Henriikka Tavi: Heinäkuu (6/12)

Viehättävä ajatus: lukeminen on hitaampaa kuin kirjoittaminen. Runoilija Henriikka Tavi on saanut reilun vuoden mittaisen urakkansa päätökseen, mutta lukijana olen ehtinyt vasta 12-sarjan puoliväliin. Onneksi minulla on jotakin, mitä Henriikka Tavilta projektinsa aikana puuttui: aikaa. Ei tarvitse kiiruhtaa, ei tehdä kompromisseja, ei hätäisiä ratkaisuja, ei menettää hermojaan, ei tinkiä laadusta. On etuoikeutettua olla Lukija!

* * *

Lastenrunoista koostuvan Heinäkuun (2012, Poesia) tekstejä olen lukenut monena iltana viisivuotiaalle pojalleni. Yleisön maku on ehdoton: osa runoista toimii, osa ei. Ja kuten usein lastenrunoissa, hyvin ratkaisevaa on se, MITEN ne luetaan. Äänteillä leikittelevät riimitykset, hauskat rytmit ja absurdit tekstit houkuttavat lukijaa laittamaan itsensä likoon. Silloin runon lukemisesta tulee intiimi sosiaalinen tapahtuma, joka saa vain meidän kahden keskenään jaettavissa olevia merkityksiä. Hyvän esimerkin tästä tarjoaa kokoelman runo Allakka, joka ensi lukemalla vaikutti jotenkin mitättömältä hokemalta mutta josta kuitenkin on tullut Heinäkuun kaikkein toivotuin ja hauskin runo iltaisissa lukuhetkissämme (pitää lukea aina useampaan kertaan). Erityisen onnistunut on runon rytmikkäästi laukkaava alkuosa:

Ei ole ti tai ma tai pe
Ei ole su tai la tai ke
Ei ole huhti ei touko ei kesä
peipolta unohtuu rakentaa pesä
Ei ole päivä tai viikko tai kuu
maa tai muu tai vuosiluku
ei heilu viisari, käki ei kuku.

Hauskuus syntyy siitä, että luen runoa sanoja voimakkaasti painottaen: lyhyet tavut töksähtelevät, mäiskivät ja plötkähtelevät. Lisäksi vaihtelen nopeutta. Saatan ensin lukea pari riviä verkalleen, sitten hieman nopeutan kolmannella – ja neljännellä sylkäisen sanat suustani niin pian että vain tuo viimeinen tavu, -sä, erottuu kunnolla. Sitten hidastan viidennellä rivillä, kuudennella liioiteltua tunnelmointia – ja viimeisellä rivillä kaksi peräkkäistä lauseen rykäisyä.

Ja sitten luen saman uudestaan, mutta vaihtelenkin noiden nopeutusten ja hidastusten kohtia, lisään piinaavia taukoja, keksin sekaan vääriä sanoja jne. Hauskuus syntyy siitä, että teksti on tuttu, mutta kuulija ei voi etukäteen olla aivan varma, miten se luetaan. Ja koska sisältö sinänsä on aika absurdi, voi vapaasti hassutella.

Itsekin viihdyn tämän runon parissa, osin nostalgisista syistä. ”Ei”-sanan toisto, tuo ”käki ei kuku” ja yleensäkin säkeissä läsnä oleva poljento kiidättää minut ajatuksissani kevääseen 1993. Silloin kokoonnuttiin opiskelijaporukalla lukemaan  runoja keittiön pöydän ääreen, Tuomiojärven rantaan, ilta-auringon sävyttämille katoille. Suuressa suosiossa oli muutama vuosi aiemmin ilmestynyt Kari Aronpuron kokoelma Rihmasto (1989, Kirjayhtymä), jonka runoista aivan vastustamaton oli mm. Lintulaulu:

Kaukasian mies
lauloi lapsillensa:

Ei tikka tapa
ja ämpäri ei kuku.

Ei tikka tapa
ja ämpäri ei kuku.

Ei tikka tapa
ja ämpäri ei kuku.

Ei tikka tapa
ja ämpäri ei kuku.

Ei tikka tapa
ja ämpäri ei kuku.

Ei tikka tapa
ja ämpäri ei kuku.

Ei tikka tapa
ja ämpäri ei kuku.

Ei tikka tapa
ja ämpäri ei kuku.

Ei tikka tapa
ja ämpäri ei kuku.

Siteeraan runon kokonaisuudessaan, koska toisto toimii tässä tehokeinona vasta silloin, kun sitä liioitellaan niin paljon, että lukija joutuu epämukavuusalueelle. Rihmasto herätti intohimoja kirjallisuudenopiskelijoiden parissa siksi, että jälkistrukturalistisilla teorioilla ja teksteillä oli vahvaa nostetta 90-luvun alussa. Jo kokoelman nimi viittaa ranskalaisen Gilles Deleuzen ajatteluun: rihmasto-käsitteellään Deleuze toi esille näkemyksen keskuksettomasta, kontrolloimattomasta verkostosta, jossa eteneminen ei ollut lineaarista vaan pikemminkin mielivaltaista.  Elettiin aikaa hieman ennen Internetiä, rihmastojen Rihmastoa: puhuttiin teoriassa sellaisista lukemisen muodoista, jotka nykyisin ovat holtittomassa klikkailukulttuurissamme arkipäivää.

Deleuze pohti myös paljon eron ja toiston käsitteitä – juuri niillä Lintulaulu-runossa leikitellään. Toiston eroja ja eron toistoja syntyi helposti lukemalla runoa ääneen, sillä jokainen luenta tulkitsi rauhanomaisen tikan ja kukkumattoman ämpärin monotonista litaniaa omalla tavallaan. Silti teksti itsessään on sisällöllisesti hyvin niukka: merkitykselliseksi runo muodostui sen äärelle kerääntyneiden ihmisten kautta, pienessä piirissä, ääneen lukemalla. Kuten Henriikka Tavin Allakka-runo nyt 20 vuotta myöhemmin muodostaa aivan omanlaisensa siteen isän ja pojan välille.

* * *

Sanallisten hassutteluiden lisäksi Tavin Heinäkuun teksteistä voi lukea lastenrunoihin mainiosti sopivaa toisinajattelua: paitsi että allakka menee lakkoon, niin muutenkin rooleja käännetään päälaelleen ja kohdataan jotakin odottamatonta. Telttatalossaan Liina jättää hampaat pesemättä, Riitta ei käskyistä piittaa ja hirviö syö hänen kunniakseen järjestetyssä palkintoseremoniassa ikävystyttävän juhlapuhujan. Pohditaan myös sitä kaikkein pyhintä roolia – äidin:

SAAKO äiti suuttua,
torakaksi muuttua?
Surista ja murista?
Paukutella ovia, heitellä
kiviä, sanoa kovia?

Saako äiti itkeä?
Kukat penkistä kitkeä?
Olla pienempi pikkulasta?
Mennä pöydän alle, parkua?
Ryömiä karkuun ikkunasta?

Omasta mielestäni tämä on paitsi onnistuneesti riimitelty/rytmitelty niin myös sisällöllisesti tärkeä runo. Pettymyksekseni en kuitenkaan saanut aikaiseksi poikani kanssa suurta ”äiti-keskustelua”, jossa olisi päästy puntaroimaan kulttuurissamme vallitsevan madonnamaisen kuvan suhdetta todellisuuteen – sitä, kuinka haastavaa vanhemmuus yleensäkin on, kun pitäisi aina olla niin hyvä ja järkevä. Ei, sellaisesta nuorimies ei ollut ollenkaan kiinnostunut. Hän oli lähinnä huolestunut kahdesta asiasta. Ensinnäkin, kiviä ei saa heittää, koska ne voi osua jonkun päähän tai silmään. Päiväkodin pihallakaan ei saa heittää kiviä. Ja toiseksi, ikkunasta ei saa kiivetä ulos, koska silloin voi pudota ja kuolla (asumme kolmannessa kerroksessa).

Ei syntynyt keskustelua, tiukan konkreettisia toteamuksia vain. Toki mahdollista on, että meillä asuu kotona sen verran inhimillisen impulsiivinen äiti, että negatiivisiakin tunnereaktioita on silloin tällöin nähty …

Vielä räväkämmin Tavi käsittelee isoäitiyttä: mummi onkin ”melkoinen pummi”, joka syö synttärikakun ja myy lahjat netissä, nukkuu päivät häkkisängyssä ja öisin surffailee netissä! Yksi kokoelman hauskimmista runoista niin isän kuin pojankin mielestä, mutta enpä siteeraakaan tässä: täytyy mahdolliselle Heinäkuun lukijallekin jättää riemuja löydettäväksi. Sen sijaan esittelen ”Mummitus”-runon kuvitukseksi valitun Venla Päivärinteen piirustuksen:

Henriikka Tavi on saanut runokirjansa kuvitukseksi piirustuksia 13 lapselta. Mustavalkopainatuksessa työt ovat menettäneet värinsä, ja muutenkin ne toistuvat jokseenkin hailakoina, ikään kuin himmeinä vedoksina tai siirtokuvina alkuperäisistä. Ideat ovat kuitenkin hyvin tallella, kuten Venlan piirustuksessa. En tiedä, onko hahmon alun perin ollut tarkoitus esittää mummia, sillä piirustus on ”Nimetön” – kenties se on vasta taitossa valittu juuri tämän runon yhteyteen.

Joka tapauksessa kuva on mainio: mielikuva boheemista kukkahattutädistä on välitön, ja vaikka runon mummi vaikuttaa lievästi ilmaistuna edesvastuuttomalta, henkii piirroshahmo hyvää oloa. Suuret kädet ovat valmiina kietaisemaan kenet tahansa lämpimään halaukseen, ja hieman kuonomaista naamaa katsellessaan tällaiselle mummitukselle tuskin kukaan voi olla vihainen.

* * *

Kun on lukenut Tavin konseptualistisesti motivoitunutta 12-sarjaa välillä hyvinkin runoteoreettiset lasit nenällään, ei ylläty nähdessään kuvitusten joukossa myös abstraktia ilmausta. Kuusivuotias Oliver Kallio (kirjan takana olevissa tiedoissa iäksi mainitaan myös 3 v, mutta oletan sen virheeksi) on täyttänyt paperin merkeillä:

Piirustus on saanut nimekseen ”Koodikenttä”. Symboleissa on arkaaista voimaa: niistä tulee mieleen samaanirumpujen symbolit tai vaikkapa esi-isiemme yksinkertaisin riimuin puihin merkitsemät pedonkarkotusloitsut. Lopputulos on yllättävänkin elävä kokonaisuus, jossa on liikkeen tuntua ja sellaista satunnaisuutta, jota on vaikea tuoda esille suunnitellusti. Prosessi on vahvasti läsnä: näen mielessäni pienen taiteilijan luomassa teostaan merkki merkiltä, kasvoillaan liikuttavan keskittynyt ilme. Paperille syntyy hitaasti mutta varmasti kuhisevaa, orgaanista massaa. Kuva rinnastuu osuvasti samalla aukeamalla olevaan Tavin runoon:

AJATUKSET ovat hyttysten ja hevosten sukua.
Jos unohtaa ikkunan auki huone täytyy
pörräävistä. Niillä on iltavilli. Pitää laulaa niin kauan
että ne alkavat keinua ja liukuvat uneen.
Sitten saa mennä nukkumaan.

Koodikenttä on kuin tehty iltavilli mielessä – ilmauksen molemmissa merkityksissä – ja kyllä tuo Oliverin piirustus kuvaa aikuisenkin mielialaa silloin, kun ”ikkuna on auki”, iltamyöhällä … – Eräänä iltana jokunen viikko sitten olin jyväskyläläisessä kulttuurihenkisessä anniskelupaikassa viettämässä iltavilliä. Tapasin tutun taiteilijan, joka kertoi juuri yrittäneensä piirtää ja maalata samalla tavalla kuin lapset. Ei ollut onnistunut: lopputulokset huokuivat aina epäaitoa tunnelmaa. Ei auttanut vasemmalla kädellä piirtäminen, ei epävarma viiva, ei sottaiset värit, ei sotkeminen. Edes pääjalkaisista hän ei ollut saanut lapsenomaisesti piirretyn näköisiä.

Jäin miettimään aiheen problematiikkaa. Seuraavana päivänä piirtäessäni poikani kanssa tajusin, mikä taiteilijatuttavallani oli mennyt pieleen. Ei lapsenomaisuutta voi tavoittaa jäljittelemällä lasten piirustuksia. On tavoiteltava samaa fiilistä, samaa asennetta: nopeutta, rohkeutta, itsekritiikittömyyttä, ennakkoluulottomuutta, totaalisuutta, ei saa korjailla vaan on piirrettävä päälle jne. Ja tietenkään lopputulokset eivät silloinkaan vaikuta lasten tekemiltä, mutta ehkä niistä voi tavoittaa saman riemun ja välittömyyden tunteen. – Mutta vaikka kuinka mieltäni eri asentoihin vääntelisin, en minä silti saisi aikaiseksi yhtä hauskaa iltavillin kuvausta kuin tuo Oliverin piirustus …

* * *

Utelin viisivuotiaan poikani suosikkia Heinäkuun kuvituksista. Hän valitsi Rasmus Kyyrösen Sammakon. Vahvoin vedoin piirretty hahmo onkin valloittava:

Kuva on useampisivuisen hirviötarinan lopussa, ja koska piirustus paljastuu Sammakko-nimiseksi vasta runokirjan takana olevista tiedoista, lukija tulkitsee sen tekstiyhteyden vuoksi hirviöksi. Se vaikuttaa kuvan merkitykseen: jos runo kertoisi sammakosta, hahmon tulkitsisi yksiulotteisemmin positiiviseksi, iloiseksi. Mutta hirviö-näkökulma tekee siitä hieman pelottavankin – hampaat näyttävät suurilta ja väyrysmäiseltä katseelta on mahdoton piiloutua.

Hienoksi Rasmuksen piirustuksen tekee elävä viiva, joka on voimakkaan määrätietoinen mutta huojuu juuri sen verran, että ”sammakkohirviöstä” tulee dynaaminen ja sielukas. Ja miksei tuonkin voisi antaa halata – kunhan ensin varmistaa, että sillä on vatsa täynnä.

* * *

Kokonaisuutena Henriikka Tavin tekstit ja lasten kuvitukset toimivat yllättävänkin hyvin. Painoasuun voisi toivoa joidenkin piirustusten kohdalla parempaa laatua (monet kuvat jäävät aika himmeiksi), mutta sellainen olisi tietenkin vaatinut enemmän aikaa niin suunnitteluun kuin toteutukseenkin – ja aikaahan Tavilla ei tämän projektin kohdalla liiemmin ole ollut.

Heinäkuu herätteli innostusta kirjoitella enemmänkin uusista lastenkirjoista, mutta valitettavasti se ei tänä vuonna Jäljen äänessä onnistu. Olen mukana vuoden 2013 Finlandia Junior -raadissa enkä siksi voi tuoreita lasten- ja nuortenkirjoja julkisesti kommentoida – ainakaan ennen kuin palkinnon saaja on valittu. Puheenjohtajana raadissa on arkkitehtuurikasvattaja Mervi Eskelinen  ja toisena jäsenenä toimittaja, juontaja Jenni Pääskysaari. Raadin valitsemista ehdokkaista voittajan valitsee Duudson Jarno ’Jarppi’ Leppälä.

* * *

Henriikka Tavin 12-sarjasta olen aiemmin esitellyt:

Tammikuu 1/12

Helmikuu 2/12

Maaliskuu 3/12

Huhtikuu 4/12

Kesäkuu 5/12

Henriikka Tavin Heinäkuuhun voi tutustua tarkemmin Poesian sivuilla.

Heinäkuusta on kirjoittanut myös hdcanis Hyönteisdokumentti-blogissaan.

Read Full Post »

Henriikka Tavi: Kesäkuu (5/12)

Ulkona on pakkasta ja minä luen Kesäkuuta. Henriikka Tavin 12-sarjan viides osa koostuu lähes kokonaan Wordin piirtotyökalulla tehdyistä viivakuvioista. Ainoastaan viimeisellä aukeamalla on tekstiä – mutta niin tiuhaan ladottuna ja pienellä fontilla, että se on käytännössä lukukelvotonta. Sanat on kirjoitettu yhteen, vieläpä sellaisella kaunokirjoituskirjasimella, joka yhdistää kirjaimet toisiinsa. Tekstikin siis palvelee viivakirjan ideaa: jokainen rivi on katkeamaton sivun poikki kulkeva nauha.

Sanoista muodostuvilla nauhoilla ei tunnu olevan muuta kuin visuaalinen ulottuvuus. Lähiluku konkreettisessa merkityksessään kuitenkin paljastaa, että teksti liittää kirjan syntyvaiheisiinsa, kesään ja kesäkuuhun. – Tekstiä voi yrittää lukea suurennuslasilla, mutta kätevimmin lukeminen käy Poesian nettisivuilla, jossa kokoelma on ladattavissa PDF-tiedostona. Katkelma sivun suurennoksesta:

Tekstissä kerrotaan juhannusperinteistä, viitataan uutisiin ja henkilökohtaisiin chat-keskusteluihin, ajankohtaisiin tapahtumiin kuten ilmastokokoukseen, Bloomsdayhin (Ulysses julkaistiin suomeksi Leevi Lehdon käännöksenä), suunnitellaan loppukesän Runokuu-tapahtumaa yms. yms. Melko nopeasti oivaltaa, että tekstiä ei todennäköisesti edes ole tarkoitettu luettavaksi. Tai ainakaan sen lukeminen ei ole välttämätöntä Kesäkuun kokonaisidean kannalta. Kuin pelkäksi sivun täytteeksi luotu teksti on pikemminkin eräänlainen lukuohje, joka kannustaa luopumaan sanojen sisältöjen pohdinnasta. On osattava antaa arvoa myös kirjainjonojen tyhjään paperiin synnyttämille viivoille, niiden muodostamalle kokonaisuudelle ilman kielellisten merkitysten painolastia.

* * *

Ehkä ajatus pelkistä viivoista runokokoelman sisältönä tuntuu jostakusta lukijasta haasteelliselta, vaikealtakin. Silloin on tärkeää muistaa runojen (ja laajemminkin kirjallisuuden) lukemisen perussääntö:  jos runo ei avaudu lukijalle, on lukijan avauduttava runolle.

* * *

Aiemmin olen kirjoittanut Tavin 12-sarjan Huhtikuusta, jossa on vain yhden, kahden, kolmen ja neljän sanan mittaisia runoja. Se on minimalistinen teos: yksittäinen sana paljastaa lukijalle yhtä aikaa sekä vähän että paljon. Vähän siinä mielessä, että vaikkapa sana ”silmä” ei anna lukijalle juuri mitään informaatiota siitä, mitä kirjoittaja haluaa lukijalle viestiä. Mutta toisaalta yhdensananrunon rikkaus on nimenomaan sen vähäeläisyydessä: se on peili, joka haastaa lukijan kohtaamaan oman ”silmän” käsitteensä. Pidemmässä runossa tuo ”silmä” määrittyisi muiden sanojen kautta – nyt se ammentaa kaiken lukijasta.

Kesäkuu vaatii tätä vielä enemmän kuin Huhtikuu. Kesäkuussa ei muotoilla sanoja tuhlailevia ja mielikuvia pursuilevia runokuvia – ei edes modernistisen tiivistettyä ilmaisua. Tärkeintä on viiva, kuten jo edellä todettiin. Mutta miksi? Mikä oikeuttaa Word-piirrosten paikan 12-sarjassa, jossa on kuitenkin kyse runoudesta? – Kun hetken selailee kirjaa, asia valkenee: runous on paljon muutakin kuin sanoja, ja juuri sitä muuta Tavin kokoelma tuo esille. Aukeamien viivoissa on harkittua rytmiä ja liikettä, ne muodostavat rakenteen ja muodon kannalta motivoituja vastakkainasetteluita, toistoa, rytmiä, poikkeamia ja siirtymiä – ja välillä ne taas tuntuvat vapautuvan säännöistä ja lainalaisuuksista, sinkoilevan miten sattuu.

”Viivojen kirjan” piirroksista voi löytää eräänlaista abstraktia runoutta, joka keskittyy niin runoudessa kuin kuvataiteessakin vaikuttaviin rakenteellisiin piirteisiin. Väline muuttuu tällöin tekstistä kuvaksi, mutta esille tulevat näkökulmat  liittyvät yleisesti siihen, miten havaitsemme ja jäsennämme näkemäämme ja lukemaamme. Kesäkuu koostuu siis kuvista, joissa poetiikka on vahvasti läsnä. Aihetta voisi pohdiskella teoreettisella tasolla enemmänkin. En kuitenkaan usko sen tarjoavan mahdolliselle lukijalle erityisen kiinnostavaa tarttumapintaa Henriikka Tavin Kesäkuuhun. Omassa lukukokemuksessani paljon antoisampaa oli huomata hauska mahdollisuus muodostaa itse rinnastuksia ”viivarunouden” ja ympäröivästä todellisuudesta tehtyjen havaintojen välille. Kun annoin viivojen vallata mieleni, alkoi hedelmällisiä rinnastuksia syntyä: hangelle heittyvien varjojen kohtaamisissa, mäntylaudan syissä, kyläpaikan tapetissa, kylpyhuoneen lattiakaivon ritilään jääneissä hiuksissa, hautausmaan portissa jne. – Viivarunoutta on kaikkialla!

* * *

Esittelenkin muutaman kirjan runoista uudessa yhteydessä, kuvaparin mustavalkoisena osapuolena. Toivottavasti ne selventävät ”viivakirjan” kaltaisen teoksen mahdollistamaa iloittelevaa lukemista, jossa abstraktit kuvat ikään kuin herätetään henkiin lukijan oman kokemuksen kautta. Kaikki valokuvat ovat puolisoni ottamia ja hänen kuva-arkistoistaan löydettyjä. – Rinnastukset ja tulkinnat ovat omiani: joihinkin kuviin tekemäni rajaukset osittain muuttavat Henriikka Tavin alkuperäisten kuvien sävyä. Koska esitystapa on poikkeuksellinen, pyysin varmuuden vuoksi sähköpostitse luvan kirjailijalta itseltään.  Manipuloitujen kuvien viereen olen aina liittänyt pienoiskuvan, jota napauttamalla voi tarkastella kopiota alkuperäistä sivusta.

 

1. Halkeamia

Viivojen kirjassa on yksi tyhjä sivu. Tekstiä sisältävässä runokirjassa valkoisen sivun ohittaisi pelkkänä taukona. Luultavasti sen tehtävä olisi vain jakaa kokoelmaa eri osiin. Mutta Kesäkuussa tyhjän sivun valkeus kiinnittää huomiota. Aukeaman oikeanpuoleinen sivulla nimittäin on paljon osittain toisiaan risteäviä ohuita viivoja: syntyy mielikuva säröistä, halkeamista. Jotain on mennyt rikki.

Säröistä löytyi paljon esimerkkejä. Kuvapariksi Henriikka Tavin piirrokselle olisi sopinut mainiosti jokin jääkuva: tuollaisia kuvioita kuura kirjoo joskus auton ikkunaan – ja varsinaista säröilyä löytää helposti vaikkapa ohuesti jäätyneestä ja hieman rikkoutuneesta lätäköstä. Tämä yksityiskohta vihreän seinän halkeilleesta pinnassa oli kuitenkin niin kaunis, että valitsin sen.

Rakennus, jonka seinästä kuva on otettu, on luultavasti jo purettu. Halkeamat tekevät pinnan inhimilliseksi, tarjoavat tarttumapintaa niin katseelle, kosketukselle kuin ajatuksellekin. Runouteen kaipaan usein säröä: en ole sitä lukijatyyppiä, joka tuntee kaipuuta puhtaisiin, valmiisiin runokuviin – vaikka toki sellaisetkin saattavat olla hienoja, koskettavia.

Tavin ”särörunoa” katsellessani mietin myös tekstiä eräänlaisina halkeamina. Sanat rikkovat paperin eheyden. Lukijan kannalta lauseissa ammottaa kuiluja, joiden syvyydestä tai mataluudesta kukin nauttii omalla tavallaan. Ja sen verran olen itsekin kirjoittamista harrastanut, että tarkoin harkitsemani sanat näyttöpäätteellä tai paperilla tuntuvat aina jollakin tavalla repivän rikki alkuperäisen ideani. Toisaalta, juuri niiden aiheuttama säröily on usein hyvin hedelmällistäkin, uutta luovaa.

* * *

2. Putket

Tästä kuvasta on vaikea sanoa, onko siinä mustia vai valkoisia viivoja. Vaikka mustat viivat ovat vahvoja, voima alkaa siirtyä niiden välistä pilkottavaan valoon. Palataan taas kysymyksenasetteluihin pinnan ja taustan suhteesta, mikä runoudessa liittyy tietenkin tekstin ja tyhjän tilan vuoropuhelusta syntyviin jännitteisiin. – Sarjakuvailmaisun hengessä Henriikka Tavin mustavalkoista piirrosta voisi verrata lauta-aitaan. Tai ehkä kyse on  putkista.

Kova kontrasti muuttaa kaksiulotteisen pinnan luonnetta. Kun vierelle asettaa värillisen, kolmiulotteisen vaikutelman luovan valokuvan, rinnastus alkaa vaikuttaa mustavalkoisuuden kokemukseen. – Kesäkuussa tuo alkuperäinen sivu leikittelee mustavalkoisuudella aukeaman kokonaisuudessa: oikeanpuoleinen sivu on suurimmaksi osaksi vasemman negaatio. Viivat siis jatkuvat sivun yli, mutta muuttavat väriä.

12-blogissaan Tavi on tehnyt merkintöjä kirjoitusprosessistaan. Viime kesäkuussa työstäessään Word-piirroksiaan hän kuvasi alkuperäisiä tavoitteitaan viivarunoilleen:

Wordilla piirtely (=viivakirjan tekeminen) on ihanaa.

Mietin että miten tarkkaan pitää pitää kiinni kahdesta jotenkin luonnollisesti syntyneestä rajoitteesta:

1) viiva ei saa katketa sivun keskellä (pitää jatkua seuraavalla sivulla)

2) viivat eivät saa mennä päällekkäin

Ainakin aluksi (ja kirjan alussa) nää kaksi rajoitetta tuntuvat tärkeiltä: siksi ettei kaikkia keinoja käytetä heti. Ja siksi että koska en oikeasti osaa piirtää tartten tollaisia mekaanisia juttuja tekemään päätöksiä mun puolesta.

Mutta kompositio ja kirjan eteneminen tuntuisi vaativan välillä katkeamia (sivut tulevat helposti tukkoisiksi jos mikään ei katkea), samoin kuin teksti vaatii aukkoja. Heti kolmannella sivulla otin käyttöön katkoviivan. Niitäkin on wordissa vaikka kuinka monia.

Kesäkuu olisi luultavasti nykyistä huomattavasti tylsempi opus, jos Tavi olisi pitänyt kiinni kahdesta rajoitteestaan. Tämä putkiin rinnastamani kuva kuitenkin noudattaa viivojen erillisyyden vaatimusta ja jossain määrin jatkuvuuttakin seuraavalle sivulle siirryttäessä (tosin puolet viivoista muuttuvat katkoviivoiksi). Huomio ”samoin kuin teksti vaatii aukkoja” on kiinnostava: Tavi on runoilija piirtäessäänkin. Tulkinta jonkinlaisesta ”abstraktista runoudesta” vaikuttaa siis hyvinkin mahdolliselta.

* * *

3. Merkki

Kivien ja kallioiden pinnat ovat luonnon geometrinen aarreaitta. Pakkasen puremat halkeamat muodostavat usein kolmioita tai suunnikkaita. Ympyrää on vaikeampi löytää. Mutta liikaa ei pidä vaatia: joskus tulee miettineeksi, että koululaitoksen harpit ja viivoittimet ovat pilanneet luonnollisen muodontajumme. Kalliomaalauksia tehneet Suomen muinaiset asukkaat eivät pyrkineet täydellisen pyöreisiin muotoihin tai kaivanneet ehdottoman suoria kulmia pyhiin merkkeihinsä.

Kivien muodoissa ja kallioiden viivoissa on ikiaikaisuuden tunnetta, joka vaikuttaa minuun voimakkaasti. Saatankin muistaa jonkin sienimetsällä näkemäni lohkareen lähes pyramidihuippuisena obeliskina – mutta kun seuraavan kerran kuljen samaa polkua, minun on todettava, että ihan tavallinen kivipahanenhan se vain on, mitä nyt muutama terävämpi särmä kyljissä ja poikkeuksellisen korkea leveyteensä nähden.

Vaikka välillä saattaa kuvitella liikoja, pitää luonnon geometrialle silti antaa mahdollisuus. Se vain on hieman huomaamattomampaa kuin kerrostalojen aggressiiviset kulmat tai viivasuorat kadut. Valokuvassa oleva kallionhalkeamien risteys on tästä hyvä esimerkki: se muistuttaa Kesäkuu-kokoelman  ”merkkiä” erittäin paljon, jos vain antaa itselleen luvan ajatella niin. Ja ajatus tuntuu hyvältä. Korostaakseni yhdennäköisyyttä olen kääntänyt Tavin alkuperäisen piirroksen vaakatasoon – ehkä Kesäkuun kaltaista kirjaa tuleekin lukea varauksettomasti, eri asentoja kokeillen.

 * * *

4. Dyynit

Tämä piirros on hieno. Se tuo mieleen männyn kaarnan ja toisaalta myös toukkien syömän puun pinnan. Mutta aivan yhtä ilmeinen rinnastus on hiekkaranta. Tavin piirroksen pariksi valitsemani valokuva (hieno sekin) on Yyteristä, jonka dyyneille mieluusti sujahtaa mielikuvissaan tallustelemaan tammikuisesta pakkasesta. Mahdollisesti valokuvaa otettaessa on ollut jo ilta (tai sitten vielä aamu), sillä aurinko tuntuisi paistavan hieman viistosta. Matalien hiekkaharjanteiden varjot ovat syvät. 

Wordilla taiteiltu piirrosjälki on kauniin graafista, kuin linopiirroksessa. En silti mielelläni lähde arvioimaan Henriikka Tavin kykyjä piirtäjänä. Piirroksen ansiokkuus ei ole Kesäkuun kohdalla kovinkaan kiinnostava kysymys. Liika taitavuus voisi olla jopa rasite, koska se asettaisi teoksen väärään kategoriaan, kuvataiteeseen. Vertailun vuoksi voi todeta, että esimerkiksi kuvataiteilija, joka päättää kokeilla videotaidetta ja ostaa sitä varten muutaman sadan euron hintaisen kameran, ei todellakaan pyri kilpailemaan elokuvaa opiskelleiden tekijöiden rinnalla. Tai näyttelijä, jonka roolisuoritukseen näyttämöllä kuuluu yksi laulu: ei hänen ole tarkoituskaan tulkita sitä kuin joku iskelmätähti.

Hyppyjä muiden taiteiden alueille tehdään aina omista vahvuuksista käsin. Tekniikan hiomattomuus sekä kömpelyys ovat tällöin myös vieraannuttavia tekijöitä, jotka muistuttavat esimerkiksi yleisöä teatterissa siitä, että nyt kuunnellaan nimenomaan näyttelijän laulutulkintaa. Että ollaan teatterissa, draaman parissa. Kesäkuun viivarunoissa tällaista vieraannuttavaa vaikutelmaa lisää sekin, että Wordin piirtotyökalulla ei erityisen loistokasta jälkeä saisi aikaiseksi alalle omistautunut graafikkokaan.

Koska 12-sarjassa korostuu menetelmällisyys – siis säännöt ja rajoitteet, joiden puitteissa runot kirjoitetaan  – on viivakirjan tekeminen kömpelöllä välineellä jo sinällään kiinnostava ratkaisu. Se tuottaa automaattisesti graafiseen ilmaisuun niukkutta, joka sopii ”abstraktin runouden” henkeen.   

* * *

5. Väreily

En itse ole juurikaan käyttänyt Wordin piirtotyökalua, mutta olettaisin, että tämä mustavalkoinen piirros on tehty valmiilla muodoilla. Ne näyttävät puhekuplilta, mikä sopiikin hyvin runokokoelmaan: puhekuplien sekamelska korostaa nykyrunouden moniäänisyyttä. Rajasin rinnastusta varten Tavin alkuperäistä runoa aika paljon saadakseni esille mielikuvan veden väreilevästä pinnasta.

Valokuva on otettu kirkkaana talvisena päivänä Jyväskylässä. Virtaavan Tourujoen pinta väreilee, ja vedestä heijastuu taivaan sinisyys. Veteen piirtyneet viivat ovat vain hetken kuva, joka silmänräpäystä myöhemmin näyttäisi toisenlaiselta. Tähän olisi ollut vaihtoehtona muunkinlaisia rinnastuksia, esimerkiksi valokuva  jäkälän peittämästä kalliosta. Tavin piirroksessa on kuitenkin jotakin sellaista, joka kertoo muutoksesta: tilanne ei vaikuta siinä vakaalta. Siksi liikkeessä oleva veden pinta tuntui sopivimmalta.

Mukana on myös ääni. Mitään ei kuulu, mutta silti kuvissa on läsnä ihmisten ja luonnon puhe. Puhekuplat, veden liplatus. Tavin piiroksessa puhekuplien varret osoittavat kuvan ulkopuolelle: varsinaiset merkitykset ammennetaan siis muualta. Paperi on vain kohtaamispaikka runon puheelle ja rakenteille. Valokuvassa on samaa tunnelmaa, sillä veden pinta ei itsessään ole juuri mitään. Siinä näkyvä kuva on heijastusta ylhäältä  – taivaasta, pilvistä, jokivarren puista  – ja osittain ehkä näkyy jotakin myös veden pinnan alta.

* * *

6. Jäljet

Talvi on vuodenajoista ehkä otollisinta aikaa viivoille. Lehtipuut ja pensaat ovat paljaat, vapaat vihreästä, kaiken peittävästä massasta. Ja lumi: valtava valkoinen arkki levittäytyy kaikkialle. Alla oleva valokuva hieman poikkeaa joukosta, sillä siinä ei ole samanlaista abstraktia muotokieltä kuin edellisissä. Mutta se sopii hauskasti Tavin piirrokseen, jossa myös tuntuisi näkyvän jonkinlaisen kokoontumisen jäljet.

Piirrosta olen rajannut lähinnä vain saadakseni sen valokuvan kanssa samanmuotoiseksi. Kirjan aukeamalla katkoviivat jatkuvat vasemmalle sivulle  – tai tulevat sieltä, ihan miten vaan. Voisin hyvin kuvitella tämän toimivan ”perinteisenä” kuvarunonakin. Pitkiä lausejonoja seuraillen lukija voisi päätyä monia eri polkuja pitkin samaan paikkaan, jossa sanat menisivät solmuun ja iloisesti sekaisin.

 

Valokuva on otettu Kuusamossa, mökin takapihalta, jossa jänikset ovat käyneet pomppimassa samassa paikassa urakalla. Pois lähtevien ja paikalle tulevien käpälien jättämät katkoviivat halkovat nuorten koivujen ohuiden oksien varjoja. Erilaiset viivat ja jäljet kiemurtelevat pitkin hangen pintaa, risteävät, yhtyvät, erkanevat, katoavat varjoihin ja palaavat. Eikä tarvita kuin reipas lumisade, niin maisema on taas ehyt  – voidakseen tulla kirjoitetuksi uudelleen.

 – Kannattaakin talvisessa luonnossa liikkuessaan kiinnittää huomiota viivojen runouteen, nauttia geometrisistä ja abstrakteista kuvioista. 

* * *

Kesäkuu 5/12 on osoitus Henriikka Tavin sarjan monipuolisuudesta. Askel runosta kuvaksi on yllättävän lyhyt, vaivaton. Mutta en ole varma,  toimisiko ”viivojen kirja” yksittäisenä lukukokemuksena sellaiselle, joka ei ole 12-sarjaan aiemmin tutustunut. Ainakin se vaatii jonkinlaista käsitystä siitä, että nykyrunoudessa paitsi runoilijan niin myös lukijan on hyvä välillä koetella rajojaan.  

Jos kokeellinen runous ja sen lukeminen kiinnostaa, niin tässä linkit aiempiin kirjoituksiini 12-sarjasta:

Tammikuu 1/12

Helmikuu 2/12

Maaliskuu 3/12

Huhtikuu 4/12

Henriikka Tavin Kesäkuuhun voi tutustua Poesian sivuilla. Ja tämän postauksen valokuvat ottaneen Katri Niskasen kuvia löytyy lisää Flickr-osoitteesta tinkatinka.

* * *

Lopuksi: innostuin abstrakteista valokuvista niin paljon, että lisäsin Jäljen äänen Facebook-sivulle uuden kansikuvan. Upean punainen piristykseksi matkalle pitkin talven selkää – saa käydä veikkailemassa, mistä kuva on otettu!

Read Full Post »

Henriikka Tavi: Huhtikuu 4/12

Kysymys yhden sanan runojen (yhdensananrunojen?) luonteesta on omalla kohdallani paljastunut haastavaksi: luin Henriikka Tavin Huhtikuun (Poesia, 2012) jo kuukausi sitten, enkä vieläkään ole keksinyt tyydyttävää selitystä yhdensananrunojen toimintamekanismille. Ne ovat jonkinlainen runouden vastine minimalistiselle taiteelle, mutta toisin kuin vaikkapa Kazimir Malevitshin Musta neliö maalaustaiteessa, tekstin pelkistäminen yhden sanan mittaiseksi ei riisukaan kieltä ylimääräisestä merkitysten painolastista vaan paradoksaalisesti jopa lisää sitä.

Tavin Huhtikuussa on neljä osaa, niistä ensimmäisessä osassa on yhdensananrunoja, toisessa kahdensananrunoja jne. Otetaan esimerkiksi Tavin kokoelman ensimmäinen sanaruno:

syke

Jos syke on osa laajempaa tekstikokonaisuutta, se määrittyy yhteytensä kautta. Sydämen syke, kaupungin syke, musiikin syke jne. Siihen ei kiinnitä huomiota sen enempää kuin neljän kirjaimen lukeminen vaatii. Mutta kun syke muodostaa yksinään runon, vailla mitään määreitä tai selityksiä, se jättää kaikki mahdollisuudet avoimeksi: sykkeen merkityskenttä avartuu. Toisaalta, jos luen runon minimalisisessa hengessä, silloin paljastuu syke-runon muotoa ja semantiikkaa yhdistelevä kauneus: lyhyt neljän kirjaimen sana syke viittaa omaan olemukseensa, yhden sanan sykemäisyyteen. Jokainen sanaruno on sykäys, tyhjälle sivulle merkityksiä luova pulssi:

kalloni

 
Nyt alkaa sykkiä ohimossa. Koska mainitut syke ja kalloni on painettu Tavin kokoelmassa vierekkäisille sivuille, samalle aukeamalle, alkaa lukija väistämättäkin pohtia niiden suhdetta toisiinsa. Tämä onkin Tavin kokoelman toinen lukutapa: voi nauttia sanarunojen välisistä suhteista ja siirtymistä. Aukeama-efekti vaikuttaa myös muiden osien lukukokemuksiin. Kahden sanan runot muuttuvat aukeamalla neljän sanan runoiksi, kolmen sanan runot kuuden ja neljän sanan runot kahdeksan sanan runoiksi.

Mutta palataan vielä yhdensananrunojen maailmaan, vaikka omaa kokemustani peilaava lukutapani saattaa vaikuttaakin mahdollisen lukijan mielestä triviaalilta. Sitä se onkin – ja siitä huolimatta tai mahdollisesti juuri siksi se tuntuu oikealta Tavin sanarunojen kohdalla. Edetään hiljalleen runosta toiseen, annetaan sanojen tulla:

tehdas

Tämä sanaruno varsinkin ottaa/antaa merkityksiä suhteessa aukeaman kokonaisuuteen, sillä viereisen sivun runo on tehdastakin suurempi jättiläinen, romahduksestaan huolimatta:

Nokia

Sanarunoina tehdas ja Nokia onnistuvat olemaan lähitulevaisuutta ennakoivia: kokoelman kirjoittamisen aikaan huhtikuussa jätti-irtisanomisista ja esimerkiksi Salon tehtaan lopettamisesta ei vielä tiedetty. Vaikka Nokia onkin lunastanut paikkansa suurena kertomuksena suomalaisessa mytologiassa sotkan munan ja Sammon ryöstön rinnalla, silti näistä kahdesta sanarunosta tehdas on suosikkini. Tehtaan voima on IT-kuplaa alkukantaisempaa ja suoraviivaisempaa niin kone-merkitystensä, teollistumisen mahdollistaman yhteiskunnan kehittymisen kuin työhön liittyvien mielikuvien takia. Ja kuten Salon esimerkki taas kerran osoittaa, ihminen on tehtaastaan riippuvainen: ääneen lausuttuna tehdas on monessa kontekstissa poliittista runoutta hyvin tiiviissä muodossa.

* * *

Neljä esimerkkiä riittäköön: yhdensananrunot vaikuttavat onnistuneilta. On vaikea sanoa, kuinka paljon tästä voi laskea Henriikka Tavin luovien valintojen ansioksi ja kuinka paljon kyse on yksinkertaisesti sanoista itsestään. Siis tarkoitan, että vaikka jokainen tuntee sanojen monimerkityksellisyyden voiman, harvemmin lukija pysähtyy yhden sanan äärelle kovin pitkäksi aikaa. Sillä juuri aika tuntuu olevan olennainen tekijä tämäntyylisissä runoissa: kun ensiksi nopeasti silmäilin Huhtikuun läpi, se ei tehnyt kovinkaan suurta vaikutusta. Mutta uudelleen luettuna, verkkaisesti edeten, olen alkanut pitää Huhtikuuta Tavin 12-sarjan tähänastisista runokirjoista vaikuttavimpana.

Syy ei ole niinkään yksittäisissä runoissa vaan kokoelman kokonaisideassa. Kahden edellä esitetyn lukutavan (runo kerrallaan tai aukeama kerrallaan) lisäksi kirjassa on vielä kolmas, kaikkein mielenkiintoisin ja oikeastaan aika hauskakin lukutapa, joka pakottaa lukijan selailemaan kokoelmaa edestakaisin. Runokirjan lopussa on sisällysluettelo, josta paljastuu, että jokainen neljästä osiosta (joista siis ensimmäisessä yhdensananrunoja, toisessa kahdensananrunoja jne.) noudattaa samaa otsikointia. Esimerkiksi jokaisen osion kymmenennellä sivulla on runo, jonka otsikkona on Lapsuus. Jos haluaa tietää, mitä Henriikka Tavi lapsuudesta runoilee, on etsittävä jokaisesta osiosta oikea sivu ja luettava sitten runot peräkkäin. Kun lukee kokoelman tällaisina neljän runon kokonaisuuksina, Huhtikuun hienous alkaa hahmottua.

* * *

Lapsuus alkaa numerosarjalla:

952-55016

Minun lapsuudessani se oli 951-810086. Mielikuva on voimakas: tunnen paksun puhelinluettelon ohuen ohuet sivut sormissani, niiden tuoksun ja sen miten lankapuhelimen kierteistä muovijohtoa oli hauska venyttää. Vietin lapsuuteni synkeitä vuosia Kouvolan suunnalla (jonka henkisestä ilmapiiristä Pirkka-Pekka Peteliuksen draamasarja Kymenlaakson laulu kertoo kaiken oleellisen), joten samassa puhelinluettelossa oli tuo 952-suuntanumerokin. Sitä tarvitsi ainakin Kotkan ja Haminan suuntaan soitettaessa. Tämä tieto houkuttaa miettimään biografistisen tulkinnan mahdollisuutta: Henriikka Tavi on syntynyt Vehkalahdella (ks. Teoksen kirjailijaesittely), joka sijaitsee Kotkan ja Haminan välissä.

Lapsuuskuvaus jatkuu kahden sanan runolla (yritän asemoida sanat suunnilleen samalla tavalla kuin ne ovat kokoelmassa), joka vaikuttaa viittaavan omakotitaloon:

pannuhuoneeseen

          

          apukeittiöön

Itse asuin rivarityylisessä paritalossa, jossa tuollaisia jännittäviä tiloja ei ollut. Tilat ovat näin rinnastettuna myös jännitteisiä: vaikka asiahan on voinut olla päinvastainenkin, niin perinteisesti nuo ovat vahvasti sukupuoliroolittuneita tiloja. Molemmat ovat myös katoavaa sanastoa: apukeittiön sijaan puhutaan nykyisin kodinhoitohuoneesta ja ne öljynhajuiset pannuhuoneetkin ovat uudemmissa omakotitaloissa vaihtuneet moderneiksi lämpökeskuksiksi.

Vanhan suuntanumeron perusteella runon lapsuuden ajankohtaa on vielä hankala määrittää (vanhat numerot olivat käytössä 90-luvun puoliväliin saakka), mutta kolmen sanan runo antaa vihjeen:

parketti                    kohdevalot

             lemmenlaiva

Aletaan liikkua sellaisella alueella, että en ole aivan varma, onko nostalgian tarkoitus herättää positiivisia vai negatiivisia tuntemuksia. 80-luvun televisiosarja Lemmenlaiva oli melkoista saippuaa. Kotona ei muistaakseni sarjaa seurattu, mutta isovanhempien luona vieraillessa sitä tuli muiden mukana katseltua – aivan riittävän monta kertaa. Parkettiakaan meillä ei ollut, mutta kokolattiamaton muistan. Se oli pakko jossain vaiheessa poistaa, käytännön syistä lapsiperheessä, jossa oli myös koiria. Parkettilattia oli tuohon aikaan vielä hivenen hienomman ja laitetumman sisustuksen merkki, ainakin vanhemman, sodan käyneen ja rintamamiestaloja rakentaneen sukupolven mielestä. Nykyään sanalla ei ole vastaavaa kaikua.

Lapsuus-runo monimutkaistuu, kun sanoja tulee lisää, mutta silti lapsuuden kuva välittyy lukijalle:

Enso-Gutzeit                       suolaheinä

tulppaaneja                         Matinsaari

Tulppaanien kukkimisesta ne lapsuuden kesät alkoivat – tai tuomen, tai mistä milloinkin. Minäkin olen syönyt lapsena suolaheinää. Ja ketunleipää. Monet ovat: voisin kuvitella sen olevan jonkinlainen eri sukupolvia yhdistävä kaunis lapsuuskokemus. Valitettavasti luonnonkasvien maistelu taitaa olla pikkuhiljaa vaipumassa unholaan, sillä monet nykyvanhemmat hädin tuskin osaavat nimetä yleisimpiä puitakaan.  – Lapsuuden kesien kontekstissa Matinsaari kuulostaa kesänviettopaikalta, kenties mökkisaarelta, jossa on uitu ja veneilty. Edellistä arvailua paremmin tunnistan Enso-Gutzeitin. Mikäli ollaan Haminan suunnalla, kyse lienee Alvar Aallon suunnittelemasta Summan paperitehtaasta, joka sekin on nykyisin mennyttä: tehdas suljettiin 2000-luvulla.

Jokunen vuosi sitten tehtaan osti Google uutta palvelinkeskustaan varten. Voi olla, että jokin tänään tekemistäni tiedonhauista on kulkenut Summan kautta. Tiedonvälityksen raaka-aineen kehto, sanomalehtipaperitehdas, on muuttunut valtavaksi tietovirtojen lähteeksi. Jos viettää tällä hetkellä lapsuuttaan informaatiotehtaan varjossa, symboliikka on aivan toisenlainen kuin 80-luvun sellunhajuisessa maisemassa.

Lapsuus-runoissaan Tavi tiivistää kymmeneen sanaan paljon, paljon.

* * *

Sisällysluettelo ei kuitenkaan ole mikään ristiriidaton lukuohje. Lapsuus avautuu helposti, mutta joidenkin otsikoiden kohdalla on vaikea päästä jyvälle, mistä on kyse. Yksisanaiset otsikot (esim. Vertaus, Ruumis, Luonto) toimivat hyvin kokoelmassa, jossa yksittäiset sanat ovat itsessään jo eräänlaisia kokonaisuuksia, pieniä maailmoja. Mutta sellaiset otsikot kuin Leikki&liimaus, Lyriikka&hattu ja Leikkaa&elämänkaari tuntuvat säröiltä tehokkaassa ”sykemäisyydessä”, johon koko Huhtikuun idea perustuu. Lukijana olisin nauttinut enemmän Lapsuus-tyylisistä, yksiselitteisyydessään moniulotteisista otsikoista.

Ja siis mikä ihmeen hattu? Lyriikan ymmärrän hyvin tuossa Lyriikka&hattu-otsikossa, sillä siihen liittyvät runot marssittavat esille runouden kuvastoa (silmä, savu, lintu, sade, ruusu jne.). Mutta hattu tuntuu täysin sopimattomalta (vai onko kyse siitä Eino Leinon lierihatusta?). Alankin epäillä joidenkin otsikoiden vaikuttimia: tuntuu siltä, että ne pyrkivät opastamisen sijaan pikemminkin harhauttamaan lukijaa. Ehkä runoilija on halunnut välttää liian ohjailevia otsikoita ja on siksi luonut niihin sisäistä ristiriitaa.

Vahvistusta epäilylleni saan otsikosta Väärinkirjoitus, johon kuuluu sellaisia hauskoja sanoja kuin barbababa, viirus ja huuhkaaja. Mutta neljänsananrunojen osiossa Väärinkirjoitus-runo onkin tällainen:

UV                                  UVI

UTVA                            UT

Miksei, voihan sitä ajatella että lyhenteet ovat väärin kirjoitettuja sanoja. Kuitenkin kaikki ovat täysin korrekteja: ainoastaan tuota UTVA:a näkee joskus myös muodossa HUTVA, joka korostaa sitä, että ulko- ja turvallisuuspoliittinen valiokunta on nimenomaan hallituksen, ei eduskunnan valiokunta. – Parempi selitys löytyy saman aukeaman viereiseltä sivulta, jossa on seebra ja kolme muuta hassua eläinnimeä. Oli kyse sitten tarkoituksellisesta sivujen vaihtamisesta tai painoteknisestä virheestä, viesti on selvä: sisällysluettelon otsikot antavat vinkkejä tulkintaan, mutta lukijan on myös itse pysyteltävä valppaana. Runoudessa mitään ei saa ottaa liian annettuna.

* * *

Itse aloin pelätä niin paljon jymäytetyksi tulemista tuon Väärinkirjoituksen takia, että varmuuden vuoksi tein kokoelmasta tarkat muistiinpanot. Tajusinkin juuri luoneeni konseptualistisen runoteoksen: olen kopioinut Henriikka Tavin Huhtikuun kokonaisuudessaan, sanasta sanaan. Enää ei siis ole varaa pitää järjettömänä Kenneth Goldsmithin projekteja (ks. aiempi postaus Helmikuusta).

Omalla kohdallani työmäärä ei kuitenkaan ollut yhtä mittava. Tavin kokoelmassa on 56 runoa, joissa on yhteensä 130 sanaa ja neljä geometristä merkkiä: piste, viiva, kolmio ja neliö. Sain ne mahtumaan yhdelle A4-arkille, käsin kirjoitettuna. Kokemus oli kieltämättä inspiroiva, mutta en silti aio vakiinnuttaa jäljentämistä lukumetodikseni (varsinkaan nyt, kun minulla on luvussa Leevi Lehdon hieno, yli 800-sivuinen käännös, James Joycen Ulysses). Tällä kertaa kopioimiseen oli erityinen syy: halusin muuttaa runojen järjestystä ja tuoda selvemmin esille runokirjassa hieman hajallaan olevat, sisällysluettelon mukaiset neljän runon ketjut. Samalla syntyi eräänlainen rinnakkaisteos, Huhtikuu(B).

Mahdolliselle lukijalle en kuitenkaan samaa metodia suosittele. Paljon hauskempaa on Henriikka Tavin runokokoelman selailu oikeita sivuja etsien. Leikinomaisuus yhdistyy sanojen merkitysten pohdiskeluun. Voi kokea jotakin (Tavin erästä sanarunoa lainatakseni):

UUTTA!

* * *

Huhtikuu on vuoden 2012 aikana julkaistavan 12-osaisen teossarjan kolmas osa. Jäljen ääni seuraa Henriikka Tavin projektin etenemistä:

Henriikka Tavi: Maaliskuu 3/12

Henriikka Tavi: Helmikuu 2/12

Henriikka Tavi: Tammikuu 1/12

Huhtikuun teksteihin voi tutustua Poesian sivuilla (PDF-tiedosto). 

Read Full Post »

Henriikka Tavi: Maaliskuu 3/12

Esaa pitkin minä kuljen kohti itseäni, itsestäni minä löydän
jälkiä Esasta. Tästä minä olen mennyt: tästä Esa vielä menee

 –  Henriikka Tavi, Maaliskuu (Poesia, 2012)

Tutustuin Esaan viisi vuotta sitten. Olin juuri lukenut Truman Capoten romaanin Kesän taittuessa. Tulevan kirjailijan varhainen, postuumisti julkaistu käsikirjoitus kertoo luokkarajat ylittävästä romanssista 1940-luvun New Yorkissa. Jos teos olisi aikanaan julkaistu, se olisi todennäköisesti ollut Capoten esikoisromaani. Kirjailija ei ole viimeistellyt teostaan, mutta siitä huolimatta se teki minuun vaikutuksen: rakkaustarinassa tartutaan hetkeen ja eletään lyhyttä nuoruuden kesää huomisesta murehtimatta. Hieman kliseisestä juonesta ja paikoitellen tarpeettoman rönsyilevistä kielikuvista piittaamatta antauduin tarinan vietäväksi. Hienoa, että tein niin, sillä eläytymiseni viritti minut täysin väärälle taajuudelle seuraavaa lukukokemusta ajatellen.

Tai siis lopputuloksen kannalta juuri oikealle. Henriikka Tavin esikoiskokoelma Esim. Esa (Teos, 2007) potkaisi lujaa vain hetkeä aiemmin New Yorkin kaduilla kulkenutta lukijaa. Esa pääsi yllättämään. Runojen muotokokeilut ja kielenkantimien irrottelut saivat minut innostumaan ja tarkentamaan katseeni kotimaiseen lyriikkaan. Ja innostus palkittiin: viimeisen viiden vuoden aikana on kirjoitettu useita kiinnostavia, runomuodon mahdollisuuksia tutkivia kokoelmia.

Lähdin matkaan Esan saattelemana, ja nyt kun Henriikka Tavin 12-sarja on edennyt kolmanteen osaansa, Maaliskuuhun, huomaan löytäväni Esan uudelleen. Kiitos siitä kuuluu ajan puutteelle, joka pakotti ”kirja kuussa”-hankettaan toteuttavan runoilijan turvautumaan ns. esakorttiin.  Henriikka Tavi on blogissaan kertonut Maaliskuun koostuvan pöytälaatikosta löytyneistä, uudelleen työstetyistä teksteistä. Otetaan yksi keskeneräinen teksti ja lisätään siihen Esa. Runo on valmis. Stailaamisen sijaan voisikin perustellusti puhua brändäämisestä, sillä Maaliskuun kontekstissa Esan kultainen kosketus tekee mistä tahansa tekstinpätkästä runon.

Esa on kokoelman runoja lukiessani edelläni, rinnallani ja kintereilläni, mutta enää hän ei yllätä. Se lienee tarkoitus: vaikuttavuus perustuu Esa-nimen toistamiseen erityylisissä teksteissä. Syntyy harhaanjohtava kuva yhtenäisyydestä, vaikka todellisuudessa Esoja on Tavin runoissa lukuisia. Kiehtovaksi metodin tekee sen epäjohdonmukaisuus. Välillä Esa muuttaa tekstin roolirunoksi, toisinaan hän on pelkkä satunnainen toimija. Ja joskus Esa vaikuttaa kielikuvalta, joka peittää enemmän kuin paljastaa:

Esa on kuin ajaisi vankilalla vankeutta pakoon.

Nimenä yksiulotteinen ja semanttisesti hyvin harmiton Esa kasvaa erilaisiin tekstiyhteyksiin heitettynä välittäjähahmoksi, joka tasoittaa kirjoittajan ja lukijan välistä eroa. Jos Tavi kirjoittaisi roolirunoja Spoon Riverin hengessä, hän nimeäisi kokoelmaansa useita henkilöitä runojensa puhujiksi. Tällaisia yksittäisiä tekstejä voi vielä hallita. Mutta kun Esa näyttelee yksin kaikki mahdolliset roolit ja asennot, hänestä kehittyy monikasvoinen runo-olio, jota kirjoittajan on luultavasti yhtä vaikea kategorioida kuin lukijankin.

* * *

Esan kaltaiset sankarit eivät ole syntyneet tyhjästä. Vaikka Tavin esikoiskokoelmassa Esim. Esa kyseinen nimihenkilö on vain sivuosassa muutamassa runossa, löytyy eräästä kokoelman tekstistä selitys Esan synnylle. Runo nimeltään Tehtävä 1. Kirjoita runo jäljittelee koulutehtävää, jossa harjoitellaan runon kirjoittamista täydentämällä tekstin aukkokohdat annettujen vihjeiden avulla (katkelma runon keskeltä):

Näetkö minut?

Kuuletko, miten soin?

Olen ______________________________ huilu

Jokin adjektiivi tai partisiippi, jännittävämmän kielikuvan saat, jos valitset ilmauksen joka sopii mahdollisimman huonosti yhteen huilun kanssa, esim. räkäinen.

ja _______________________kieli banjon kaulassa

taas jokin adjektiivi, esim epävireinen

Nimeni on ___________________________.

Voit käyttää omaa nimeäsi tai esim. jonkun läheisesi nimeä, esim. Esa. Voit käyttää “nimenäsi” myös jotain muuta sanaa, esim. kauhu ja epätoivo.

Runo muistuttaa erehdyttävästi yläkoulun äidinkielen oppikirjojen harjoituksia. Koulussa runokieleen tutustutaan usein täydentämällä kielikuvia vastaaviin tehtävänantoihin: ”Olen rohkea kuin __________”, ”Olen ystävällinen kuin _____________” ja ”Olen surullinen kuin _________________”. Täydennettävät lauseet ovat helppoja selaisillekin oppilaille, jotka muuten tuskin saisivat aikaiseksi yhtään vertausta. Mutta on tällaisissa harjoituksissa vaaransakin: yleensä suurin osa opetusryhmästä on rohkeita kuin leijonat. Äidinkielenopettaja ilahtuu joka kerta, kun joku on ”rohkea kuin pölynimuri” tai ”ystävällinen kuin puhelinvastaaja”.

Tavin tehtävänannon mukaisesti voi kirjoittaa runon, jossa on aistihavaintoja, kielikuvia yms. kelpo runon rakennusmateriaalia. Mutta tuossa puhujan nimeämiseen liittyvässä säkeessä rima lasketaan jo melko matalalle:  ”Voit käyttää omaa nimeäsi tai esim. jonkun läheisesi nimeä, esim. Esa.” Jos minun oppilaani kirjoittaisi äidinkielentunnilla kyseiseen aukkokohtaan oman nimensä, vaatisin häntä keksimään jonkin edes hieman värikkäämmän ilmauksen.  ”Nimeni on Esa” kuulostaa mielikuvituksettomalta.

Vai onko se sittenkin nerokas väläys? Tuohon latteaan toteamukseen johdattava ohjeistus sisältää yleisemminkin runouteen liittyvän näkökulman tai jopa toiveen: runoja voi kirjoittaa muutenkin kuin värikkäitä kielikuvia käyttäen. Kauhun tai epätoivon tilalle kelpaa pelkkä Esakin. Yksittäinen säelatteus saa voimansa juuri tästä asetelmasta rikkoessaan perinteisesti miellettyä hyvän runon kriteeristöä. Ja vieläkin pidemmälle voi mennä: viime vuosina muodikasta on ollut flarf, huonon maun runous, jota tosin en ole koskaan oikein ymmärtänyt. Flarf käyttää tehokeinonaan esimerkiksi kliseitä, kieliopin vastaisuuksia ja tarkoituksellisesti kömpelöitä ilmauksia. Työni tähden huonon maun ( = lukuisat oppilaiden ainekirjoitukset yms. tekstit)  pariin tuomittuna äidinkielenopettajana en usein näe sellaisissa viritelmissä juuri mitään minua kiinnostavaa.

Nykylyriikkaa lukeva joutuukin usein pohtimaan, missä mielessä jokin teksti on runo, ja jos se on runo, voidaanko sitä kutsua hyväksi runoksi. Kysymys nousee esille varsinkin silloin, kun jokin teksti irrotetaan kokonaisuudestaan. Esimerkiksi Maaliskuun Esa-runojen idea toimii hyvin, koska runoja on riittävän monta. Mutta ottaa vain yhden tekstin tarkasteltavakseen, ei enää olekaan täysin yksiselitteistä, että esakortti on riittävä konsti runouden luomiseksi. Esimerkiksi käy mahdollisesti uutisotsikoista innoituksensa saanut runo:

Esa loukkaantui maanjäristyksessä ja vietiin sairaalaan.
Esa vietiin sairaalaan epäiltynä sydänkohtauksesta.
Esa löydettiin järistyksen jälkeen tajuttomana
työpisteestään ja hänet vietiin sairaalaan.

Runo jatkuu samankaltaisena vielä useita rivejä. Toki runossa kuuluu kaiku Helmikuun tsunamirunoista, mikä luo jatkumoa 12-sarjan osien välille, mutta jonkinasteisia käynnistymisvaikeuksia minulla tämän lukemisessa on. En löydä runon säkeiden toisteisuudesta elämystä tunteen, kielen tai edes huumorinkaan tasolla – vaikka joutuminen epäilyksenalaiseksi sydänkohtauksesta tuokin traagiseen tapahtumaan nyrjähtäneellä tavalla koomisen sävyn.

Maaliskuun kokonaisuutta teksti kuitenkin tukee. Runo sairaalareissuista osoittaa Esa-nimen universaalilla tavalla mitäänsanomattoman luonteen. Vertailun vuoksi luen tekstin ääneen korvaten Esan omalla nimelläni: ”Penjami loukkaantui maanjäristyksessä ja vietiin sairaalaan.” Jo ensimmäinen rivi paljastaa, että uskottavuus kärsii. Syy ei ole pelkästään siinä, että kyse on omasta nimestäni. 60–70-luvuilla syntyneiden ikäluokkien keskuudessa melko harvinainen ”Penjami” tuo runoon liikaa ainutkertaisuutta. Penjamista ei ole esimerkinomaisesti lausutuksi nimeksi edustamaan kaikkia maailman henkilöitä.

* * *

Kokoelmassa Esim. Esa liikutaan runotehtävätekstin lisäksi muutenkin koulumaailmassa. Eräässä runossa puhujana on sijaisopettaja Henrietta. Runo vaikuttaa koruttomuudessaan autenttiselta oppituntitilanteelta: puhuja hokee vuorotellen kielioppiesimerkkejä ja kehotuksia levottomille oppilaille. Lopputulos on kakofoninen. Luokan perälle voi kuvitella istumaan mustassa hupparissaan 14-vuotiaan Esan, teini-ikäisen pojan karrikatyyrin, josta Tavi on kirjoittanut  Maaliskuuhun kaksi runoa. Kummankin tekstin nimenä on Esa 14v.

Ensimmäinen runoista kuvailee Esan huonetta, tämän kokemusmaailman ulkoisia raameja. Kielikuvin ilmaistaan, että huone ei ole täydellinen suoja ulkomaailmaa vastaan (katon rajassa ajoittaisia sadekuuroja = mahdollinen tulkinta: vanhemmat käyvät komentamassa) ja että välillä sisäiset tunteet myyllertävät (Esa muuttuu nyt korennoksi/ sudeksi, suruksi/ jne. yms. tms./ ”utua, kutua, mutua”). Ja seuraavan sivun runossa siirrytäänkin itse asiaan eli uppoudutaan teini-ikäisen pojan mielen maisemaan: 

Rauhaton anaali stondis
sairas mursu
suti aamu goatse joustavanharmaana
kirjaperse koulusäkki veri
mursu counter strike siitin
kyrpä makkara jep.

Lukijan tulkittavaksi jää, kuvaako alapääkeskeinen vuodatus elämänjanoa vai maailmantuskaa – tosin 14-vuotiaan kohdalla kyse on ehkä vain saman kokemuksen eri nimityksistä. Teini-ikäinen Esan vaikuttaa poikkeusyksilöltä, jonkinlaiselta runoilijanalulta, sillä kuvauksen sanavarasto on monipuolista. Esimerkiksi goatse on termi, jota ei aivan jokainen nykynuori tunnista. Se ei ole välttämättä huono asia: jos joku ihmettelee miksi, kuvahaku Internetissä antaa vastauksen.

Tavin kokoelmassa Esa onkin parhaimmillaan juuri tällaisena raakileena, kypsymättömänä ihmisalkuna. Vaikka runon sanasto on kärjistettyä, tyypin tunnistaa. Kun luin rinnakkaiset tekstit 14-vuotiaasta Esasta kollegoille opettajainhuoneessa, reaktio oli välitön: Tavin teksti osuu maaliinsa. Esa 14v on tunnistettava hahmo. Vajaan kuudensadan oppilaan yläkoulussa heitä on monta.

Nuorekas rooliruno, ja ehdottomasti hyvä lisä yhdeksännen luokan runoanalyysitunneille. Luultavasti omaa lukukokemusta luotaava kysymys ”Mitä sinulle tulee mieleen sanasta kirjaperse?” herättää vahvoja mielikuvia. Vaikka pahoin pelkään, että siitäkin aiheesta löytyy valmiita vastauksia antava valokuva Internetistä. Joka tapauksessa parhaat kirjallisuuskeskustelut syntyvät usein pienistä yksityiskohdista.

* * *

Eräs Esaan liittyvä yksityiskohta juolahti aikoinaan mieleeni, kun luin Tavin esikoiskokoelmaa Teoksen nimi sai minut suunnistamaan kirjahyllylle ja kaivamaan esille Väinö Kirstinän kokoelman Luonnollinen tanssi (1965). Se on kirjoitettu 42 vuotta Tavin kokoelmaa aiemmin, mutta eräänlaista hengenheimolaisuutta teosten välillä on luettavissa. Vaikka runokielen rajoja ovat murtaneet Suomessa jo 20-luvun modernistit, on Kirstinän Luonnollinen tanssi eräänlainen kokeellisen runouden klassikko. Kirstinä taiteilee kuvarunoja, leikittelee sanapareilla ja äänteillä, tuo musiikin mukaan teksteihinsä ja luo proosarunoa automaattikirjoituksella.

Tarkka lukija löytää kokoelmasta viittauksen Esaan erikoisesta kuvarunosta LYH. Se koostuu kahden ja kolmen kirjaimen mittaisista sanan aluista ja äänteistä. 35 riviä ja yhdeksän saraketta käsittävän runon kirjainyhdistelmistä muodostuu jonkinlainen kasvokuva. Aluksi ”lyhenteet” vaikuttavat täysin mielivaltaisilta, mutta kun runoa lukee useamman kerran, ennakkoluulottomasti, alkaa löytää merkityksiä, pieniä elämänmakuisia tarinan katkelmia. Heti runon alussa paljastetaan lukijalle intohimoinen romanssi:

huh    hah    noh    met   het     net   kot     höh   nöh    

emä    soh    tue     osu   öhö   äly    sai      yöt    hah

nai      sen    do      re      mi      fa      sol     la      si

ja        toi      oan    kuu   loi      iän    wuu   haa   kaa   

mie     uin     sun    taa    uit      ali     mun   hie    nie

itä       soi     kun    se     oli      ohi    duo    pie    ask

”huh hah noh met het – mie uin sun taa uit ali mun – itä soi kun se oli ohi”.  Elämän hälyn keskeltä erottuu tansseista luonnollisimman äänet. Intohimon yö päättyy auringon noustessa – kun itä soi. Ja rakastelu tuottaa tulosta: runon loppupuolella parisuhteeseen on ilmestynyt kolmas osapuoli. ”Isä”, ”isi” ja ”emo” ovat viittauksia vanhemmuuteen:

isä      ota      yks     omo    isi      ovi      emo    ais    noi

juo      jo        seh     ugh     vot     kah     röh     ne     iva

ota      ypö     uni      me       te       he      hä       hö     ku

hän     söi      eri       yön      hi       ha      ho       hy     esa

Kun joskus viisitoista vuotta sitten luin Kirstinän kokoelmaa kirjallisuudenopintojani varten, henkilökohtainen elämäntilanne ohjasi tulkintaa: esikoinen oli vuoden vanha, ja yövalvomisista oli päästy vasta eroon. Lapsen syöttämisestä/juottamisestahan tässä on kyse, luultavasti ilta- tai yöaikaan. Ja Esasta. Toisiaan tömäyttelevien lyhennösten rakkauden hedelmästä. Ja kun katsoo Kirstinän kuvarunoa kokonaisuudessaan (valitettavasti kuva ei vielä näiden katkelmien perusteella Jäljen äänen lukijalle avaudu), esiin piirtyvät kasvot. Kenenpä muunkaan ne voisivat olla kuin Esan?

* * *

Maaliskuussa Esa on paljon esillä, mutta hän ei juuri paljasta kasvojaan. Ja vaikka Esa tarjoaa lukijalle eräänlaisen samastumiskohteen tai ainakin jonkinlaisen position astua sisään runoihin, osaa hän olla hankalakin. Esimerkiksi runossa Ja Esa laulaa teksti on käsittämätöntä. Ellei sitten lukija löydä sanasta ”hartarafoteraa” jonkinlaista hattaran, froteen ja valokuvauksen kombinaatiota:

Hartarafoteraa jellywaa
Hartarafoteraa jellywaa
Hartarafoteraa jellywaa
Hartarafoteraa jellywaa Zun-
ZunZunZun!

Kuulostaa outoudestaan huolimatta erittäin sujuvalta. Google-haku paljastaa laulun perustuvan oikeaan intialaiseen kappaleeseen. Kirjoitusasu tosin poikkeaa alkuperäisestä. (Ei vaikealtakaan vaikuttavan runon tulkitseminen mitenkään mahdotonta ole: katsoo vain netistä …) Asiasta tietämätön suomalainen lukija kuitenkin tulkitsee Esan laulun nonsenseksi. En kyllä ole aivan varma, mitä itse tuosta nokkelasta Google-hausta kostun. Ehkä yhden Esaan liittyvän spekulaation lisää. Jos nimittäin Esa itse tietää, mitä hän laulaa, silloin Esan voi lukea olevan kenelle tahansa puhujalle anonymiteettia tarjoava nimilappu. Mutta jos hän ei tiedä, silloin kyse on runoilijan käyttämästä roolirunoapparaatista, jolla voidaan muuttaa teksti helposti uudenlaiseksi. 

Tosin koko kysymys Esan puhujaluonteesta on keinotekoinen. Ehkä kiinnostavampaa on palata alkuun ja miettiä, miten Esa vaikuttaa lukijaan. Kun lukee Maaliskuuta tarpeeksi, alkaa muuttua Esaksi itsekin. Houkuttaa ajatus esakortin käyttämisestä: sillä voisi saada arjen rutiineihin potkua samalla tavalla kuin Tavi on muuttanut pöytälaatikkotekstinsä runoiksi. (Esa vie lapsen päiväkotiin. Esa ajaa autolla töihin. Esa opettaa äidinkieltä teini-ikäisille Esoille. Esa istuu palaverissa. Esa ostaa kaupasta ruokaa. Esa keskustelee parisuhteestaan Esan kanssa. Esa menee nukkumaan.)

Enköhän jaksa pian alkavaan kesälomaan asti itsenäni. Mutta ensi syksynä, kun kaamos ja kuura peittävät maan – silloin voisi helpottaa omaa taakkaa ja siirtää ainakin maanantaipäivät Esalle.

Esa ottaa vaatteesi ja sinä saat kulkea alastomana
Esa ottaa jalkasi ja kävelee niillä.

*  *  *

Maaliskuu on vuoden 2012 aikana julkaistavan 12-osaisen teossarjan kolmas osa. Jäljen ääni seuraa Henriikka Tavin projektin etenemistä:

Henriikka Tavi: Helmikuu 2/12

Henriikka Tavi: Tammikuu 1/12

Maaliskuun teksteihin voi tutustua Poesian sivuilla (PDF-tiedosto).

Read Full Post »

Henriikka Tavi: Helmikuu 2/12

On kulunut hieman yli vuosi Japanin tsunamista. Tuhot olivat mittavat. Pitkään jännitettiin Fukushiman ydinvoimalan reaktoreiden kohtaloa: syntyykö Tsernobylin kaltainen ydinvoimalaonnettomuus? Kenties jopa pahempi? Helsingin Sanomien verkkosivut seurasi Japanin tilanteen kehittymistä tiiviisti maaliskuussa 2011, ja näistä sadoista päivityksistä Henriikka Tavi on koonnut suunnilleen 90-sivuisen runon 12-osaisen teossarjansa toiseen osaan Helmikuu (Poesia, 2012) (jos et ole kuullut Tavin projektista, lue postaukseni Tammikuusta). Katkelma runosta:

06.58: Honkongin hotellit ovat täynnä Japanista lähteneitä.

07.03: Energiayhtiö TEPCO harkitsee ns. ¨Tsernobyl-ratkaisua” eli ongelmareaktoreiden peittämistä eristävällä materiaalilla. Vesijäähdytys on yhtiön mielestä kuitenkin ensisijainen keino.

07.28: Paloautot ovat aloittaneet uudestaan Fukushiman reaktoreiden jäähdyttämisen vesisuihkuilla. Tokion palolaitos lähetti perjantaina Fukushimaan 30 yksikköä.

07.39: Seitsemän paloautoa on aloittanut Fukushiman kolmosreaktorin jäähdyttämisen vesisuihkuilla.

Runon nimi on kuvaavasti Helsingin Sanomat seuraa Japanin tapahtumia hetki hetkeltä. Se, kuten suurimmaksi osin koko Helmikuu, hyödyntää valmista lähinnä netistä poimittua tekstimateriaalia, jonka Tavi on rajannut ja editoinut. Tavi viittaakin Helmikuun jälkisanoissa termiin konseptualistinen runous, joka ei varsinaisesti tuota maailmaan uutta tekstiä, vaan käyttää jo olemassaolevia kirjoituksia ja muokkaa runonsa niistä. Kyse on siis kopioimisesta, valikoidusta jäljentämisestä ja muuntelusta. Esimerkkinä mainittakoon jo jonkinlaiseksi 2000-luvun runouden klassikoksi muodostunut Leevi Lehdon  Päivä (2004, Kirja Kerrallaan), jossa STT:n uutisvirta yhdeltä päivältä (kirjasta enemmän Kiiltomadossa) esitetään aakkosjärjestyksessä. Oletan, että Jäljen äänen lukijoissa on paljon runoharrastajia, joille tällainen runous tuntuu täysin vieraalta. Missä on runon puhuja? Missä on tunne ja kokemus? Mihin tällaisessa voi samastua? Onko tämä edes runoa?

Puhetta voi olla ilman yksiselitteistä puhujaakin. Nykyrunoilijat tuntuvat usein välttelevän keskeislyriikan perinnettä, jossa runo tai jopa kokonainen runokokoelma kirjoitetaan ajatuksiaan, kokemuksiaan ja havaintojaan kertovan “minän” ympärille. Suositaan moniäänisyyttä, jolloin puhujia onkin monta, tai tehdään runon “minästä” niin häilyvä, että sitä on mahdoton erottaa tekstistä. Konseptualistinen runous menee vieläkin pidemmälle: runon puhujan lisäksi pyritään kyseenalaistamaan myös kirjoitusprosessia ohjaava luova subjekti. Hyvä esimerkki tällaisesta on mekaaniseen jäljentämiseen perustuva Kenneth Goldsmithin teos Day, 2003: Goldsmith kopioi yhden päivän New York Timesin ja julkaisi sitten tekstin 800-sivuisena kirjana. Aika kaukana ollaan romantiikan myyttisestä taiteilijanerosta.

Goldsmithin teos edustaa ääripäätä. Teko sinänsä vaikuttaa merkityksellisemmältä kuin tuotettu teksti tai sen tekijä. Hieman toisin on Henriikka Tavin Helmikuussa, jossa konseptualistiset strategiat jopa korostavat luovan subjektin olemusta. Yleensä kirjallisuudessa romaanin kertojan tai runon puhujan sanomisia ja ajatuksia ei pidä automaattisesti ajatella kirjailijan itsensä puheena. Kirjailijan ja lukijan välissä on kuvitteellinen kertojahahmo, jonka suuhun kirjailija sanoja asettelee.  Koska esimerkiksi Fukushima-runossa ei ole tällaista puhujaa, kirjailijakaan ei voi kätkeytyä sellaisen taakse. Jäljelle jää vain Henriikka Tavin tietokoneen hiirtä liikuttava käsi, joka copypaste-menetelmällä siirtää netistä uutisvirtaa tekstitiedostoon.

* * *

Mutta miksi käyttää valmista tekstiä? Tähän kysymykseen vastaa Kenneth Goldsmith artikkelissaan Miksi käsitteellistä kirjoittamista? Miksi nyt? (suom. Henriikka Tavi, Tuli&Savu nro 64, 2011):

Miksi niin monet kirjoittajat tutkivat nyt kopioimisen ja lainaamisen strategioita? Vastaus on yksinkertainen: tietokone rohkaisee meitä matkimaan sen toimintoja. Leikkaamisen ja liiimaamisen ollessa olennaisia kirjoitusprosessin osia olisi hullua kuvitella, etteivät kirjoittajat tutkisi ja käyttäisi hyväkseen näitä funktioita tavoilla, joita niiden luojat eivät tarkoittaneet.

Copypaste-toiminto on muuttanut kirjoittamisen luonnetta: tekstin osien siirtely ja kokonaisuuden uudelleen jäsentely ovat nykyisin yksinkertaisia toimintoja. Enää ei tarvitse naputella kirjoituskoneella koko tekstiä uusiksi. Samoin muiden tekstien lainaaminen ja jopa plagioiminen on helppoa. Onkin luontevaa tutkia ilmiötä myös runouden keinoin. Kopioiminen tuottaa runokokoelman kontekstissa oman, uuden tekstin. Mutta ei mitä tahansa tekstiä: jos haluaisi seurata Goldsmithin esimerkkiä ja pyrkisi eroon teosta luovasta subjektista, hyviin tuloksiin pääsisi luultavasti vaikkapa kopioimalla puhelinluetteloa. Japanin tilannetta seuraava päivityssarja on puhelinluetteloon verrattuna sisällöllisesti kiintoisa ja merkityksellinen aihe, sillä tapahtumasarjan uudelleenkirjoittaminen palauttaa lukijan mieleen tunteita ja ajatuksia, joita hän koki vuosi sitten uutisia katsellessaan. Sitä lukiessaan ei voi olla miettimättä runoilijan mahdollista viestiä lukijalle: viranomaisten voimattomuus ja epäjohdonmukaisuuskin ydinvoimaonnettomuuden hoitamisessa korostuvat tekstissä ilman, että niitä tarvitsee alleviivata.

Henriikka Tavi on itse kirjoittanut konseptualistisesta runoudesta Tuli&Savu-lehdessä julkaistussa artikkelissaan Miten suhtautua näihin uskonkappaleisiin? Siinä Tavi tuo esille näkökulmia luovuudettomuuden tai ainakin tekijättömyyden mahdottomuuteen: mitä enemmän runo perustuu pelkkään ideaan ja esimerkiksi mekaaniseen jäljentämiseen, sitä selvemmin huomio kiinnittyy runoilijaan itseensä. ”Juhlitaan pelkkää subjektia ja hänen hyvää tai huonoa ideaansa.” Juuri näin käy ainakin minun lukukokemuksessani: kun Tammikuuta lukiessani pohdin runojen mahdollisia puhujia, niin Helmikuun runot luen nimenomaan Henriikka Tavin valitsemina teksteinä ja mietin, missä määrin hänen ideansa ovat onnistuneet ja miten hän on ne keksinyt. Ja ennen kaikkea: mitä hän haluaa niillä lukijalle kertoa.

* * *

Vaikka Henriikka Tavin 12 onkin saanut jonkin verran huomiota mediassa, varsinaisia kritiikkejä siitä ei juuri ole kirjoitettu. Tosin en ole vielä lukenut uusinta Parnassoa: sisällysluettelosta päätellen lehdessä on ainakin Karri Kokon kirjoittama juttu (Jyväskylään Parnasso rantautuu postin mukana toivottavasti heti pääsiäisen jälkeen). Vähät kommentit ovat olleet myötämielisiä, ehkä turhankin odottelevia: halutaan ensin nähdä, millaiseksi teossarja kehittyy, ennen kuin uskalletaan tehdä päätelmiä sen onnistuneisuudesta. Luin uudelleen oman Tammikuuta käsittelevän postaukseni ja huomasin, että sitä vaivaa sama varovaisuuden tauti, sama rohkeuden puute. On kovin vaikea todeta, mikä on hyvää ja mikä huonoa, mistä pitää ja mistä ei, kun kaikki on vasta alussa.

Mutta kirjailija Janne Kortteinen uskaltaa. Oikein innostuin luettuani blogimerkinnän, jossa hän omalle tyylilleen uskollisena kritisoi Tavin projektia pidäkkeettömästi, viestinnän sovinnaisia pelisääntöjä uhmaten:

Siis oliks se Tammikuu ja Helmikuu oikeesti vitsejä? Tai siis niin täysin varman päälle sellaista yhdentekevää, turvallista ja keskinkertaista ei mitään, eikä edes yhtään pippelin tai pimpin kuvaa, ku itekki vittu kirjoitan jonku viiskytsataamiljoonaa runokokoelmaa täällä päivässä niinku monet muutkin, niin vähän kyllä vituttaa lukea tollaista julkaistuna matskuna, ymmärrän kyl, jos tulee kiire tos prokkikses, mut siis jotenkin se, et ei oo ees minkäänlaista riskinottokykyä ja nimenomaan munaa ja pokkaa tehdä oikeesti jotain erilaista ja repäisevää, kun kerran on siihen mahdollisuus

Katkaisen Kortteisen ajatuksen kesken virkkeen, sillä näkökulma tuli ymmärretyksi ja muutenkin teksti yltyy finaalissaan liioitellun alatyyliseksi, jonkinlaiseksi ulostekeskeiseksi itseironiseksi fantasiaksi. (Lukijalle todettakoon, että Kortteisen tyyli on aina samanlaista omassa kielellisessä rekisterissään, joten aineksia skandaaleihin tai mielenpahoittumisiin ei ole. Ei siis kannata Tavinkaan Kortteisen tekstin tyylistä/tyylittömyydestä harmistua. Aivan toinen asia olisi, jos Jarmo Papinniemi luonnehtisi Parnasson blogissa Tavin kirjoja vastaavin sanakääntein.)

* * *

No onko juuri lukemani Helmikuu varman päälle kirjoitettua ”yhdentekevää, turvallista ja keskinkertaista ei mitään”? Saman kysymyksen voi esittää mille tahansa kokoelmalle, mutta ymmärrän hyvin Kortteisen huolen, sillä nopeatahtisessa julkaisemisessa tietynlainen riskinottokyky tuntuu jopa välttämättömyydeltä. Toki Kortteinen tekee perusvirheen: hän ajattelee tekstin täydelliseksi kirjoittajaksi itsensä – tyyli, joka sopii Kortteiselle, ei välttämättä sovi Taville tai kovin monelle muullekaan. Pimppien ja pippelien kuville ei yksinkertaisesti ole sijaa joka runokirjassa.

Ennen kuin tarkastellaan ”yhdentekevyyden” ja ”keskinkertaisuuden” kysymyksiä, eräs asia Tavin ansioksi on heti todettava. Koko vuoden kestävään ”kirja kuussa”-projektiin ryhtyminen on jo sinällään osoitus riskinottokyvystä. Jatkuva vaatimus tuotteliaisuudesta  on kirjoittajalle haastavaa, samoin se, että ei voi keskittyä riittävästi kiinnostaviin aiheisiin. Haasteellisuutta voi luonnehtia parilla sitaatilla kokoelman runosta Mitä sinä tarkoitat, kun käytät sanaa romanttinen?, jonka Tavi on koostanut kirjalllisuus- ja kirjailija-aiheisten haastatteluiden kysymyksistä:

Mutta eikö runoilija ole mahdottoman urakan edessä?
Voitko selittää, mikä sinua vetää tällaiseen runolliseen
pyhiinvaellukseen? Eikö se ahdista, että ei koskaan pääse perille?

Ja kun kirjoittaa kirjan kuukaudessa, luultavasti ajautuu yksinäisen puurtamisen tielle:

Hänen luomisprojektinsa olivat jatkuvat eikä siinä ollut
vuorokauden ajoillakaan väliä. Kuunteliko hän neuvoja ja
halusiko hän neuvoja ja jos, niin keltä?

Jos Tavi kuuntelisi Kortteisen neuvoja, hän kirjoittaisi seuraavaksi tajunnanvirtaa, joka ei vaikuttaisi niin huolitellulta: runsas merkitysten tulva kertoisi pyristelystä ajan loppumista vastaan, epätoivoisesta tarrautumisesta kirjoittamiseen, elämään. Kirjoittaja loisi nahkaansa joka rivillä yhä uudelleen ja uudelleen tavoitellen hetkeä nimeltä NYT. Harkittujen rakenteiden ja runokokonaisuuksien sijaan tarjolla olisi vain anarkiaa, jossa uudet sanat ja lauseet eivät enää piittaa edellisistä. Eivät mistään: ehkä paperille alkaisi ilmestyä jannekortteismaista tekstiä …

Joka tapauksessa jokin sellainen kirjoittamisen tapa, jossa lopputuloksessa näkyisi tiukkaan deadlineen liittyvä viimeistelemättömyys ja keskeneräisyys, voisi olla kiinnostavaa (taisin puhua tästä jo edellisessäkin postauksessani Tammikuusta). Ei sen välttämättä tarvitsisi olla tajunnanvirran puuduttavaa hyökyä: on muitakin vaihtoehtoja etääntyä huolitellusta ilmaisusta. Luultavasti sellainen  kirjoittaminen edellyttäisi myös ”kehnompaa” toimittamista. Muuten vaarana on, että autenttinen, ”tässä ja nyt”-tunnelma katoaisi. Jonkinlainen välittömyyteen pyrkivä tekstin tuottamisen tapa täytyisi valita metodiksi. Sillä juuri menetelmällinen kirjoittaminen on 12-sarjassa oleellista: runoilija asettaa itselleen lähtökohtia, jotka voivat liittyä esimerkiksi kirjoittamisen rajoitteisiin tai vaikkapa konseptualistisen runouden kaltaiseen runokäsitykseen (tämä näkökulma lähtökohdista käy ilmi Henriikka Tavin blogissa olevasta työsuunnitelmasta).

* * *

Teoksen lähtökohtien tarkasteleminen antaa hyvän näkökulman paitsi lukemiselle myös kritiikillekin. Miten runoilija suoriutuu itselleen määrittelemästä tehtävästä? Ylittääkö hän odotukset vai jääkö  toteutus ”keskinkertaiseksi”? Ja entä tehtävä: onko se lähtökohdiltaan kiinnostava vai täysin ”yhdentekevä”? – Toki on otettava huomioon muitakin seikkoja, sillä olisi erikoista, jos yksinomaan tekijä itse määrittelisi rajat, joiden puitteissa teoksen arvo määrittyy.

Varsinkin kun kyse on kuukauden aikana kirjoitettavasta kirjasta, konseptualistisen runouden strategioiden käyttö on tuntuu perustellulta, sillä jäljentämisellä voi tuottaa nopeasti paljon tekstimateriaa. Ehkä jopa liikaakin: Helmikuussa Japanin tsunamista kertova runo tuntuu valtaavan (hyökyvän) alaa muulta. Esimerkiksi Sofi Oksasen uran nousukiitoa tutkaileva, Helsingin Sanomien otsikoista koostettu Voittokulku saattaisi toisenlaisessa kokoelmassa päästä enemmän oikeuksiinsa. Tässä suhteen Henriikka Tavi kertoo joutuneensa tinkimään alkuperäisestä työsuunnitelmastaan, jonka mukaan kokoelman oli tarkoitus keskittyä kirjallisuuden ja kirjallisuusintituution tarkasteluun.

Mutta ei Voittokulku mikään yhdentekevä runo ole. Se on osuva kuvaelma suomalaisen kirjallisuuden tällä hetkellä kirkkaimmasta mediatähdestä, jota Kuisma Korhonen luonnehtii osuvasti esseekokoelmassaan Lukijoiden yhteisö (Avain, 2011) :

Oksasesta itsestään on tullut juhlittu ja kiistelty eläin. Välillä otsikot revitään myyntiluvuista ja palkinnoista, välillä suomalaisen miehen kritisoimisesta Tanskanmaalla, välillä ilmiriidasta kustantaja WSOY:n kanssa, joka päättyi kustantajan julkisesti antamiin potkuihin. Oksasesta on tullut oma diivamme, goottikuningatar, jonka verenpunaisilla huulilla vain harvoin voi erottaa jotain hymyn tapaista.

Kirjallisuus medialisoituu, ja Oksanen on oiva hahmo hyödyntämään ilmiötä. Silti täytyy muistaa, että ei ”Sofi Oksanen” mikään laskelmoitu hahmo ole: esimerkiksi edellä kuvailtu goottiolemus hänellä on käsittääkseni ollut melko samanlaisena jo nuoresta saakka (jos jyväskyläläislähteitäni on uskominen …). – Tavin koostamassa runossa Oksasesta on sama avoimen tulkinnan mahdollisuus kuin tsunamitekstissäkin:

Sofi Oksanen yllätti taas (23).
Sofi Oksasen Puhdistus nousemassa menestyneimmäksi Finlandia-kirjaksi (24).
Sofi Oksanen ei pääse taaskaan Pietariin (25).
Sofi Oksanen, mysteeri elää (26).
Kaikesta kohusta huolimatta Sofi Oksanen ei ole paikalla, koska hänen passinsa on kadonnut (27).
En ole pitkään, pitkään aikaan osunut kaunokirjalliseen tekstiin, jossa on sellainen imu kuin Sofi Oksasen Puhdistuksessa (28).

Lukija voi itse päättää, miten hän uutisvirtaan suhtautuu: ”Hienoa, Sofi Oksanen on aivan mahtava!” tai ”No niin, just taas tällanen mediakupla ja lumivyöryefekti …” tai ”Kiintoisaa, jo muutamasta otsikosta huomaa, kuinka moniäänisyys tunkeutuu tekstiin: tyylillisistä eroista päätellen siteerattavana on monta eri toimittajaa.”

Oman sävynsä runoon antaa konteksti, jossa se on julkaistu: Henriikka Tavi kertoo kirjan loppusanoissa suureksi vaikuttimeksi ”kirja kuussa”-hankkeeseensa tuoda esille kirjailijan ja erityisesti runoilijan onnetonta toimeentuloa. Jos haluaa päästä edes minimipalkalle, runoilijan täytyisi julkaista vähintään kaksitoista kirjaa vuodessa. Vaan montako runokirjaa pitäisi julkaista, jos haluaisi Sofi Oksasen tuloille? Verotietojen mukaan Oksanen tienasi vuonna 2009 niinkin paljon kuin 480 000 euroa ja seuraavana vuonna 300 000. Vaikka 10 runoilijaa julkaisisi jokainen kirjan kuussa vuoden ajan, ei  yhteispotti kasvaisi lähellekään tuota.

* * *

Pidän Helmikuusta enemmän kuin sarjan edellisesä osasta, Tammikuusta. Vaikka kaikenlaiset runokielen kokeilut ovat minua aina kiehtoneetkin, en ole koskaan ollut erityisen innostunut tällaisista valmista tekstiä hyödyntävistä runoista. Tavin Helmikuu sai minut ajattelemaan toisin – tosin en ole varma, suuntaako se katseeni siihen suuntaan, jota Tavi itse on mahdollisesti ajatellut. Nimittäin yhteiskunnalliselle tai kantaaottavalle runoudelle konseptualismi tuntuisi tarjoavan hedelmällistä kasvualustaa. Viehätys piilee asioiden paljastamisessa ilman erityistä julistusta. Sofi Oksasen uraa käsittelevän runon voi lukea kommenttina kirjallisuuden medialisoitumiseen tai yleensäkin mediakriittisenä näytemateriaalina, Japanin tilannetta seuraava uutisvirta on ydinvoimakritiikkiä ilman että kirjailija itse missään vaiheessa tuo omaa mielipidettä julki (ja edelleenhän kirjailijan mielipide saattaa olla ydinvoimamyönteinen: teksti vain saa omissa ajatuksissani kriittisen tulkinnan, vaikka kyse on täysin neutraalista uutistulvasta).

Selvä esimerkki kantaaottavasta runosta pelkän näyttämisen keinoin (tai oikeastaan jäljentämisen) on arkipäivän kosmetiikkatuotteiden lisäainekertymästä muistuttava Mikä kosketti minua tänään:

Aqua
Sorbitol
Hydrated Silica
PEG-32
Tetrapotassium Pyrophosphate
Sodium Laurel Sulfate
Aroma
Sodium Fluoride
Cellulose Gum
Sodium Saccharin
Eugenol
Limonene
CI 42051
CI 77891

Runossa on lueteltu kymmenkunta tuotetta, jokainen ikään kuin omana säkeistönään. Monessa tuotteessa vesi (Aqua) mainitaan ensin: elämän edellytys, puhdas ja turvallinen elementti herättää positiivisia mielikuvia. Mutta sitten siirrytäänkin keinotekoisempiin aineisiin. Runon nimi Mikä minua kosketti tänään luo aiheeseen niin fyysisesti kuin henkisestikin lohduttoman ulottuvuuden:pidämme etäisyyttä asioihin ja ihmisiin, lähellemme päästämme ainoastaan kosmetiikan.

Kymmenen erilaista kosmetiikkatuotetta yhden päivän aikana ei ole vielä paljon. (Uskallanko tässä sanoa ”naiselle”? Ei, en uskalla …) Jos kokoaisi vastaavalla tavalla kaiken muunkin itseään koskettaneen lisäainekertymän päivän aikana (ruoka, juoma, vaatteiden pesuainejäämät, sohvien palonestoaineet), saisi jo huomiota herättävän listan aikaiseksi.

Kyllä  tämäkin herättelee. Surutta hutkimme itsemme täyteen ainesosia, joista meillä ei ole mitään käsitystä. On vain sokea luottamus siihen, että testausjärjestelmät toimivat ja että kuluttajaa ei huijata. Jotenkin tämä runo tehoaa minuun huomattavasti paremmin koruttomuudellaan ja hyvin neutraalilla asiakeskeisyydellään kuin jokin luomuideologinen saarna. Johtuu ehkä siitä, että nyt lukija itse luo sen saarnan omassa mielessään – runoilija tarjoaa vain valmiin havaintomateriaalin ikään kuin aihetodisteeksi.

Edellä siteeraamani tuote mainitaan runossa kaksi kertaa: heti toisena tuotteena alussa ja viimeisenä lopussa. ”Sodium Fluoride” antoi hyvän vihjeen, ja niinpä marssin kylpyhuoneeseen. Kyllä, hammastahnahan se on. Omassa hammastahnassani on tuon ”Eugenolin” (oletan, että jokin makeutus- tai tehoaine) tilalla ”Xylitol” mutta ”Tetrapotassium Pyrophosphate” puuttuu kokonaan. Kuulostaa niin pelottavan räjähtävältä ainesosalta, että jätän sen suosiolla runoilijoille.

* * *

Huomaan tarkastelleeni tai ainakin sivunneeni neljää runoa Tavin Helmikuusta. Vielä on kaksi jäljellä. Niistä kokoelman nimiruno Helmikuu listaa Helsingin Sanomien kulttuurisivujen otsikot kronologisessa järjestyksessä. Kuvastelee ajan henkeä: herää kiinnostus, millainen olisi verrokkina vastaava listaus esimerkiksi vuoden 2002 kulttuurisivujen uutisotsikoista. Tai vuodelta 1992? 1952?

Helsinkiläinen runoilija taas on parodinen CV, jossa luetellaan fiktiivisen menestyskirjailijan uransa varrella keräämät palkinnot ja muut saavutukset. Hän on saavuttanut käytännössä kaiken. Nuorille suunnatusta kirjoituskilpailusta ”Kasvukipuja” alkanut kaari päätyy siihen viimeiseen tunnustukseen, josta suomalainen kirjailija (tai ehkä lähinnä hänen omaisensa) unelmoi:

Hän on saanut paikan Hietaniemen hautausmaan taiteilijakukkulalta.

Tunnustuspalkinnon arvo tulee kohoamaan tulevaisuudessa: taiteilijakukkula on täynnä. Uutta tuskin enää perustetaan, sillä taiteilijoiden kanonisoimisen ja hautamonumenttien aika alkaa olla ohi. Sama pätee kirjallisuuteen laajemminkin. On vaikeaa enää nähdä mitään yksittäistä suomalaisen lyriikan kukkulaa, kun koko kenttä on muuttunut moniääniseksi ja keskuksettomaksi. Joku lukija voi kokea tällaisen sekamelskan ongelmalliseksi, mutta omasta mielestäni se on avartavaa ja vapauttavaa.

* * *

Kävin juuri kurkistamassa Henriikka Tavin blogiin, jossa voi seurata projektin edistymistä. Maaliskuun runokirjan deadline on ylitetty ja kirja vielä kesken. Onneksi omalakisessa projektissa maaliskuuhun on mahdollista sisällyttää enemmänkin kuin 31 päivää.

Lopuksi linkki Poesian sivuille, josta löytyy Henriikka Tavin Helmikuun tiedot ja ilmaiseksi ladattavissa oleva PDF-tiedosto kirjasta.

Read Full Post »

Henriikka Tavi: Tammikuu 1/12

Aloitetaan tästä:

 
 
 
 
 
Yksi lause muuten tyhjällä ensimmäisellä sivulla. Aloitus kuvastaa Henriikka Tavin kirjoitusprojektin luonnetta:  jos aikoo kirjoittaa  kirjan kuukaudessa, ei ole aikaa pohtia, mistä aloittaisi. On vain aloitettava – vaikka tästä.

Tammikuu (Poesia, 2012) on ensimmäinen osa kuluvan vuoden aikana kirjoitettavasta 12 runokirjan kokonaisuudesta. Jokaisen kirjansa Tavi kirjoittaa yhden kuukauden aikana ja se julkaistaan seuraavassa kuussa (kirjoitin tästä jo aiemmin jutun, josta voi käydä lukemassa projektin ideasta tarkemmin). Kalenterikuukauden lopussa häämöttävä deadline on määrittänyt Tavin kirjoittamista muutenkin kuin aloituksen suhteen. Aikarajoite pakottaa tuottamaan tekstiä paljon lyhyessä ajassa, mutta toisaalta se ei anna mahdollisuuksia kehitellä esille nousevia ideoita ja aiheita kovin pitkälle.

Näin korostuu deadline-käsitteen toinen merkitys: Yhdysvalloissa sisällissodan aikaisilla vankileireillä deadline merkitsi eräänlaista suojavyöhykettä muurin/aidan läheisyydessä. Jos vanki meni liian lähelle muuria – siis ylitti ”kuoleman rajan” – vartijat ampuivat hänet. Tässä tapauksessa runoilija itse ampuu omat liian tuotteliaat ideansa. Blogissaan (18. tammikuuta) Tavi kirjoittaakin:

Tuntuu ettei tässä ajassa ehdi rakentaa varsinaista poetiikkaa, miettiä poetiikan perusteita saatikka ratkaista tekemisen perusteisiin liittyviä kysymyksiä. Siksi tuntuu suojattomalta / moraalittomalta. Ei myöskään ehdi varsinaisesti keksiä, tehdä “kirjallisia löydöksiä”, tajuta mitä varsinaisesti ajaa takaa. Siksi tekeminen on ehkä hieman ilotonta. Mutta tekstissä tuntuisi kyllä olevan alkuja myös jollekin uusille suunnille. Kysyn onko projektissa mieltä, kun ne pitää jättää näin vähäiselle kehittelylle. Huono omatunto.

Kuten mahdollinen lukija tästä siteerauksesta huomaa, en  edes yritä lukea Tavin Tammikuuta itsenäisenä,  tekijänsä päämääristä riippumattomana teoksena. Koko vuoden mittaista sarjaa voi perustellusti  lähestyä  eräänlaisena kirjallisuusperformanssina tai ihmiskokeena (kuten Tavi itse on prosessia luonnehtinut).  Julkaistavat runokirjat ovat tietysti tärkeimmässä asemassa, mutta oman bloginsa kautta Tavi päästää  lukijat vilkuilemaan myös kirjoittamiseen ja jopa käsikirjoitusten toimittamiseen liittyviä näkökulmia.

– – – – –

Ajallinen rajoite on Henriikka Taville omaehtoisesti valittu kirjoittamisen ja tekstin tuottamisen strategia, mutta samalla se väistämättä vaikuttaa myös lukemistapaan. Tilannetta voisi verrata improvisaatioteatteriin: juonta tai loppuratkaisua mielenkiintoisemmaksi muodostuu se, kuinka hyvin esiintyjät onnistuvat ”nyhjäämään tyhjästä”, hyödyntämään ympäristöstä tulevat ärsykkeet ja alitajunnasta kumpuavan materiaalin. Tietenkin Tavilla on huomattavasti enemmän aikaa työstää tekstiään kuin impronäyttelijöillä, mutta kun ottaa huomioon kirjoittamisen aikaa vievän luonteen, niin ei  vertaus täysin perusteeton ole. Tuntemus on luultavasti voimakkain niillä lukijoilla, jotka lukevat Tammikuun ja sitä seuraavat osat tänä vuonna, projektin edistymistä seuraten.

Tammikuu ajanjaksona pakkasineeen, presidentinvaaleineen, Guggenheim-keskusteluineen, perhesurmineen yms. on koskettanut kaikkia. Vaikka lukeminen jää parhaimmmillaankin kolmen viikon päähän (Tammikuu julkaistiin 16.2.) kirjoittamishetkestä, on etäisyys huomattavan pieni verrattuna runokokoelmiin ja romaaneihin, jotka yleensä syntyvät vuoden tai parin, jopa useammankin kuluessa.  Vielä jos seuraa Tavin luonnostelua hänen blogissaan, pääsee jo aika lähelle runon syntyä.

Huomasin itse myös vaipuvani Tammikuuta lukiessani eräänlaisen romanttisen aikaharhan valtaan: jouduin oikein pyristelemään irti salakavalasti syntyneestä kuvitelmasta, että aloitus on kirjoitettu ensin ja sen jälkeen Tammikuu etenee kirjoitusajankohdan mukaisessa kronologisessa järjestyksessä kohti kuukauden loppua. Niin tuskin on: kirjan viimeinen sivu ei ole mikään tammikuun viimeinen päivä. Vaikka deadline se kyllä on vankilamerkityksessään. Viimeiselle sivulle sanat loppuvat eikä lukijalla ole pääsyä pidemmälle.

– – – – –

”Kirja kuussa”-projektin tavoite on tammikuun osalta täytetty ulkoisilta puitteiltaan, mutta miten on kirjan sisällön laita? Aikarajoitteen lisäksi Tavi on asettanut itselleen myös laadullisia tavoitteita. Runoilija, joka on kirjoittanut hyviä arvosteluja saaneita kokoelmia, tuskin haluaa julkaista mitä tahansa.
– Kuukaudessa Henriikka Tavi on ennättänyt kirjoittaa pienehkön kokoelman verran runoja arkipäiväisistä havainnoista. Kun kääntää aloituslauseen luettuaan sivua, löytää niistä ensimmäisen:

2.1.2012 – 8:30

sää

Sääilmiöiden kuvailu kuuluu lyriikan kliseisimpiin aiheisiin, ja jos tämä tulkitaan varsinaiseksi aluksi (edellisellä sivullahan lauseen perässä oli kaksoispiste), on se samalla oodi vähäeleisyydelle. Mainitaan sää, mutta ei edes yhdellä sanalla kerrota, millainen se on ollut. Tavin blogista lukemalla (tulee epämääräisen syntinen olo, kun koko ajan vilkuilen mitä runoilija on työpäiväkirjassaan kirjoittanut, mutta ei kai tällainen lukutapa luvatontakaan ole …) voi arvailla, että säästä on alun perin ollut ehkä tarkoitus kirjoittaa enemmänkin.

Tammikuun 5. päivänä kirjoittamassaan postauksessa Tavi kertoo lukeneensa John Ashberyn runoelmaa Vuokaavio (suom. Leevi Lehto). Se on pitkä yhtenäinen runo, jollaista Tavikin suunnittelee mutta päätyy sitten työstämään runosarjaa. ”Yritän myös Ashberyn esimerkin avulla päästä eroon pelkästä sateen ja pilvien katselusta, tosi helposti sorrun vain runontamaan harmaata maisemaa”, kirjoittaa Tavi.

Muutamalla sivulla Tammikuussa tehdään säähavaintoja, mutta mitään selkeää runosarjan yhtenäistävää ”on ilmoja pidellyt”-teemaa niistä ei kasva. Takakanteen on valikoitunut ashberylaisittain pelkästä sään kuvailusta kauaksi loittoneva runo (tai runon puhujaa lähenevä – miten tuon haluaakaan ilmaista), joka varmasti koskettaa monen arkea:

On taas erilainen sää:

On kuin maan yltä olisi kaadettu
mustekaloja minuun
mutta minä kysyn vain:
miksi juuri minuun?

torstai-illat eivät koskaan sovi
ja tiistai-iltaisin on zumba
miksi torstai-illat eivät ikinä sovi
miksi tiistai-iltaisin on zumba?

Sää on pikemminkin puhujasta riippuvainen mielentila kuin ulkona vallitseva luonnonilmiö. Riveiltä on luettavissa koko runokirjan perustaakin hallitseva ajan rajallisuus: ihminen luo itse itselleen aikatauluja ja sääntöjä, jotka sitten rajoittavat hänen vapauttaan. Niin, miksi?

– – – – –

Bloginsa työsuunnitelmissa Henriikka Tavi on paljastanut, että hän ei aio kirjoittaa jokaista 12 runoteostaan samalla tyylillä tai metodilla. Tammikuu jo sinänsä poikkeaa siitä, mitä olen tottunut Tavilta lukemaan. Se ei tutki runokielen mahdollisuuksia samalla tavalla kuten Tavin kokoelmat Esim. Esa (2007, Teos) ja Sanakirja (PoEsia, 2010) eikä leikittele tekstiyhteyksillä ja luetteloilla kuten Toivo (Teos, 2011). Ilmaisu on tällä kertaa helposti lähestyttävää ja jopa petollisenkin lyyristä. Esimerkiksi alkupuolen runoissa taustalla häärivä ja välillä itseään voimakkaasti korostava puhuja-minä ei välttämättä olekaan niin yksiääninen kuin lukija kenties erehtyy luulemaan.

Tuntuu siltä, että runojen minä-lauseet (”Minä olen tässä”, ”minä etsin sinua kuin karjaa”, ”ja minä tiedän tän, vaikka olenkin hän”) eivät niinkään tuo esille keskeislyriikan minä-hahmoa vaan pikemminkin ankkuroivat muuten hieman hajanaista tekstiä eräänlaiseen kielelliseen minä-yhteyteen. Ja välillä minää saatetaan tarkastella ulkopuolisinkin silmin:

Kauriit käyskentelevät jossain eurooppalaisessa metsässä.
Köynnökset imartelevat korvia ja kukkamuodostelmista
näkyy halua. Kukkamuodostelmista kuuluu ihana. Minä
näytän olevan vienosti houkutteleva suru.

Jos haluaa tulkita Tavin kokoelmaa kirjoitusajankohtansa kautta, löytää minä-puheelle muunkin yhteyden: presidentinvaalit. Television, radion ja sanomalehtien välityksellä ehdokkaiden egot tunkeutuivat suomalaisten koteihin: minä olisin tässä nyt. Vaaleihin viitataankin suoraan eräässä runossa (”Nyt Suomi muuttuu”), jonka alussa puhutaan muutoksesta ja politiikasta. En voi olla ylitulkitsematta runon loppua oman henkilökohtaisen Väyrysmuki-fetissini innoittamana:

valo ja pimeä vain loiskuvat täälläolon vadissa
kuin olisin lupaava paatti tyrskyillä
kuin olisin käyvässä tiskikoneessa
reipas muki

Minulle tuo ”reipas muki” näyttäytyy väyrysmäisen, suurimpienkin vastoinkäymisten keskellä itseensä uskovan minän puhtaana kuvana. Edelleenkin hieman harmittaa, etten ostanut Paavo Väyrysen kampanjamukia: toisaalta, näin se kasvaa mielessäni myyttiseksi esineeksi, joka säilyy kirkkaana eikä koskaan haalistu …

– – – – –

Kun aiemmin kirjoitin Henriikka Tavin tämän vuoden projektista, pohdin (ja kommentoijatkin pohtivat), mitkä ovat tällaisen teossarjan onnistumisen edellytykset. Siteerasin Tavin omaa ajatuskulkua (katkelma Tavin blogista):

Joka tapauksessa pyrkimys tuottaa vuoden ajan kirja kuukaudessa on (näin uskon) tuomittu epäonnistumaan. En ole kuitenkaan kyennyt ratkaisemaan kysymystä miten epäonnistua.

Ehkä tämä ratkaisemattomuus näkyy vielä Tammikuussa. Teos vaikuttaa jotenkin varovaiselta: tuntuu siltä, että ei ole uskallettu epäonnistua. Luonnosmaisuus näkyy paikoitellen, mutta se onkin ehkä ainoa piirre, joka kertoo siitä, että nyt on kyse deadline-kirjoittamisesta, jossa on vain kuukausi aikaa. Muuten kirjan voisi hyvin lukea ihan ”tavallisena” runokirjana.

En usko, että tämä on monenkaan mielestä puute, luultavasti päinvastoin. Mutta ongelmaksi saattaa tulla se, jos lukija ei näe kirjassa deadline-kirjoittamisen piirteitä: silloin hän lukee sen tavanomaisesti työstettynä, vuoden tai pari aikana kirjoitettuna ja ajan kanssa kustannustoimitettuna kirjana.

Kysymys kuuluukin: pärjääkö Tammikuu sillä tavalla luettuna vertailussa esimerkiksi Toivolle tai Sanakirjalle? Vai pitäisikö tarkastella vasta kokonaisuutta, kun kaikki 12 osaa ovat valmiina?

Jollakin tavoin deadline-kirjoittamisen roolin toivoisi vielä enemmän näkyvän Tavin kirjasarjassa. Ehkä se voisi olla kustannustoimittajan kommentteja, ehkä vaihtoehtoisia tekstejä, ehkä alaviitteisiin kirjattuja pohdintoja kirjoitusprosessiin liittyen, ehkä selvemmin kesken lennon loppuvia ajatuskulkuja.

– – – – –

Jos ette ole Tammikuuta hankkineet, niin käykää lukemassa Poesian sivuilta PDF:tiedostona. Olisi kiinnostavaa saada tietää, mitä muut tästä hankkeesta ajattelevat. Itse odotan kovasti jo seuraavaa osaa: kaiketi se julkaistaan joskus kolmen viikon päästä.

Read Full Post »

Henriikka Tavi aikoo kirjoittaa 12 kirjaa vuodessa

Ehkä monien muiden kirjabloggarien tapaan teen vielä oman ennakkovalintalistani, mutta nyt nostan kevään 2012 kirjoista esille vain yhden teoksen, mielenkiintoisen kirjoittamiskokeilun. Runoilija Henriikka Tavi nimittäin aikoo kirjoittaa ja julkaista (Poesia) yhden runokirjan kuussa vuoden ajan. Melkoinen haaste!

Tavi on perustanut hankkeeseen liittyen tulevan teoksensa mukaan nimetyn blogin, 12. Projektinsa lähtökohdaksi Tavi kertoo blogissaan runoilijuuteen liittyvät realiteetit. Yhdestä myydystä runokokoelmasta tekijän osuus on suunnilleen 2 euroa, ja koska runokokoelmia myydään keskimäärin 200-400 kappaletta, pitäisi niitä julkaista vuodessa 24, jotta ylittäisi köyhyysrajan (Suomessa 1080 euroa/kk). Jos kuitenkin runoilija pystyy itse osallistumaan teoksensa viimeistelyyn ja jos esimerkiksi käytetään tarvehankintapainatusta (ei varastotappioita), määrä putoaa puoleen. Tämä asetelma luo Tavin kirjoitusprosessille puitteet (katkelma Tavin blogista kohdasta Johdanto Kahteentoista):

Jokainen teoksista tulee kirjoittaa valmiiksi kalenterikuukauden aikana ja sen on oltava julkaisukynnyksen ylittävä korkeatasoinen, kirjallinen teos. Teos julkaistaan seuraavan kalenterikuukauden kuluessa, ja silloin siihen on mahdollista tehdä vielä pieniä muutoksia. Aikaraja on kirjallisen laadun lisäksi ainoa kaunokirjallinen rajoite, jota hyödynnän. Kirjallisen laadun pyrin takaamaan ”objektiivisesti” siten, että luetutan teosta luotettavilla ja kompetenteilla kollegoillani. Subjektiivisesti vaadin kirjoitettavilta runoilta ja teoksilta tiettyä ”totuutta” tai ”osuvuutta”.  Lisäksi jokaisen julkaistavista 12:sta teoksesta on oltava kirja – hyödynnettävä tavalla tai toisella kirjamuotoa.

Mahdolliset karikot voi tiivistää muutamaan sanaan: aika, korkeatasoinen, toimittaminen ja ulkoiset muuttujat. Aika sinänsä riittänee kirjalliseen teokseen, sillä kirjan pituutta tai kokoa (sehän voi olla hyvin pienikin) ei ole määritelty. Runo voi olla yhden sanan tai lauseen mittainen, ja silti siihen voidaan perustellusti käyttää kokonainen aukema. Kyllä 70 sivun mittaisen runokirjasen saa kuukaudessa aikaiseksi – mutta riittääkö aika siihen, että teos on korkeatasoinen?

Jos Tavin ensisijainen tarkoitus olisi kirjoittaa korkeatasoisia runoteoksia, ei hän sitä tietenkään näin toteuttaisi. Tavin aiemmat kokoelmat, Esim. Esa (2007, Teos) ja Sanakirja (2010, Poesia) tuskin ovat syntyneet kuukaudessa. Nyt on luettava toisin: tämänvuotinen hanke sinällään ja siihen liittyvä prosessi muodostavat yhdessä 12 julkaisun kanssa kokonaistaideteoksen. Yksittäistä osaa ei voikaan arvioida täysin samoin kriteerein kuin runokokoelmaa yleensä.

Toimittaminen tuottaa varmasti ongelmia. Oletan, että Tavin mainitsemat ”luotettavat ja kompetentit kollegat” ovat tottuneita tiukkoihin, ehkä jopa ”mahdottomiin” deadlineihin. Mutta vaikka Tavin teossarjan julkaiseva Poesia onkin runouteen erikoistunut matalan hierarkian pienkustantamo, on sielläkin vuorokaudessa vain 24 tuntia ja samanaikaisesti monta muuta rautaa tulessa. Arvelisin, että uhkana aikataululle voi olla jonkinlainen deadlineista lipsumisen kertautuminen: ei siis ole varaa yhdenkään lenkin pettämiseen viikolla/kahdella, jos halutaan pysyä kirja/kuukausi-vauhdissa.

Ulkoiset muuttujat ovat suurin uhka. Esimerkiksi pari viikkoa kestävä sairaus hankaloittaa jo paljon kuukausittaista julkaisemista. Ja mihinkään ihmissuhdesotkuihin ei ole varaa, jos haluaa pysyä tahdissa. Mutta ne ovat asioita, joista ei voi etukäteen tietää. Vuosia kirjoittaneella runoilijalla lienee pöytälaatikossa sen verran materiaalia, että tiukan paikan tullen voi sitäkin hyödyntää.

_ _ _ _ _

Omassa blogissaan Henriikka Tavi lausuu ääneen sen, mitä moni varmasti ajattelee mielessään: hanke on tuomittu epäonnistumaan. Mutta tämän tunnustuksen Tavi onnistuu kääntämään eräänlaiseksi teoksen tuottamisen strategiaksi  (Millä tavoin epäonnistua – vai onnistua?):

Joka tapauksessa  pyrkimys tuottaa vuoden ajan kirja kuukaudessa on (näin uskon) tuomittu epäonnistumaan. En ole kuitenkaan kyennyt ratkaisemaan kysymystä miten epäonnistua.

Olisiko epäonnistuminen deadlinejen lykkääntymistä,  että kirja ei vain tulisi ajallaan ulos / tulisi ulos vasta sitten kun se on mielestäni ja silloisen hovilukijani mielestä valmis? Pitäisikö keskeneräisyys kirjoittaa teokseen itseensä sisään – pitäisikö kirjan kansien väliset paperit täyttää teoksen keskeneräisyyden dokumentaatiolla? Vai näyttääkö teoksen keskeneräisyys jättämällä esimerkiksi teoksen loppuun tai sen sisälle tyhjää tilaa merkiksi siitä, että tästä puuttuu jotain?

Toinen vaihtoehto on antaa rajallisen ajan muokata teoksista sellaisia kuin niistä on mahdollista tulla. Nostaa kirjoittavan ja estetiikan suojaa vailla olevan subjektin sijaan esiin kirjaformaatti.  Tämä tarkoittaisi vapauksien ottamista kirjan fyysisen koon suhteen.

Kirjan kokoon liittyvä näkökulma on yksi mahdollinen ratkaisu. Kirjahan voi olla hyvin pienikin, mietekirjan tapainen. Vaan paljonko sellaisesta lukija on valmis maksamaan? – En usko, että Tavin päällimmäinen tarkoitus olisi ansaita projektillaan reilu tonni kuussa. Kyse on taideprojektista, jonka intressit ovat muita kuin taloudellisia. Mutta silti mietin tätä ostavan lukijankin näkökulmasta: jos yksi kirja maksaa esimerkiksi 20 euroa, kokonaisuudessaan hintalapuksi tulisi 240 euroa. On jonkin verran ihmisiä, jotka ostavat yhden runokirjan kuussa – mutta kuinka moni on valmis ostamaan sen samalta runoilijalta? Onneksi Poesian teokset ovat (ainakin toistaiseksi) olleet luettavissa myös netissä, joten jos ei halua joka kuukausi Tavin hanketta taloudellisesti tukea, niin ehkäpä sitä voi seurata muutenkin.

Ja jos ei muuten, niin ainakin Jäljen äänessä. Mikäli Henriikka Tavi todellakin kirjoittaa yhden kirjan kuussa ja ne julkaistaan, niin kannustuksen vuoksi lupaan kirjoittaa Jäljen ääneen kritiikin tapaisen tekstin tai ainakin omaa lukukokemustani luotaavan tulkinnan jokaisesta julkaisusta. Kun katsoo Tavin blogissa olevan alustavan työsuunnitelman aiheita, tuntuvat ne tarjoavan mahdollisuuksia (siis minulle lukijana, blogikirjoittana) kirjoittaa yleisemminkin nykylyriikasta ja sen lukemisesta. Ehkä tästä tulee tälle vuodelle kaavailemani Sch-sarjan kaltainen laajempi, yhtenäinen kirjoitussarja.

_ _ _ _ _

Henriikka Tavin 12 vaikuttaa toisaalta nerokkaalta, toisaalta aivan älyttömältä idealta. Kuulostaa siis seikkailulta. Toivottavasti edes jokunen blogin lukijoista innostuu matkalle mukaan: minä innostuin jo.

(Ja jos eivät runot mahdollista lukijaa kiinnosta, niin ei pidä säikähtää: tämä on vain yksi vuoden 2012 aiheista Jäljen äänessä. Esimerkiksi seuraavassa postauksessa liikutaan huomattavasti keveämmissä tunnelmissa. Käsittelyssä on valloittava karhukaksikko, Urpo ja Turpo!)

Read Full Post »

Mari Koski: Sch (5/5)

Tämä postaus on viides osa runojännäristä, jossa tehdään paljastuksia Mari Kosken runokokoelman Sch (Poesia, 2011) herättämistä ajatuksista.

• Ensimmäinen osa: Sch (1/5)
• Toinen osa: Sch (2/5)
• Kolmas osa: Sch (3/5)
• Neljäs osa: Sch (4/5)

 Mari Kosken kokeelliseen runokokoelmaan voi tutustua PDF-muodossa Poesian sivuilla.

– – – – –

Tuli&Savu-lehden nettiarkistosta löytyy syksyltä 2008 Henriikka Tavin kirjoittama artikkeli, jossa esitetään vaatimus: koska lyriikka hakee uusia muotoja, myös kritiikin on uudistuttava. Tavi referoi kriitikko Daniela Flomanin Helsingin Poetiikkakonferenssissa 16.8.2008 pitämää esitelmää. Siteeraan Tavin juttua pitkästi, kokonaisuudessaan se löytyy täältä: Runous saa yhä moninaisempia muotoja – pysyykö runokritiikki perässä?

– – – – –

Floman viittasi Halmbergin lisäksi esitelmässään Charles Bernsteinin ajatukseen, jonka mukaan kritiikin tehtävä on tulkitsemisen tai selventämisen sijaan vahvistaa runouden kokemusta. Tällöin kritiikki on Flomanin sanoin ”paikka, jossa runous jatkaa kirjoittautumistaan, jossa se laajentuu ja jatkaa vaikuttamistaan. On kuin assosiaatioiden tavoin yhteenlinkittyvät internetin merkitysten verkostot olisivat kulkeneet runouden läpi ja alkaisivat nyt vaatia samankaltaisten rakenteiden luomista myös kritiikille.”

Flomanin mukaan yksi tapa ymmärtää Hallbergin ja Bernsteinin vaatimus on ajatella, että kritiikissä pitää tehdä jonkinlainen lavastus (iscensättning): runo/teos on asettava johonkin paikkaan, kriitikon on tehtävä runolla jotain tai asettauduttava ”jollain muulla näkyvällä tavalla runon vaikutuksen kohteeksi”. Tällaisessa kritiikissä kritiikin ja kirjallisuuden välinen roolijako hämärtyy ja äärimmilleen vietynä ”kriitikon on oltava kirjailija”, kuten esimerkiksi Ulrika Nielsen on todennut (Kritiker 2/2006).

– – – – –

Viisiosaisessa kritiikkisarjassani Mari Kosken kokoelmasta Sch (Poesia, 2011) en ole yrittänyt ruveta kirjailijaksi kirjailijan paikalle. Mutta jonkinlaiseen runokokemusta vahvistavaan lavastukseen olen pyrkinyt: tulkintoja tärkeämmäksi on muodostunut niiden mahdollisuuden/mahdottomuuden pohtiminen, kokonaisvaltaista analyysia oleellisemmaksi yksittäisten seikkojen nostaminen esille ja hetkistä nauttiminen. On kurkisteltu tähtiin, auottu ikkunoita myytteihin ja ihmetelty persiankielisiä sanoja. On luettu, koettu – ja on luettu ja koettu uudelleen.  On vaihdettu näkökulmaa ja kirjoitettu samasta asiasta hieman eri sävyyn myöhemmässä jaksossa – ihan vain siksi, että käsitys Kosken runokokoelmasta on matkan varrella muuttunut.

Nyt on käsillä sarjan viides osa, finaali, ja minun on tehtävä tunnustus: en ole varma, ymmärränkö Kosken kokoelmaa Sch yhtään paremmin kuin aloittaessani. Mutta tavallaan niin täytyy ollakin, sillä tämä projekti/prosessi voi onnistua vain epäonnistuessaan. Avoimen runotekstin on jäätävä avoimeksi, sillä jos sen kaikki mysteerit paljastettaisiin, lukija tuntisi itsensä huijatuksi samalla tavalla kuin pikkulapsi, jolle taikuri selittää, miten hän temppunsa teki.

– – – – –

jää vain sivuprofiili siitä mikä oli kaiken tuntemisen elinehto

mykkyys, likoamaan jää vesisankoon vain kuva ja sekin on tässä

pinnalla, ulottuvilla, mihin se ulottaa

– Mari Koski: Sch (Poesia, 2011). Sivu 13.

– – – – –

Mari Kosken runokokoelman kohdalla tällaista vaaraa ei ole olemassa. Tulkinnat, analyysit ja yksittäiset lukukokemuksetkin tuntuvat  samankaltaisilta fragmenteilta kuin itse runotekstit. Keskeneräisyys ei silti ole epätoivoista tyhjän haromista: siitä todistaa esimerkiksi yllä oleva sitaatti.

Kolmeen säkeeseen tiivistyy jotakin surumielisen olennaista elämästä, kokemuksellisuuden ja ymmärtämisen rajallisuudesta. Säkeiden voi myös ajatella viittaavan kirjoittamisen ja todellisuuden väliseen suhteeseen, ikiaikaiseen kysymykseen taiteesta jäljittelynä: kuvatessaan vaikkapa rakkautta runo onnistuu luomaan ainoastaan jonkinlaisen kuvan, josta puuttuu todellisen kokemuksen syvyys ja leveys.

Tuleekin mieleen runokokoelman kansikuva, johon on teipeistä, paperinpalasista ja hiuksista sommiteltu ihmishahmon sivuprofiili. Ääriviivoja on korostettu tussilla, ja vasemmassa laidassa erottuu epäselvästi ja tulkinnanvaraisesti sana oigaaa. Oiga on espanjaa, imperatiivimuoto verbistä kuunnella. Sen tarkoitus on herättää huomio, kehottaa kuuntelemaan. Kun käskymuotoon Kuuntele! yhdistää hiljentymiskehotukseksi yleensä mielletyn sihauksen Sch!, niin kokoelman nimen merkitys avautuu jonkinlaisena toiveena/käskynä kuunnella runoja. Tai itseään, sillä lukijan rooli avointen tekstien äärellä on tärkeä. Ei pidä jumittua siihen edellä mainittuun sivuprofiiliin, vaan on kuunneltava, mitä runoilla on sanottavaa, ja katsottava syntyneiden ajatusten siivittämänä kauemmaksi. Valmiita, vesisangossa likoavia runokuvia Mari Kosken kokoelma ei niinkään tarjoa.

Jos todellisuus tuntuu epävarmalta ja mutkikkaalta, onkin turhaa hakea Kosken kokoelmasta tasapainoa. Runojen sisäiset merkityssuhteet muodostuvat erilaisiksi eri lukukerroilla  ja tulkinnallinen epävakaus herättää levottomuutta. Mikään ei tunnu ehdottoman varmalta, ja mitä pidempään antaa katseensa viipyä sivuilla, sitä enemmän vaihtoehtoisia lukutapoja sieltä löytää. Lukukokemusta voisikin verrata siihen, miten sympaattisesti kuvattu herra Palomar tarkastelee tähtiä Italo Calvinon teoksessa Herra Palomar.

– – – – –

Jos kirkkaat taivaankappaleet ovat täynnä epävarmuutta, ei auta muuta kuin luottaa pimeyteen, taivaan autioihin alueisiin. Mikä voisikaan olla vakaampaa kuin ei mikään? Tosin tyhjästäkään, ei-mistään, ei voi olla sataprosenttisen varma. Kun herra Palomar huomaa taivaankannessa aukon, tyhjän ja mustan reiän, hän kiinnittää katseensa siihen kuin siirtääkseen itsensä siihen; ja eikös kohta sielläkin ala häämöttää jokin kirkas murunen tai täplä tai kesakko; mutta hän ei voi olla varma onko se todella siellä vai onko hän vain näkevinään sen. Ehkä se on vain sitä välähtelyä joka kieppuu silmissä kun ne puristaa kiinni (pimeä taivas on kuin silmäluomien sisäpuoli kun niihin osuu valoja), ehkä se on heijastusta hänen silmälaseistaan: mutta voi se olla jokin tuntematon tähtikin joka tuikkii etäisimmistä syvyyksistä.

– Italo Calvino: Herra Palomar (1983, suom. Liisa Ryömä 1988, Tammi)

– – – – –

Mutta mitä Sch sitten tarjoaa? Tässä vaiheessa paatunut kirjoittaja punoisi kokoon muutaman korulauseen lukijalle tiivistykseksi, yleispäteväksi vastaukseksi: ”Kokeellisten runojen monitulkintaisuus herättää paljon kysymyksiä mutta vähän valmiita vastauksia. Tuntuu siltä, että tämä onkin koko runokokoelman tarkoitus: haastaa lukijansa. Siinä Mari Koski onnistuu runoillaan erinomaisesti.” Mukavan ympäripyöreä vastaus, joka sopisi hyvin lyhykäisen sanomalehtikritiikin lopetuskappaleeksi.

Kun lukee Kosken kokoelman alun tarkkaan, huomaa, että ehkä sittenkään lukijaa ei ole jätetty haasteen äärelle aivan yksin. Jonkinlaisena opastuksena runojen teemoihin voisi pitää alkulehdellä olevaa ranskankielistä sitaattia Jean-Luc Marionin teoksesta Dieu sans l’être (1982).

– – – – –

L’idole offre, mieux impose au regard son premier visible, quel qu’il soit, chose, femme, idée ou dieu.

– Jean-Luc Marion

– – – – –

En osaa ranskaa, kuten ei varmaan moni muukaan Kosken kokoelman lukijoista. Teos, josta lainaus on peräisin, on onneksi käännetty englanniksi nimellä God Without Being. Suomeksi kirjan nimi ei niin hyvin taivu: Jumala ilman olemassaoloa.  Pääajatus Jean-Luc Marionin teologisessa filosofian on se, että Jumalan olemassaolon kysymys ei ole oleellinen Jumalaa tarkasteltaessa: tärkeämpää on rakkaus.

Teoksessa tarkastellaan paljon sitaatissa mainittua idolin (l’idole) käsitettä. Marion kertoo esimerkeissään mm. uskonnollisiin tarkoituksiin tehdyistä veistoksista. Tällaiset palvonnan kohteet, idolit,  ovat vain peilejä, jotka heijastelevat katsojien omia käsityksiä. Idoli ikään kuin pysäyttää katseen, ja kuten Marion edellä ranskaksi muotoilee, katsojalle syntyy kuva miehestä, naisesta, ideasta tai Jumalasta – mikä sitten onkaan katseen kohteena. Tätä kuvaa pidemmälle katse ei kuitenkaan yllä.

Jonkinlaiseksi idolin vastapariksi Marion esittää kirjassaan käsitettä ikoni: puhtain esimerkki tällaisesta ikonista, joka ei pysäytä katsetta eikä heijasta sitä takaisin vaan johdattaa sen itsensä toiselle puolelle, on Jeesus, näkymättömän Jumalan kuva.

– – – – –

Maria, maailman takana vettä,

miten kieli voisi koskaan peittää?

”Hänet on pantu merkiksi jota ei tunnu/isteta”,      miten kieli

voisi koskaan peittää tämän:            Itse lakkaa

Maria, kuinka voin itseni ymmärtää?

– Mari Koski: Sch (Poesia, 2011). Sivu 9.

– – – – –

Kokoelman ensimmäisen runon alussa viitataan Luukkaan evankeliumiin, jossa kerrotaan (2: 25–40), kuinka Joosef ja Maria vievät pienen poikansa temppeliin ensimmäistä kertaa. ”Hurskas ja jumalaapelkäävä” Simeon lausuu silloin enteellisesti: ”Tämä lapsi on pantu koetukseksi: monet israelilaiset kompastuvat ja monet nousevat. Hänet on pantu merkiksi, jota ei tunnusteta, ja sinun omankin sydämesi läpi on miekka käyvä. Näin tulevat julki monien sisimmät ajatukset.”

(Kosken avausrunon ensimmäiset säkeet ovat siinä mielessä hauskat, että niiden voi ajatella puhuvan tavallaan myös runoilijasta itsestään: Mari/a, kuinka voin itseni ymmärtää.)

–  Ikonin käsite ei kuitenkaan ole Mari Kosken kokoelmassa niin oleellisesti esillä kuin idoli. Runoissa esitellään aivan konkreettisestikin joitakin palvovan katseen kohteita: Troijan hevonen, Troijan kaunis Helena ja Homeros heksametreineen. Idolia voi kuitenkin tarkastella uskonnollisia ja myyttisiä yhteyksiään laajempana ilmiönä, sillä siitä avautuu mielenkiintoinen näkökulma yleensäkin havaitsemiseen ja ilmiöiden kokemiseen.

Luultavasti viimeistään tässä vaiheessa moni lukija nostaa kätensä pystyyn ja huudahtaa: ”Apua, menee liian vaikeaksi, en ymmärrä! En halua lukea runoja, joita tajutakseen pitää tutustua ranskalaisiin nykyfilosofeihin tai pohtia käsitteitä ja teorioita!” – Ei huolta: runoja voi lukea sellaisenaankin. Jean Luc-Marionin teokseen tutustuminen ei tuo Mari Kosken kokoelmaan mitään sellaista sisältöä, joka ei siinä olisi läsnä jo muutenkin.

Mutta viittausten tunteminen muokkaa lukukokemusta, tulkintaa. Jos en olisi tutustunut Jean-Luc Marionin kirjaan, lukisin Mari Kosken peilejä käsittelevän runon mahdollisesti toisin.

– – – – –

Peilit suojelevat hajoavaa äärtä, tuolin jalkaa

eivät ne miltään, piirryt tarkkana sateen pudotessa höyryten käännyt

tarkkana

 

El () ie,

kävelee ympyrää vaan kaivelee koloja hampaissaan

 

ei se mitään, hän ei näe peilejä ympärillään

jokaisessa askelessa liu’ussa jalka kasvaa maahan kiinni ja tuimasti

taas katkeaa                         Hän näkee varjonsa kasvavan hänestä

 

Ymmärtäisi peilit jos äkisti tulisi pilkkopimeää

– Mari Koski: Sch, sivu 41.

– – – – –

Peilit voi tässä ajatella todellisiksi tai vertauskuvallisiksi – tai sitten ne ovat peilejä samassa mielessä kuin mitä Jean-Luc Marion puhuu idoleista. Tavallaan kaiken, johon katse osuu, voi nähdä peileinä, jotka heijastavat katseen takaisin. Ihminen rakentaa identiteettiään suhteessaan maailmaan: kokemuksiensa, havaintojensa ja tuntemustensa kautta. Ne ovat jokaisella yksilöllisiä, ja havainto itsessäänkin on yksilöstä riippuvainen, sillä kaikki havainnot syntyvät pään sisällä: maailmassa sinänsä ei ole mitään havaintoja, siellä on vain objekteja, jotka vastaavat katseeseen. Peilejä.

Katse on persoonallinen ja sisältää ennakko-oletuksia, toiveita, pelkoja, haluja jne. Joten mitä tahansa asiaa, esinettä tai ilmiötä voi tarkastella ikään kuin minuuden peilinä, vaikka emme tietenkään niin koko ajan ajattele. Paitsi jos tulisi pilkkopimeää (koskien muitakin aisteja kuin näköä): silloin tajuaisi, kuinka vaikeaa on muodostaa käsitystä itsestään, kun yhteydet ulkomaailmaan olisivat poikki.

Hieman toisenlaisen näkökulman peileihin luo Jorge Luis Borges runossaan Peilit (1960), joka kuuluu omiin suosikkeihini Borgesin teksteistä.

– – – – –

Kummallista että on unia, että on peilejä,
että joka päivän tavanomaiseen
kuluneeseen ohjelmistoon sisältyy vielä
heijastusten luoma syvä harhamaailma.
                       
Jumala (olen tuuminut) tukee vakaasti
kaikkea tuota kajoamatonta arkkitehtuuria
jonka valo rakentaa näkyville lasin
sileydestä ja varjo unesta.
 
Jumala on luonut yöt jotka pukeutuvat
uniin ja peilikuvien muotoihin
jotta ihminen tuntisi olevansa heijastus
ja turhuus. Siksi ne säikyttävät meitä.

– Jorge Luis Borges: Peilit (suom. Pentti Saaritsa. Kokoelmassa Peilin edessä ja takana. Runoja vuosilta 1923-1985. WSOY, 1998.) Viimeiset kolme säkeistöä.

– – – – –

Peileihin ja heijastuksiin Borges paneutuu muuallakin tuotannossaan. Kiinnostava ja samalla tietysti traaginen sävy aiheeseen syntyy siitä, että Borges alkoi sokeutua 1930-luvulla. Täysin sokea hänestä tuli 1960-luvulla. Myöhempää tuotantoaan kirjailija joutuikin rakentamaan muistikuviensa, siis eräänlaisten todellisuuden heijastusten varassa. Ehkä osittain siksi Borgesin tekstit ovat niin omalaatuisia.

Borgesin runossa peilit eivät jäljittele todellisuutta – ne vain vääristävät sen luomalla keinotekoisen toisen, harhakuvan. Ja näitä peilejä on kaikkialla: vedessä, astioissa, kiillotetuissa pinnoissa, metallinapeissa, marmoripylväissä, ikkunoissa jne. Peilimaailmassa asiat tapahtuvat samalla tavalla mutta silti toisin.

– – – – –

Kaikki tapahtuu eikä mikään jää muistiin
noissa kristallisissa kabineteissa
joissa me, kuin satumaiset rabbiinit,
luemme kirjaa oikealta vasemmalle.

– Jorge Luis Borges: Peilit (9. säkeistö)

– – – – –

Mari Kosken kokoelmassa tällainen peilien ja heijastusten pohdiskelu tuskin on mitenkään yllättävä näkökulma ainakaan tämän postaussarjan lukijoille. Ensimmäisessä osassa pohdittiin tähtivalokuvausta ja sitä, miten Kosken runoissa ”tähtikaukoputki” tallentaa kuvaan tähtien lisäksi mm. myyttistä hälyää. Toisessa osassa käytiin läpi todellisuuden jäljittelyä ja siitä kieltäytymistä runoudessa ja taiteessa. Kolmannessa osassa kerrottiin visuaalisuuden korostamisen huipentumasta Kosken kokoelmassa, persiankielisestä käännöksestä. Ja neljäs osa esitteli fragmenttien luonnetta todellisuuden kuvaamisessa. Eli jotenkin tuntuu siltä, että samoja asioita on tullut käsiteltyä, hieman eri näkökulmista.

Kritiikkiä kokoelmassa voi esittää sen haastavuudelle – tai ei ehkä niinkään kritiikkiä, vaan parempi olisi todeta, että kokoelman tekstien haastavuuden astetta voi perustellusti problematisoida. On vaikea määritellä rajakohtaa, jossa kokeellinen muoto alkaa viedä liikaa sijaa viestinnällisyydeltä eli siltä, että teksti tulee edes jossain määrin ymmärretyksi. Toki jos kirjoittaja haluaa rajata mahdollista lukijakuntaansa tekemättä mitään kompromisseja, on hänellä siihen täysi oikeus.

Sellaisia kompromisseja olisivat voineet olla muutama alaviite tai vaihtoehtoisesti loppuun liitetty lyhyt selitysosio. Tietysti voi ajatella, että runot selittäkööt itse itsensä. Mutta toisaalta alaviitteet tai loppuselitykset voi nähdä osana kokonaisuutta. Ei kai ole mitään haittaa, jos lukijalle avautuu enemmän mahdollisuuksia tehdä tulkintoja: muuten yksittäiset nimet jäävät pelkäksi materiaksi, runojen sokeaksi ainesosaksi. Selityksineenkin tämänkaltaisessa kokoelmassa arvoituksellisuutta ja avaruudellisuutta jäisi vielä yllin kyllin lukijan vaelleltavaksi.

– – – – –

Jean-Luc Marionin lainaukseen olisi voinut liittää suomennoksen ja kenties selityksen sille, millaista filosofiaa ajattelija edustaa. Samoin olisi voinut laittaa tarkennukset kahteen samaan kohtaan kuin Sch-nimirunon persiankielisessä käännöksessä: Helvi Juvosen runositaattiin ja Sohrab Sepehrin henkilöön. Kenties myös Laokoon olisi kaivannut selitystä, sillä antiikin sankarin asema suhteessa Troijan hevoseen on runojen kannalta oleellinen, ja Hevosenpääsumu – onhan kyseessä hieno, kiinnostava tähtitaivaan ilmiö. Joten miksipä ei? Esimerkiksi Suvi Vallin tuoreessa esikoiskokoelmassa Ohijuoksija (Otava, 2011) on koottu loppuun selitysosio, josta mm. löytyy saksankielisten sitaattien suomennokset ja tärkeimpien henkilönimien tarkenteet. Toimiva ratkaisu, eikä runojen taiteellisuus kärsi lainkaan.

Muuten Kosken tekstien haastavuus luettakoon pikemminkin ansioksi kuin heikkoudeksi. Omaa lukemistaan on syytäkin välillä asettaa koetukselle, vähän niin kuin kroppaa lenkille lähtiessään. Mahdottomia hyvin kokeellisetkaan runot eivät ole. Tilanne ei myöskään ole uusi: runokäsityksiä on haastettu ennenkin. Vertailun vuoksi kannattaa vilkaista, millaisen esipuheen Kai Laitinen on aikoinaan kirjoittanut T.S. Eliotin runokokoelman suomennokseen. Vaikka T.S. Eliotin runot eivät ole samalla tavalla visuaalisesti kokeellisia, on hänen runoissaan joitakin samoja piirteitä kuin Mari Koskella, esimerkiksi fragmentaarisia viittauksia myytteihin. Samat runouden lukuohjeet pätevät Mari Kosken runoihin – oikeastaan kaikkeen runouteen.

– – – – –

Ihminen, joka on etukäteen vuorenvarmasti vakuuttunut siitä, ettei hän ymmärrä Eliotia, tulee todennäköisesti jäämään ymmälle hänen runojensa edessä; sillä kaikki taide, voidakseen tulla vastaanotetuksi, vaatii odottavaa, avointa asennetta, omaksumisen halua. Eliotin runot aukenevat aivan samalla tavoin kuin mitkä muut runot tahansa, ja samoin keinoin: kuuntelemalla, avoinna olemalla, uudelleen lukemalla, kypsyttämällä.

– Kai Laitinen: esipuhe Peilien viidakossa T.S. Eliotin runokokoelman suomennoksessa Autio maa (1988, Otava, 3. painos – 1. painos 1949).

– – – – –

T.S. Eliotin tai Jorge Luis Borgesin asemaa kirjallisuudessa tuskin kukaan kiistää, mutta miten on Mari Kosken laita? Onko Sch onnistunut (esikois)runoteoksena? – Ilman etuliitettäkin vastaisin kyllä: muototietoinen kokoelma sisältää runsaasti erilaisia merkitystasoja, jotka kuitenkin temaattisesti muodostavat kokonaisuuksia. Ja lauseet ovat hienoja, fragmentteinakin niissä on tajuntaa laajentavaa lumoa. Omakohtainen lukukokemukseni on ollut erittäin myönteinen  – tuskinpa muuten olisin innostunut tekstejä näin kauan ihmettelemään.

Mutta nyt on viimein tullut aika laittaa Mari Kosken Sch kirjahyllyyn Jukka Koskelaisen kokoelman Erään taistelun kuvaus (Tammi, 1997) ja Juhani Koskisen Äijän (WSOY, 1996) väliin. (Ja heti tuli jotenkin tuoreempi ilme!)

Lopuksi kiitokset kaikille koko pitkän sarjan ajan mukana pysytelleille lukijoille! Ja tietysti postauksia kommentoineille: erityisesti Ketjukolaajalle ja Ripsalle, joiden kanssa syntyi ajatuksia herättäviä keskustelujakin. Kommentoida saa edelleenkin. Nythän se on helpompaakin, kun ei enää tarvitse arvuutella, mihin juttu päätyy…

Read Full Post »

Esim. Esa

Runoissa kielelliset kokeilut voivat rikastuttaa kieltä ja ilmaisua – tai sitten ne vain sotkevat ja hämärryttävät tekstin lukukelvottomaksi. Useimmiten lopputulos riippuu myös lukijasta ja hänen asenteestaan, aivan kuten esimerkiksi abstraktissa taiteessakin. Runokielen rajoja rikkoivat Suomessa jo 20-luvun modernistit, mutta ainakin minulle varinainen ”alan klassikko” on Väinö Kirstinän Luonnollinen tanssi (1965, Tammi), jossa Kirstinä taiteilee kuvarunoja, leikittelee sanapareilla ja äänteillä, tuo musiikin mukaan teksteihinsä (parissa runossa mukana nuotit) ja luo proosarunoa automaattikirjoituksella.

Oma suosikkini Kirstinän kokoelmasta on erikoinen kuvaruno LYH. Se koostuu kolmen kirjaimen mittaisista sanan aluista tai äänteistä, joista muodostuu jonkinlainen kasvokuva. Aluksi ”lyhenteet” vaikuttavat täysin mielivaltaisilta, mutta kun runoa lukee useamman kerran, ennakkoluulottomasti, alkaa siitä paljastua merkityksiä, pieniä elämänmakuisia tarinan katkelmia (keskeltä runoa lainaus): mie uin sun taa uit ali mun hie nie itä soi kun se oli ohi duo. Ehkäpä tuossa kuvataan ”luonnollista tanssia”, joka päättyy vasta auringon noustessa (itä soi). Oma tulkintani runosta onkin, että se kertoo parisuhteesta ja loppupuolella syntyvästä lapsesta, jonka nimi voisi mahdollisesti olla Esa: hän söi eri yön hi ha ho hy esa.

Rakastan intertertekstuaalisia aasinsiltoja: 2000-luvun runokokeilua edustaa Henriikka Tavin Esim. Esa (2007, Teos). Jo kokoelman nimi sai minut etsimään Kirstinän Luonnollisen tanssin kirjahyllystä. Ja kyllähän kokoelmista jonkinlaista hengenheimolaisuutta löytää, vaikkakin ajallinen ja kulttuurinen konteksti on teoksissa varsin erilainen. Ehkäpä sen takia Luonnollisen tanssin iloittelussa avantgarde on vahvemmin läsnä: 60-luvulla teoksessa on ollut sekä taiteellista että yhteiskunnallista potkua. Tavin kokoelma on kirjallisesti tiedostava ja irrottelee runokielen kantimia hauskasti ja monipuolisesti, mutta poliittisuutta siitä ei varsinaisesti löydy: nykyään on vaikea kirjoittaa mitään poliittista, sillä se vaikuttaisi helposti ainoastaan naiivilta – elämmehän varsin epäpoliittista aikakautta.

Taiteiden välisiä raja-aitoja Tavi pyrkii kuitenkin venyttämään. Visuaalisuus on runoissa tärkeä elementti, aivan kuten Kirstinälläkin. Esimerkiksi runossa EROLINTUHATTUPA Tavi on kirjoittanut sanat tiiviisti yhteen, jolloin niistä muodostuu symmetrinen neliö. Kun sanoja tavaa tarkemmin, huomaa, että niitä voi lukea monella eri tavalla: teksti on materiaa, josta lukija voi tehdä vapaasti oman tulkintansa (runossa on idean tasolla jotain samaa kuin em. runossa Lyh.) Lainaukseksi kaksi ensimmäistä runon 26 rivistä:

EROLINTUHATTUPANTALEBANAANIHARVINAISESILIINAHAR
JUHTALONMIESTERATSUNAMIGOSPELIEVETELEMUARIIPOOL 

Esim. Esa -runokokoelman erikoisuutena on sivujen alalaidassa koko kokoelman läpikulkeva yhtenäinen teksti – runo, jolla ei ole nimeä ja joka tavallaan muistuttaa lukijaa siitä, että teoksen runoilla on erilaisuudestaan huolimatta sittenkin yhteinen puhuja. Alatekstissä kuvataan pyöräilemässä olevan naisen ajatuksia niin ohikiitävistä maisemista kuin omasta elämästäänkin. Pienen harkinnan jälkeen luin ensin alatekstin kokonaisuudessaan ja vasta sen jälkeen kokoelman varsinaiset runot. Pyörällä ajamisen tuntu ja poljento onkin sitten läsnä jokaisessa runossa, sillä sivun alalaidan tekstiä ei voi olla enää huomaamatta, se muistuttaa olemassaolostaan ja kommentoi ”yläkertansa” tekstejä.

Runossa Tehtävä 1. on ohjeet runon kirjoittamiseen. Ohjeita noudattamalla syntyisi varsin kliseinen runo (lainaus runon alusta):

TEHTÄVÄ 1. KIRJOITA RUNO. 

________________
jokin ajankohtaa ilmaiseva sana perusmuodossa, esim. Huhtikuu

 ______________________________________________
kirjoita ylös yksi tai kaksi havaitsemaasi asiaa. Käytä preesensiä, esim. vastapäisen talon seinä kylpee auringossa.

Näetkö minut?
Kuuletko, miten soin?

Olen ______________________________ huilu
Jokin adjektiivi tai partisiippi, jännittävämmän kielikuvan saat, jos valitset ilmauksen joka sopii mahdollisimman huonosti yhteen huilun kanssa, esim. räkäinen.

Metalyyrisellä runollaan Tavi  varmaankin kommentoi äidinkielen oppikirjojen tehtäviä, onhan kokoelman monissa runoissa puhujana opettajan sijaisuuksia hoitava ”Henrietta”. Mutta lienee runotehtävässä ironiaa myös kirjoittajakoulutusta ja yleensäkin runon kirjoittamista kohtaan. Loppusoinnuille taas irvaillaan parin sivun mitattaisessa runossa Satamisesi, sateesi, jossa kaikki sanat loppuvat -si (lainaus runon keskeltä):

vuosi, renkaasi, aikasi, kilometrisi,
taikasi, olisi, täysi, takanasi, edessäsi,
ensimmäisesi, arvoisesi, kalliisi, halpasi,
likasi, häpeäsi, unesi, lihasi, alkaisi,

Henriikka Tavin Esim. Esa on hauska lukukokemus. Ja jos Kirstinän Luonnollinen tanssi ei ole aiemmin tuttu, niin kannattaa lukea rinnalla. On mielenkiintoista vertailla, miten runokieltä taitettiin 60-luvulla ja miten nyt. Ja niin kuin aina, tekstien tuominen toistensa yhteyteen luo lisäarvoa: yksi plus yksi on kirjallisuudessa enemmän kuin kaksi.

Read Full Post »