Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘henning mankell’

Näen kuinka ovi aukeaa ja parvi kirjabloggareita rientää ulos ryhmittyäkseen jonon kaltaiseen muodostelmaan. Tekisi mieli pysähtyä tervehtimään blogimaailmasta tuttuja kasvoja ja nimiä, mutta hetki on väärä. Kaikkien katseet ovat kiinnittyneet Pasi Ilmari Jääskeläiseen, joka jakaa signeerauksia uusimman romaaninsa esittelytilaisuuden päätyttyä. Jatkan matkaani tyhjentyvään auditorioon. Jo ovella vastaan huokuu vahva punaviinin lemu: jahas, Atena-kustantamo ei taidakaan luottaa pelkkään tekstin voimaan. Täällähän on läträtty oikein kunnolla!

Syy ilmanalan väkevyyteen paljastuu pian: pöytä on pettänyt punaviinilaatikon ja vesiastian alla. Kokolattiamatolle levinnyt sotku on osin siivottu, osin haihtunut ilmaan.

Nyt pitäisi olla mukana skottilaista mallasviskiä, Laphroaigia. Väkevä savun aromi peittäisi punaviinin tympeän tuoksun. Ja muutenkin Leena Lehtolaisen dekkareista tutun komisario Maria Kallion suosikkijuoma johdattaisi oikeaan tunnelmaan.

On lauantai, 26. lokakuuta, ja iltapäivän odotettu Rautakolmio-lukupiiri Helsingin kirjamessuilla on alkamassa.

12. Maria Kallio -dekkari

Vielä jokunen vuosi sitten luin paljonkin jännäreitä. Arvoitusdekkareista olen aina pitänyt, mutta yhtä lailla on tullut ahmittua ”kovaksikeitettyjä”, niitä usein vaivaavasta kaavamaisuudesta huolimatta. Ruotsalaiset poliisiromaanit ovat mieluisia kielensä takia: kesäisin otan muutaman lääkkeeksi ruotsin taitoa ylläpitääkseni. Viime aikoina dekkariharrastukseni on kuitenkin hiipunut ajan puutteen takia. Onneksi se lepää laaja-alaisella pohjalla, ja siksi oli helppo tarttua lukupiiriä varten Maria Kallio -sarjan uutuuteen.

RautakolmioRautakolmiossa  (Tammi, 2013) kaksi merestä löytynyttä ruumista johdattaa komisario Maria Kallion ryhmineen tutkimaan julkkisperheen salaisuuksia. Tarinan yhteiskunnallista problematiikkaa ryyditetään kulissien takaa paljastuvalla perheväkivallalla, entisten vankien ongelmilla ja laittomiin velkajärjestelyihin liittyvällä ammattirikollisuudella. Oman vivahteensa romaaniin tuo jo aiemmin sarjassa esiintynyt Mikke, jonka vetovoimaa yleensä niin nuhteettoman sankarittaren on vaikea vastustaa. Jännitettä lisää se, että Marian perhe on ulkomailla: tilanne on otollinen pienelle seikkailulle …

Romaani on luullakseni neljäs lukemani Leena Lehtolaisen dekkari. Messukeskuksen auditorioon saapuneen parinkymmenen henkilön yleisössä oli kuitenkin useita, jotka olivat lukeneet Maria Kallio -sarjasta suurimman osan tai jopa kaikki kirjat. Se vaikutti väistämättäkin lukupiirin luonteeseen: olin itse varautunut keskustelemaan Rautakolmiosta, mutta vähintään yhtä paljon tai ehkä jopa enemmänkin tilaisuudessa puhuttiin kirjasarjasta kokonaisuutena ja myös muustakin Lehtolaisen tuotannosta.

Naistenviihdettä vai ei?

Esikeskustelijoiden joukoksi tilaisuuteen oli kutsuttu Pasilan kirjaston dekkarilukupiiri. Itseään intohimoiseksi dekkariharrastajaksi luonnehtineen Matti Järvisen johdolla nelihenkinen ”raati” aloitti lukukokemustensa avaamisen kipakasti: Rautakolmiota moitittiin mm. ennalta-arvattavuudesta ja jopa siitä, että päähenkilö sortui tylsyyteen kun ei tehnytkään syrjähyppyä, hyvästä mahdollisuudesta huolimatta! Rohkeita puheenvuoroja lukijoilta, kun kirjailija itsekin oli paikalla. – Ja saman tien tuli ilmi vanha totuus: lukukokemuksia on niin monta kuin on lukijaakin. Jotkut yleisöstä olivat arvanneet murhaajan jo melko alussa, osa myöhemmin, ja jotkut vasta aivan lopussa.

Sitten siirryttiinkin keskustelemaan siitä, olisiko Marian pitänyt mennä sänkyyn Miken kanssa vai ei.

Pitkäksi venynyt ja omasta mielestäni Rautakolmion dekkariluonteen kannalta melko epäolennainen keskustelu oli lähtökohdiltaan jopa hieman koominen. Naisvaltainen yleisö oli hetkeä aiemmin tuhahdellut pontevasti, kun viitattiin MIESkriitikkoon, joka oli kehdannut luonnehtia Leena Lehtolaisen sarjaa naistenviihteeksi. Olin samaa mieltä yleisön kanssa: dekkareita Lehtolainen kirjoittaa, ei mitään chicklitiä.

Mutta heti sen jälkeen alkoi yli puolituntinen keskustelu siitä, pitäisikö Maria Kallion lempata tylsä kukkakeppimiehensä pihalle ja hankkia itselleen kunnon karju, sellainen kuin Mikke. Ja olisiko Leena Lehtolaisen pitänyt suoda kirjansa päähenkilölle mahdollisuus antaa Mikelle muutakin kuin pelkkä kielisuudelma. Kyllä! vaati moni paikallaolija. Kirjailijalle itselleen sinkoili paljon ehdotuksia siitä, miten Marian rakkauselämään saisi uusia sävyjä ja miten vähälle huomiolle jääneestä romanssin poikasesta olisi mukava lukea jatkossa paljon enemmän.

Paradoksaalisesti yleisö, joka juuri oli kauhistellut naistenviihdeleimaa, kaipasi itse asiassa sarjan kehittämistä enemmän naistenviihteen lajityyppiin. Siis eivät kaikki, mutta monet.

Hämmentävää.

Maria Kalliolle alfauros?

Tarkemmin ajateltuna on vain inhimillistä, että dekkarisarjaa paljon lukeneiden kiinnostus kohdistuu uudessa romaanissa etupäässä siihen, mitä päähenkilölle tapahtuu. Olen huomannut omalla kohdallani saman kehityksen luettuani Henning Mankellin televisiostakin tuttua Kurt Wallander -sarjaa. Rikosten ratkaiseminen alkoi jossakin vaiheessa tuntua toissijaiselta: kiinnostavampaa oli seurata Kurtin naissuhteiden kehittymistä (ja kehittymättömyyttä), hänen ikääntymistään, yhteyden lujittumista tyttäreen, talon etsimistä, viimeisen osan kaartumista henkilökohtaiseen tragediaan.

Vaikka tällainen hahmo muuttuu vuosien kulussa, alku sanelee paljon. Luonne ja arvomaailma ankkuroidaan jo ensimmäisissä romaaneissa. Lukupiirissä pohdittiinkin, miten paljon 80-lukulainen pehmomiehen roolimalli on vaikuttanut Maria Kallion puolison (viherpiipertäjä-idealistin, kuten joku yleisöstä luonnehti) Antin hahmoon. Naiskomisariolle olisi kaivattu maskuliinisempaa miestä. Pesunkestävänä humanistina minulle alkoi tulla yleisössä jokseenkin vaivautunut olo: tuntui siltä, että monet lukijat heijastivat kirjan päähenkilön rakkauselämään melko perinteisiä fantasioita.

Mutta ei todentuntuisuuteen pyrkivä dekkari voi olla mitään Fifty Shades of Grey -materiaalia. Yleisöstä esitettiinkin päteviä vastakommentteja. Koko kirjasarjan asetelmahan muuttuisi, jos Maria Kallion rinnalla olisi joku alfauros. Miten kävisi Marian uran? Menestyvän uranaisen takana kun ainakin tässä tapauksessa on mies, joka hoitaa kotia ja lapsia. Ja millainen olisikaan Maria Kallio, joka parisuhteessaan vaikuttaisi ”heikommalta astialta”? Nyt hän on idealisti-Antin rinnalla vahva poliisinainen.

Moni sarjaa paljon lukenut pitikin Maria Kalliota modernin naisen prototyyppinä, työssään menestyvänä ja itsenäisenä – ja silti myös äitinä, joka kykenee löytämään tasapainon perheen ja työn välille. Miesvalintansakin ansiosta. Tai ehkä juuri siksi.

Rikosten paikat

Saaristomiljöö on keskeisessä asemassa Rautakolmion tarinassa. Tapahtumapaikoilla on vastineensa todellisuudessa, ja tilaisuudessa Leena Lehtolainen kertoili, miten hän oli käynyt tutustumassa niihin niin kesällä kun talvellakin. Virinneessä keskustelussa ajauduttiin puhumaan muidenkin Lehtolaisen romaanien ympäristöistä. Heitettiin ilmaan jopa ajatus dekkarikierroksesta Maria Kallio -sarjan rikospaikoilla.

Se kyllä tyrmättiin välittömästi. Mainio idea sinänsä, mutta bussiajelu ympäri Espoota ei tuntunut kenestäkään kovin houkuttelevalta.

Paikoista puhuttaessa sivuttiin myös rikospaikkatutkimuksen roolia dekkareissa. Leena Lehtolaisen romaaneissa ei ole CSI-tyylistä hifistelyä, jossa sinisen valon kanssa jahdataan hilsettä ja rasvatahroja neliömillimetri kerrallaan. Lehtolaisen kirjoissa keskitytään enemmänkin henkilöiden välisiin suhteisiin, ja murhaajatkin löytyvät yleensä uhrin lähipiiristä.

Rikospaikkatutkimuksen merkitys onkin varmasti tärkeämpi nykytrendin mukaisissa sarjamurhaaja-tarinoista, jotka Lehtolainen kertoi mieluusti jättävänsä kollegoilleen. Sarjamurhia ratkottaessa syyllinen on saattanut valita itselleen täysin tuntemattomia uhreja, vaikka valintaperusteessa olisikin jokin logiikka. Tällöin pienenkin johtolangan merkitys kasvaa. Sinistä valoa tarvitaan.

Yhteiskunnallisuus

Naisen ja miehen rooleja lukupiirin keskusteluissa käsiteltiin paljonkin. Varsinaisina tärkeinä yhteiskunnallisina teemoina Rautakolmiossa pidettiin kuitenkin perheväkivallan esille tuomista sekä entisen vangin tilanteen vaikeutta.

Romaanissa perheväkivaltaan sortuu uransa aivovamman takia lopettamaan joutunut entinen jääkiekkoilija. Masennustaan hän lääkitsee alkoholilla – ja viinan sekä huonon itsetunnon yhdistelmä on tuhoisa. Niin kirjassa kuin lukupiirissäkin korostettiin sitä, että vaikka vammautuminen voi olla syy monelle ikävälle tapahtumaketjulle, se ei saa olla tekosyy tai selitys perheväkivallalle. Aina pitää olla muita vaihtoehtoja. Uhri keräsi sympatiat, ja toivottiin (!) että hän nyt todellakin pitäisi ratkaisustaan kiinni ja jättäisi miehensä.

Mielestäni juuri nämä erilaiset ääneen lausutut ”toivomukset” ja jopa ”vaatimukset” tekivät lukupiiristä erityislaatuisen. Paikallahan oli kirjailija itse, Jumala, jolla on ratkaisut käsissään. Ja vaikka lukijoilla on omat näkemyksensä sarjasta ja sen luonteesta, kaikki ikään kuin myöntävät, että Leena Lehtolainen on se suvereeni Luoja, jolla yksin on valta päättää, eroaako mukiloitu nainen väkivaltaisesta miehestään. Ja koska on todennäköistä, että sivuhenkilön kohtaloa ei mahdollisissa seuraavissa osissa mitenkään enää tuoda esille, edes jonkinlaista vastausta toivottiin Lehtolaiselta.

Kirjailija taipui kommentoimaan, että ”hänestä tuntuu siltä, että kyllä Mia nyt saattaa ottaa ohjat omiin käsiinsä”. Ympäripyöreä vastaus, mutta totta kai hyvä kirjailija pitää kaikki mahdollisuudet avoinna.

Romaanin henkilöistä Miaakin enemmän sympatioita keräsi Eero Lumme, entinen linnakundi, jolla tuomionsa kärsittyään oli ollut suuria vaikeuksia sopeutua yhteiskuntaan. Mutta jostakinhan perheellisen miehen on rahaa hankittava. Ajautuminen rikollisiin puuhiin ja tilanteisiin, joissa on jäljellä vain huonoja vaihtoehtoja, oli tietenkin Lumpeen oma valinta, mutta silti syitä voi hakea systeemistäkin. Vaikka Lumme oli istunut tuomionsa, yhteiskunnan silmissä hän oli merkitty mies.

Lukupiiri vai jotain muuta?

Loppuaan kohden tilaisuus menetti lukupiirimäisyytensä ja muuttui luonteeltaan kirjailijahaastatteluksi, jossa Lehtolainen vastaili kysymyksiin mm. kirjojensa vastaanotosta ulkomailla. Hän kertoi anekdootteja käännösten kielellisistä ongelmista ja ilmenneistä kulttuurieroista. Tyypillisiä ongelmia aiheuttavat esimerkiksi suomen kielessä sukupuolineutraalien sanojen kääntäminen: vaikkapa saksan kielen ammattinimikkeissä näkyy myös sukupuoli, siis onko sana maskuliini vai feminiini. Ei siis voi sanoa pelkästään ”tarjoilija”, vaan kyseessä on joko miestarjoilija (der Kellner) tai naistarjoilija (die Kellnerin).

Samoihin ongelmiin törmäävät tietysi kaikki kielenkääntäjät, oli kyse mistä tahansa kirjallisuuden lajista. Tematiikan kannalta kulttuuriset erot ilmenevät dekkareissa ehkä selvimmin yhteiskunnallisissa ongelmissa, jotka ovat genren keskiössä.

Tuntui luontevalta, että tilaisuuden lopussa kirjailija itse oli enemmän äänessä. Sitä vartenhan hänet oli paikalle pyydetty. Ilman kirjailijaa keskustelu olisi ollut mahdollisesti paljon kriittisempää, mutta tuskinpa kovin montaa olisi pelkkä kirja houkutellut paikalle. Lukupiiriin tultiin katsomaan ennen kaikkea Leena Lehtolaista.

Formaatti oli kuitenkin hyvä ja toimiva: alussa polkaistiin keskustelu käyntiin Pasilan kirjaston dekkarilukupiirin voimin ja sen jälkeen tilaisuus eteni omalla painollaan. Pelkkään kirjailijahaastatteluun (joita messuilla tuli nähtyä aika monta …) verrattuna tilaisuus oli huomattavasti kiinnostavampi ja palkitsevampi.

Hienon puolitoistatuntisesta messukeskuksen auditoriossa (punaviinin tuoksusta huolimatta …) teki tietysti yleisö, joka todella aktiivisesti otti osaa keskusteluun. Toivottavasti lukupiirejä järjestetään ensi vuodenkin kirjamessuilla! (Tarkemmin messuilla järjestettyjen lukupiirien ideaan voi tutustua Helsingin kirjamessujen sivuilla.)

Linkeistä muiden lukupiireissä mukana olleiden bloggaajien lukupiiritunnelmiin:

Sallan lukupäiväkirja: Kari Hotakainen, Luonnon laki (Siltala)

Kirjainten virrassa:  Kjell Westö, Kangastus 38 (Otava)

Luetut, Lukemattomat:  Katherine PancolCentral Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin (Bazar)

Kirjallisena. Minna:  Outi Pakkanen, Rakastaja (Otava)

Morren maailma:  Katja Kettu, Piippuhylly (WSOY)

Bokbabbel:  Philip TeirVinterkriget – En äktenskapsroman (Schildts & Söderströms) / Talvisota. Avioliittoromaani (Otava)

Kirjasfääri:  Panu RajalaLavatähti ja kirjamies – Rakkauskertomus (WSOY)

Read Full Post »

Lukija, joka on tutustunut aiempiin Kurt Wallander -dekkareihin, ei luultavasti  ole ensisijaisesti kiinnostunut varsinaisesta rikostapauksesta ja sen selvittelystä Henning Mankellin uusimmassa romaanissa Rauhaton mies (Den orolige mannen, 2009, suom. Päivi Kivelä, Otava). Wallander-tarinoiden ystävä ostaa/lainaa kirjan saadakseen tietää, mitä sarjan päähenkilölle kuuluu nyt, vuosien hiljaisuuden jälkeen. Se, mitä takakansitekstissä lukee, ei ole niin merkityksellistä: ihan sama, liittyykö rikos kiinteistöbisnekseen, ruotsalaista idylliä järisyttäviin sarjamurhiin, huumekauppaan, kansainväliseen terrorismiin jne. Fani lukee kirjan joka tapauksessa.

Wallanderin hahmoon ihastuneen lukijan Rauhaton mies palkitseekin, sillä vaikka itse rikosjuttukin on mielenkiintoinen ja monitahoinen, kirjassa kuvataan erityisesti Wallanderin tilintekoa oman henkilökohtaisen elämänsä suhteen. Kuusikymppinen komisario summaa eletyn elämän plussia ja miinuksia, muistelee menneitä, pohtii suhdettaan sekä ex-vaimoonsa että suureen rakkauteensa Baibaan (ja myös tapaa molemmat), ajattelee paljon tytärtään ja tämän perhettä – ja ennen kaikkea pohtii omaa vanhenemistaan. Vaikka vanheneminen ja terveysongelmat synkistävät Wallanderin mielialaa, on hänen elämässään tapahtunut iloisiakin asioita: uutta sisältöä elämään on tuonut muutto maaseudun rauhaan ja isoisäksi tuleminen.

Jokin Wallander-sarjassa minuakin kiehtoo. Ehkä juuri se tietynlainen ”epäjännärimäisyys”, joka syntyy Mankellin tyylistä kertoa asioista hyvin verkkaisesti: välillä juonen kehittelyn pysähtyessä tai poiketessa raiteiltaan alkaa epäillä, että unohtikohan kirjailija tyystin olevansa kirjoittamassa dekkaria. Mutta sitten alkaa taas tapahtua – ei nyt mitään järisyttävää, mutta kerronta nytkähtää kuitenkin sen verran eteenpäin, että lukijan usko palaa: ehkä tämäkin rikos tulee vielä ratkaistua. Rauhaton mies -romaanissa kerronnan verkkaisuus tuntuu oireellisemmalta kuin sarjan aiemmissa osissa, ja välillä tulee samanlainen olo kuin rock-keikalla, jossa artistin (kenties humalatilasta tms. johtuen) välispiikit alkavat olla pidempiä kuin itse biisit. 

Tuntuukin siltä, että Mankell haluaisi kerronnankin tasolla korostaa ikääntyneen komisarionsa uran olevan finito: ote alkaa lipsua, terävyys hiipua. Kurt Wallander -romaani on nimittäin sarjan viimeinen.  Niin ainakin Mankell itse on kertonut. Tosin niin hän sanoi edellisestäkin Kurt Wallander-teoksesta (Pyramidi – kertomuskokoelma, joka julkaistiin vuonna 1999). Paluu fiktiiviseen Ystadiin vielä yhden romaanin ajaksi ei siis ehkä ole täysin poissa laskuista: kirjan lopussakin viitataan tämän romaanin varsinaisten tapahtumien jälkeisenä keväänä sattuneiseen sarjamurhiin ja niiden selvittelyyn – ja ainahan kirjailija Henning Mankell voi ottaa päähenkilökseen Kurtin tyttären Lindan, kuten romaanissa Ennen routaa. Romaanin epilogi  ei kuitenkaan juuri jätä mahdollisuutta sille, että Wallanderista tulisi Håkan Nesserin romaaneista tutun Van Veeterenin kaltainen poliisia toisinaan auttava eläkeläisetsivä.

Jos ei aiemmin ole Wallanderiin tutustunut, ei kannata tätä kirjaa lukea: Rauhaton mies on sarjan päätös, eräänlainen hyvästijättö, eikä se oikein aukene asiaan vihkiytymättömälle. En usko, että kirja olisi aiheuttanut minussa samankaltaista surumielisyyttä kuin nyt, jos tämä olisi ollutensimmäinen wallnderini. Wallander-sarja kuuluukin niihin dekkareihin, jotka on luettava edes jossain määrin järjestyksessä.

                                                —————-

No, ehkä siitä romaanin rikosjutustakin hieman. 

1980-luvun alkupuolella Ruotsissa tehtiin valtavasti havaintoja vieraista sukellusveneistä, mutta itse veneitä ei kuitenkaan onnistuttu saamaan kiinni. Tosin yhden kerran syksyllä 1981 venäläinen sukellusvene ajoi karille, mutta sekään ei ollut Ruotsin armeijan omaa ansiota vaan venäläisten huolimattomuutta. Elettiin kylmän sodan aikaa, ja satojen mahdollisten sukellusvenehavaintojen takia Ruotsin puolueettomuuspolitiikka oli koetuksella. Tuon yhden karilleajon vuoksi – ja muutenkin – tuntemattomien sukellusveneiden alkuperänä pidettiin Neuvostoliittoa. Mutta oliko todella niin? –  Spekulaatiot ja salaliittoteoriat sukellusvenekriisiin ja sen mahdollisiin tarkoitusperiin liittyen ovat olleet paljon esillä ruotsalaisessa mediassa 2000-luvulla, kun vanhat upseerit ovat rohkaistuneet muistelemaan tapahtumia.

Näihin spekulaatioihin tarttuu myös Henning Mankell romaanissaan. Eli fiktio ei ole täysin tuulesta temmattu – esimerkiksi kirjassa erityisen tarkkaan kuvattu ja romaanin tapahtumien kannalta merkitykselliseksi nouseva sukellusvenejahti vuoden 1982 syksyllä Hårsfjärdenin saaristossa perustuu todelliseen tapaukseen. (Kyseisestä tapauksesta löytyy harkittua infoa suomeksi ainakin täältä, ruotsiksi netti on aihetta pullollaan.)

Sukellusveneiden pariin Kurt Wallander päätyy tyttärensä Lindan perheen kautta: ensin katoaa Lindan appiukko, eläkkeellä oleva laivastoupseeri Håkan von Enke, sitten tämän vaimo Louise. Ennen katoamistaan von Enke kertoo Wallanderille 1980-luvun sukellusvenejahtiin liittyvistä epäilyksistään. Von Enke on ollut sukellusvenejahdeissa mukana laivastoupseerina, ja hänen mukaansa Ruotsin aluevesille toistuvasti tunkeutuneet sukellusveneet pääsivät epäilyttävän helposti karkuun – aivan kuin vihollisilla olisi ollut sisäpiirin tietoa puolustusvoimien strategioista ja liikkeistä tai jopa yhteistyötä tekeviä henkilöitä Ruotsin armeijassa. 

Kertoessaan epäilyksistään von Enke vaikuttaa Wallanderin mielestä rauhattomalta, aivan kuin hän pelkäisi jotakin. Ja kun von Enke hieman myöhemmin katoaa salaperäisesti, olettaa Wallander katoamisen liittyvän von Enken menneisyyteen ja armeijauraan.

Kirjan nimi viittaa paitsi von Enkeen niin myös Kurt Wallanderiin itseensä. Wallanderin kasvava levottomuus ja huolestuneisuus vanhenemisen ja terveyden heikkenemisen takia muodostavatkin tarinassa oman punaisen lankansa.

Read Full Post »

Henning Mankellin uusimmassa Kurt Wallander -romaanissa Rauhaton mies (2009, suom. Päivi Kivelä, Otava) minua hämmentää eräs yksityiskohta. Katoamistapausta tutkiva Kurt Wallander käy tapaamassa eläkkeellä olevaa tarjoilijaa, joka kertoo tarjoilleensa aikoinaan Ernest Hemingwaylle tämän vieraillessa Ruotsissa Nobel-palkintonsa vastaanottotilaisuudessa vuonna 1954. Hauska kirjallinen viittaus, jossa tosin on yksi ongelma: Hemingway ei päässyt huonon terveydentilansa takia tulemaan Ruotsiin Nobel-tilaisuuteen. Puheen piti hänen puolestaan Yhdysvaltain suurlähettiläs.

Romaanissa Kurt Wallander ei mitenkään reagoi tähän yksityiskohtaan – ymmärrettävää, sillä ei poliisilta voi vaatia kirjallisuushistorian seikkaperäistä tuntemista. Mutta lukijalle tämä ”valhe” antaa pohtimisen aihetta. Mahdollisia ratkaisuja ovat ainakin seuraavat:

1. Tarjoilija muistaa väärin tai jopa valehtelee.

2. Kyse on fiktiosta, jonka todellisuudessa Hemingway on aivan hyvin saattanutkin saapua Tukholmaan.

3. Henning Mankell ei tiedä Hemingwayn poisjäännistä.

Viimeksi mainittu tuskin on oikea ratkaisu. Ensinnäkin tapaus on melko tunnettu, ja on vaikea kuvitella, että muuten kirjaansa varten laajaa pohjatyötä tehneeltä kirjailijalta menisi tuollainen kirjallisuushistoriallinen trivia pieleen. Tietysti voihan olla, että Mankell on valinnut umpimähkään vain yhden Nobel-kirjailijan ja epäonnekseen päätynyt juuri sellaiseen, joka ei käynytkään Tukholmassa. Mutta tuskinpa, edelleen asian tarkistaminen olisi niin helppoa (ei tarvitse kuin avata Internet ja tehdä haku), että kirjailija olisi sen varmasti tehnyt.

Sitä vaihtoehtoa, että Mankell leikittelee toden ja fiktion erolla, en hylkäisi yhtä varmasti. Tosin vaihtoehtoisen historian luominen ei ole kovin mielekästä, ellei sillä ole tarinan kannalta jokin merkitys. Mankellin Rauhaton mies ei ole mikään Tarantinon Kunniattomat paskiaiset. Selitys leikittelylle voisi  ehkä olla se, että Mankell on yksinkertaisesti kyllästynyt rooliinsa Ystadin ja ruotsalaisen yhteiskunnan kuvaajana: hän haluaa korostaa, että kyse on fiktiosta. – Mutta jotenkin tuo ei kuulosta täysin uskottavalta. Sitä paitsi tällainen faktan ja fiktion sekoittaminen sotkisi tässä tapauksessa dekkarin sisäistä logiikkaa: virheen huomannut lukija saattaa hyvinkin tulkita sen siten, että tarjoilijan kerronta ja muistikuvat ovat epäluotettavia.

Niinpä päädyn ensimmäiseen vaihtoehtoon: vanha tarjoilija muistaa väärin tai valehtelee. Huonomuistisuuden voi kuitenkin jättää huomiotta, sillä vanha rouva on vielä 84-vuotiaanakin erittäin hyvämuistinen ja terävä-älyinen. Lisäksi tarjoilija kertoo, että hän on ollut töissä Nobel-tilaisuudessa vain yhden kerran ja muistaa vielä oikein vuodenkin, 1954. Se on ollut selvästikin hänen uransa kohokohta – ja muistaapa tarjoilija Hemingwayn jopa kerran katsahtaneen häneen. Siitä rohkaistuneena tarjoilija on melkein ehdottanut Hemingwaylle romaanin aihetta liittyen toisessa maailmansodassa kuolleisiin merimiehiin, sillä hän jäi itse leskeksi miehensä laivan ajettua miinaan Pohjanmerellä vuonna 1943. Ei tällaista ainutlaatuista kohtaamista Hemingwayn kanssa unohtaisi, joten ainoa selitys lienee se, että tarjoilija keksii koko jutun. Mutta miksi?

Koska tarjoilija kertoo juuri Ernest Hemingwaysta, voisi kuvitella, että tämä on hänelle jotenkin merkityksellinen. Vuoden 1954 palkitsemistilaisuuden yhteydessä ruotsalainen lehdistö on todennäköisesti laajasti uutisoinut Hemingwayn Nobel-palkinnosta ja myös hänen poisjäännistään. Luulisi seurapiiritilaisuuksissakin työskennelleen tarjoilijan huomioineen asian. Jos näin on, miksi siis ottaa valheesta kiinni jäämisen riski? Olisi parempi pelata varman päälle ja kertoa jostakusta muusta Nobel-kirjailijasta. – Muutenkin Wallanderin kanssa keskusteleva eläkeläisrouva vaikuttaa pikemminkin tunnolliselta ja rehelliseltä – mikään ei viittaa siihen, että hän kertoisi jutun nostaakseen omaa arvoaan Wallanderin silmissä.  Erikoiseksi kohtauksen tekee myös se, ettei romaanissa missään vaiheessa paljastu Hemingway-puheiden paikkansapitämättömyys.

Tarjoilijan valheen täytyykin siis olla vaivihkaa tarinaan kätketty kirjailijan viesti osalle lukijoista: sen osaa tulkita huijaukseksi vain riittävän Nobel-tietouden itselleen hankkinut – muut jäävät tämän kirjailijan ja pienen lukijoiden ”eliitin” muodostaman salaseuran ulkopuolelle. Nerokasta.

Tai sitten Mankellille yksinkertaisesti on sattunut työtapaturma …

                                          —————————–

Ernest Hemingwayn palkitsemistilaisuuteen kirjoittaman puheen teksti löytyy ainakin täältä. Hieno puhe. Puheen voi kuunnella myös Hemingwayn itsensä lukemana, nauhoitus tehtiin myöhemmin.

Read Full Post »

%d bloggers like this: