Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘ian holt’

Bram Stokerin romaanin Dracula (1897, suom. Jarkko Laine (1977), 2007, Otava) juoni on monille tuttu, mutta kerrattakoon tiivistetysti sen alkua, jotta tämän postauksen lukemisesta tulee mielekästä asiaan vihkiytymättömillekin.

Eletään 1800-luvun loppua. Jonathan Harker saa toimeksiannon työnantajaltaan ja matkustaa Karpaateille tapaamaan salaperäistä kreivi Draculaa järjestääkseen tämän kiinteistökaupan Lontoossa. Pian Harkerille paljastuu, että linnan isännällä on kauhistuttavia salaisuuksia. Harker joutuu jäämään Draculan linnaan vangiksi, ja kreivi itse matkustaa Lontooseen. – Lontooseen saapuessaan kreivi Dracula alkaa ensi töikseen kirjaimellisesti imeä kuiviin Lucya, joka on Harkerin morsiamen Minan hyvä ystävä (melkoinen sattuma: juuri Lucy kaikista Lontoon naisista …). Lucyn tila heikkenee päivä päivältä, ja viimein hätiin kutsutaan professori Abraham van Helsing. Apu tulee kuitenkin liian myöhään/on riittämätöntä, ja Lucy kuolee. Hänet haudataan, mutta jonkin ajan kuluttua Lucyn lähipiiri joutuu vaikean tilanteen eteen: Lucy on noussut kuolleista verenhimoisena vampyyrina.

Stokerin romaanissa kerrotaan Lucyn leposijan sijaitsevan Kingsteadin hautausmaalla. Sellaista Lontoossa ei kuitenkaan ole, mutta koska romaanissa mainitaan monia todellisia paikkoja tuon Kingsteadin läheltä, voidaan fiktiivinen hautausmaa suunnilleen sijoittaa kartalle:  Kingsteadin hautausmaa sijaitsee Hampsteadin pohjoispuolella, lähellä Hampstead Heathia. – Stokerin romaani on fiktiivinen (onhan?) teos, joten ei voi olettaa siinä kuvatuille tapahtumille löytyvän vastineita todellisuudesta. Toisaalta romaanissa esiintyy niin monta paikkaa, jotka ovat oikeastikin olemassa, että kiusaus spekulointiin on suuri. Stoker nimeää oikeita paikkoja kuvauksissa silloin, kun ne ovat julkisia (hotellit, kadut, rautatieasemat, sairaala jne.). Mutta kun kerrotaan jonkun henkilön yksityiskodista, suhde todellisuuteen piilotetaan. 

Hautausmaa on jonkinlainen poikkeus: vaikka se on julkinen paikka, tulee siitä Lucyn leposijana intiimi ja yksityinen – ja ehkä Stoker halusi kunnioittaa hautausmaan pyhyyttä jättämällä sen nimen mainitsematta. Vampyyriksi muuttuneen nuoren naisen tappaminen ja paloittelu luovat ikäviä mielikuvia rauhan tyyssijalle:

Arthur otti puusauvan ja vasaran, ja kohta kun hänen mielensä oli keskittynyt tehtävään, hänen kätensä eivät enää vavisseet, eivät edes värähtäneet. Van Helsing aukaisi rukouskirjansa ja alkoi lukea, ja Quincey ja minä säestimme parhaan taitomme mukaan. Arthur asetti sauvan terävän pään sydämen kohdalle, ja minä näin sen kärjen painuvan valkoiseen lihaan. Sitten hän iski voimainsa takaa.

Hautausmaalle sijoittuvat kohtaukset ovat niin dramaattisia, että ainakaan Lontooseen matkaava Bram Stokerin romaanin ystävä ei voi olla pohtimatta sen sijaintia. Hampstead Heathin pohjoispuolen on kaksi muita sopivampaa vaihtoehtoa: Highgaten hautausmaa ja Hendonin hautausmaa (St Mary’s Churchin hautausmaa). Vaikka usein viitataan Highgaten hautausmaahan Bram Stokerin innoittajana, ei Hendoninkaan hautausmaata voi jättää pois laskuista. –Clive Leatherdale kertoo teoksessaan Dracula – the Novel & Legend (1985, The Aquarian Press) Hendonin hautausmaahan liittyvästä tapahtumasta, joka mahdollisesti on herättänyt aikoinaan Stokerin huomion. Leatherdalen mukaan vuonna 1892 viikkolehti Lloyd’s Weekly Advertiser julkaisi jutun, jossa kerrottiin, kuinka Henry Holm ja Arthur Wood murtautuivat hautaholviin Hendonissa, St Maryn kirkon hautausmaalla. Tarkoituksenaan heillä oli irrottaa Holmin äidin ruumiilta pää.

Samalla sivulla haudan häpäisystä kertoneen jutun kanssa oli arvostelu tuon ajan kuuluisan näyttelijäsuuruuden Henry Irvingin Kuningas Lear -esityksestä. Arvostelu tuskin on jäänyt Stokerilta lukematta, sillä hän oli managerina samassa teatterissa kuin Henry Irving  ja myös tämän hyvä ystävä. Olisiko Bram Stoker sivuuttanut samalla sivulla olleen maininnan tapahtumista Hendonin hautausmaalla? Ei varmaankaan.  Edellä mainituilla haudanhäpäisijöillä tuntuisi olevan jonkinlainen yhteys yhteen Stokerin romaanin keskeisistä henkilöistä: Lucyn rakastettu on Arthur Holmwood, joka hautakammiokohtauksessa “vapauttaa” Lucyn ruumiin vampyyriuden kirouksesta. Arthur Holmwood – vertaa:  Henry Holm ja Arthur Wood. – Ehkä kahdesta todellisesta henkilöstä muodostettu fiktiivinen nimi on jonkinlainen vihje menetelmästä, jonka varaan myös nimi Kingstead rakentuu. Kun katsoo Lontoon karttaa, huomaa nimenomaan Hendonin hautausmaalta olevan suunnilleen yhtä pitkä matka KINGsburyyn ja HampSTEADiin ( = KINGSTEAD).

Näistä yhteyksistä huolimatta (muutakin on mainittu Hendonin puolesta, mutta en ala kaikkea märehtimään) veikkaisin itse silti Highgaten hautausmaata. Syy löytyy itse teoksen tapahtumien logiikasta.  – Lucyn kuoleman jälkeen alkaa Hampsteadin nummella (Hampstead Heath) liikkua mystinen valkopukuinen nainen, joka ahdistelee lapsia. Van Helsingin epäilykset heräävät, ja hän lähtee tohtori Sewardin kanssa tarkastamaan Lucyn hautakammiota. Ensin he vierailevat North Hospital -nimisessä sairaalassa, jonne eräs lapsiuhreista on toimitettu. Sairaala on luultavasti vuonna 1860 perustettu ja vuonna 1864 Mount Vernoniin siirtynyt North London Hospital for Consumption and Diseases of the Chest, joka hoiti lähinnä vain vähävaraisia potilaita. Mount Vernonista, joka sijaitsee Hampstead Heathin eteläpuolella, van Helsing ja Steward kulkevat Jack Straw’s Castleen syömään päivällistä.

Söimme päivällistä Jack Straw’s Castle nimisessä paikassa seuranamme joukko pyöräilijöitä ja muuta iloisesti hälisevää väkeä. Kymmenen maissa poistuimme majatalosta. Silloin oli hyvin pimeä, ja harva katuvalaistus vain syvensi pimeyttä aina kun jouduimme lampun valokehän ulkopuolelle. Professori oli ilmeisesti painanut mieleensä kulkureittimme, sillä hän käveli eteenpäin epäröimättä, kun taas minun paikallisvaistoni oli aivan sekaisin. Mitä kauemmas kuljimme sitä vähäisemmiksi kävivät vastaantulijat, ja lopulta ihan yllätyimme tavatessamme vielä ratsupoliisipartion esikaupunkikierroksellaan. Viimein saavuimme hautausmaan muurin luokse ja kiipesimme sen yli.

Jack Straw’s Castlen jälkeen reitti jää hieman epäselväksi. Mutta ehkä paremman vihjeen hautausmaan sijainnista antaakin sieltä palaaminen. – Kun van Helsing ja Seward avaavat Lucyn arkun, se osoittautuukin tyhjäksi. Miehet jäävät vartioon, ja yöllä van Helsing yllättää hautakammiolleen palaavan Lucyn, joka kantaa sylissään pientä lasta. Lucy luikkii kammioonsa, lapsi jää van Helsingille:

Meidän piti nyt päättää, mitä tekisimme lapselle, joten neuvottelimme asiasta. Jos veisimme sen poliisiasemalle, meidän pitäisi tehdä jonkinlainen selko yöllisistä puuhistamme; joka tapauksessa joutuisimme selittämään miten olimme löytäneet lapsen.  Niin me lopulta päätimme, että veisimme lapsen nummelle ja kuullessamme poliisin tulevan jättäisimme sen paikkaan josta tämä varmasti sen löytäisi ja sitten suoriutuisimme kotiin kiireen vilkkaa, Kaikki sujui hienosti. Hampsteadin nummen nurkalla kuulimme poliisin raskaat askelet ja laskimme lapsen polulle, ja sitten odotimme kunnes hän oli huomannut sen heiluttaessaan lyhtyään edestakaisin. Kuulimme hänen hämmästyneen huudahduksensa, ja sen jälkeen poistuimme ääneti. Kaikeksi onneksi saimme ajurin Spaniards-nimisen pubin läheltä ja ajoimme kaupunkiin.

Luultavasti miehet jättävät lapsen Shooters Hillin puoleiseen osaan (sieltä romaanissa esitellyn lehtileikkeen mukaan aiemmat uhrit ovat löytyneet ), jolla poliisi on alkanut partioida sattuneiden tapausten takia. Tosin maininta Shooters Hillistä on erikoinen, sillä kartan mukaan kukkula on melkoisen kaukana Hampstead Heathilta. Joka tapauksessa Highgaten hautausmaalta on Hampstead Heathiin huomattavasti lyhyempi matka kuin Hendonin hautausmaalta. Spaniards Inn -niminen pub on edelleen olemassa, ja matka Hendonin hautausmaalta sinne on useita kilometrejä (Googlen karttapalvelua tulkiten) – Highgaten hautausmaalta matkaa on vain reilun kilometrin verran. Luulisi verenhimoisen vampyyrin etsivän uhrinsa läheltä, tai ainakaan ei tunnu todennäköiseltä, että vampyyri lähtisi kantamaan uhriaan kovin kauaksi – eivätkä van Helsing ja tohtori Seward myöskään halua kanniskella lasta sylissään mailitolkulla.

Edellisessä postauksessa tuli jo viitattua siihen, että eräs Bram Stokeria innoittanut tapaus on mahdollisesti ollut Elizabeth Siddalin haudan avaaminen syksyisenä yönä vuonna 1869. Stoker onkin saanut aiheesta runsaasti tietoa, minkä paljastaa Draculan ensilehdillä oleva omistuskirjoitus:

Rakkaalle ystävälleni
Hommy-Begille  

Hommy-Beg on Bram Stokerin hyvän ystävän Hall Cainen lapsuudenaikainen lempinimi, jota erityisesti Cainen mansaarelainen isoäiti hänestä käytti (Cainen omaelämäkerran My Story (1908) mukaan: siinä isoäiti kuvataan kerrassaan hämmästyttävän ihanaksi ihmiseksi, joka tietää niin luonnon kuin yliluonnollisenkin salaisuudet, tuntee tarinat keijuista ja noidista, osaa nähdä ihmisen sydämeen ja katsoa kellonajan tähdistä ).  Hommy-Beg on mansaaren murretta, muunnos englannin hellittelynimestä Little Tommy: Hall Cainen koko nimi on Thomas Henry Hall Caine. 

Hall Caine taas oli Dante Gabriel Rossettin sihteeri tämän viimeisinä elinvuosina ja hyvin perillä Rossettin ja Siddallin tarinasta sekä mm. Highgaten hautausmaan tapahtumista. Stoker onkin kuullut Cainelta yksityiskohtaisia selostuksia tapahtumista; ehkä sellaisiakin asioita, joita ei ole tohdittu kirjoittaa ylös jälkipolvien kauhisteltavaksi.  – Draculan syntyyn tarina Siddallin haudan avaamisesta  tuskin on ollut ratkaiseva tekijä, mutta varmasti kirjailija on miettinyt sitä ja Highgaten hautausmaata kirjoittaessaan van Helsingistä kumppaneineen tunkeutumassa Lucyn hautakammioon. 

Lisäksi Stoker on kirjoittanut erään novellin, jota lukiessa ei voi olla miettimättä kirjailijan mielenliikkeiden yhteyttä Elizabeth Siddalliin ja nimenomaan tämän hiuksiin. The Secret of the Growing Gold on kauhutarina, joka kertoo haudantakaisesta kostosta. Sisarukset Wykham ja Margaret  asuvat yhdessä sukutilallaan. Heille tulee riitaa, ja Margaret muuttaa Geoffrey Brentin luokse. Yhteys veljeen katkeaa,  eivätkä sisarukset ole puheväleissä, vaikka Wykham yrittääkin saada Margaretiin kontaktia. – Geoffrey ja Margaret matkustelevat paljon. Erään kerran heidän poissolonsa kotiseudulta kestää tavallista pidempään. Kuluu kuukausia, ja vihdoin saapuu huhu, että matkalla on tapahtunut onnettomuus. Wykham selvittää asiaa: Margaret on luultavasti kuollut hevosten vetämien vaunujen syöksyessä jyrkänteeltä jokeen. Ruumista ei kuitenkaan ole löytynyt. Lopulta Geoffrey vihdoin palaa kotiseudulleen. Hänellä on uusi italialainen morsian, ja jonkin ajan kuluttua myös perillinen.

Wykham hautoo synkkiä ajatuksia ja ryypiskelee, kunnes eräänä iltana hänelle tulee odottamaton vieras: Margaret, olemus rujona ja runneltuna, onnettomuuden jälkiä kantaen. Vain hiukset ovat säilyttäneet kultansa ja elinvoimansa, vaikka joitakin harmaita raitoja on ilmaantunut. Sisko ilmoittaa tulleensa kotiseudulleen ainoastaan koston takia: onnettomuus ei ollutkaan vahinko vaan Geoffreyn tekemä harkittu yritys tappaa vaimonsa. Margaret lähtee Wykhamin luota yhtä yllättäen kuin on saapunutkin:

     “Minne sinä olet menossa”, kysyi hänen veljensä.
     ”Se on minun asiani! Eikä minulla ole pienintäkään aikomusta kertoa sinulle!” Wykham nousi seisomaan, mutta oli niin humalassa että horjahti ja kaatui. Lattialta hän ilmoitti aikomuksestaan seurata siskoaan ja kertoi ärtyisenä puuskahtaen seuraavansa tätä pimeässä apunaan siskon hiuksista ja kauneudesta hohtava valo. Tämän kuultuaan sisko kääntyi ja sanoi, että oli muita, jotka kiroaisivat hänen hiuksiaan ja myös kauneuttaan. ”Kuten hän”, sisko sihisi, ”sillä hiukset säilyvät vaikka kauneus katoaa. Kun hän veti pultin irti ja lähetti meidät jyrkänteen yli koskeen, hän ei juurikaan ajatellut kauneuttani. Ehkä hänenkin kauneutensa olisi muuttunut arviksi, jos hän olisi minun laillani kieppunut Visp-joen kivien seassa ja paleltunut ahtojään päällä joessa ajelehtiessaan. Mutta pitäköön varansa! Hänen aikansa on tullut!” Kiukkuisesti hän potkaisi oven auki ja lähti ulos yöhön.

”Hiukset säilyvät vaikka kauneus katoaa (the hair remains though the beauty be gone)”, sanoo Margaret veljelleen. Tulee mieleen Dante Gabriel Rossettin sonetti Life-in-love, jota siteerasin edellisessä postauksessa:

keskellä muutosta, muuttumattoman yön ympäröimänä,
lepäävät kultaiset hiukset, jotka eivät himmene kuolemassakaan.

Geoffrey ei tiedä Margaretin selvinneen hengissä. Kun Margaret saapuu keskellä yötä, tappaa Geoffrey hänet: Margaret uhkaa olemassolollaan onnea, jonka Geoffrey on saavuttanut. Ruumiin Geoffrey kaivaa remontissa olevan huoneen tulisijan edustalle. – Syyllisyys painaa raskaana, eikä Geoffrey saa tilaisuutta siirtää ruumista pois talosta. Jonkin ajan kuluttua Geoffrey huomaa kauhukseen kätkön kohdalta kasvavan kultaisia hiuksia. Ahdistus, kauhu, syyllisyys, pelko paljastumisesta – psykologinen paine kasvaa, ja Margaretin kosto alkaa toteutua. 

Stoker tuntuu ottaneen novelliinsa aineksia Dante Gabriel Rossettin elämästä, vaikka ne ovatkin muuttaneet muotoaan. Geoffreyn uusi vaimo on italialainen – myös Rossettilla oli italialaisia sukujuuria. Geoffrey tuntee katumusta vaimonsa kohtalosta (syystäkin, onhan hän murhannut tämän) – Rossettikin syytti itseään Elizabethin kuolemasta, koska ei ollut riittävästi huomioinut tätä. Ja sitten on tietysti vielä nuo haudasta nousevat kultaiset hiukset, jotka muistuttavat eletystä elämästä – aivan kuten Elizabethin haudan avaamisen jälkeen arkusta paljastuvat elinvoimaisina säilyneet hiukset.  – Novellin lopussa myös vaimo, jonka nimeä ei mainita, huomaa takan edustalla nousevan ”kullan” ja pyytää yöllä miestään tulemaan sitä katsomaan. Koska vaimo on sairastellut ja on nytkin houreisen kiihkeä vaatimuksessaan, Geoffrey ei halua kieltäytyä yöllisestä vahtivuorosta vaan katsoo paremmaksi myöntyä (kohtaus hieman kömpelösti suomennettuna):

     “Istu tähän”, sanoi hänen vaimonsa sammuttaessaan lyhdyn. ”Istu tähän takan ääreen ja katso kuinka kulta nousee! Hopeinen kuunvalo on kateellinen! Katso, se hiipii pitkin lattiaa kohti kultaa – meidän kultaamme!” Geoffrey katsoi kauhistuneena ja näki, että vierähtäneiden tuntien aikana kultaisia hiuksia oli työntynyt lisää takan murtuneiden kivien läpi. Hän yritti piilottaa ne siirtämällä jalkansa rikkoutuneen paikan kohdalle. Hänen vaimonsa veti tuolin hänen viereensä ja nojasi päänsä hänen hartiaansa vasten.
     ”Älä nyt liiku, rakas”, hänen vaimonsa sanoi, ”istutaan hiljaa ja katsellaan. Ratkaisemme kyllä arvoituksen ja keksimme, miksi kultaa tulee lisää!” Geoffrey kietoi kätensä vaimonsa ympärille ja istui vaiti; ja kun kuunvalo hiipi lattiaa pitkin, tämä vaipui uneen.
     Geoffrey ei uskaltanut herättää häntä, vaan istui hiljaa ja epätoivoisena tuntien kuluessa. Hänen kauhun lamauttamien silmiensä edessä murtuneesta kivestä nousi yhä enemmän kultaisia hiuksia. Ja niiden kasvaessa hänen sydämensä muuttui koko ajan kylmemmäksi, kunnes hän ei lopulta kyennyt liikahtamaankaan. Hän vain istui kauhuissaan ja katseli tuomiotaan.

Aamulla pariskunta löydetään kuolleena takan äärestä: Margaret on saanut kostonsa, haudan takaa tosin. – Margaretin kultaisista hiuksista tulee mieleen Elizabeth Siddallin lisäksi myytti Meduusasta. Meduusa oli alun perin kaunis merenneito, jonka kultaiset hiukset viettelivät Poseidonin. Tarinasta on parikin versiota: joko Meduusa antautui Poseidonille suosiolla tai sitten Poseidon raiskasi hänet. Joka tapauksessa tapahtumapaikkana oli Athenen temppeli, mistä suuttuneena Athene muutti Meduusan hirviöksi: neidon hiukset muuttuivat käärmeiksi, ja jos häntä katsoi kasvoihin, kivettyi kuoliaaksi. Margaretin kultaiset hiukset, jotka varmasti ovat viehättäneet Geoffreya tämän vielä seurustellessa Margaretin kanssa, muuttuvat kuolemassa demonisiksi, luikerrellen kivien raosta ylös elävien joukkoon muistuttamaan murhasta ja petoksesta. Ja kuten novellin lopussa todetaan, Geoffrey löydetään aamulla paikoilleen jähmettyneenä, katse kultaisiin hiuksiin suuntautuneena.

On arveltu, että Bram Stokerilla oli mahdollisesti tarkoitus kirjoittaa Draculaan jatkoa. Vanhemmassa käsikirjoitusversiossa on kuvaus siitä, kuinka romaanin lopussa, kun Dracula saa surmansa, myös hänen linnansa romahtaa ja murenee. Niin ei käy painetussa romaanissa. Ehkä Stoker jätti varaa vampyyriruhtinaansa henkiin heräämiselle. – Muut kirjoittajat ja elokuvantekijät ovat jatkaneet tarinaa useammankin kerran. Ehkä erikoisimpia niistä ovat versiot, joissa Dracula esitetään hyviksenä (esim. Fred Saberhagenin Dracula-sarja, josta olisi aineksia useampaankin postaukseen). Eräs tällainen on Bram Stokerin veljenpojanpojaksi mainitun (grandnephew) Dacre Stokerin romaani Dracula – the Un-Dead (2009, Harper, London), joka on kirjoitettu yhdessä Ian Holtin kanssa (heti herää epäilys: onkohan Dacre Stokerin rooli yhteistyössä ollut pelkästään kirjan markkinoinnin hyödyttäminen sukunimen avulla?). Romaanissa esitetään ihan uskottavalta kuulostava selitys Lucyn kuolemalle: Lucyn terveyden nopea heikkeneminen ja kuolema ei johtunutkaan Draculan toistuvista hyökkäyksistä, vaan van Helsingin tekemistä verensiirroista, jotka myrkyttivät Lucyn elimistön. Lucy saa muutaman päivän aikana usealta eri mieheltä verta, ja koska veriryhmistä ei tiedetty 1800-luvun lopulla, ei niitä osattu testatakaan.

Dacre Stokerin ja Ian Holtin romaanissa on hyviä ideoita, mutta toteutus ei ole kovin onnistunut: liikaa vauhdikkaita toimintakohtauksia ja liian sekavaa, jotta juoni toimisi – esimerkiksi Bram Stoker on yksi romaanin henkilöistä, samassa fiktiivisessä maailmassa kuin Dracula, van Helsing ja kumppanit. Tätä kuvaa hyvin kohtaus, jossa Mina Harkerin poika menee tapaamaan Bram Stokeria teatteriharjoituksiin, jossa valmistellaan Stokerin romaanista Dracula (jonka henkilöitä siis esim. Mina Harker on) dramatisoitua näytelmää. Kuulostaa joltakin Paul Austerin romaanilta, mutta ei vaan toimi. – Tämän postauksen kannalta kiinnostavaa on se, että Bram Stokerin veljenpojanpoika on päätynyt Lucyn hautapaikan nimeämisessä Highgaten hautausmaahan. Ja vielä miten oivaltavalla tavalla romaanissa kuvattu hautausmaakohtaus on pohjustettu: Viiltäjä-Jackin veritöitä yli kaksi vuosikymmentä sitten tutkinut poliisi on löytänyt yhteyden van Helsingin ja Lontoon historian kuuluisimman murhamiehen välille. Murhatutkimuksissa mukana ollut Cotford on saanut käsiinsä tohtori Sewardin muistiinpanot, joissa kerrotaan, kuinka Lucy seivästettiin hautakammiossaan ja kuinka hänen päänsä sekä jäsenensä irrotettiin vartalosta. Saadakseen todisteita epäilyilleen Cotford lähtee Highgaten hautausmaalle avaamaan Lucyn haudan:

     Sade oli vihdoin lakannut Cotfordin ja Leen saapuessa Highgaten hautausmaalle Swains Lanen puoleisesta sisäänkäynnistä. Sumu alkoi nousta Lontoon yössä. Cotford valaisi lampullaan karttaa Egyptian Avenueta etsien. Lampun valo pyyhkäisi polkua, jota hallitsi kaksi valtavaa papyruksen ja lootuksen lehdillä koristettua obeliskia. Miehet jatkoivat matkaansa portin läpi. Tuuli ripotteli heidän päälleen sadepisaroita lehdettömistä puista, jotka kurkottelivat kohti kuunsirppiä kuin luurankomaiset sormet. Suloiset kivienkelit, surevat veistoshahmot ja lyhtyjä kantavat naispatsaat hehkuivat kuunvalossa. Kivisiä kasvoja pilkisti ruohon, muratin ja karhunvatukoiden välistä.
     Tunnelma sai Cotfordin muistelemaan lapsuuttaan. Äidillä oli tapana kertoa vanhoja irlantilaisia kansantaruja bansheesta, leprekauneista, vaihdokkaista ja Caoineadhista, lady Kuolemasta.
     Kun Cotford oli vielä nuori, tuberkuloosi ja influenssa olivat pyyhkäisseet Irlannin halki. Cotfordin kylän vanhimmat sanoivat niiden olevan paholaisen työtä. Potilaat eivät voineet hengittää öisin, koska tuntui kuin suuri paino olisi ollut rinnan päällä. Taikauskoisen parantajan mielestä tämä oli todiste siitä, että vampyyri istui heidän päällään verta imien. Huhut ja paniikki levisivät nopeammin kuin tauti itse. Cotford muisti elävästi yön, jolloin kyläläiset kaivoivat hänen veljensä haudan auki. Cotford oli kauhistunut kuullessaan papin vakuuttavan, että koska veli oli kuollut tautiin ensimmäisenä, täytyi tämän olla vampyyri, joka tartutti muita kyläläisiä. Pappi oli iskenyt rautaisen vaarnan hänen veljensä ruumiiseen. Nuori ja naiivi Conford uskoi, kun kuuli kuolleen veljensä vaikertavan. Verta vuoti suusta, silmistä ja korvista. Pappi julisti kylän pelastetuksi. Mutta viisi ihmistä kuoli vielä, ja Cotfordin usko horjui.

Vuosien kuluttua, poliisityössään, Cotford oppii, että hänen nuorena näkemilleen merkeille vampyyriudesta löytyy luonnolliset selitykset. Kun ruumis puhkaistaan, kaasut purkautuvat ja aiheuttavat ”vaikeroinnin” sekä veren purkautumisen. Ei siis mitään yliluonnollista. – Cotford löytää Highgaten hautausmaalta haluamansa, mutta rationalistina tulkitsee Lucyn hautakammiossa olevat ”todisteet” väärin. Myöhemmin romaanissa Cotfordin rationalismi joutuu kyllä uudelleen koetukselle. Valitettavasti.

Minäkin pidän itseäni rationalistina, mutta silti Highgaten hautausmaa tuntuu paikalta, jossa en välttämättä menisi yöllä. Ja silti juuri ajatus yön viettämisestä yksin legendaarisella hautausmaalla kiehtoo. Nojailla hautapaateen tammen katveessa, katsella kuun valaisemaa kujaa, kivisten veistosten silhuetteja yötaivasta vasten – kenties torkahtaa hetkeksi, säpsähtää hereille ja tuntea kylmän aavistuksen ryömivän selkää pitkin: olenko täällä sittenkään yksin?

Read Full Post »

%d bloggaajaa tykkää tästä: