajautuvan elämännälkänsä ja hillittömyytensä takia tuhoon – mutta toisaalta Emman kohtalo on väistämätön: miksei hänelle siis tarjoaisi pieniä lisäelämyksiä? – Myös fantasioitaan toteuttavalle Kugelmassille käy eskapismissaan huonosti: hän päätyy taikalaatikon häiriön vuoksi espanjan kielen oppikirjaan epäsäännöllisen verbin jahtaamaksi. Samalla taikakone syttyy palamaan, ja tulipalossa kuolee myös taikuri Persky. Paluuta ei enää ole.

***

Uskoisin, että lääkärinrouvien joukosta ei ole vaikea löytää haaveiluun taipuvaisia romantikkoja – unelmointi on melko yleinen piirre ihmisissä, niin miehissä kuin naisissakin. Mutta jos etsitään todellista Emma Bovaryn vastinetta, vaatimustaso nousee. Spekulaationi kannalta keskeinen lääkärinrouviin (en muuten tunne ainuttakaan – kaikki käsitykseni heistä perustuvat siis Emma Bovaryyn…) liittyvä kysymys kuuluukin: löytyykö sellaisia, jotka jo nuorena tyttönä ovat ahmineet historiallisia rakkausromaaneja? Romaanin Emma on nimittäin aivan hulluna mielikuvituksellisiin ja traagisiin rakkaustarinoihin:

Viisitoistavuotiaan Emman kädet tuhriintuivat puolen vuoden ajan lainakirjastojen vanhaan pölyyn. Sitten hän ihastui Walter Scottiin ja kaikkeen historialliseen, haaveksi kirstuista, vartiohuoneista ja kuljeksivista laulajista. Hän olisi halunnut asua vanhassa kartanolinnassa niin kuin linnanrouvat, jotka pitkämiehustaisissa puvuissaan istuivat päivät pääksytysten kolmilehtiornamenttien koristamien kaari-ikkunoiden ääressä kyynärpää kiveen ja käsi leukaan nojaten, katsellen miten kaukaa tasangolta lähestyi ritari täyttä laukkaa mustalla ratsulla, valkoinen sulkatöyhtö päähineessään.

Gustave Flaubertin Emma Bovarya onkin kutsuttu naispuoliseksi Don Quijoteksi. Yhtäläisyydet eivät ole sattumaa, sillä Flaubert ihaili Cervantesia. Cervantes teki romaanissaan pilaa ritariromaanien suurkuluttajista, ja Flaubertin romaanissa kritisoidaan romanttisen kirjallisuuden yltiöpäistä lukemista ja pilvilinnojen rakentelua. Jälkimmäisessä asetelma on kuitenkin monisyisempi, sillä toisaalta Emma turvautuu fantasioihinsa paetakseen aikakautensa porvarillista ahdasmielisyyttä ja yleensäkin valmiiksi määriteltyä yhteiskunnallista roolia. Don Quijote on taas oikeasti höperö, jolla yksinkertaisesti on vain liikaa joutoaikaa toteuttaa omituisuuksiaan (Don Quijote I, suom. J. A. Hollo, 1966, WSOY):

– Mitä arvelee teidän armonne, herra lisensiaatti Pero Peréz – se näet oli papin nimi – isäntäni onnettomuudesta? Kolmeen päivään ei ole nähty häntä, ei hevosta, ei kilpeä, ei peistä eikä varuksia. Voi minua onnetonta, minä ajattelen aina vain, ja se on niin varma kuin kuolema, että nuo hänen kirotut ritarikirjansa, joita hän lakkaamatta lukee, ovat vieneet häneltä järjen. Nyt muistankin kuulleeni hänen monet kerrat sanovan, itsekseen puhellen, että hän mieli ruveta vaeltavaksi ritariksi ja lähteä maailmalle etsimään seikkailuja. Saatana ja Barabbas perikööt sellaiset kirjat, jotka ovat niin tärvelleet koko Manchan hienoimman pään.

Cervantesin luomaan tragikoomiseen hahmoon verrattuna Emma on pelkästään traaginen. Mutta toisin kuin antiikin sankarien traagisissa kohtaloissa, ei Emman kohdalla voi puhua ylevästä. Nainen, joka tuhoaa perheensä tavoitellessaan omaa hekumaa ja lopuksi tappaa itsensä syömällä myrkkyä, on raadollisen inhimillisellä tavalla itsekäs: lukijan on todennäköisesti vaikea tuntea varauksetonta myötätuntoa häntä kohtaan. Emma Bovaryyn voi lukijana rakastua – mutta voiko häntä rakastaa? – Se, mikä Don Quijoten pelastaa, on häntä ympäröivä ystävien ja sukulaisten tukiverkko. Hänestä välitetään ja ollaan aidosti huolissaan, lämpimän humaanilla tavalla. Parantaakseen ystävänsä hulluuden Don Quijoten läheiset jopa astuvat sisälle hänen mielikuvitusmaailmaansa ja eläytyvät esittämään rooleja, joita ei oikeasti ole olemassakaan. Mutta Emma Bovary on kuvitelmineen ja ajatuksineen aivan yksin, niin yksin, että lukijaan koskee. Nekin, jotka Emmaa auttavat esimerkiksi tämän sairastuessa, tekevät sen oikeastaan vain oman itsensä vuoksi ja pitääkseen kulissia yllä.

***

Jos Emma Bovary on lihallistunut Lucia di Lammermooria seuraavan yleisön joukkoon, on hän todennäköisesti joku, joka on lohduttomasti yksinäinen. Ehkä hänen (terveyskeskus)lääkärimiehensä kuluttaa pitkissä päivystysvuoroissaan kaikki vuorosanansa – kotiin niitä ei riitä kuin kourallinen – ja kaikki rouvan naisystävätkin ovat porvarillisella tavalla pinnallisia ämmiä, joille tärkeintä on se, että elämä sujuu säröttömästi kuin Perheenäidin Kultaisessa Kirjassa. Ei Emma voi sellaisten kanssa puhua todellisista ongelmistaan, unelmistaan, haluistaan. – Vielä Emmaakin yksinäisempi on Lammermoorin morsian, Lucy Ashton. Hän elää elämää, jollaisesta Emma unelmoi – mutta jos Emma todellakin tempaistaisiin omasta todellisuudestaan ja siirrettäisiin kartanolinnan tyttäreksi 1700-luvun Skotlantiin, huomaisi hän joutuneensa ojasta allikkoon. Lucylla ei ole minkäänlaista itsenäisyyttä, ei ystäviä, eikä juurikaan kontakteja ulkomaailmaan. Aivan kuten Emma, hänkin elää haavemaailmassa  (suom. Hannes Korpi-Anttila, 1967, Wsoy):

Saadessaan noudattaa omaa makuaan ja tunnettaan Lucy Ashton oli erikoisen herkkä kaikille romanttisluontoisille vaikutteille. Hänen salainen huvinsa oli lukea vanhoja legendanomaisia tarinoita palavasta rakkaudesta ja järkkymättömästä uskollisuudesta, niihin kun useinkin vielä liittyi kirjava sarja kummia seikkailuja ja yliluonnollisia kauhuja. Se oli hänen rakas satumaansa, ja siellä hän rakenteli pilvilinnojaan. Mutta vain salaa hän askaroi tämän viehättävän, vaikkakin petollisen rakentelun parissa. Yksinäisessä kamarissaan tai siinä metsän lehvämajassa, jonka hän oli valinnut omakseen ja tehnyt nimikkopaikakseen, hän kuvitteli jakelevansa turnajaispalkintoja tai antavansa silmiensä säihkyn vaikuttaa urhoollisiin taistelijoihin; tai hän vaelteli erämaassa Unan keralla jalomielisen leijonan saattamana tai oli olevinaan koruton, mutta jalosydäminen Miranda loihditulla ihmissaarella.

Miranda viitannee William Shakespearen näytelmään Myrsky ja Una leijonineen taas Edmund Spencerin runoelmaan The Fearie Queene – molemmat hienoja, mielikuvitusta ruokkivia tekstejä. Todellisuudesta on kuitenkin unelmat kaukana. Kun Lucy sitten sattumalta kohtaa lordi Ravenswoodin ja rakastuu tähän, joutuu hän hieman Romeo ja Julia -tyylisen rakkaustarinan toiseksi osapuoleksi (uhriksi?). Mikään odotuksien täyttymys se ei kuitenkaan ole, sillä seurauksena oma perhe eristää hänet täydellisesti kaikesta ja asettuu juonittelemaan häntä vastaan saadakseen hänet luopumaan rakkaudestaan. Tarinan loppu on onneton, ja siitä puuttuu täysin Romeon ja Julian kohtalon romanttinen hohde. Vankeus ja psykologinen painostus tekevät Lucyn hulluksi – eikä raivopäisessä hulluudessa ole mitään romanttista.

***

Gustave Flaubertin romaanissa Emma ei jaksa seurata oopperaesitystä aivan loppuun. Voimakkaiden eläytymisten virrassa hän on altis tunteilleen, ja niinpä hänen huomionsa kiintyy Léoniin, vanhaan tuttuun, joka yllättäen tupsahtaa samaan aitioon. Emma seurueineen lähtee kesken näytöksen, juuri kun Lucyn hulluuskohtaus alkaa näyttämöllä. – Romanttisen rakkauden antikliimaksi jää näkemättä, Emma ikään kuin kääntää selkänsä tosiasioille. Valitettavasti onneton loppu on myöhemmin Emmaa itseään vastassa.

Don Quijote haaveilee vaeltavan ritarin elämästä, Lucy Ashton ja Emma Bovary ritareista. Omassa fantasiassani menisin Olavinlinnaan katsomaan Lucia di Lammermoorin esitystä – tai en niinkään esitystä vaan sen yleisöä. Voisiko joukosta tunnistaa mahdollisia Emmoja? Näkisikö jonkun heistä väliajalla seisoskelemassa yksinään kyllästyneenä mutta vaikuttavan upeana, kohtalokkaana? Huomaisiko sitten, että hän ei seisokaan yksin, on vain hieman erillään seurueestaan, josta yksi on luultavasti hänen miehensä? Hirveät pulisongit ja huonosti istuva puku … Mies keskustelee parin pönäkän tuttunsa kanssa – menisikö lähemmäksi ja kuulisi, että miesten keskustelunaihe liittyy kunnallisten lääkäripalvelujen ulkoistamiseen?

***

Rohkaistuisi ja menisi vielä lähemmäksi, pari askelta vielä, ja kysyisi:  ”Oletteko te Emma Bovary?”

– Ranskaksi, tietenkin.

***

Ja juuri kun muotoilisi lausetta suussaan, heräisi ja havahtuisi todellisuuteen, sillä ei perheellinen mies sen pidemmälle uskalla mitään kuvitella. Kun ei edes osaa ranskaakaan.

Read Full Post »

Kirjailija verenkierrossa

Jäin miettimään edelliseen postaukseeni liittyen tuota Onnan kommenttia opiskelijatytöstä, joka istuskeli Cambridgessa sillan kaiteella ja luki Albert Camus’n Sivullista. Oliko kyseessä pakollinen tenttikirja, mielenkiinnosta/sattumalta lainattu, pyrkimys täydentää kirjallista yleissivistystä – vai ehkä sittenkin tuo tyttö oli eksistentialistiksi itsensä kokeva nuori nainen, joka on päästänyt Camus’n ”verenkiertoonsa” ja tarkastelee elämää henkisen esikuvansa silmin?  Viimeisin vaihtoehto on kiinnostava: voiko todella vaikuttua jonkun kirjailijan teoksista niin paljon, että tähän muodostuu jonkinlainen omaa maailmankatsomusta täydentävä/muokkaava henkinen ja kokemuksellinen yhteys?

Kirjailija Tommi Melender kirjoittaa tällaisesta suhteesta omaan henkiseen/kirjailijaesikuvaansa Gustave Flaubertiin mm. Parnassossa julkaistussa esseessään (I/2010) ja bloginsa Antiaikalainen useissa kirjoituksissa. Flaubertistin näkökulman Melender on siirtänyt romaaninsa Ranskalainen ystävä päähenkilöön Joel Rantoon:

Kunnia velvoitti minua olemaan rehellinen ja kertomaan Magnusille, kuinka ihmisten typeryys piinasi minua. Siitä oli syyttäminen ranskalaista kirjallisuutta, etenkin Flaubertia, jota olin ruvennut ahmimaan opiskeluvuosieni kaltaisella kiihkolla. Kimmokkeen sain, kun päähäni pälkähti kirjoittaa romaani, joka olisi suuruudenhullu kosto vihamiehilleni. Tiesin, että ennen kirjoittamista täytyy lukea paljon, ja niin aloin viettää kaikki luppohetkeni kirjojen parissa. Mitä enemmän luin, sitä kärttyisämmäksi tulin. Tiuskin alaisilleni, esiinnyin julkeasti neuvotteluissa, paiskoin ovia takanani. Tajusin olleeni melko tyytyväinen elämääni silloin kun luin vuodessa hädin tuskin kymmenen romaania, enimmäkseen kotimaisia uutuusteoksia, joita oli yhtä mahdoton erottaa toisistaan kuin samanmerkkisiä pulloja Valintatalon hyllyllä.

Raento ei siis pelkästään mieti, mitä Flaubert mahdollisesti ajattelisi jostakin asiasta, vaan hän jopa tuntee ja kokee samoin kuin Flaubert. Ranskalainen klassikkokirjailija on hänelle hengenheimolainen, ystävä – siitä juontunee Melenderin teoksen nimikin: Ranskalainen ystävä.

Vaikka Flaubertin teoksia on tullut luettua, on hän jäänyt minulle aina vain yhdeksi – toki vaikuttavaksi – klassikkokirjailijaksi muiden joukkoon. Ehkä olen jopa hivenen kateellinen Joel Raennolle ja hänen luojalleen heidän Flaubert-suhteestaan. En niinkään erityisesti Flaubertin takia, vaan siksi, että 1800-luvulla elänyt kirjailija voi olla jollekulle ystävä sanan varsinaisessa merkityksessä – tarjoten lohtua, läsnäoloa, näkökulmia ja eräänlaista vuoropuheluakin. – Ilkikurisesti voisin todeta, että itse kykenen kirjalijaystävyyksissäni lähinnä irtosuhteisiin tai lyhytkestoisiin kumppanuuksiin: jotakin samankaltaista koin nuorena Kurt Vonnegutin kanssa, mutta sen jälkeen näitä kirjailijoita on tullut ja mennyt sitä mukaa kuin luettuja kirjojakin … 

Ainahan sitä saa hieman vilkaista mahdollisuuksia, ja niinpä Melenderin romaanin luettuani uudistin suhteeni Madame Bovaryyn (tämä oli kolmas kerta: eka kerta lukioikäisenä ja toinen kirjallisuutta opiskellessani), luin kerrankin romaanin Bouvard ja Pécuchet  loppuun saakka, selailin joskus lukemaani Sydämen oppivuodet ja luin Salambon. Tartuin jopa kunnioitusta herättävän paksuun Flaubertin ja Georg Sandin kirjeenvaihtoa sisältävään opukseen Rakas vanha Trubaduuri. George Sandin ja Gustave Flaubertin kirjeenvaihtoa 1863–1876 (WSOY, toim. ja suom. Eila Kostamo, 2007), sillä sekä Melender että Raento tuntuvat lukevan paljon Flaubertin kirjeitä. – Sitten marssin vessan peilin eteen ja lausuin niin ranskalaisittain kuin vain osaan: Flobääääär. Mutta mitään ei tapahtunut. (Jos mahdollinen lukijani on takavuosina sattunut katsomaan kevyttä tv-sarjaa Ally MacBeal, hän ymmärtää, mistä on kyse.)

– Tappiotani lievittää se tosiasia, että ehkä tilanne ei ole nyt kovin otollinen. En ole omassa elämässäni missään murroskohdassa tai muutenkaan henkistä tukea vailla. Melenderin romaanissa Joel Raento sitä vastoin on henkilökohtaisen identiteettikriisin keskellä (toki hän on tutustunut Flaubertiin jo aiemmin). Hän on menestyvä yrityskonsultti, samaa valtakunnan ykköstasoa kuin Jari Sarasvuo muutama vuosi sitten, mutta hän ei usko omaan tuotteeseensa:

Olin edustavinani vastakulttuuria, vaikka palvelin elämysteollisuutta. Puhuin luovuudesta ja omaperäisyydestä, mutta en koskaan sanonut mitään luovaa tai omaperäistä. Minulla ei ollut siihen varaa, koska kaikki luova ja omaperäinen herättää aluksi vihaa ja vastustusta, loukkaa ja iljettää. Tärkeintä oli olla uskottava niiden silmissä, jotka maksoivat minulle siitä, että olen kaikesta johdonmukaisesti eri mieltä kuin hallitus, SAK ja Elinkeinoelämän keskusliitto.

Raennon luentojen tarkoin harkittuun tyyliin kuuluu räväkkyys, solvaukset ja yleisön arvoihin kohdistettu pilkka – mutta koskaan hänen kritiikkinsä ei saa oikeasti paljastaa tai muuttaa mitään perustavanlaatuista. Hän on eräänlainen kiintiöräyhähenki, joka sivalluksistaan huolimatta lopulta sanoo vain sen, mikä jo tiedetään ja minkä kuulijat haluavatkin kuulla. En myynyt mielipiteitä tai tulkintoja, myin niiden simulaatiota, toteaa Raento. – Romaanin tarina alkaa, kun eräällä luennolla kupla puhkeaa, vaikka yleisö ei sitä tajuakaan. Joel Raento näkee itsensä ulkopuolisin silmin: valmiita ajatuksia (vertaa Flaubertin Valmiiden ajatusten sanakirja – jos opus on tuttu) suoltavana heittiönä. Keisari ilman vaatteita. Seuraa totaalinen romahdus, ja Raento pyörtyy kesken esityksensä.

Faubertistina Raento hakee lohtua mestarin tuotannosta. Hän ottaa töistä vapaata ja lähtee pieneen ranskalaiseen kylään Aronvilleen lukemaan Flaubertin romaaneja ja kirjeitä. – Juuri tämä kirjeiden lukeminen vakuutti minut ”ystävyyden” mahdollisuudesta. Kirjeenvaihto tarjoaa takaportin kirjailijan – kenen tahansa – ajatuksiin ja kokemuksiin. Painetut teokset ovat kirjailijan mutta kirjeet ihmisen kirjoittamia. En itse ole tutustunut kuin näihin George Sandille lähetettyihin kirjeisiin, mutta jo niissäkin on paljon sellaisia kohtia, jotka luettuaan ymmärtää, miksi Raento (ja myös Melender) pitää Flaubertia edelleen ajankohtaisena äänenä. Esimerkiksi katkelma, jossa Flaubert kiihkeästi kritisoi oman aikansa kustannusmaailmaa ja muutenkin taidetta näivettävää kaupallista tuotantotodellisuutta, herättää pohtimaan, mitä Flaubert tuumisi ja tekisi näin Internetin aikakaudella. (kirje päivätty 4.12.1872)

Miksi julkaista (tänä kammottavana aikana)? Rahan ansaitsemiseksiko? miten naurettavaa! Niin kuin raha olisi työn korvaus! Näin tulee olemaan, kunnes Keinottelu on saatu tuhotuksi. Siihen saakka, ei! Entä miten punnita Työtä, kuinka arvioida Ponnistusta? Jää siis työn kaupallinen arvo. Sen arvioimiseksi pitäisi poistaa kaikki välikädet Tuottajasta ostajaan. Ja sittenkin tämä kysymys on sinällään ratkaisematon. Sillä minä kirjoitan (puhun itseään kunnioittavasta kirjailijasta), en tämän päivän lukijalle, vaan kaikille lukijoille joita voi ilmaantua, niin kauan kuin kieli elää. Tuotettani ei siis voi kuluttaa nyt, sillä sitä ei ole tehty yksinomaan aikalaisiani varten. Joten palveluni jää määrittämättä ja näin ollen korvaamatta.

Voisi kuvitella, että Internet olisi juuri tuollainen julkaisukanava, jossa kirjoittaja ja lukija kohtaavat ilman välikäsiä – mutta toisaalta Internet on myös loputtoman tekstimassan ja informaatiotulvan suo, joka luultavasti olisi Flaubertille hänen halveksimansa typeryyden globaali ilmentymä. – Siitä olen kuitenkin melko varma, että jos Flaubert olisi elänyt 2000-luvulla, niin mitään korkealentoista kirjeenvaihtoa hänellä tuskin olisi ollut. Jo 1900-luvulla puhelin vähensi kirjeiden kirjoittamisen suosiota, samoin matkustamisen helppous – ja viimein sähköpostin aikakautena pelkona on, että vaikka jotain vielä kirjoitettaisiin, niin mitään ei välttämättä säily.

Flaubertistille kirjeenvaihdon lukeminen on tärkeää sikälikin, että kirjeiden avulla pääsee ikään kuin Gustave Flaubertin sisäpiiriin. Flaubert on elitisti, ja väittäisin, että todellisen flaubertistin on myös oltava sellainen, jos hän todella haluaa astua mestarinsa jalanjäljissä. Flaubertin henkilöä, elämää ja tuotantoa käsittelevässä teoksessaan Haava (1992, WSOY) Eila Kostamo kirjoittaa:

”Me”, ”yhdessä”, ”kaksin” toistuvat myös Flaubertin sanastossa ja tarkoittavat useimmiten kahta ihmistä, joskus pientä samanmielisten piiriä, joka sulkee ulkopuolelleen muut. Joskus ”me” tarkoittaa ”mandariineja”, älymystön eliittiä, jonka välttämättömyydestä ja oikeutuksesta Flaubert ja George Sand kävivät terävää keskustelua talvikautena 1871-72. Kahden ihmisen muodostama ”me” on muuan Flaubertin proosataiteen suurista teemoista, niin kuin se oli hänen elämänsä elähdyttäviä asioita.

En ollut tätä aiemmin niin ajatellut, mutta nyt kun luin uudelleen Flaubertin teoksia, kaksikon muodostama ”me”-henki oikein pomppasi esille: ystävykset Bouvard ja Pécuchet (Bouvard ja Pécuchet) sekä Frederick Moreau ja Charles Deslauriers (Sydämen oppivuodet) ovat todellakin hyvin tiiviitä parivaljakkoja. Vastaavaa kaksikkoa Melenderin romaanissa Ranskalainen ystävä edustaa Joel Raento ja hänen Aronvillessa tapaamansa Marcel Daigneault, joka myös ihailee 1800-luvun ranskalaista kirjallisuutta. Yhteinen sävel löytyy nopeasti, sillä myös Daigneault on saanut kirjailijan verenkiertoonsa: Charles Baudelairen, toisen oman tiensä kulkijan. Baudelaire on hyvä lohdun lähde, koska Daigneault ei ole nuorena ollut mikään komea poika vaan hörökorvainen ruipelo, jota kiusattiin julmasti ja hyljeksittiin:

Marcelista elämä tuntui elämisen arvoiselta vain niinä iltoina, kun hän luki yksin huoneessaan Baudelairen runoja ja intiimejä päiväkirjoja. Vähitellen hän omaksui kirjallisuushistorian suurimman mestarin ajatukset niin, ettei enää erottanut niitä omistaan.

Myös Baudelaireea lukemalla saattaa pystyttää itselleen pylvään, jonka huipulta voi halveksuen katsoa massaa ja, kuten Daigneault, tuntea ”riemua siitä, ettei tappioistaan huolimatta ole niin alhainen kuin ohi kulkevat moukat: Mitä minua liikuttaa, miten noiden sielujen käy?” – Alkaa kuulostaa jo hieman ärsyttävältä näin esitettynä koko kuvio. Asetelmaa kuitenkin lieventää (siis tuota elitismi-aspektia) se, että Flaubertia arvostetaan ironian mestarina – ja kyllä ironiaa voi lukea Melenderin romaanistakin. Jutun juoni piileekin juuri siinä, että ei voi olla aivan varma, milloin Raennon flaubertismi tavallaan menee jo ”överiksi” ja milloin sen voi taas lukea järkikelpoisena pessimistissävytteisenä katsantotapana. Rajan vetää lukija itse. 

Melenderin romaanissa on useita lainauksia Flaubertin teksteistä, mutta muunkinlaisia viittauksia löytyy. Esimerkiksi löytämänsä kulkukoiran Raento nimeää Julioksi Gustave Flaubertin koiran mukaan.

Nimivalinta oli kunnianosoitus Flaubertille, joka sai ystävältään Edmond Laportelta vinttikoiran ja antoi sille nimeksi Julio. Flaubert epäröi ensin koiran ottamista rabieksen pelossa, mutta onneksi hänellä riitti uskallusta, koska koirasta oli paljon hupia ja lohtua. Flaubertin välit Julioon olivat lopulta niin läheiset, että he sairastivatkin yhtä aikaa. ”Minun käy kateeksi sen tyyneyttä ja kauneutta”, Flaubert kirjoitti. Häneltä itseltään puuttui niitä molempia.

Sama anekdootti Flaubertin rakkaasta lemmikistä löytyy myös Julian Barnesin romaanista Flaubertin papukaija (1984, suom. Kristiina Drews WSOY), joka on erikoinen kudelma fiktiivistä tarinaa ja elämäkertatietoja – se sisältää kerrontaa, esseitä, luettoloita, sanakirjan, vuosilukuihin perustuvan kronologisen elämäkertakatsauksen (johon rinnastetaan joka vuodelta otteita Flaubertin teksteistä), oppaita jne. – Tuohon Julio-nimiseen koiraan liitetään kirjassa melkoinen tulkinta. Kertoja vihjaisee, että mahdollisesti Flaubert olisi antanut nimen Juliet Herbertin kunniaksi – tai niin ainakin jotkut saattavat kuvitella. Herbert oli Flaubertin sisarentyttären kotiopettaja, ja Barnesin romaanin kertoja on saanut vihiä, että eräs hänen tuttavansa on löytänyt kirjeitä, jotka paljastavat Flaubertin ja Herbertin rakkaussuhteen. 

Jos löytö osoittautuu todeksi, se olisi sensaatio. – Kertoja tapaa tuttavansa Edin, joka kuvailee hänelle pitkästi kirjeiden sisältöä ja rakkaussuhteen luonnetta. Hän vastailee kertojan kysymyksiin, ja syntyy vaikutelma, että kertoja saa kuulla juuri ne vastaukset, jotka hän haluaakin kuulla. Mutta kun tulee aika ottaa kirjeet esille, kertoo Ed polttaneensa ne – koska niin Flaubert viimeisessä kirjeessään toivoo. Ja Ed lisää:

”Siinä viimeisessä kirjeessä oli muutakin. Aika kummallinen ohje – sen lisäksi että hän pyysi neiti Herbertiä polttamaan kirjeet. Hän kirjoitti että  ’jos ihmiset joskus kysyvät sinulta mitä minun kirjeissäni oli tai millaista minun elämäni oli, valehtele heille. Tai oikeammin, koska sinua minä en voi pyytää valehtelemaan, kerro heille mitä luulet heidän haluavan kuulla’.

Herkullinen kohtaus. Kirjeiden sisältö ja oikeastaan niiden olemassaolokin jää epävarmaksi, ja kaunista (vaikkakin kulttuurihistoriallisesti rumaa) on Edin lojaalius kirjailijan toivetta kohtaa. Onneksi kaikki eivät ole ottaneet mestareiden viimeisiä toiveita vakavasti, sillä muuten meillä olisi huomattavasti vähemmän kirjallisuus-, taide- ja musiikkiaarteita sekä niitä taustoittavaa aineistoa.

Tällaisessa Flaubertin, Baudelairen tms. perusteellisessa ihailussa tuntuu siis olevan vahva elitistinen vire. Ei toisaalta kulttuurielitismissä mielestäni mitään pahaa ole: useimmiten se korostaa laatua, rohkeita ajatuksia, vaalii sivistyksen ihanteita jne. – eli toisin sanoen hyödyttää yhteiskuntaa. Ja kaupallisen viihdeteollisuuden valtavirrassa soraäänet ja vastavoimat ovat aina tervetulleita.

Huonoa elitismi on silloin, jos se linnoittautuu liian tiiviisti omaan me-henkeensä eikä enää näe ihmisiä ympärillään. Gustave Flaubert tuokin tässä piilevän vaaran hyvin esille Valmiiden ajatusten sanakirjan (1911, suom. Mirja Halonen ja Ville Keynäs, 1997, Loki-Kirjat) viimeisessä termissä. (Teos on latteuksia ja muita valmiita ajatuksia ironisoiva sanakirja, jonka Flaubert alun perin tarkoitti liitteeksi osittain kesken jääneeseen romaaniinsa Bouvard ja Pécuchet.)

ÄÄLIÖT
Kaikki ne jotka eivät ajattele samalla tavalla kuin te.

– Lopuksi vielä pari asiaa. Ensinnäkin hatunnosto kaikille, jotka jaksoivat lukea postauksen loppuun saakka, pahoittelen pituutta. Toiseksi, suosittelen mahdolliselle lukijalleni tuota Melenderin romaania, sillä se on hyvin kirjoitettu, ja näkökulmana tuo ystävyyssuhde klassikkokirjailijaan on ajatuksia herättävä. Ja voipa Ranskalainen ystävä innostaa Flaubertin teosten pariin, niin kävi ainakin minulle.

Read Full Post »

Mihin kirjaan tänään pukeutuisin?

Kirjallisuudenharrastajalle kirja ei ole pelkästään sivistyksen, nautinnon ja lohdun lähde – se on myös viesti muille. Siinä missä muotitietoinen valikoi vaatekaapistaan esimerkiksi matkalle lähtiessään  fiiliksiinsä sopivat vaatteet, kulttuuritietoinen suuntaa kirjahyllyn ääreen: mihin kirjaan pukeutuisin tänään?

– Valinnasta voi tehdä itselleen todellisen ongelman. Turvallisimmaksi valinnaksi olen kokemukseni kautta todennut dekkarit. Niihin ei liity ketään ärsyttävää elitismiä – ja toisaalta dekkarin lukeminen ”sallitaan” älyköillekin. Joitakin rajoituksia niissäkin on: esimerkiksi Dan Brownin romaanien kaltaiset bestsellerit ahmin turvallisesti neljän seinän sisällä, arvioivien katseiden ulottumattomissa. Itsetuntoni ei kestä ajatusta, että joku ohikulkija luokittelisi minut kategoriaan ”No, vaikka Brownin kirjat eivät kummoisia olekaan, niin hienoa, että ovat innostaneet tuonkin kirjallisuuden pariin”. Bestsellerin kun lukee kuka vaan ”sunnuntailukija”.

Myös runokirjojen lukemista olen alkanut vältellä julkisilla paikoilla, vaikka runot ovatkin mitä parhainta tuokiolukemistoa. Syy on yksinkertainen: minusta ei saa runopojan näköistä edes silloin, kun yritän maastoutua humanistiporukoihin ruskeassa samettitakissani. Näyttää liian epäuskottavalta, jos englantilaisen futisseura Millwallin kannattajan näköinen kundi kantaa kainalossaan Edith Södergranin kokoelmaa – ja mikä pahinta, ehkä jopa ruotsiksi.

Uutuusromaani on hyvä asuste, koska se viestii ajankohtaisuutta sekä jossain määrin harrastuneisuutta – tosin varmuuden vuoksi täytyy ensin googlata, ettei kyseinen teos ole juuri sillä hetkellä minkään kirjakerhon kuukauden kirja. Vaikka kirjakerhoissa julkaistaankin mainioita teoksia, en silti haluaisi identifioitua minkään kirjakerhon asiakkaaksi. – Olen kuitenkin alkanut vältellä uutuusromaaneja matkalukemisina käytännön syistä. On turhauttavaa raahata mukanaan 400-sivuista romaania, jonka on puolen tunnin lukemisen jälkeen todennut mielenkiinnottomaksi. Poikkeuksena ovat tietysti ns. varmat kirjailijat, joiden teokset luen joka tapauksessa.

Klassikoissakin on omat pulmansa, vaikka toisaalta niiden avulla voi parhaiten viestittää jotakin itsestään – monet klassikot kun ovat melko laajasti tunnettuja, jos ei kirjoina niin ainakin elokuvaversioina. Joihinkin liittyy usein niin vahvoja negatiivisia mielikuvia, että on oltava varovainen: esimerkiksi Nabokovin Lolitaa ei ehkä kannata lukea junan lastenvaunussa.

Klassikon ongelmia ja mahdollisuuksia ”viestimisvälineenä” sivuaa Tommi Melender Parnassossa (1/2010) julkaistussa esseessään Lohdun antajat. Melender kertoo brittikirjailija Julian Barnesin sanoneen, että jos hän sattuisi kuolemaan lento-onnettomuudessa, toivoisi hän viereltään löytyvän Flaubertin romaanin Bouvard ja Pécuchet (1881, suom. Antti Nylén 2003, Desura). Melender valitsisi samoin:

Toki minä voisin kuolla myös Rouva Bovary vierelläni, mutta ajatuksena se ei suo samanlaista kieroutunutta nautintoa. Liian monet tuntevat Rouva Bovaryn, ovat kuulleet puhuttavan siitä, nähneet sen pohjalta tehdyn elokuvan tai jopa lukeneet itse kirjan. Jos otan Rouva Bovaryn seurakseni junaan, lukutaitoiset kanssamatkustajat tuumivat itsekseen: ”Jaaha, tuo lukee klassikkoa.”

Myönnän olevani turhamainen lukija. Kaipaan elämyksiä, joita suuren yleisön arvostus ei ole vesittänyt. Bouvard ja Pécuchet on sen verran hämärä kirja, että sen lukeminen täydessä junavaunussa tuntuu salaiselta riitiltä.

Liian tunnettu klassikko onkin siis petollinen juuri tuon tunnettuutensa takia. Jos  haluaa päteä ja tuoda esiin kiinnostuksena klassikoita kohtaan, ei välttämättä kannata ottaa junaan mukaan Dostojevskin romaania Rikos ja rangaistus – kaikki ohikulkijat, joille kirjan valintaan liittyvässä omaa egoa pönkittävässä viestissä on jotakin merkitystä, tietävät klassikon perusidean vaikka eivät sitä olisi lukeneetkaan. He saattavat myös ajatella, että onkohan tuo ensimmäinen (ja Millwall-lookista päätellen myös viimeinen) klassikko, joka on luvussa. Mutta mielenkiinto herää, jos luettavana onkin Dostojevskin Pelurit. Silloin oletus on, että tuo lukija on luultavasti lukenut myös Rikoksen ja rangaistuksen sekä mahdollisesti muitakin klassikkoja.   

Siinä mielessä Melenderin ja Barnesin valinta on hyvä – ja kyllä se minullekin kelpaisi. – Oikeastaan kyseinen romaani osuisi melko nappiin, sillä itseironisesti jopa hieman samastunkin Gustave Flaubertin romaanin Bouvard ja Pécuchet päähenkilöparin ”touhuihin”, mikä ei kyllä ole kovin imartelevaa, sillä Flaubertin teosta on luonnehdittu jonkinlaiseksi tutkielmaksi typeryydestä. Romaani kertoo kahdesta kirjurina toimivasta miehestä, jotka työkseen jäljentävät asiakirjoja. Toisen saaman perinnön turvin he vapautuvat monotonisista toimistorutiineistaan ja ostavat itselleen maatilan. Siellä he ryhtyvät tutkimaan eri tieteenaloja, yhtä kerrallaan: maanviljelyä, kemiaa, lääketiedettä, geologiaa, kirjallisuutta jne.  

Myönnettäköön, että itsekin ratkean toisinaan viikkokausiksi jonkin älyllisen pakkomielteen lumoihin. Useimmiten se on kirjallisuusprojekti, mutta kyllä melkoisia vapaasukelluksia on vuosien varrella tullut tehtyä eri tieteenalojenkin syvänteisiin. Nimenomaan vapaasukellus on oikea termi kuvaamaan esimerkiksi heittäytymisiäni luonnontieteen saloihin: leikki on lopetettava viimeistään siinä vaiheessa, kun happi loppuu ja ymmärrys hiipuu. Tajuaa haukanneensa liian ison ja vaikeasti nieltävän palan.

– Flaubertin romaanin miekkosten omaksumat tiedot lisäävät heidän yleissivistystään, mutta samalla typeryys paljastuu. Jos yrittää tehdä jostakin tieteenalasta pitkälle meneviä päätelmiä ilman, että tuntee perusperiaatteita, voi tilanne kehittyä absurdiksi – kuten Bouvardin ja Pécuchet’n arkeologia-harrastuksessa :

Kenties koko Faunus-vuori onkin kadonnut? Ja ehkei se ollutkaan varsinainen kukkula vaan pikemminkin hautakumpu? Mikä hautakumpujen merkitys oikeastaan on?
      Usein niissä on luurankoja, jotka ovat samassa asennossa kuin sikiö äitinsä kohdussa. Tämä viittaisi siihen, että hauta edusti tavallaan toista raskausaikaa, jonka tuli varustaa ihminen uutta elämää varten. Toisin sanoen hautakumpu symboloi naisen lisääntymiselimiä. Vastaavasti pystyyn nostettu kivi on miehinen elin.
      Itse asiassa kaikkialla missä on menhirejä, myös riettauden kultti on ollut vallalla. Tämän todistavat Guéranden, Chichebouchen, Le Croisicin ja Livarot’n muinaiset menot. Entisaikaan tornit, pyramidit, vahakynttilät, tiepyykit ja jopa puut edustivat fallosta – ja Bouvardin ja Pécuchet’n silmissä kaikki muuttui fallokseksi. He keräsivät vaunujen väliaisoja, tuolinjalkoja, salpoja, apteekkarin petkeleitä. Kun heillä kävi vieraita, he kysyivät: ”Mitä tämä tuo mieleenne?” Sitten he paljastivat salaisuuden. Jos joku oli eri mieltä, he vain kohauttelivat alentuvasti olkapäitään.

Bouvardin ja Pécuchet’n tapauksessa jokainen pitkälle viety tutkimus osoittautuu aina hedelmättömäksi. Lopullisten vastausten sijaan esille nousee vain ratkaisemattomia kysymyksiä, tutkimuksellisia umpikujia ja koko tieteenalan mielekkyyden kyseenalaistavia näkökulmia – niinpä he aina jossain tutkimuksensa vaiheessa viimein kyllästyvät ja siirtyvät seuraavaan tieteeseen. Tarina päättyy siihen, kun tiedemiehen roolia kokeilleet Bouvard ja Pécuchet alkavat taas jäljentää.

Bouvard ja Pécuchet on erikoinen romaani, ja ehdottomasti sitä voi suositella älykön viittaa tavoitteleville – ongelmana tässä ”älykköyden” tavoittelussa tosin on se, että esimerkiksi junalla matkustettaessa ei ole kovinkaan todennäköistä osua samaan vaunuun sellaisen henkilön kanssa, joka tuntisi tämän Flaubertin postuumisti julkaistun teoksen hienouksia.

– Tietysti jos kulttuuritietoinen näkökulma tuntuu matkakirjan valinnassa liian monimutkaiselta, niin voihan muitakin kriteereitä käyttää. Mm. kansien väritys on hyvä lähtökohta tyyliikkäälle matkustajalle: vaikka Tammen Keltaisessa kirjastossa on loistavia romaaneja, ei ”peruskeltainen” välttämättä soinnu paidan tai käsilaukun väriin. Silloin kannattaa hyödyntää esimerkiksi aseman kioskin pokkaritelinettä, jossa värivalikoima on kiitettävän runsas.

Read Full Post »