Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘jarmo papinniemi’

Olen viime päivinä aloittanut yli sata romaania, mutta en ole päässyt niissä alkua pidemmälle. Vaikka riittää aluissakin ihmeteltävää, kuten esimerkiksi Philippe Claudelin romaanissa Harmaat sielut (2003, suom. Ville Keynäs, 2006, Otava):

On vaikea päättää mistä aloittaa. Se ei ole helppoa. Kaikki se mennyt aika, jota sanat eivät koskaan tuo takaisin, ja myös kasvot, hymyt, haavat. Silti minun on yritettävä sanoa kaikki. Kaikki se, mikä on kaksikymmentä vuotta painanut sydäntäni. Tunnonvaivat ja suuret kysymykset. Minun täytyy leikata salaisuus auki, kuten patologi avaa vatsan, ja upottaa siihen käteni, vaikkei se muuttaisikaan mitään.

Kiinnostuksen herättävä aloitus, joka kertoo aloittamisesta, kertomaan ryhtymisen vaikeudesta. Kun aihe on raskas, ei vaikeaa ole pelkästään tapahtumien paljastaminen kuulijalle – vaikeinta on itse kohdata tarina, jonka aikoo kertoa. Claudelin romaanissa kyse on lapsen kuolemasta. – Jos aihe on kertojalle helpompi, näkökulma aloittamisen vaikeuteen muuttuu. Luultavasti tyyli nousee päällimmäiseksi ongelmaksi: siis miten aloittaa? Kysymyksen voi kasvattaa mielessään niin suureksi, ettei saa aloitetuksi yhtään mitään.

Romaanien kirjoittamisen alkuvaikeuksista en tiedä mitään, mutta niiden alkujen lukemisesta paljonkin. Ei lukemisen aloittaminenkaan aina mitään herkkua ole. Kun tarttuu uuteen kirjaan, joutuu kohtaamaan itselleen vieraan ihmisen kielellisen todellisuuden, jossa maailma saattaa näyttää aivan erilaiselta paikalta, kuin mihin itse on tottunut – vaikka kirjailija kuvaisi tuttua kaupunkia, arkisia tilanteita. Tietysti juuri tämä on myös kirjojen lukemisen suurinta nautintoa, mutta ei kaikille. Monet paljon kirjoja ahmivat jumittuvat yhteen genreen (esim. dekkarit tai suomalainen realismi), vähän niin kuin ne, jotka käyvät joka vuosi samassa lomakohteessa tai syövät automatkoilla aina ABC-ketjun tarjoilemaa metsästäjänleikettä. Ja mikäs siinä: pääsee heti jyvälle, mistä oikein on kyse, ja voi keskittyä olennaiseen eli viihtymiseen / tarpeen tyydyttämiseen.

Kieltämättä aivot menevät hetkellisesti solmuun, jos Claudelin romaanin luettuaan tarttuu tyylillisesti hyvin erilaiseen teokseen, vaikkapa Mikko Rimmisen Pussikaljaromaaniin (2005, Teos):

Sinä ehkä sinänsä arvottoman päivän kituliaana aamunkoina esitettiin kesäteatterissa jo rahvaankuvaelmaa suurella sydämellä ja harrastuksella.
       Nouseva aurinko langetti jostain yläilmaikkunasta tytisevän heijastuksen kadun toiselle puolelle. Epävakaassa valokeilassa nojasi vino äijä kävelykeppiin ja odotti.
       Sillä oli umpimähkäisesti paikallispuudutetun näköinen naama joka vähän väliä jotenkin pisteittäisesti kouristui silmäkulman tai suupielen tai leuassa tuikkivan ajoksen kohdalla. Ne olivat sen verran sattumanvaraisia liikkeitä että niitä olisi ehkä ollut mukavampi katsella, jos ne olisivat noudattaneet jotain symmetrialainsäädäntöä ja esiintyneet vähän stereoisemmalla ja siten mutkattomammin omaksuttavalla tavalla.

Vähitellen silmä ja ymmärrys kuitenkin tottuvat hieman pidempään lauseeseen ja omalaatuiseen havaitsemisen tapaan, löytävät oikean rytmin ja fiiliksen. – Ja jos ei tolkku ole syntyäkseen, aina voi kirjan jättää kesken ja siirtyä johonkin toiseen. Ei kirjat maailmasta lukemalla lopu.

Lopuksi pyydän anteeksi tämän kirjoitukseni aloitusta, joka tahallisesti harhauttaa lukijaa. Pitää kyllä paikkansa, että olen viime päivinä lukenut romaanien aloituksia – varmasti yli sata – etenemättä niissä sen pidemmälle. Syynä ei kuitenkaan ole kyllästyminen tai henkinen laiskuus (sitäkin on kyllä esiintynyt) vaan Kaisa Neimalan ja Jarmo Papinniemen teos Aloittamisen taito (2010, Avain), jossa esitellään helposti lähestyttävällä ja silti (tai ehkä juuri siksi) innoittavalla tavalla niin maailman kuin Suomen kirjallisuuden erilaisia aloituksia. Siitä nuo edellä siteeratutkin aloitukset on poimittu.

Kirjaan tutustuminen kannattaa jo ihan vain siitä ilosta, että pääsee antamaan nasevan vastauksen,  jos  joku utelee kahvipöydässä viime aikojen lukemuksista. Syntyy mukavan hölmistyneitä ilmeitä, kun tokaisee: ”Joo, olenhan minä lukenut aika monta, ja vielä useampia olen aloitellut. Viime viikonloppunakin luin parista sadasta romaanista alun, mutta siihen se sitten aina tyssäsi.”

Read Full Post »

Lukukirja

Lukiessa tulee usein mieleen jokin toinen, aiemmin luettu kirja. Yhdistävä tekijä voi olla yhteinen aihe, näkökulma, tunnelma tai vaikkapa pieni yksityiskohta. Tällaiselle aiempia lukukokemuksia mieleen palauttavalle prosessille löytynee hienompiakin nimityksiä – omassa jargonissani kutsun sitä arkisesti ’kirjahyppelyksi’.

Itse harrastan melko tietoista kirjahyppelyä, sillä omien lukukokemusten yhdistelyssä toimii hyvin tuo vanha totuus: 1 +1 on enemmän kuin kaksi. On harrastuksessa varjopuolensakin: toisinaan luetun kirjan herättämät assosiaatiot ja kysymykset saattavat muodostua rasitteeksi, jopa pakkomielteeksi, josta voi pelastua vain tiukalla itsehillinnällä. Jos siinä ei onnistu, on lähdettävä kirjastoon etsimään vastausta usein johonkin aivan naurettavaan yksityiskohtaan (esim. onko jonkin dekkarisarjan päähenkilöllä silmälasit vai ei – ja tietysti laajempana jatkokysymyksenä: ketkä lukemistani dekkarisankareista käyttivätkään silmälaseja?).

Termi ’kirjahyppely’ ei kepeydessään ja epämääräisyydessään ehkä tee aivan oikeutta Kaisa Neimalan ja Jarmo Papinniemen kirjoista kertovalle teokselle Lukukirja (2008, Otava), mutta käytän sitä silti. Lukukirjassa kirjahyppely ei tosin ole samanlaista mielivaltaista ajatuspoukkoilua kuin omat lukukokemukseni parhaimmillaan/pahimmillaan, vaan se on tarkkaan harkittu ja jäsennelty opas kirjavinkkejä etsivälle lukijalle. Teos on jaettu kymmeneen lukuun, joissa jokaisessa esitellään kirjoja johonkin teemaan, aiheeseen tai näkökulmaan liittyen. Kunkin luvun aihe (esim. syntymä, rakkaus, kuolema, kauhu, suomentajat) tarjoaa punaisen langan, jota seurailemalla esitellään nopeita väläyksiä kirjoista. Siirtymät teoksesta toiseen herättävät mielenkiintoa ja pitävät sitä myös yllä, sillä Lukukirjan kirjoittajat rinnastavat kirjoja yllätyksellisesti – tuntuu siltä, että perinteisiä asetelmia vältetään tarkoituksellisesti, välillä ehkä liikaakin.

Joka luvusta löytyy tuttuja teoksia ja omia kirjasuosikkejanikin. Esimerkiksi syntymää käsittelevässä luvussa on kuvattu yksi Hemingwayn tunnetuimmista novelleista, Intiaanileiri. 1900-luvun alkuun sijoittuvassa tarinassa poika on lähtenyt lääkäri-isänsä mukaan intiaanileiriin, jossa köyhän intiaaninaisen synnytys on pitkittynyt. Novellissa esitetty keisarinleikkaus alkeellisissa olosuhteissa rinnastetaan Neimalan ja Papinniemen kirjassa Kerstin Ekmanin romaanin Herran armo vastaavanlaiseen episodiin, jossa nuori kätilö joutuu kiperään tilanteeseen ruotsalaisessa erämaakylässä. Hemingwayn tuotannosta olen valtaosan lukenut, mutta Ekman on vieras: nyt kuitenkin kiinnostuksen kipinä syttyi. – Kirjahyppely suoritetaan tyylillä: näiden kahden rujon synnytyskuvauksen jälkeen lisätään joukkoon hiven huumoria, kun kerrotaan, kuinka Anna-Leena Härkösen romaanin Heikosti positiivinen moderni kertoja meikkaa vielä ennen sektioon lähtöä. Ei ilman ripsiväriä voi synnyttää. Ero Hemingwayn ja Ekmanin kuvauksiin on melkoinen.

Parhaimmillaan yllätyksellisyys ja näkökulman terävyys on luvussa Lue ja kauhistu, joka alkaa klassisten kauhukertomusten kuvauksilla. Edgar Allan Poen Kootut kertomukset ja Robert Louis Stevensonin Tohtori Jekyll ja herra Hyde ovat kuitenkin vain johdatusta aiheeseen, sillä kauhua löytyy Lukukirjan mukaan muualtakin kuin 1800-luvun kauhuromantiikasta:

Mutta pimeyden voimien esiin astumiseen ei tarvita taikajuomaa tai täysikuuta, vaan kauhu on kauhistuttavimmillaan silloin, kun lukija joutuu vastatuksin tavallisessa ihmisessä piilevän pimeän ulottuvuuden kanssa. Inhimillinen pimeys johtaa sotiin, kansanmurhiin, kenties koko maailman loppumiseen. Näistä koko ihmiskuntaa koskettavista aiheista kertoviin kirjoihin palataan tämän luvun loppupuolella. Sitä ennen paneudutaan kauheuksiin, jotka ovat mittakaavaltaan pienempiä mutta kokemuksellisesti kaikkein kauhistuttavimpia – siihen, kun oma läheinen osoittautuu pahaksi.

Tämän pohjustuksen jälkeen esitelläänkin sarja varsin tylyjä, mutta teemaan oivallisesti sopivia lukuvinkkejä, kuten Lionel Shriverin Poikani Kevin, William Goldingin Kärpästen herra, Arto Salmisen Kalavale, José Saramagon Kertomus sokeudesta, Juha Seppälän Hyppynaru, Minna Canthin Anna-Liisa … – Näkökulma kauhuun on hyvä: mitään Stephen Kingiä en jää kaipaamaan – no, ehkä Hohtoa hiukan.

Kauhussa tällainen ”toisenlainen” tapa tarkastella aihetta on hyvä ratkaisu, mutta sitä kaikkein klassisinta kirjallisuuden teemaa tarkastelevassa luvussa Lue perusasioista: rakkaus yllätyksellisyys herättää minussa kapinahenkeä. Luku nimittäin alkaa melko karuilla rakkauskuvauksilla: Juhani Ahon Yksin (jossa päähenkilö päätyy hakemaan lohtua yksinäisyyteensä bordellista), Märta Tikkasen Kaksi (omakohtainen, ei kovinkaan ruusuinen parisuhdekuvaus), Juhani Ahon Juha (suomalainen kolmiodraama synkimmillään) ja Sofi Oksasen Puhdistus (olen tosin lukenut vain näytelmäversion, mutta siinä ainakin rakkaus sai varsin julmia, ahdistavia sävyjä). – Yllätyn purnauksestani itsekin: minäkö jään kaipaamaan jotakin perinteisempää? Paljastuuko kyynisestä jätkästä sittenkin romantiikan nälkä ja hempeyden kaipuu?

Rauhoituttuani ja asiaa hetken harkittuani mietin, että ei olisi järkevää ryhtyä esittelemään tällaisessa ”kirjahyppely”-teoksessa maailmankirjallisuuden suuria rakkauskertomuksia: sellaiseen pystyy kuka tahansa kirjallisuusbloggaajakin. Lukukirjassa ei tavoitella kokonaisvaltaisia tulkintoja, vaan syntymä, rakkaus ja kuolema esitetään monisäikeisinä teemoina, joista hyväkin teos pystyy esittämään vain pienen palan kerrallaan. – On lukuvinkeissä yksi suuria rakkauskertomuksiakin omalla tavallaan lähestyvä teos: A. S. Byattin Riivaus, joka edelleen odottaa lukemistaan kirjahyllyssäni. On odottanut jo pari kuukautta, ja pian saattaakin käydä niin, että en uskalla sitä enää edes aloittaa. Kirjaa on kehuttu niin paljon, että en haluaisi pettyä.

Ristiriitaisia ajatuksia herättää myös viimeinen luku, jonka otsikkona on Lue ja häikäisty. Pidin muuten melko neutraalista otteesta, jolla Lukukirjassa kirjoja käsitellään. Viimeinen luku kuitenkin poikkeaa kaavasta, sillä se arvottaa, ja vieläpä suhteessa täysin subjektiiviseen kokemukseen, jota ei oikein voi tarkastella millään esteettisellä asteikolla. Lukuun on valittu 12 sinänsä hienoa kirjailijaa, joiden tuotannosta kyllä itsekin olen löytänyt häikäiseviä paloja. Mutta en esimerkiksi Sirkka Turkalta, jonka tuotannosta Lukukirjaan ”häikäiseväksi esimerkiksi” valittu runo Vaikka on kesä ei minua juuri häikäise. Ja Veijo Mereltä lainatusta romaanikatkelmasta en tällä kertaa/tässä mielentilassa tavoita kauneutta, jonka häikäisevään vaikutukseen kirjoittajat viittaavat (loppu Meren romaanista Everstin autonkuljettaja):

Taivaalla oli pilviä. Tämä oli tyypillinen keskikesän päivä. Aamulla ei ollut pilvenhattaraakaan. Joskus kahdeksan aikaan näki ensimmäiset pilvet, ne olivat pieniä ja lähellä horisonttia. Aamupäivän kuluessa ne lisääntyivät. Yhdentoista aikaan niitä oli kolme neljä kehää ja ne olivat isompia. Keskitaivas oli vielä vapaa. Puolen päivän jälkeen niitä on tasaisesti yli koko taivaan. Iltaan mennessä ne katoavat, niin ettei jää kuin yksi nyrkinkokoinen pilvi auringonlaskun eteen. Se tummuu illan hämärtyessä. Taivas kukkii.

Lukukirjassa katkelmaa kuvataan ”liikuttavan kauniiksi” lopetukseksi. Joskus nuorempana ihailin Merta ja vannoin lyhyen lauseen nimeen. Välillä vieläkin, mutta nyt kuitenkin piru iskee: tekisi mieleni lukea lainaus lyhyine lauseineen jonkinlaisena suomalaisen modernin proosan parodiana. Mutta kun se ei ole parodiaa, vaan sitä itseään. Kauneutta ja liikuttavuutta tekstissä henkii ainoastaan nuo kaksi pilkkua, joiden merkitystä ja sanomaa jään pohtimaan: varsinkin tuota ensimmäistä, joka tuntuu hauraalta yritykseltä rikkoa pisteiden rytmittämä takova tyyli. – Kokemuksesta kuitenkin tiedän, että vaikka tällä hetkellä pitkä virke soljuu tajunnassani sulavammin ja kutittelee lonkeroillaan aivonystyröitäni ihastuttavammin, lyhyen lauseen aika koittaa vielä uudelleen. Silloin Meri koukuttaa taas – ja häikäiseekin, luultavasti.

Vaikka viimeisen luvun ”häikäistymisen” näkökulma ärsyttääkin, pidän siitä, että kirjoittajat kirjan lopussa tavallaan paljastavat itsensä. Superlatiivien käyttö tuo kirja-alan ammattilaisina ja kriitikkoina tunnetut kirjoittajat lähemmäksi lukijaa: kriitikkokin nauttii ja kokee kirjallista hurmosta eikä pelkästään kylmän analyyttisesti kääntele sivuja. Tosin Neimala ja Papinniemi häikäistyvät Lukukirjassaan lähinnä hyvistä, nimekkäiden laatukirjailijoiden teoksista. Jäinkin kaipaamaan joukkoon marginaalisempaa häikäistymisen kohdetta, jotakin ”epäsopivaa” teosta, jota kavahtaisivat niin akateemiset kirjallisuussalongit kuin vaihtoehtorunoilijoiden seurueet. Vai voiko senkin ajatella olevan jonkinlaista rohkeutta, että myöntää kirjallisuusmakunsa noudattelevan kotimaisen laatukirjallisuuden huippua?

Kaiken kaikkiaan Lukukirja on mainio opus kirjallisuuden harrastajalle. Erityisenä ansiona pitäisin sitä, että päähuomio on uudemmassa kirjallisuudessa – klassikoita tarjoillaan vain mausteeksi. Niinpä Neimalan ja Papinniemen kirjahyppelyssä on ajankohtainen, tuore näkökulma lukemiseen.

Read Full Post »

%d bloggers like this: