Alkuja: Katoamispiste

Jokin naisessa kiinnitti huomioni jo kaukaa. Ehkä se oli hänen tapansa kävellä, vähän arvaamaton, horjuva, niin kuin hän olisi joka askeleella joutunut päättämään uudestaan matkansa suunnan. Tai ehkä vaikutelma johtui vain lokakuiseen ilmaan sopimattomista kengistä, korkeista koroista, jotka linksuivat kun hän väisteli vesilammikoita, pyrki tuulisella Bulevardilla eteenpäin; silloin oli satanut jo monta päivää.

Näin alkaa Joel Haahtelan romaani Katoamispiste (Otava, 2010), yksi tämän vuoden Finlandia-ehdokkaista. Kertojana on psykiatri, joka alkukohtauksessa on juuri tulossa vastaanotoltaan. Millä tavalla psykiatri katsoo ihmisiä? Millaisia päätelmiä hän tekee mielessään, jos joku kävelee epävarmasti, horjuvasti? – Syntyy vaikutelma, että kertoja joutuu työpäivän jälkeen ravistelemaan ammattiroolinsa harteiltaan: ei kaikkea toimintaa pidä arvioida psykologisesti. Naisen horjuvaan kävelytapaan on syynä todennäköisesti epäkäytännölliset kengät.

Tosin Anita Konkka tarjoaa blogissaan  toisenlaisen tulkinnan naisen horjahtelulle. Lainaan kirjoitusta hieman pidemmin, sillä Konkka tiivistää samalla hyvin romaanin lähtökohdat:

Kertojaminä tapaa kadulla sattumalta pariisilaisnaisen nimeltä Magda, joka etsii Paul Rouxia, kadonnutta ex-miestään Helsingistä. Magdan olemuksessa on minun mielestäni jotain samaa kuin Raijassa, ehkä sama tapa kävellä: ”vähän arvaamaton, horjuva, niin kuin hän olisi joka askeleella joutunut päättämään uudestaan matkansa suunnasta.” Madga johdattaa kertojan jäljittämään sekä Paul Rouxia että Raijaa, jonka Häiriö maisemassa -romaanin ranskankielisen käännöksen Magda on löytänyt miehensä asunnosta ja ottanut mukaansa matkalukemiseksi.

”Raija” on Konkan ystävä kirjailija Raija Siekkinen, jonka persoonasta Haahtelan faktaa ja fiktiota yhdistelevässä romaanissa muodostuu jonkinlainen kuva. Käsittääkseni Haahtela ei kuitenkaan ole henkilökohtaisesti tuntenut Siekkistä, joten kahden ensimmäisen virkkeen synnyttämä mielikuva saattaa olla tahaton. Ja toisaalta, muistikuvat ovat niin henkilökohtaisia, että täytyy huomioida tuo Konkan lisäämä ehkä: ”jotain samaa kuin Raijassa, ehkä sama tapa kävellä”.

Kuten edellä olevasta lainauksesta käy ilmi, pian paljastuu, että nainen, siis Magda, on ranskalainen. Sitä lukija ei voi ensimmäisistä virkkeistä päätellä, mutta ei naisen kansallisuus toisaalta yllätäkään. Haahtela aloittaa romaaninsa yksityiskohdalla, joka kuuluu elokuvien ja mainosten perusteella kulttuurisen pukeutumisen stereotypioihin: kadulla kävelee ranskatar, korkeissa koroissaan. Ilmeinen sopimattomuus synkeän suomalaiseen syyssäähän täsmentää vierauden ja vierasmaalaisuudenkin tunnelmaa.

Ja eihän ranskattarelle sovi mikään vähäpätöisempi katu kuin Bulevardi. Bulevardi on ranskan kielestä lainattu käsite, joka tuo mieleen Pariisin bulevardit. Ja tietenkin nainen on kotoisin Pariisista. – En oikein osaa päättää, miten pitäisi suhtautua aloitukseen, jossa pariisilaisnainen kävelee korkeissa koroissaan pitkin Bulevardia. Vaikka onhan tuollainen klisee omalla tavallaan hauska, varsinkin kun se on piilotettu kaikkien näkyville heti kirjan alkuun – kovin moni lukija ei sen kliseisyyttä ehkä tule tarkemmin ajatelleeksi.

——–

Mutta miksi Joel Haahtelan romaanin kertoja huomioi naisen? Miksi hän ei työpäivän uuvuttamana marssi pää kyyryssä kotiinsa niin kuin muutkin helsinkiläiset? Ehkä hänessä on ripaus flanööriä, bulevardeilla maleksivaa kuljeskelijaa, joka aistii ja kokee ympäröivää kaupunkia. – Voi olla niinkin, mutta vastaus on huomattavasti yksinkertaisempi. Romaanin kertoja on paitsi psykiatri niin myös kirjailija – aivan kuten Haahtelakin on sekä kirjailija että lääkäri. Ja jos psykiatrin on vaikea irrottautua roolistaan, niin kirjailija tuskin edes haluaa: hän havainnoi maailmaa, tarkkailee ihmisiä, huomaa yksityiskohtia, maistelee tunnelmaa jne. Muuten jää kirjat kirjoittamatta.

Read Full Post »

Lumipäiväkirja

Lumisateessa on jotain epätodellista. Kun katsoo ylös, ei välillä ole aivan varma, putoavatko hiutaleet vai syöksyykö itse niitä kohti. Pyörre imaisee hetkeksi mukaansa, mielikuvitus tempoo painovoimaa vastaan, kantapäät irtoavat maasta. Voimakkaimmillaan kokemus on silloin, kun ensilumi saapuu loppusyksyn ankeuteen, muuttaa mustan valkoiseksi – lumi peittää maiseman ensin pieninä laikkuina, jotka vähitellen kasvavat toisiinsa kiinni, ja lopulta se valtaa näkymän kokonaan.

Minun todellisuudessani lumisade saa aikaan murtuman. Ehkä juuri siksi se mielestäni korostaa kaunokirjallisuudessa fiktion ominaisluonnetta enemmän kuin mikään muu säätila. Tämän lumiromantiikkani vuoksi jo Joel Haahtelan uusimman romaanin nimi, Lumipäiväkirja (2008, Otava), on minulle pieni elämys. – Kirja alkaa nimensä mukaisesti:

Joulukuun 15. päivänä, kuukausi sen jälkeen kun olin palannut työhön pitkän sairasloman jälkeen, alkoi lumisade. Oli varhainen aamu ja lumihiutaleet leijuivat ikkunan editse, putoilivat ikkunalaudalle, laskeutuivat alas kadulle, jota peitti jo ohut harso.

Lumisateella on hyvä alkaa tarina. Siihen liittyy selvästi odotusta ja mahdollisuuksia, mutta kuitenkin hyvin hienoviritteisiä, sillä vaikka lumisade muuttaa miljöötä ja tuo esiin uusia näkökulmia, niin varsinaisesti mikään ei muutu eikä mitään mullistavaa tapahdu. – Lukijan on kuitenkin syytä olla varovainen ennakko-odotuksissaan, koska lumisade saattaa johtaa mihin vain kaksinaisen luonteensa takia: lumi on elementtinä yhtä aikaa pehmeä ja kova, kylmä ja lämmin, kevyt ja raskas, ilmava ja tukahduttava, iloinen ja surumielinen. Jo lumihiutaleiden fyysinen olemuskin henkii ristiriitaa: hiutaleet näyttävät kieppuvan taivaalta täysin sattumanvaraisesti, mutta niiden muoto on kuitenkin säännönmukainen, vaikkakin yksilöllinen. Ja lumihiutaleen kauneus on tavallaan vain hämäystä, sillä lumihiutale on muotoutunut jääkiteestä, joka taas on muodostunut pölyhiukkasen ympärille (mistä seikasta romaanin kertojakin muistuttaa).

Lumipäiväkirjan kertoja on kuusikymppinen oikeustieteen professori. Opiskeluaikoinaan Heidelbergissa hän seurusteli jonkin aikaa Sigridin, saksalaisen opiskelijatytön, kanssa. Myöhemmin 70-luvulla Sigrid liittyi Punaiseen armeijakuntaan, saksalaiseen terroristijärjestöön, ja osallistui sen toimintaa. Sigrid jäi kiinni ja tuomittiin. 15. joulukuuta, lumisateen alettua, kertoja huomaa lehdestä artikkelin, jossa kerrotaan Sigridin päässeen vapaaksi 26 vankilavuoden jälkeen. – Lehtiartikkeli herättää vanhat muistot ja palauttaa mieleen kysymykset siitä, miksi nuoruuden rakastetusta tuli terroristi ja olisiko suhdetta pitänyt jatkaa. Pian kertoja lähteekin matkalle Saksaan, etsimään vastauksia.

Suomessa sataa lunta, Saksassa sataa lunta. Lumisade luo väljää sidosteisuutta tarinaan, sillä siihen palataan aina uudelleen. Haahtelan edellisessä romaanissa, Perhoskerääjässä, käytettiin hieman samanlaista tyyliä: perhosten siipien ohuus ja läpinäkyvyys vilahtivat siellä täällä tarinassa – lepattavina pyykkeinä, henkilöiden haurautena ja läpinäkyvinä pintoina. Lumipäiväkirjassa lumisateella on paljon metafyysisempi ulottuvuus. Selkeimmin se paljastuu kohtauksessa, jossa romaanin kertoja kiipeää talon katolle katsomaan öistä taivasta, lumisadetta:

”… ja samalla tunsin kuinka katto käteni alla alkoi liukua, rakennukset kasvoivat korkeutta, kaukana satoi lunta, toisessa ajassa, hiutale toisensa jälkeen lumen paino liikkui alaspäin; kiteet, joita oli kaikkialla ja joista kaikki muodostui, jotka järjestyivät yhä uudestaan ja taas hajosivat. Ja niin miljoonien kiteiden välke muuttui osaksi sitä minkä näki, jokainen ajatus, halu, toive, edessä näkyvä meri, tyynenä kajasteleva pinta, tuuli, talo, ihmiset ja heidän hapertuvat elämänsä, laivat, jotka lähtivät satamista ja palasivat samoihin satamiin, koska jokainen muisto oli yhtä kuin sen hetkinen teko, jokainen teko liikutti sen hetkistä muistoa …”

Lumipäiväkirja alkaa lumisateesta ja muistelemisesta. Muistot sekoittuvat nykyhetkeen ja saavat aikaan tekoja, teot taas lisää muistoja – näin lumihiutaleiden tanssilla on yhteys kirjan tarinaan ja sen kehittymiseen. Lumisateen kylmässä virrassa kertoja kokee, että ei ole mitään alkua tai loppua, ei pysyvyyttä eikä varmuutta. Tuttu tunne, jonka itsekin olen monesti kokenut tuijotellessani pilviin, kohti ilmassa kieppuvia hiutaleita. – Haahtelan romaani sai minut hieman surumieliseksi, vaikkakaan en oikein osaa selittää miksi. Siinä ei kuitenkaan ole mitään negatiivista, päinvastoin: kirja on onnistunut, jos se saa aikaan tunnetilan lukijassaan.

                                                                ————————

Saa nähdä, tuleeko ensilumi tänä vuonna 15. joulukuuta. Mikäli tulee ollenkaan. Lumen tuloa odotellessaan voi Haahtelan Lumipäiväkirjan lisäksi lukea muitakin lumiaiheisia kirjoja – teemasta voisi kirjoittaa useammankin postauksen. Fantasiakirjallisuuden hienoimpia siirtymiä on hetki, jolloin Lucy löytää vaatekaapin perältä lunta, sitten kokonaisen uuden maailman, Narnian. Jo lapsuuden suosikkeihini kuuluu tietenkin myös Muumipeikko ja taikatalvi: peikko herää kesken talviuntaan lumen peittämässä Muumilaaksossa, jossa kesäiset lainalaisuudet ovat keikahtaneet nurin niskoin. Jack Londonin lumiset erämaaseikkailut – klassikoita. Tai lumi voi luoda dramatiikkaa ja viitekehykset trillerille, kuten Agatha Christien dekkarissa Kuolema lähettää viestin, jossa seurue joutuu lumen saartamaksi – ja joukossa on murhaaja. Niin, ja tietysti mainittava on Peter Hoegin Lumen taju. Ja se, kun Gösta Sundqvist laulaa: ”Helsinki on hetkisen kaunis, kun lunta sataa …”

Read Full Post »

Parnassius phoebus

Joel Haahtelan Perhoskerääjän (2006, Otava)  kertojana on helsinkiläinen mies, joka saa yllättäen perinnön. Romaani ei kerro pelkästään perinnön saajasta vaan myös perinnön antajasta, salaperäisestä saksalaissyntyisestä Henri Ruzickasta. Näiden kahden miehen, elävän ja kuolleen, tarinat kietoutuvat toisiinsa: kertoja (jonka nimeä ei mainita) alkaa selvittää, miksi täysin tuntematon mies on jättänyt hänelle omaisuutensa.

Miksi Henri Ruzicka on alun perin muuttanut Suomeen? Onko miesten välillä olemassa jokin yhteys, jota kertoja ei huomaa tai muista? Ratkaistakseen mysteerin kertojan on lähdettävä matkalle, etsimään kaikuja Ruzickan menneisyydestä eri puolilta Eurooppaa: Saksasta, Alpeilta ja Kreetalta. Oppaanaan hänellä on Ruzickan päiväkirja ja nippu kirjeitä saksalaiselta naiselta, Anna Prinzilta, jonka luokse hän ensiksi suuntaa.

Perhoskerääjä muistuttaa hauskalla tavalla jonkinlaista dekkaria ja toisaalta matkakirjaa. Kertoja etsii vihjeitä ja johtolankoja, haastattelee ihmisiä ja seuraa intuitiotaan, aivan kuin lajityypin klassikkosalapoliisit. Matkakuvaukset Itä-Saksasta, Italian Alpeilta ja Välimereltä luovat kertomukseen vahvaa paikan tuntua. Ja tietysti kertomus on matka henkilökohtaiseen historiaan, josta etsitään identiteettiä vieraalle miehelle ja kertojalle itselleen.

Henri Ruzicka kerää perhosia, minkä kertoja huomaa heti astuessaan perintötaloonsa. Kirjahyllyt ovat täynnä niistä kertovia kirjoja, ja laatikot pursuavat kuolleita perhosia. Kirjan nimi, Perhoskerääjä, on oleellinen, sillä Ruzicka ei ole mikään tavallinen pakkomielteinen ”perhosten keräilijä”: hänelle perhonen – ja nimenomaan harvinainen parnassius phoebus – edustaa myyttistä kuvaa lapsuudesta. Ruzicka menetti äitinsä jo lapsena, ja vahvimman muistikuvansa äidistään hän liittää hetkeen, jolloin hän sai kiinni suuren valkoisen perhosen. Tuon perhosen, parnassius phoebuksen, hän vei isänsä kanssa paikalliselle perhosten keräilijälle. Ja valkoisen perhosen menettäminen yhdistyy äidin menetykseen – henkilökohtainen myytti, jonka takia hänestä tulee perhoskerääjä, katoavaisen hetken tavoittelija.

Joel Haahtelan Perhoskerääjä on nautittava lukukokemus. Erityisesti pidin lukujen lopuista, joissa Haahtela tiivistää aina muutamaan riviin jonkinlaisen lopetuskuvan tai jopa ajatelman. Ne pysäyttävät aina hetkeksi, ennen kuin kääntää sivua ja seuraava luku alkaa. 

1. luvun loppu:

Mies edessäni oli painanut otsansa lasiin, ja vielä pitkään sen jälkeen kun olimme ohittaneet paikan, hän pysyi liikkumattomana. Hänen kasvonsa heijastuivat lasiin, erkanivat kahdeksi; niin kuin meillä kaikilla olisi kaksi mahdollista elämää.

 14. luvun loppu:

 Ehkä minun ei olisi pitänyt nukkua, mutta kaikki uni mikä oli kerääntynyt minuun sai vallan, ja nukahdin hänen viereensä, enkä nähnyt unia, en kuullut ääntä, en nähnyt valoa. Niin kuin joskus unessa katoaa maailmasta, ja se lakkaa hetkeksi olemasta.

Read Full Post »