Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘james joyce’

Koko romaani on luonteeltaan elämän ja kuoleman voimien tarkastelu: ihmisen sisäisen labyrintin intensiivinen, parodinen ja ylivertainen kuvaus ja eri kielipelien ja kielikerrostumien nerokas ”harharetki”; kautta koko jättiläismäisen romaanin ihmisen ja hänen maailmansa näköinen ja kokoinen, neron leimahdus.

Kriitikko Hannu Waarala päättää Demarissa 23. heinäkuuta julkaistun arvostelunsa Olof Lagercrantzilta lainattuun huikeaan suitsutukseen. James Joycen Ulysses (suom. Leevi Lehto, Gaudeamus, 2012) on mestariteos. En väitä vastaan – klassikon hienouksia on kehuttu tuhansissa kirjoituksissa, ja itselläni on kovin vähän mitään uutta sanottavaa aiheesta. Mutta koska Leevi Lehdon suomentaman yli 800-sivuisen järkäleen lukeminen voi monesta tuntua haasteelliselta, mieluusti jaan omaa lukukokemustani eräänlaisena vertaiskokemuksena. Mielestäni Dubliniin sijoittuvaa monitahoista yhdenpäivänromaania ei kannata yrittää ottaa haltuun kokonaisuutena, sillä silloin ainoaksi mahdollisuudeksi jää samankaltaiset maailmaa syleilevät lauseet kuin Waaralan kritiikissä. Itse olen teosta lukiessani suhtautunut siihen moninaisten tutkimusmatkojen mahdollisuutena: olen yrittänyt hahmottaa kertomuksen aikana piirtyvää kaupunkia, olen kerännyt yhteen ympäri romaania siroteltua henkilökuvaa päähenkilön vaimosta Mollysta, olen nautiskellut suomentajan valitsemien eri kerrontatyylien kirjosta jne.

Eräs vähäpätöisyydestään huolimatta kiehtova polku on keskittää huomio romaanissa esiintyviin kirjeisiin ja etsiä kerronnasta niihin ja yleisemminkin kirjeenvaihtoon liittyviä mainintoja. Tätä polkua en olisi välttämättä tullut ajatelleeksi, ellen olisi lukenut keväällä suomeksi ilmestynyttä teosta Pyhä, rivo rakkaus (suom. Ville-Juhani Sutinen, 2012, Savukeidas), joka on kokoelma James Joycen vaimolleen Noralle kirjoittamia kirjeitä.  Siitä paljastuu, että romaanin tapahtumat eivät sijoitu kesäkuun kuudenteentoista päivään vuonna 1904 sattumanvaraisesti. Ensimmäinen kokoelman kirjeistä on päivätty 15. kesäkuuta 1904 – siis päivää ennen Ulysses-romaanin tapahtumia:

Saatan olla sokea. Katselin pitkään erästä punaruskeaa tukkaa ja päätin lopulta, ettei se ollut sinun. Lähdin kotiin varsin alakuloisena. Haluaisin sopia tapaamisesta, mutta pelkään ettei se sovi sinulle. Toivon sinun olevan niin lempeä, että kerrot minulle milloin voisimme tavata, ellet sitten ole kokonaan unohtanut minua!

James A. Joyce

Kirjekokoelman suomentaja Ville-Juhani Sutinen  kertoo teoksen esipuheessa, että seuraavana päivänä Joyce ja Nora aloittivat lemmensuhteensa. Nora ei siis ollut unohtanut Jamesia. Joycelle tuo päivä oli niin merkityksellinen, että hän ikuisti sen Ulysses-romaaninsa tapahtuma-ajankohdaksi.  Vaikka suhde muuttuu hyvin pian fyysiseksi, kirjeet ovat aluksi hienovaraisia. Mutta viisi vuotta myöhemmin kirjoitetuissa kirjeissä on vahvaa eroottista latausta, jopa pornografista kuvausta. Romanttiset lepertelyt eivät riitä, ja tavoitteena tuntuu olevan kirjeseksi, jossa kiihottavaa ei ole pelkästään kuvailtu toiminta vaan jo yksittäiset sanat.

Kun lukee noita kirjeitä ja Ulysses-romaania peräkkäin/rinnakkain, alkaa mielikuvissaan siirtää himon huuruisia kirjeitään lähettelevän James Joycen piirteitä Ulysseksen päähenkilöön Leopold Bloomiin. Syy saattaa olla siinä, että Leopoldin kerrotaan lähettelevän uskaliaita kirjeitä Martha-nimiselle naiselle (tai kirjeet eivät vielä ole kovin rohkeita, mutta Leopold toivoo tilanteen kehittyvän). Leopoldin kirjeitä ei kuitenkaan ole sellaisenaan romaanissa, ainoastaan viitataan niiden sisältöön. Joycen kirjoittamia kirjeitä lukemalla voi kuvitella, millaisia kirjeitä Leopold ehkä TOIVOISI lähettävänsä.

Tuntuu myös siltä, että kirjailija on ainakin joihinkin kohtauksiin kirjoittanut Mollyn henkilöhahmoon väläyksiä Norasta. Pyhä, rivo rakkaus -kokoelmassa ei ole yhtään Noran kirjettä, mutta ehkä hän saattaisi Joycen kirjeiden intohimosta päätellen kommentoida saamiaan kirjeitä samalla tavalla kuin Molly. Romaanin viimeinen luku on pitkä tajunnanvirtakohtaus, jossa kuvataan Leopoldin vaimon ajatuksia ja tuntemuksia juuri ennen tämän nukahtamista. Mollykin on saanut eroottisia kirjeitä, ja näin hän kuvaa mahdollisesti (Mollyn tuntemuksissa henkilöt sekoittuvat eikä voi olla aina varma, ketä hän ajattelee) Leopoldin hänelle aikoinaan lähettämiä kirjeitä:

Ja hänen hullujen kirjeidensä vuoksi minun Kalleinpani kaikki mikä liittyy sinun suloiseen Kehoosi kaikki alleviivattuna kauneutt’ on ja ilo ikuinen jotakin jonka hän poimi jostakin järjettömästä kirjasta että hän aina sai minut tekemään sitä itse 4 tai 5 kertaa päivässä joskus

Katkelmassa on viittaus John Keatsiin (1795–1821). Runoilijan kirjeet julkaistiin jo 1800-luvulla, ja vaikka niillä ei vielä 100 vuotta sitten ollut vastaavanlaista asemaa kuin nykyään, on Keatsin siteeraaminen rakkauskirjeessä hauska yksityiskohta elokuvan Yön kirkas tähti nähneelle nykylukijalle.

Nuorena kuolleen englantilaisen runoilijan runosäe A Thing of beauty is a joy for ever on tunnettu. Se on ensimmäinen säe pitkästä runosta Endymion, joka kertoo kreikkalaiseen myyttiin pohjautuvan tarinan kuun jumalattaren Selenan ja kuolevaisen paimenen Endymionin rakkaudesta. Endymion on hyvin komea mies, ja jotta hänen kauneutensa ei katoaisi, Selena vaivuttaa hänet ikuiseen uneen. Katkelma runon alusta (Aale Tynnin suomennos):

A thing of beauty is a joy for ever.
Its loveliness increases, it will never
Pass into nothingness

Ikuisen ilon antaa kaunis luomus.
Sen sulo kasvaa vain, ei milloinkaan
se tyhjiin raukene

Mollyn saamassa kirjeessä sitaatti on kaiketi asetettu jonkinlaiseen eroottiseen kontekstiin, sillä tuskin hän yltyisi masturboimaan pelkästään näistä sanoista vaikuttuneena. Joka tapauksessa Molly on tehnyt juuri sitä, mitä Joyce haluaa Noransakin tekevän kirjeitä lukiessaan. Noralta Joyce kaipaisi vielä enemmänkin: Joyce on fantasioistaan kertoessaan suora, ja hänellä tuntuu olevan kovasti tarvetta etsiytyä seksuaalisuuden epäsovinnaisille alueille. Mutta tämä tapahtuu kirjeissä vasta kun suhde on vakiintunut: alussa Joyce liehittelee Noraa romantiikalla kuin kuka tahansa kosija.

Pyhä, rivo rakkaus -kokoelman toisessa kirjeessä Joyce puhuttelee Noraa hellittelyllä ”kallis pieni ruskeakenkäinen kultaseni”.  Viisi vuotta myöhemmin sävy on muuttunut: vuoden 1909 joulukuussa kirjeen vastaanottajaa luonnehditaan nimityksellä ”senkin ruskeareikäinen panolintuni”. Tällainen suuntautuminen tuntuu kiinnostavan myös Leopold Bloomia. Esimerkiksi Ulysses-romaanin viimeisessä luvussa (kun kuvataan Mollyn ajatuksia) siihen viitataan suoraan: Molly kertoo, kuinka hänen miehensä tulee ”perälle”. Toki kyse voi olla keskeytetystä yhdynnästäkin, mutta tässä kohtaa lukijan tulkintaa alkaa ohjata teokseen lisätyt alaviitteet. Suomentajan tekemässä täsmennyksessä mainitaan Leopoldin ja Mollyn sukupuolisesta kanssakäymisestä, että toisin kuin usein on esitetty, tuo kanssakäyminen ei välttämättä ollut ollenkaan olematonta tai edes puutteellista, vain ”erilaista”.

Liian hätiköityjä johtopäätöksiä ei kuitenkaan pidä tehdä. Viime vuosisadan alussa ehkäisymenetelmät eivät olleet kovin kummoisia, joten vaihtoehtoisia tapoja lemmiskelyssä käytettiin jo käytännön syistäkin.  – Toisaalta, James Joycella tuntuu ainakin kirjeissään olevan kovasti halua kyseenalaistaa kaavamaisia, keskiluokkaisia normeja intiimissä suhteessa.  Ja hän yllyttää siihen myös Noraa:

Haluat innokkaasti tietää mitä pidin kirjeestäsi, jonka kerroit olevan minunkin kirjeitäni pahempi. Millä tavalla se oikein on pahempi, kultaseni? Niin, yhdestä tai kahdesta kohdasta se taitaa tosiaan olla likaisempi. Tarkoitan sitä kohtaa, jossa kerrot mitä tekisit kielelläsi (enkä tarkoita pelkästään minun imemistäni), sekä sitä yhtä kaunista sanaa, jonka olet kirjoittanut isolla ja alleviivannut, senkin pikku roisto. On kiinnostavaa kuulla se sana (niin kuin olisi ihanaa kuulla muutama muukin, joita et ole kirjoittanut) tytön huulilta.

Koska Jäljen ääntä lukevat jotkut oppilaistanikin, en  tohdi laajemmin kuvailla, millaisia juttuja Joyce haluaa kuulla vaimoltaan  – ja mitä Nora mahdollisesti tekee kielellään. Kirjeiden perusteella Joyce vaikuttaa nauttivan sanoista ja siitä, millaisia sävyjä niihin syntyy eri yhteyksissä: Norassa on kaiketi jonkin verran tuon ajan sukupuoliroolien mukaisesti omaksuttua naisellista pidättyväisyyttä (nykyäänhän tytöt/naiset kiroilevat yhtä lailla kuin miehetkin), ja siksi rivo sana ”tytön huulilta” kuulostaa hänen lausumanaan poikkeuksellisen rivolta, kiihottavalta.

* * *

Ulysses-romaanissa kirjeet ilmestyvät varsinaisesti kuvaan mukaan neljännessä luvussa. Kun Leopold Bloom palaa kauppareissultaan, posti on saapunut:

       Kaksi kirjettä ja kortti lepäsi lattialla. Hän kumartui ja keräsi ne. Rva Marion Bloom. Hänen kiihtynyt sydämensä hidastui oitis. Selkeää jälkeä. Rva Marion.
– Poldy!
Astuessaan makuuhuoneeseen hän puolittain sulki silmänsä ja käveli lämpimän keltaisen hämärän läpi kohti henen pörrötettyä päätään.
– Kenelle ne kirjeet ovat?
Hän katsoi niitä. Mullingar. Milly.
– Kirje minulle Millyltä, hän sanoi huolellisesti, ja kortti sinulle. Ja kirje sinulle.
Hän laski henen korttinsa ja kirjeensä sängyn toimikaspeitteelle lähelle henen polviensa kaarta.
– Haluatko kaihtimen ylös?
Samalla kun hän päästi kaihtimen varovaisin nykäyksin puoleen matkaan ylös hänen taapäinen silmänsä näki henen vilkaisevan kirjeeseen ja tunkevan sen tyynynsä alle.

Leopoldin vaimo Marion kutsuu miestään Poldyksi, ja Marionia taas nimitetään tuttavallisemmin Mollyksi. Jos mahdollinen lukija epäilee oikeinkirjoitustaitoani, niin täsmennettäköön, että suomentaja Leevi Lehto viittaa naispuolisiin henkilöihin pronominilla ”hen”. Se on herättänyt joissakin lukijoissa vastustusta, mutta kieltämättä keinotekoinen, suomen kieleen kuulumaton feminiininen pronomini selventää tekstiä – tietää heti, kummasta sukupuolesta on kyse.

Kreikkalaiseen  eepokseen Odysseiaan väljästi pohjautuvassa romaanissa Molly on ikään kuin kotoaan vuosikausia poissa olevan Odysseuksen vaimon Penelopen roolissa – mutta toisin kuin Penelope, Molly ei ole uskollisuuden perikuva. Romaanissa vihjataan lukuisiin miessuhteisiin, ja kirjasta löytyy jopa pitkä kosijalistakin. Molly ei vaikuta vaimolta, joka sanoo kaikille muille miehille ”EI!”. Ainakin yhdelle hän sanoo ”KYLLÄ!”:  Mollylla on suhde mieheen, jolta hän saa tyynyn alle piilottamansa kirjeen.

Leopold tekee oikeaan osuvan päätelmän kirjekuoreen merkitystä nimestä ”Rva Marion Bloom”. Etiketin mukainen tituleeraus oli tuohon aikaan ”Rva Leopold Bloom” (en itse tätä nyanssia tajunnut, mutta onneksi romaanin suomennoksessa on hyvät alaviitteet …), mutta Mollyn rakastaja ei ole halunnut  mainita Leopoldia. Voi olla, että kirjoittaja on jopa osoittanut tämän piikin suoraan Leopoldille: vaimosi ei ole sinun omaisuuttasi.

Asia vahvistuu, kun Leopold hieman myöhemmin kysyy, keneltä kirje oli. Boylanilta, Molly vastaa ja toteaa, että mies on tulossa käymään myöhemmin päivällä työasioissa. Molly on lähdössä konserttikiertueelle, ja Boylan on tuomassa hänelle ohjelmistoa – ja aivan varmasti jotain muutakin. Leopold tietää suhteesta ja Molly tietää, että Leopold tietää. Kun Leopold lähtee kotoaan kaupungille, Molly jää odottamaan lemmenhetkeä.

Myöhemmin illalla, nukkumaan mennessään, Molly ajattelee saamaansa kirjettä:

kunpa hän kirjoittaisi minulle pidemmän kirjeen ensi kerralla jos kerran on että hän oikeasti pitää minusta Oi kiitos suuri Jumala että minulla nyt on joku joka antaa minulle sen mitä niin kovasti tarvitsin mistä saan rohkeutta sinulla ei ole yhtään minkäänlaisia mahdollisuuksia tässä paikassa niin kuin ennen kauan sitten kunpa joku kirjoittaisi minulle rakkauskirjeen hänen ei ollut paljon mistään kotoisin ja sanoin hänelle että hän voisi kirjoittaa mitä tahtoi

Boylan on tuonut ilon ja uskon Mollyn elämään, mutta mikään erityinen kirjeiden kirjoittaja hän ei kuitenkaan ole – tai näin kohdan voisi tulkita, taaskaan kun ei ihan tiedä, kenestä ”hänestä” milloinkin puhutaan. Tuo ”sinä” lienee Leopold, onneton aviomies, joka on menettänyt täysin uskottavuutensa. Ja rakkauskirjeet, jollaisia Molly kaipaisi – niitä Leopold lähettelee muille naisille.

Pari riviä myöhemmin samalla sivulla Mollyn ajatus kääntyy takaisin rakkauskirjeisiin, rakkauteen:

rakkaus on huokailua ma kuolen silti jos hän kirjoittaisi sen siinä varmaan olisi jotain totuuttakin totta tai ei se täyttää koko päiväsi ja elämäsi aina jotain ajateltavaa joka hetki ja nähdä se kaikki ympärillä kuin uusi maailma voisin kirjoittaa vastauksen sängyssä jotta hän voisi kuvitella minut lyhyen ihan vain muutama sana

Mollylle suhde on eskapismia sammuneesta parisuhteesta, enemmänkin. Rakkaus tekee hänet eläväksi. Kirje tuo toisen lähelle, ja lukemalla sitä yhä uudelleen seuraavaa viestiä/tapaamista odottaessaan ajatukset täyttyvät toisen läsnäolosta. Jos ei ole aikaa kirjoittaa pitkää vastausta, lyhyt riittää: olen olemassa ja ajattelen sinua. Lämpö välittyy jo muutamasta sanasta, tunneside vahvistuu.

* * *

Ennen kuin edetään vastapainoksi Leopoldin ”maanalaiseen” kirjeenvaihtoon, on syytä  kurkistaa muutakin Bloomin perheen eteisen lattialle pudonnutta postia. Mollyn rakastajaltaan saaman kirjeen lisäksi siellä on kortti Mollylle ja kirje Leopoldille. Molemmat ovat heidän tyttäreltään Millyltä. Milly kirjoittaa kirjeen nimenomaan isälleen. Itse tulkitsisin tämän siten, että Leopold on pariskunnan kirjallisempi osapuoli, ja hänellä on siis luultavasti tapana kirjoitella pidemmin tyttärelleen. Milly aloittaa kirjeensä kiitoksilla:

Isiliini hyvä

Kiitos kauheasti ihanasta syntymäpäivälahjasta. Se sopii minulle hienosti. Kaikki sanoo että minä olen melkoinen belle uudessa baskerissani. Sain mamin ihanan suklaarasian ja kirjoitan. Ne ovat ihania. Valokuvaustyöt alkaa jo luistamaan.

Milly on juuri täyttänyt 15 vuotta ja hän opiskelee valokuvausta. Tytär on isälleen ilmeisen tärkeä, ja Leopold palaakin romaanin aikana mielessään Millyn kirjeeseen useita kertoja. Kirjeensä loppupuolella Milly mainitsee paitsi äitinsä rakastajan Boylanin nimen niin myös Bannon-nimisen nuoren ylioppilaan, johon hän on tutustunut. Isä hieman huolestuu, ja kieltämättä syystäkin. Mahdollisesti Millykin tietää äitinsä suhteesta, ja siksi hänen nimi”erehdyksensä” herättää ajatuksia:

Yksi nuori ylioppilas käy täällä joskus iltaisin nimeltä Bannon hänen serkkunsa tai jotain ovat isoja tappia hän laulaa Boylanin (olin tipalla sanoa Blazes Boylanin) laulua niistä hiekkain tytöistä.

Boylan-nimisiä musiikkialan ihmisiä on siis useitakin. Mainitessaan äitinsä rakastajan nimen samassa yhteydessä kuin tämän Bannonin, ei Leopold eikä romaanin lukijakaan voi välttyä ajattelemasta rinnastuksen laatua. Bannonin laulama laulu hiekkain tytöistä (Seaside Girls, 1899)  löytyy liitteenä kirjan lopusta, ja siinä laulaja katselee ihania tyttöjä rannalla: Nää tyt…nää tyt…ah hiekkain tytöt nää/ Bloomerseissaan  – vangitsevat sun, ohi viilettäen/Ja pyörään, nilkkaan vaik et laisin katsoa sä sais/ niin joka Johny ties: kohentaa katsettais.  Jos nuori mies laulelee tällaista laulua tytölle, jonka sukunimi on Bloom, niin flirtti on jo aika suoraa. Laulussa mainitut Bloomersit on tuohon aikaan käytössä ollut nuorten naisten vaate, joka jätti nilkat paljaaksi ja muistutti hieman ulkonäöltään haaremihousuja (ks. Wikipedian artikkeli).

Myöhemmin romaanissa epäilykset paljastuvat oikeiksi, vaikka Leopold itse ei välttämättä tilannetta huomaa. Leopold viettää iltaa seurueessa, johon saapuu myös samainen nuori mies. Bannon kertoo tytöstä, jonka on tavannut:

Ah, monsieur, lausui hän, olisittepa vain nähnyt henet niin kuin minä henet näillä silmilläni näin, tuona ikimuistollisena hetkenä, somassa paidassansa ja uusi koketti-hattu päässänsä (lahja syntymä-päiväksensä niin kuin hen minulle somasti kertoi) niin viattoman pöllämyistyneenä, niin hellyttävän suloisena, niin vannonpa, että myös te, monsieur, armiaan luonnon voimasta antaunut olisitte ja kaikkenne antanut tuommoisen vihollisen käsiin tai ijankaikkiseksi kentältä poistumaan.

Katkelma on 13. luvusta, jossa kirjailija on viljellyt tyylipastisseja englantilaisesta kirjallisuudesta. Leevi Lehto hellii lukijaa ottamalla vastaavat tyylit suomalaisen kirjallisuuden historiasta. Väkevät kielelliset ilmaisut ”ikimuistollinen hetki” ja ”pöllämyistynyt” tuovat mieleen Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen (ja alaviite vahvistaa tekstin mukailevan Kiven tyyliä). Joka tapauksessa kuvauksen kohteesta ei voi erehtyä: se on Milly syntymäpäivänään, belle uudessa hatussaan. Bannon jatkaa kiroamalla puutteellista varustautumistaan tilanteeseen:

Kirous! huudahti hän silloin tuskissansa. Ollapa Jumala, joka kauas näkee, muistanut muistuttaa minua ottamaan kaavun mukaani! Itkeä voisin, kun sitä ajattelen. Silloinpa, vaikkapa olisi seitsemän kuuroa yllemme langennut, emme olisi penniäkään kehnommalla kumpainenkaan. Mutta minua onnetonta, huusi hän kädellänsä otsaan lyödä läimäyttäen, huominen on uusi päivä, ja tuhannen ukkosta, tiedänpä erään marchand de capotes, monsieur Poyntzin, jolta voin minä yhdellä livrellä saada niin vissin-varman ranskalais-mallisen kaavun, jota parempi ei milloinkaan ole naista kastumasta estänyt.

Muillakin läsnäolijoilla on paljon sanottavaa siitä, millainen sadeasu on minkäkinlaisessa sadekuurossa tai rankkasateessa paras. Nykyisillä opiskelijoilla ei taida vastaavaa symboliikan tajua ole, joten todennäköisesti 2010-luvun opiskelija harmittelisi ryyppyporukassa yksioikoisesti:”Vittu kun mulla ei ollut kortsuja mukana!”   – Vasta loppuillasta Bannon tajuaa, missä seurassa hän istuu. Tyyli on muuttunut slangiksi:

Sulkemisaika, herrat. Hä? Roomanboolii bloominoosille. Sanoitteko sipuleita? Bloo? Raklaameja deklamoi. Foton isiliini, siis mahtavaa. Ei tseddii spegelii, kamuseni. Feidaa. Bonsoir la compagni

En tiedä, miten alkukielisessä tekstissä leikitellään Bloom-nimellä. Joka tapauksessa Leevi Lehdon suomennoksessa lausahdus ”Foton isiliini” palauttaa mieleen Millyn kirjeen, jossa hän kertoo valokuvaustöistään ja jonka hän aloittaa ”Isiliini hyvä”. Isiliinin tyttö alkaa vain olla iässä, jossa ei olla enää ihan pikkutyttöjä.

Tuntuu siltä, että Leopold ei juurikaan jaksa huolestua. Tai sitten hänelle käy samoin kuin lukijalle: itsekään en ensimmäistä kertaa lukiessani huomannut tuota Bannonin puheen yhteyttä Millyyn. Se oli hukkua tekstimassaan (ja lukija oli juuri tuossa kohtaa hieman väsähtänyt …), mutta sitten joitakin sivuja myöhemmin slangi-osuudessa katse kiintyi ”Foton isiliiniin”. Ja sitten piti selailla taaksepäin, katsoa tarkemmin, mistä tässä oikein oli kyse. Tällaisia hetkiä sattui usein Ulysses-romaania lukiessani.

* * *

Suhteet ovat salaisia, ja silti kaikilla tuntuu olevan vihiä niiden olemassaolosta. Leopoldkin haluaa pitää kirjeenvaihtonsa täsin salassa. Hän ei esiinny kirjeissään Marthalle omana itsenään vaan pseudonyymillä  Henry Flowers. Kun Leopold lähtee kotoaan ja jättää Mollyn odottamaan rakastajansa vierailua, suuntaa hän itse postikonttoriin (tietenkään hän ei ole antanut omaa osoitettaan vaan kirjeet menevät postilokeroon). Siellä häntä odottaa kirje, joka alkaa näin:

Hyvä Henry

Sain sinun viime kirjeesi minulle ja kiitos sinulle hyvin paljon siitä. Ikävä että et pitänyt minun viime kirjeestä. Miksi panit mukaan ne postimerkit? Olen hirveän vihainen sinulle. Kunpa tosiaan voisin rangaista sinua siitä. Sanoin sinua tuhmaksi pojaksi koska en pidä siitä toisesta sanasta. Ole kiltti ja kerro minulle mitä se sana oikeasti tarkoittaa.

Marthan vastaus Henryn/Leopoldin lähettämään kirjeeseen jättää tulkinnanvaraa. Ehkä Martha tietää oikein hyvin tuon mainitsematta jäävän ”sanan” merkityksen, mutta hän tekeytyy tietämättömäksi  – hän yrittää vaikuttaa siveältä. Tai ehkä hän ei todellakaan tiedä. Ja tietysti on mahdollista, ettei hän tekeydy tietämättömäksi vaikuttaakseen ”paremmalta” vaan yksinkertaisesti siksi, että se kuuluu peliin. Hän ikään kuin yllyttää Leopoldia/Henryä selittämään tuhman sanan merkitystä, oivaltaa, että miestä kiihottaa ikään kuin turmella siveä nainen.

Kirjeessään Martha ilmaisee myös halunsa tavata Henryn (siis Leopoldin). Tätä ajatusta Leopold kavahtaa: hän ei halua mitään suhdetta, joka sisältäisi ”normaalia lemmennujakkaa”. Sellaista hänellä on jo Mollyn kanssa. Kirjesuhteessaan Leopold haluaa kyllä edetä pidemmälle – mutta ei niinkään tekojen vaan sanojen avulla. Niinpä hän tarttuu Marthan ajatukseen rankaisemisesta ja yllyttää tätä kertomaan siitä lisää. Kirjoittamistilanteeseen sekoittuu korviin kantautuvat sävelet:

Bloom mum: erinomaiset suositukset. Mutta Henry kirjoitti: se on kiihottava minua. Tiedät miten. Kiireessä. Henry. Kreikkalainen ee. Paras laittaa jälkikirjoitus. Mitä hän nyt soittaa. Improvisoi intermezzoa. J. K. Ta ram tam tam. Sä rankaiset? Miten rankaiset minua? Ryppyinen hame hulmahtaen, läimäys läi. Sano minulle minä tahdon. Tietää. Ää. Tietenkään ellen, en kysyisi. La la la ree. A-pe-a-naa haipuu se mol-lis-sa. Apea miksi molli on? Allekirjoitus H. Apeista lopuista he tykkäävät. J. K. K. La la ree. Apea niin ma tänään oon. La ree. Po-loi-nen niin.

Aiemmin päivällä Leopold on katsellut samassa lihakaupassa asioinutta naista, hänen hameen peittämää takamustaan ja vahvoja käsivarsiaan. Hän on kuvitellut naisen hakkaamassa mattoja: Ryppyinen hame hulmahtaen, vhop vhop. Lähes sama sanamuoto kuin Leopoldin kuvitellessa Marthaa antamassa piiskaa.

Leopoldin kirjoittamaa kirjettä ei esitetä romaanissa kokonaisuudessan, viitataan vain Leopoldin mietteisiin, kun hän kirjoittaa sitä. Vaikka Leopold haluaakin Marthan kirjoittavan tarkemmin rankaisemisesta, tuskin hän mikään masokisti on: hän vain nauttii siitä, että saa Marthasta esiin uskaliaampia puolia. Tosin vertailun vuoksi voi todeta, että myös kirjailija James Joyce fantasioi rangaistuksi tulemisesta kirjeessään Noralle:

Rankaise minua niin kovasti kuin haluat. Minusta olisi ilahduttavaa tuntea lihani kihelmöivän käsiesi alla. Tiedäthän mitä tarkoitan, Nora rakkaani? Toivoisin, että läpsisit tai jopa ruoskisit minua. Eikä edes leikisti, kulta, vaan aivan oikeasti ja suoraan alastomaan ihooni. Toivoisin, että olisit kovin voimakas, rakkaani, ja sinulla olisi mahtavat ja ylpeät rinnat sekä isot lihavat reidet. Minusta olisi ihanaa, jos piiskaisit minua, Nora-rakkaani!

Siis ei leikisti, vaan ihan oikeasti. Kirjeissä esitettyjen fantasioiden luonteeseen kuuluu se, että ne voidaan ilmaista todellisina haluina – ja luultavasti ne heijastavatkin oikeita haluja ja toiveita. Kirjeenvaihdossa eroottiset leikit toteutuvat kirjallisessa muodossa ja ovat tosia, lihaa ja verta, sanojen tasolla. Ja aivan kuten seksissäkin, molempien on oltava samalla aaltopituudella: rivouksia ei voi kirjoittaa, jos toinen ei halua niitä lukea.

Ulysses-romaanissa Mollylla ja Leopoldilla tuntuu olevan hieman erilaiset toiveet rakkauskirjeitä kohtaan. Molly etsii oikeaa, kokonaisvaltaista rakkauden tunnetta, Leopold taas pelkkää suoraviivaista innostumista alatyylisestä kielenkäytöstä, fantasioista. Kirjekokoelma Pyhä, rivo rakkaus on hieno siinä mielessä, että siinä molemmat puolet ovat läsnä. Joyce kirjoittaakin Noralle eräässä kirjeessään:

Olenkohan jollain tavalla hullu? Vai onko rakkaus hulluutta? Ensin näen sinut neitsyenä tai madonnana, mutta seuraavalla hetkellä olet hävytön, julkea, puolialaston ja rivo! Mitä mahdatkaan ajatella minusta? Inhoatko minua?

Ei Joyce hullu ole. Hän vain elää aitoa suhdetta ihmisen kanssa, jolle voi näyttäytyä täysin paljaana, niin ylevine sanoineen kuin eläimellisine vietteineen. Vaikka tottahan on, että jossakin se mukavuusalueen raja tulee jokaisella vastaan. Ei voi edellyttää, että toinen hyväksyy kaikkein mielivaltaisimmat räävittömyydet  – kirjeenvaihdossakaan, sillä sanat ovat aina paljon enemmän kuin pelkkiä sanoja.

* * *

Romanttisessa kirjallisuudessa usein kuvataan, kuinka neito säilyttää saamaansa kirjettä tyynynsä alla tai povellaan ja lukee sitä yhä uudelleen ja uudelleen. Kun Molly sujauttaa kirjeen tyynynsä alle, hän haluaa kätkeä sen uteliailta katseilta – mutta luultavasti hän haluaa myös laittaa kirjeen itselleen tärkeään, intiimiin paikkaan, vuoteeseensa. Romaanin viimeisessä luvussa viitataan siihen, että ainakin nuorempana Molly on ollut kirjeidensä suhteen romantikko:

mutta en olisi ikinä uskonut että hän kirjoittaisi ehdottaen tapaamista pidin sitä alushameen alla koko päivän luin uudelleen ja uudelleen joka kolossa ja nurkassa kun isä oli harjoituksissa yrittäen tulkita käsialasta tai postimerkin paikasta ja lauloin ah valkoruusunko ma paan ja halusin kääntää kellonperhanaa lähemmäs sitä hetkeä hän oli ensimmäinen mies joka suuteli minua

Postimerkin paikalla on ollut oma symboliikkansa (taas apuna alaviitteet …). Jos postimerkki on ylösalaisin oikeassa yläkulmassa, vastaanottajan ei tule enää kirjoittaa. Ja ylösalaisin kirjekuoren vasempaan yläkulmaan sijoitettu postimerkki taas kertoo kirjoittajan kiintymyksestä  kirjeen vastaanottajaan.

Kun kirjettä luetaan useita kertoja, paperi vähitellen rypistyy, taitokset muuttuvat hauraiksi ja teksti, jota lukija on lukiessaan kosketellut sormillaan ja huulillaan, nuhraantuu. Kirje saa kokea vastaanottajan tunnelatauksen – sanat tulevat rakastetuiksi konkreettisesti, ja intohimon jäljet näkyvät muutoksena. Tämä hieno esineulottuvuus puuttuu sähköisestä viestinnästä. Sähköposteja ja tekstiviestejäkin luetaan yhä uudelleen, mutta ne aukeavat näytölle aina tuoreina, uutukaisina. Myös lähettäjän fyysisyys puuttuu – kirjepaperissa vastaanottaja voi seurata sormellaan kynän tekemiä viivoja, koskettaa samaa kohtaa kuin kirjoittaja. Voi olla, että paperiin tai kirjekuoreen on jäänyt kirjoittajan hajuveden tuoksua tai vaikkapa mustetahrojen jälkiä, joista erottuu peukalon painauman ohuet viivat.

Ja tietenkin kirjekuoreen voi sujauttaa hiussuortuvansa, korun tai jopa kukan, kuten Martha tekee lähettäessään kirjeen Leopold Bloomille. Saamansa keltaisen kukan Bloom tulkitsee siten, että Martha ei ole suuttunut hänen edellisen kirjeensä mahdollisesti liian uskaliaista sanavalinnoista. Viktoriaanisessa Englannissa kukkien symboliikkaa käytettiin paljon enemmän lempiväisten välisessä viestinnässä ja arjessakin. Kukan vastaanottaminen saakin Bloomin/kertojan miettimään tilannetta symbolisella tasolla:

Hän repäisi kukan neulapinteestään vakavasti haistoi sen melkein ei tuoksua ja pani sen rintataskuunsa. Kukkien kieli. Pitävät siitä koska kukaan ei kuule. Tai myrkkyvihko hänen surmakseen. Sitten, hitaasti eteenpäin kävellen, hän luki kirjeen uudestaan, sanan siellä toisen täällä ääneen mutisten. Vihaiset tulppaanit kanssasi rakkaani mieskukka rangaise kaktustasi ellet ole kiltti polo lemmikki miten kaipaan orvokkeja rakkaalle ruusut kun me pian vuokka tapaamme kaikki tuhmat yösauva vaimo Marthan parfyymi.

Hieno kohtaus: kukkaiskielitajunnanvirtaa. Yhdessä virkkeessä on valtavasti mielleyhtymiä, kukkien kieleen liittyviä monitulkintaisia merkitysryppäitä. Toisaalta voi hyvinkin olla niin, että kohtaus on tarkoitettu parodiaksi rakastavaisten suosimasta kukkaiskielen käytöstä, joten en uskalla antautua tällä kertaa kukkien vietäväksi.

Kaikesta tällaisesta jäädään paitsi sähköposti- ja tekstiviestisuhteissa. Nykyajan lempiväisille esineromantiikka tosin saattaa siirtyä kännykkään. Kun on lähettänyt rakastetulleen satoja, tuhansia viestejä tietynvärisellä ja tietynmuotoisella kännykällä – ja lukenut vastaanottamiaan viestejä lukuisia lukuisia kertoja – jo sen ottaminen käteen saa aikaan lämpimän tunteen. Siksi voikin olla vaikeaa ostaa uutta puhelinta vanhan tilalle. Toisaalta, monilla rakkaussuhteet kestävät suunnilleen yhtä kauan kuin kännykätkin: voi kätevästi päivittää molemmat …

Kännykässä on toki etunsakin, esimerkiksi salasuhteissa: kun kirjoittaa käsin ja mustekynällä, täytyy välineet levittää pöydälle, eikä musteesta märkää paperiarkkiakaan voi helposti piilottaa. Se herättää heti kysymyksiä: kenelle kirjoitat kirjettä? Kännykän voi sulkea muutamalla näppäyksellä: ”Täytyy välillä poistaa näitä vanhoja viestejä” kuulostaa täysin uskottavalta meriselitykseltä. – Kirjeet paljastavat. Kuoreen merkitty ”Rva Marion” osoittaa kirjeen olevan rakastajan lähettämä, mutta myös Leopold on jäänyt kiinni salaisesta kirjeenvaihdosta. Viimeisen luvun vuolaassa ajatustenvirrassa Molly muistelee, kuinka hän toissapäivänä yllätti miehensä itse teosta:

se on joku pikku narttu tai muu johon hän on törmännyt jossain tai iskenyt vaivihkaa jos vain tuntisivat hänet yhtä hyvin kuin minä kyllä sillä toissapäivänä hän raapusti jotain kirjettä tai jotain kun tulin olohuoneeseen näyttämään hänelle Dignamin kuolemaa lehdessä ihan kuin olisin jostain aavistanut ja hän peitti sen imupaperilla ollen pohtivinaan bisneksiään joten hyvinkin luultavasti sitä se oli se jollekulle joka luulee löytäneensä hänessä hellantelttusensa

Molly erehtyy. Leopold on kirjoittanut kirjettä Marthalle, jota hän ei ole tavannut ja jonka kanssa kirjeenvaihtokin on vasta aluillaan –  ja jonka kanssa hänellä ei ole aikomusta viedä suhdetta konkreettiselle tasolle, ellei sellaiseksi lasketa esimerkiksi masturbaatiota kirjettä lukiessa, toisen kirjoittamista sanoista kiihottuen.

Ei voi olla pohtimatta, millainen Leopoldin päivä olisi nykyaikana, vuonna 2012.  Romaanissa mies tuntuu etsivän sanallisia ja visuaalisia kiihokkeita niin paljon, että väittäisin hänen olevan nykyaikaan sijoitettuna nettiaddikti. Luultavasti eronnut (avioerot nykyään yleisiä, eikä Mollyn ja Leopoldin suhde vaikuta olevan kestävällä pohjalla) Leopold olisi nettipornon ystävä ja deittipalveluiden vakiovieras.

Päivä Dublinin kaduilla jäisi kokematta: Leopold aukaisisi netin, kävisi katsomassa uusimmat kuvat suosimallaan sivustolla ja kenties jonkin tuoreen videopätkän (mikäli luottokortilla olisi katetta). En lähde arvailemaan, millaista materiaalia Leopold netistä hakisi, mutta luultavasti hän olisi jo kaikkeen turtunut. Todellinen ilon lähde hänelle olisikin netin deittipalvelut. Valitettavasti vain hänen täytyisi keksiä itselleen uusi pseudonyymi: luulen, että Henry Flowers on monessa paikassa jo käytössä …

* * *

James Joycen Ulysses saattaa tuntua monesta lukijasta liian haasteelliselta laajuutensa ja kielellisen monitahoisuutensa takia. Suosittelen toisenlaista lähestymistapaa: ei kannata pakottaa itseään lukemaan romaania alusta loppuun, vaan mielestäni tässä tapauksessa voi perustellusti poukkoilla sinne tänne, ihmetellä Leevi Lehdon käännösratkaisuja ja tyylillisiä valintoja, kerronnan kokeiluja.

Jos taas joku lukija pettyy, kun ei saa RIITTÄVÄSTI haastetta, hänelle suosittelen lämpimästi Joycen romaania (mikäli se edes on romaani, en ole ihan varma) Finnegans Wake. Ostin sen itselleni matkamuistoksi Dublinista joskus 1990-luvulla. En ole viidentoista vuoden aikana juurikaan edennyt kirjassa tai saanut sen sisällöstä edes osittaista käsitystä, mutta kirjan lukeminen on hauskaa. Minulla on lukuisia suosikkikohtia, joihin usein palaan. Esimerkiksi tämä lause:

the calamite’s columitas calling for calamitous calamitance

Kuulostaa lasten lorulta, mutta toimii hyvin myös loitsuna: jos ei halua kutsua taloyhtiön pihatalkoisiin tai muihin rientoihin, sitä kannattaa mutista puoliääneen aina kun naapureita osuu samaan hissiin.

Sen verran olen ymmärtänyt, että myös Finnegans Wake-romaanissa kirje on tärkeässä roolissa. Kirjassa mainitaan veljekset nimeltään Penman ja Postman, joista ensimmäinen siis kirjoittaa kirjettä ja toinen toimittaa sitä eteenpäin. Hämäävää tosin on se, että Finnegans Waken henkilökaartissa nämä veljekset saavat muitakin nimiä – mikäli edes on kyse samoista henkilöistä. Tätäkin postausta varten vietin taas tuntikausia lueskellen teoksen kieltämättä hämäriä lauseita, mutta mysteeriksi jäi, onko tuo kirje ihan oikea kirje vai jonkinlainen vertauskuva – vai molempia. – Jos Jäljen äänen lukijoissa on joku asialle omistautunut, niin mielelläni kuulisin kommentin tästä kirjeestä Finnegans Wakessa

* * *

James Joycen Ulysses-romaanista on kirjoittanut moni muukin bloggari, esimerkiksi Mika Kukkonen:

Ulysses: kyllä minä sanoin Kyllä (Taas yksi kirjablogi)

Mainokset

Read Full Post »

Kyllästyin jokin aika sitten lopullisesti blogini otsikkokuvaan: kirjahyllynpätkä kirjallisuusblogin etusivulla ei ollut kovinkaan mielikuvituksellinen. – Uusi, hieman vehreämpi näkymä on yksityiskohta puistonpenkistä. Kyseinen penkki majailee lähellä Thamesin rantaa Lontoon Richmondissa, puistoalueella, jossa on muitakin muistokirjoituksin ja sitaatein varustettuja puistonpenkkejä.

Nuorena kuolleen englantilaisen runoilijan John Keatsin (1795-1821)  runosäe A Thing of beauty is a joy for ever on erittäin tunnettu. Se on ensimmäinen säe pitkästä runosta Endymion, joka kertoo kreikkalaiseen myyttiin pohjautuvan tarinan kuun jumalattaren Selenan ja kuolevaisen paimenen Endymionin rakkaudesta. Endymion on hyvin komea mies, ja jotta hänen kauneutensa ei katoaisi, Selena vaivuttaa hänet ikuiseen uneen. Katkelma runon alusta (Aale Tynnin suomennos):

A thing of beauty is a joy for ever.
Its loveliness increases, it will never
Pass into nothingness

Ikuisen ilon antaa kaunis luomus.
Sen sulo kasvaa vain, ei milloinkaan
se tyhjiin raukene

Viimeksi törmäsin tuohon sanontaan eilen elokuvassa Maija Poppanen. Tullessaan lastenhoitajaksi Pankin perheeseen Maija Poppanen sisustaa uuden huoneensa ottamalla laukustaan muutamia tarpeellisia tavaroita, kuten ison peilin ja hattutelineen. Nostaessaan kukkaruukun käteensä hän lausahtaa Julie Andrewsin vakuuttavalla äänellä: ”A thing of beauty is a joy forever.” – Sitaatti on todennäköisesti vain elokuvaversiossa, P.L. Traversin kirjasta sitä tuskin löytyy.

Kauneutta, taidetta, muotoilua, valokuvaa jne. käsittelevissä teoksissa ja esseissä kyseinen Keatsin runosäe on laajasti siteerattu. Kaunokirjallisuudessakin viittauksia varmasti on useita, ja yksi löytyy omasta kirjahyllystänikin. James Joycen romaani Odysseus päättyy pitkään tajunnanvirtakohtaukseen, jossa lukija pääsee seuraamaan päähenkilön Leopold Bloomin vaimon Mollyn ajatusten tulvaa. Katkelmassa Molly muistelee miehensä (tai niin sen ainakin ymmärsin) tapaa kirjoittaa hänelle rakkauskirjeitä (suom. Pentti Saarikoski):

Rakkaimpani kaikki mikä koskee sinun loistavaa Ruumistasi alleviivattuna mitä siitä tulee on kauneutta ja ikuinen ilo minkä hän ilmeisesti oli saanut jostain typerästä kirjasta joka sillä oli

my Precious one everything connected with your glorious Body everything underlined that comes from it is a thing of beauty and of joy for ever something he got out of some nonsensical book that he had

Kymmenien sivujen mittaista tajunnanvirtakohtausta on haasteellista lukea, enkä ole aivan varma siitä, helpottaako Saarikosken käännös lukemista kovinkaan paljon. Joka tapauksessa, vaikka alkuperäinen runosäe on Mollyn mielessä hieman muuttanut muotoaan, on yhteys Keatsin runoon selvä.

Nuoren Keatsin kauneuskäsitys heijastelee romantiikan aikakauden tuntoja, Tietysti sitä voisi kritisoidakin, mutta siinä määrin lause kuitenkin puhuttelee kauneudenkaipuutani, että se sopii mainiosti henkevöittämään Jäljen äänen ulkoasua. – Lopuksi vielä Keatsin runosta Oodi kreikkalaiselle uurnalle toinen tunnettu kauneutta käsittelevä katkelma. Tällä kertaa kuuluisat, ajatuksia herättelevät rivit tulevat runon lopusta (Tynnin suomennos):

”On totta kaunis, kaunista on tosi.”
Vain sen me tiedämme; se riittääkin.

”Beauty is truth, truth beauty,” – that is all
Ye know on earth, and all ye need to know.

Read Full Post »

7.7. lauantai

Duinon linnasta suuntaamme takaisin omille jäljillemme ja ajamme Triesteen. Ensi kertaa kaupungissa vierailevan on hieman vaikea hahmottaa kokonaisuutta: ydinkeskustan kävelykadut löytyvät vasta pienen etsiskelyn jälkeen. Nälkä pakottaa etsimään ruokaa paahteisten katujen ruokapaikoista, mutta tuloksetta. Vaikka keskustassa on paljon turisteja, niin italialaiset pitävät kiinni omasta kulttuuristaan ja siestastaan – lounasaika on jo ohi, ja alkupaloja lukuun ottamatta varsinaista ruokaa tarjoillaan vasta illalla.

Syyn siestaan tajuamme konkreettisesti istuessamme keskustan ainoan päiväsaikaan palvelevan pizzerian helvetillisen kuumalla terassilla. Tuntuu siltä, kuin olisi lämmittänyt saunan ruokaa tehdessään ja mennyt sitten lauteille syömään. Ohikulkijat puistelevat päätään nähdessään ihmisruumiin sietokykyä uhmaavan yrityksemme – minäkin puistelen päätäni, tosin ihan vain pysyäkseni tajuissani auringon porottaessa suoraan takaraivooni.

Trieste on tunnettu kuuluisista kirjailijoistaan. Vladimir Bartol ja Boris Pahor ovat olleet tärkeitä identiteetin rakentajia kaupungin sloveenivähemmistölle, ja Italo Svevo sekä Umberto Saba (molemmat taiteilijanimiä) ovat taas kirjoittaneet italiaksi. Jälkimmäisen Triestessä pitämä antikvariaatti kantaa edelleen Umberto Saban nimeä. Ja kirjakaupan lähistöllä sijaitsee kahvila, jonka seinässä oleva kyltti kertoo, että Italo Svevo ja James Joyce ovat viettäneet siellä aikaansa.

Joyce onkin kirjailijoista varmasti tunnetuin. Hänen kuuluisin teos Odysseuskaan ei luultavasti kerro pelkästään Dublinista vaan todennäköisesti myös Triestestä – kirjoittihan Joyce romaaniaan juuri täällä, siihen aikaan Itävallalle kuuluneen tärkeän satamakaupungin sykkeessä. Vaikka Odysseuksen tapahtumat sijoittuvat tiukasti Dubliniin, esikuvat Joycen kuvauksille katujen ihmisistä, kapakoista ja ilotaloista eivät siis löydy pelkästään Dublinista, kuten Bloomsdaytaan joka vuosi 16. kesäkuuta viettävät dublinilaiset Joyce-fanit ehkä haluaisivat ajatella. Kerrotaan myös, että Joyce olisi pitänyt ystäväänsä Italo Svevoa jonkinlaisena esikuvana Harold Bloomille kirjoittaessaan romaaniaan.

Samankaltaisia ajatuksia esittää myös tämän hetken triesteläisistä kirjailijoista lienee tunnetuin: Claudio Magris. Teoksessaan Mikrokosmoksia (1997, suom. Hannimari Heino, 2002, Wsoy) Magris tekee kiehtovia kulttuurihistoriallisia matkoja Triesten alueelle ja lähiseudulle. Asemapaikkanaan hän pitää San Marcon kahvilaa, jossa valitettavasti emme ennätä lyhyellä Triesten vierailullamme käydä: San Marcon kahvilasta Magris aloittaa matkansa, ja sinne hän lopulta päätyy takaisin. Mikrokosmoksia-kirjan luvussa, jossa Magris kulkee Triesten Kaupunginpuistossa, hän nähdessään Joycen patsaan kuvaa tämän suhdetta Triesteen seuraavasti:

Trieste oli anakronismi ja nebeneinander, ranta jonne historian jätteet ovat kasaantuneet ja jossa kaikki ja kaiken ristiriitaisuus elää tasaväkisenä; irredentismi ja uskollisuus Habsburgeille, italialainen patriotismi sekä saksalaiset ja slaavilaiset sukunimet, Apollo ja Merkurius. Tässä Adrianmeren umpikujassa historia on kerä jonka langat vyyhteytyvät ja sotkeutuvat toisiinsa.

Erityisesti viimeinen virke tuntuu osuvalta luonnehdinnalta ainakin sen perusteella, mitä olen Triesten historiaan ja siitä kertovaan kirjallisuuteen tutustunut.

Kun kävelee kaupungin keskustan vilkkailta kaduilta roomalaisen amfiteatterin kohdalle ja alkaa nousta ylös kukkulalle, pääsee aistimaan Triesten vanhan kaupungin tunnelmaa. Toisella vuosisadalla rakennettu amfiteatteri on todiste siitä, että historia ulottuu täällä kauas. Lopulta päätyy ylös San Giuston linnan ja katedraalin luo. Näkymät ylhäältä ovat avarat: jos olisin triesteläinen, tulisin varmasti usein lueskelemaan tänne, kaupungin äärelle.

 

– Toteutamme siis jälleen kerran matkailijan perustarvetta: on päästävä paikkoihin, joista näkee kauas. Matkailijan romantiikkaan taipuvainen sielu kaipaa asettumista kaiken yläpuolelle, uskotellen siten itselleen, että jo pelkkä viipyilevä katse voi ottaa maiseman omakseen. Valitettavasti maiseman kokemiseen liittyy lähes välittömästi suru ja haikeus, jonka tuntee tietäessään, että kyse on vain lyhyestä hetkestä: kohta on lähdettävä pois ja jätettävä näky taakseen. Muistikuvat tietysti säilyvät, mutta mielen ahtaisiin kopperoihin suljettu muisto on vain surkea kaiku alkuperäisestä kokemuksesta. Siksi matkailija onkin tuomittu loputtomaan etsimiseen ja itsensä ylentämiseen maiseman herraksi aina kun se vain on mahdollista.

(kuva: tinkatinka)

Read Full Post »

6.7. perjantai

Adrianmeri, Triestenlahti. On kuuma, yli kolmekymmentä astetta, ja auringon paahteessa vielä enemmänkin. Lämpö ei kuitenkaan haittaa: on vain nautinnollista tuntea, kuinka Bohinjin sadepäivien kosteus höyrystyy ihohuokosista ja jäsenet heräävät kohmeestaan.

Leirintäalueemme sijaitsee Isolassa, Istrian niemimaalla, Italian rajan tuntumassa. Maisema ei vastaa mielikuviani Sloveniasta, pikemminkin tuntuu siltä kuin olisimme Italiassa. Tosin asialle löytyy yksinkertainen selitys: minulla ei ole ollut juurikaan käsitystä Sloveniasta ennen kuin saavuimme Triglavin alueelle Itävallasta. Välimeren rannikko on aivan erilainen ilmastoltaan, luonnoltaan ja kulttuuriltaan kuin Slovenian Alpit. 

Teemme päiväretken läheiseen Piraniin. Se on vanha kalastussatama, jonka kapeat kujat tarjoavat hivenen varjoa auringolta mutta sitäkin enemmän intiimiä, keskiaikaista tunnelmaa. Kadut ja rakennukset muodostavat tiiviin, sokkeloisen verkoston, jossa reittimahdollisuuksia on lukemattomia. Päämäärätön kuljeskelu on hauskaa, tosin vain matkailijan näkökulmasta: paikallisia asukkaita luulisi talojen välissä poukkoilevat turistilaumat ärsyttävän. Toisaalta, turismi on varmasti tässäkin kaupungissa merkittävä elinkeino.

Illaksi palaamme teltallemme helteen uuvuttamina. Telttapaikkamme on korkealla rinteessä, ja sieltä näkyy Triestenlahdelle. Olen innoissani oliivipuista, joita on teltan molemmin puolin. Ja olen innoissani lämmöstä, tuoksuista, äänistä, näkymästä. Tämä on  lisäarvoa, jonka matkailija saavuttaa luopuessaan hotellielämän mukavuuksista. On upeaa vain istua ja tunnustella aisteillaan illan pimenemistä, verrata tuntemuksia mielikuviin ja kokemuksiin suomalaisesta kesäyöstä. 

Ilta-auringossa luen Ljubljanasta ostamaani  Drago Jancarin (Ljubljanassa asuva kirjailija) novellikokoelmaa Joyce’s Pupil. Auringon laskettua mereen alkavat Triesten valot näkyä lahden yli. Sinne sijoittuvat kokoelman niminovellin tapahtumat: irlantilainen kirjailija James Joyce asui viime vuosisadan alussa monta vuotta Triestessa, ensimmäisen maailmansodan alkuun saakka, ja kirjoitustyönsä ohessa hän myös opetti yksityisesti englannin kieltä. Novelli kuvaa erään hänen oppilaansa elämänvaiheita yksilöille usein niin epäoikeudenmukaisessa historian kulussa.

Novellin alussa eletään vuotta 1914. Oppilas ja hänen opettajansa Zois – kuten oppilas nimen ääntää – viettävät viimeisiä yhteisiä oppituntejaan. Trieste ja yleensäkin koko Eurooppa on ajautumassa kaaokseen, ja pian Joyce lähtee maasta. Muutaman vuoden kuluttua Italian joukot valtaavat Triesten, ja sloveenien sortaminen alkaa: sloveenin kielen opettaminen kielletään kouluissa, sloveenien on hankala päästä hyviin virkoihin jne. Joycen oppilas kuuluu Triesten koulutettuihin sloveeneihin, ja hän liittyy fasistien vastustajiin.

Toisen maailmansodan aikana Joycen oppilas antaa äänensä liittoutuneiden joukoille: radiolähetyksissä kerrotaan sotatapahtumista ja kannustetaan miehitetyn Slovenian asukkaita vastarintaan. Sodan loppuvaiheessa hän palaa kotimaahansa, mutta uusi järjestys tuo uusia hulluuksia: jo parin vuoden kuluttua kommunistit tuomitsevat hänet vankeuteen vakoilusta, vaikka syyte on perätön. Vastarinnan radioääni palkitaan kiittämättömyydellä: kun sodan jälkeen itsehallinto-oikeuden saanut Trieste liitetään Englannin myötävaikutuksella 1953 Italiaan, väkijoukko tunkeutuu Joycen oppilaan kotiin ja raastaa hänet kadulle. Syyksi riittää se, että hänellä on ollut yhteyksiä Englantiin.

Kustantajan sivuilla (Brandon) Jancar kertoo, että novellilla on todellisuuspohjansa: Joycella oli Boris Furlan -niminen oppilas Triestessa ja samainen Furlan joutui myöhemmin Jugoslaviassa kommunistien ajojahdin kohteeksi. Kuvio on hieman samanlainen kuin Dubravka Ugresicin romaanissa Kiputilahallitus: siinä kerrotaan eräässä kohdassa päähenkilön ex-appiukosta, joka  taistelee toisessa maailmansodassa Jugoslaviassa partisaanijoukoissa mutta joutuu sodan jälkeen poliittiseen epäsuosioon. 

Nykyään Trieste on vilkas ja monikulttuurinen rajakaupunki: silti edelleen Sloveniasta löytyy niitäkin, jotka haluaisivat menetetyt alueet takaisin. Euroopassa muillakin kuin Suomella on siis omat Karjalansa ja Viipurinsa.

(kuvat: tinkatinka)

Read Full Post »

%d bloggers like this: