Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘haruki murakami’

Vaikka en olekaan mikään intomielinen kuntoilija, olen toisinaan harrastanut juoksemista. Sanon toisinaan, sillä yleensä joko laiskuus tai tietyt perusongelmat (nilkka, polvi) ovat tyrehdyttäneet motivaation olemattomiin ennemmin tai myöhemmin. Kuitenkin melkein joka kevät tulee lenkkarit kaivettua esiin, ja joinakin vuosina vire on kestänyt pitkälle syksyyn, jopa talveenkin. Mutta vain joinakin vuosina – usein taas säännöllinen lenkkeily on lopahtanut vuodeksi, pariksikin.

Pitkänperjantain kärsimysteemaa kunnioittaen kävin pitkästä aikaa kunnon lenkillä. Ei tuntunut kovin hyvältä, mutta ei erityisen pahaltakaan: hapenotto ja lihaskunto ovat alamaissa, mutta kun on joskus juoksua harrastanut, osaa kuunnella kehoa ja askeltaa sen mukaan. Hengitys ei vielä löydä oikeaa rytmiä, ja jalat ovat arat (tottuneet viime kuukausina lähinnä kävelemään olohuoneen matolla …). Asfaltille ei ole asiaa,  pururadalla ylämäet menevät kävelyksi. Se ei kuitenkaan haittaa: tämä on alku, ja jos kaikki sujuu kuten aiempinakin keväinä, parin kuukauden päästä hölkkääminen tuntuu jopa hyvältä.

 Jonkinlaisen kimmokkeen keväinen lenkille lähtö kuitenkin vaatii. Tällä kertaa se oli Haruki Murakamin Mistä puhun kun puhun juoksemisesta (ilm. 2007, suom. Jyrki Kiiskinen, 2011, Tammi). Teoksessa kirjailija Murakami kertoo intohimoisesta harrastuksestaan, juoksemisesta, jonka hän aloitti 33-vuotiaana samoihin aikoihin, kun hänen kirjailijan uransa kunnolla käynnistyi (Murakami on syntynyt v. 1949, ja hänen kolmas romaaninsa Suuri lammasseikkailu ilmestyi v. 1982 – kahta ensimmäistä romaaniaan Murakami pitää heikkoina.) – Kirjoittaessaan juoksemisesta kertovaa kirjaansa Murakami on 58-vuotias ja juoksee päivittäin. Hän juoksee maratoneja ja käy triathlon-kilpailuissa. Liikunta on hänelle elämäntapa ja juokseminen filosofia, joka hyödyttää myös kirjailijan työtä: 

Suurimman osan siitä, minkä tiedän kirjoittamisesta, olen oppinut juoksemalla joka päivä. Nämä oppitunnit ovat käytännönläheisiä ja ruumiillisia. Kuinka paljon voin painostaa itseäni? Kuinka pitkä lepo kuuluu asiaan – ja kuinka paljon on liikaa? Miten pitkälle voin mennä, niin että lopputulos on yhä kelvollinen ja johdonmukainen? Milloin tekstistä tulee ahdasmielistä ja jäykkää? Missä määrin minun pitäisi tiedostaa ulkomaailma, ja missä määrin minun pitäisi keskittyä sisäiseen maailmaani? Missä määrin luottaa kykyihini, ja milloin minun pitäisi alkaa epäillä itseäni? Tiedän että tuotantoni olisi ollut huimaavan erilaista, ellei minusta olisi tullut kestävyysjuoksijaa samalla kun minusta tuli romaanikirjailija. Miten erilaista? Vaikea sanoa. Mutta jokin olisi täysin toisenlaista.

Vaikka olenkin vain ailahtelevainen sunnuntaijuoksija, tunnistan heti, mistä Murakami puhuu. Aina silloin, kun olen kyennyt harrastamaan lenkkeilyä vuoden tai edes puolikin vuotta yhtäjaksoisesti, käsitys omasta itsestä ja suorituskyvystä on ollut parhaimmillaan, ajankäyttö tehokkaimmillaan. Joku voisi väittää, että syinä ovat olleet parempi kunto ja jaksaminen, happipitoisemmat aivot jne., ja on myönnettävä, että tokihan sellaisillakin tervehdyttävillä vaikutuksilla oma merkityksensä on. Mielestäni omalla kohdallani kyse on ensisijaisesti ollut aina paremmasta oman mielen ja fysiikan hallinnasta, johon kolmisen kertaa viikossa juostu lenkki hyvin koulii (ikinä en ole juossut kerran päivässä, tuntuu aivan ylimitoitetulta). Keskittyminen, pitkäjänteisyys ja yleensäkin asioihin tarttuminen tuntuvat vaivattomilta, kun laiskuuttaan vastaan hangoittelevat laiska sielu ja heikko ruumis ovat paremmassa ojennuksessa.

Liiallisuuksiin en kuitenkaan haluaisi mennä: kauhistuttaa ajatus lommoposkisesta juoksuhullusta, joka maaninen palo silmissään nielee kilometrejä toisensa jälkeen. Vaikka olen omallakin kohdallani huomannut, että hallinta ja itsekontrolli parantavat tuloksia, eivät ne mielestäni ole pelkästään hyväksi. Voi ajautua omaan päänsä sisäiseen totalitarismiin, jossa ehdottomat säännöt ja velvoitteet säätelevät koko elämää. – Mutta se, mikä ei sovi minulle, voi sopia muille. Kun lukee Murakamin kirjaa, vaikuttuu hänen kestävyysjuoksuharrastuksensa lisäksi yleensäkin hänen kurinalaisuudestaan. Kirjailijan koko elämä tuntuu olevan hallittua ja kontrolloitua: esimerkiksi saadessaan ystäviltään kutsuja illanviettoihin hän vastaa kieltävästi, sillä nukkumaan pitää mennä ennen kymmentä – jotta jaksaa herätä viideltä kirjoittamaan.

Minä olen sivupolkujen ja sattumanvaraisten pysähdysten ystävä (kunhan niihin ei sisälly riskitekijöitä, sillä riskinsietokykyni on äärimmäisen heikko). Siksi minusta ei olekaan juoksemaan maratonia tai edes puolimaratonia, vaikka joskus olen ainakin jälkimmäisen tasoisessa kunnossa ollut. – Todellisen kestävyysjuoksijan luonteella varustettu pystyy sulkemaan kaikki asiat mielestään, jopa kärsimyksenkin, ja keskittymään vain juoksemiseen. Näin Murakami, kun 100 kilometrin ultramatkasta vajaa puolet on jäljellä ja jalat ”karjuvat ahdingossaan”: 

En ole ihminen. Minä olen kone. Minun ei tarvitse tuntea mitään. Taaperra vain eteenpäin. Toistan sitä kuin mantraa. Kirjaimellinen, mekaaninen toisto. Ja yritän kovasti kutistaa havaittavan maailman kapeimpiin mahdollisiin parametreihin. Minä näen vain maan kolme metriä edessäni, en mitään sen tuolla puolen. Koko maailmani koostuu kolmesta metristä maata edessäni. Sen pidemmälle ei tarvitse ajatella. Taivas ja tuuli, ruoho, ruohoa rouskuttavat lehmät, katsojat, kannustushuudot, järvi, romaanit, todellisuus, menneisyys, muisti, ne eivät tarkoita minulle mitään. Päästä kolme metriä eteenpäin – se on minun vaatimaton syyni elää ihmisenä. Ei, anteeksi, vaan koneena.

Murakami kuvaa, kuinka ultramatkan kriittisimmillä hetkillä oma persoona ja mieli väistyvät taka-alalle: oleellista on vain juokseminen. Luulen, että tämä on ideaalitila, jota kaikki pitkiä lenkkejä harrastavat ainakin jossain määrin tavoittelevat. Juokseminen rinnastuu eräänlaiseen meditaatioon, jossa mieli tyhjenee ja yksilö menettää merkityksensä. – Tietenkään en ole itse kokenut mitään niin totaalista kuin Murakami ultramatkallaan, mutta tunnistan fiiliksen. En ole ikinä oivaltanut joogan merkitystä (vaikka on tullut kokeiltua) tai rentoutumista (ei, ei sovi minulle, hermostun jo kun joku alkaa puhua aiheesta), mutta pitkillä lenkeillä minäkin olen parhaimmillani päässyt askelten ja hengityksen monotonisen rytmin kautta eräänlaiselle meditatiiviselle tasolle, jossa ajatukset alkavat kaikota taka-alalle.

Murakamin kaltaiseksi juoksukoneeksi minun luonteellani varustetusta tapauksesta ei kuitenkaan ole. Ei yksinkertaisesti enää kiinnosta jatkaa matkaa silloin, kun juoksu ei kulje. Meditatiivinen tilakin romahtaa heti, kun piina kasvaa liian suureksi.

Murakamin kirjaa suosittelen kaikille, jotka ovat joskus harrastaneet jotakin kestävyyttä vaativaa liikuntaa. Juoksemisen voi ajatella olevan vain universaalisti tuttu esimerkki: aivan yhtä hyvin Murakami voisi kirjoittaa hiihtämisestä, pyöräilystä, soudusta, uinnista jne. (pyöräilystä ja uinnista hän kertookin, sillä onhan kirjassa puhetta myös triathlonista). Ja voi kirjaa suositella myös kaikille kirjoittamisesta kiinnostuneille, ja erityisesti tietysti heille, jotka ovat lukeneet Murakamin kirjoja. – Murakami itse ei halua olla mikään juoksemisharrastuksen sanansaattaja. Hänen mielestään juoksemisen tuputtaminen ihmisille olisi yhtä typerää, kuin jos yrittäisi innostaa kaikkia kirjailijoiksi. Juoksemisen motivaation täytyy lähteä omasta itsestä:

Aina kun näen opiskelijoita, jotka on pakotettu juoksemaan pitkiä lenkkejä voimistelutunneilla, minä säälin heitä. Se on turhaa kidutusta, jos he kerran eivät pidä lenkkeilystä tai eivät ole tarpeeksi hyvässä kunnossa. Haluan aina neuvoa opettajia, etteivät he pakottaisi kaikkia yläasteikäisiä oppilaita juoksemaan samoja matkoja, mutta epäilenpä ettei kukaan kuuntelisi minua. Sellaisia koulut ovat. Tärkein asia jonka opimme koulussa on se, että tärkeimpiä asioita ei voi oppia koulussa.

Tuo viimeinen virke on muuten niin hyvä, että saisikohan sen mitenkään ujutettua seuraavaan peruskoulun valtakunnalliseen opetussuunnitelmaan. Sopisi hyvin kohtaan ”Opetuksen keskeiset sisällöt ja tavoitteet” …

– – – – –

Tänään ilma on loistava, ja heti kun aamukahvi on riittävästi vajunnut vatsassa, täytyy vetää lenkkitossut jalkaan. Jos olisin parikymmentä vuotta nuorempi, loikkisin kuin nuori varsa kevätauringossa. Nyt askel on vaatimattomampi. Pääasia, että on taas herätty horroksesta.

Read Full Post »

%d bloggaajaa tykkää tästä: