Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘jean-philippe toussaint’

9.7. maanantai

Auringonnousun jälkeen lähtee laivamme Piranin satamasta. Luovumme hetkeksi omatoimisuudesta ja antaudumme täysin seuramatkalaisen rooliin. Merimatka Adrianmerellä ei alun perin kuulunut matkasuunnitelmaan, mutta alkureissullamme on jäänyt niin paljon rahaa säästöön, että pieneen huikentelevaisuuteen on varaa. Sitä paitsi matka meriteitse on myös jonkinlainen kunnianosoitus menneiden aikojen merenkulkumahdille, Venetsialle, jonka laivasto hallitsi aikoinaan Välimerta.

Paalujen varaan rakennettu kaupunki todellakin kirjaimellisesti kohoaa merestä. Rakennuksien paljous hätkähdyttää – ja millaisten rakennusten! Lähestyessämme Venetsiaa laiva hidastaa kulkuaan, sillä vilkkaan meriliikenteen aiheuttamaa eroosiota on pakko ehkäistä. Verkkainen eteneminen ei kuitenkaan haittaa, päinvastoin: kirkkojen ja palazzojen upeat julkisivut ja silhuetit tarjoavat ihasteltavaa mereltä saapuville matkustajille jo kaukaa. 

Venetsia-aiheisia kirjoja on runsaasti, onhan kaupunki taideaarteineen aina kuulunut kulttuuriväen pakollisiin kohteisiin. Monet kirjailijatkin ovat vierailleet Venetsiassa ja saaneet sieltä innoituksensa. Venetsia-kirjallisuuden helmiä on Joseph Brodskyn esseistinen Veden peili (1992, suom. Marja Alopaeus, 1994, Tammi), jossa viisikymppinen kirjailija summaa Venetsia-kokemuksiaan usean vuoden ajalta. Kirjassa vesi-elementti nousee hallitsevaksi teemaksi. Erityisesti Brodsky kuvaa talvista Venetsiaa, sillä kirjailijan lukuisat vierailut sijoittuvat yleensä turistikauden ulkopuolelle, joulun tienoille, jolloin sumu ja jäytävän kostea kylmyys verhoaa kaupungin syleilyynsä. Brodsky ihailee talvista Venetsiaa, hänen mielestään kauneus alhaisissa lämpötiloissa on todellista kauneutta. Ja toisaalta, kuten Brodsky varsin kuvaavasti kirjoittaa:

En missään tapauksessa tulisi tänne kesällä, en edes pyssyllä uhattuna. Siedän hellettä kovin huonosti, hiilivetyjen ja kainalokuoppien valtoimia päästöjä vielä huonommin. Shortsiasuiset laumat, varsinkin saksaksi hirnuvat, käyvät myös hermoilleni, yhtä lailla sen vuoksi, mitä heidän liikkuvuutensa ja kaikki sitä lietsova ilmentää, kun sen vastakohtana on marmorin värähtämättömyys.

Turisteja on todellakin käsittämätön määrä. Ja helle yllyttää lämpöhalvausta etsimään uhreja vellovan ihmismassan värähtelevästä kuumuudesta. Kun kävelee Euroopan kuuluisimman ulkoilmamuseon katuja, on mielessä varsin ristiriitaiset tunteet: toisaalta haluaisi heti pois tästä pätsistä, banaalien turistiorgioiden keskeltä, ja toisaalta haluaisi viettää täällä ikuisuuden, käydä läpi jokaisen rakennuksen, taidemuseoiden aarteet, nähdä pimeyden laskeutuvan ja valojen syttyvän, vuodenaikojen vaihtuvan …

Vanhan kaupungin keskustassa, Piazza San Marcolla, tuhannet pulut ”isännöivät” turisteja. Pulujen välissä ihmisjonot kiemurtelevat tuskaisan hitaasti Pyhän Markuksen kirkon (kuvassa näkyvä rakennus) runsaita kultauksia ihastelemaan. Päädymme yksimieliseen ratkaisuun: tässä kuumuudessa meille riittää pelkkä jonon näkeminen.

Ei ole mikään ihme, jos Venetsia vajoaa: ihmismassojen askeleet nuijivat kaupungia päivittäin syvemmälle mutaan. Samaa ilmiötä pohtii myös Jean-Philippe Toussaintin romaanin Kylpyhuone (1985, suom. Mirja Bolgar, 1987, Wsoy) päähenkilö, joka Venetsiaan kyllästyneenä pyrkii omalta osaltaan vauhdittamaan kaupungin tuhoa:

Kävelin pää painuksissa, kädet takin taskuissa , ja painoin askeleni katukäytävään auttaakseni kaupunkia vajoamaan neteen. Joka kerta kun menimme portaita alas hypppäsin huomiota herättämättä alemmilta askelmilta tasajalkaa maahan, odotin Edmondssonia portaitten juurella ja pyysin häntä tekemään samoin.

Venetsian tilanne on edelleen kriittinen, mutta ei enää niin paha kuin joitakin vuosikymmeniä sitten. Suojelutoimilla on saatu vajoamista vähennettyä. Toisaalta, jos ilmastonmuutos etenee ja kauhukuvat jäätikköjen sulamisesta toteutuvat, pyyhkii merivesi joka tapauksessa Venetsian olemattomiin.  

Kalliiseen yhden päivän ”pakettimatkaamme” sisältyy gondoliajelu. Nuorempana olisin kriittisesti sanonut ”ei” mokomalle humpuukille ja pitänyt sitä typerien turistien naurettavana rahastuksena. Onneksi nuo ajat ovat onnellisesti takana, ja osaan nykyään ottaa ilon irti hauskoista kokemuksista turhia murisematta. Vaikka gondolit todellakin ovat nykyisin pelkkää rahastusta (kierros saattaa maksaa muutaman hengen seurueelle turistikautena jopa 150 euroa), ovat ne kuitenkin ikivanha, perinteikäs kulkuväline Venetsiassa. Ennen gondoleita käyttivät paikallisetkin, mutta kuten Brodsky kirjoittaa:

Vain ulkomaalaisilla turisteilla, ja äveriäillä, on siihen varaa. Tämä selittää gondolimatkustajajien keski-iän: 70-vuotias voi silmää räpäyttämättä panna menemään kymmenesosan opettajan palkasta. Nämä ränstyneet Romeot ja heidän tutisevat Juliansa ovat poikkeuksetta surullinen ja kiusallinen näky, ellei suorastaan aavemainen. Sillä nuorille, eli niille joille tällainen ajelu olisi paikallaan, gondoli on yhtä saavuttamaton kuin viiden tähden hotelli.

Tässä kohdin olen Brodskyn kanssa hivenen eri mieltä. On totta, että gondoleissa näkyy olevan paljon kypsään keski-ikään ehtineitä, mutta haittaako tuo. Aika on purrut kapeiden kanavien varrella olevien rakennusten seiniin, ja jotenkin syntyy molemminpuolinen kunnioituksen tunne, kun ikäihmiset lipuvat hiljalleen gondoleissaan vanhojen rakennusten välissä. Minun on kuitenkin päästävä gondolille jo nyt, sillä tuskin jaksan tähän paahteeseen tulla 70-vuotiaana – ja talvella taas todennäköisesti reuma estäisi kosteassa kanavassa veneilyn. Pulitamme normaalia lyhyemmästä reissusta 54 euroa. Samassa gondolissa on toinen kolmihenkinen perhe, joka maksanee saman summan. Ajelu kestää vaivaiset 22 minuuttia, mutta on poikkeuksellisuudessaan hintansa arvoinen.

Gondolista käsin voi tarkastella kanavien varsien yksityiskohtia. Ja näihin kanaviin ja siltoihin liittyy myös paljon tarinoita. Etsiessäni kirjakaupasta kotiin viemiseksi venetsialaista marmoroitua kirjepaperia (taas turistiklisee …) tulen ostaneeksi Venetsiaan sijoittuvia kummitustarinoita sisältävän kokoelman. Kertomuksista jotkut vaikuttavat tutuilta, ehkäpä ne ovat yhteisen eurooppalaisen kummitustarinaperinteen muunnelmia, mutta joka tapauksessa paikallisväri tehostaa niiden vaikutusta. Öiset kanavat ja sumuiset sillat: hitaasti vajoava kaupunki vanhoine rakennuksineen on kuin tehty aavetarinoille. Rapistuneet nimilaatat ja lukuisat barokki/goottihenkiset yksityiskohdat rakennuksissa korostavat vaikutelmaa.

Venetsian ihmeistä tulee yhdessä päivässä nähtyä vain murto-osa. Tänne on tultava uudelleen, ja ehkä juuri talvella kuten Brodsky. Eikä ole syytä jätättää takaisin tulemista eläkeikään: saattaahan olla, että kolmenkymmenen vuoden kuluttua San Marcon aukiolla lainehtii meri, joka jo nyt toisinaan tulvii sinne silloin tällöin niin, että ainakin paikallisilla kiiltonahkakengät vaihtuvat saappaisiin. – Venetsiasta lähdettyämme ehdimme laivalla takaisin Piraniin juuri ennen auringolaskua, joka pilvien lomasta värjää meren punaiseksi.

(kuvat: tinkatinka)

Read Full Post »

%d bloggaajaa tykkää tästä: