Aurinko

Monissa viime vuosikymmeninä julkaistuissa vampyyriromaaneissa auringonvalo on vampyyrille kohtalokasta. Näin ei ole aina ollut, sillä 1800-luvun tunnetuimmissa vampyyrikertomuksissa päivänvalo hidastaa ja heikentää vampyyria, mutta ei tapa. Vaikka Bram Stokerin Draculassa kuunvalo on vampyyreille mieluisinta hohdetta, tavataan kreivi päivänvalossakin joitakin kertoja. Päivisin Dracula ei kuitenkaan niin mielellään liiku, sillä silloin hän on haavoittuvaisempi: esimerkiksi hahmon muuttaminen ei onnistu. Sheridan Le Fanun Carmilla on vampyyri öisin, mutta päivisin hän vaikuttaa hyvin ihmismäiseltä (vaikka nukkuukin pitkään), eikä John Polidorin lordi Ruthvenkaan päivänvalolta piiloudu.

Syy nykyisten vampyyriluomusten valoherkkyyteen saattaa löytyä elokuvista, erityisesti ensimmäisestä vampyyrielokuvasta Nosferatu (1921). Bram Stokerin romaanin juonta jäljittelevän elokuvan lopussa hyveellinen nuori rouva Ellen Hutter (Stokerin romaanihenkilön Mina Harkerin vastine) antautuu tarkoituksellisesti Nosferatulle ja saa tämän unohtamaan lähestyvän aamunkoiton. Ellen kuolee verenhukkaan, mutta uhraus kannattaa, sillä Nosferatu haihtuu auringon noustessa savuna ilmaan ja kaupunki pelastuu.

Ellen Hutterin juoni vampyyrin tuhoamiseksi on tekona paljon vaikuttavampi kuin klassinen ”etsitään päiväpiilo, avataan arkku ja lyödään vaarna sydämen läpi”. Perinteisessäkin vampyyrinmetsästyksessä on kuitenkin puolensa, sillä periaatteessa kuka tahansa voi tappaa vampyyrin, oman henkensä säilyttäen – kunhan ehtii arkulle riittävän ajoissa ennen auringonlaskua. Auringon kulku taivaanrannalta toiselle tuokin vampyyrifiktioon kiehtovan elementin: metsästäjän ja saaliin osat vaihtuvat aina valon ja varjon rajakohdissa. Auringonlasku tekee vampyyrista ylivertaisen saalistajan, auringonnousu taas muuttaa vampyyrin haavoittuvaiseksi ja lepopaikassaan lähes puolustuskyvyttömänä makaavaksi ruumiiksi. Elokuvan tai romaanin tarinan kannalta vampyyrin tarve suojautua auringolta on nerokas ratkaisu, sillä se rajoittaa vampyyrin toimintasädettä ja antaa ihmisille mahdollisuuden tuhota muuten ylivertainen peto.

—   —   —   —   —

Haavoittuvuus päiväsaikaan on syy sille, että vampyyrit usein kirjoissa pyrkivät salaamaan todellisen luontonsa. Vampyyrien olemassaolon paljastuminen olisi heille kohtalokasta, sillä eri valtioiden armeijat, poliisit, kirkkokunnat ja järjestöt pystyisivät mobilisoimaan tehokkaan metsästyskampanjan, eivätkä vampyyrit voisi päivisin tehdä muuta kuin maata arkussaan ja toivoa parasta. – Jos vampyyrit eivät olisi voimattomia auringonvalossa, he voisivat kaikessa rauhassa ottaa maailmanherruuden. Tätä selventää ikivanha vampyyri Marius nuorelle  ja kiihkeälle Lestatille Anne Ricen romaanissa Vampyyri Lestat (1985, suom. Hanna Tarkka, 1993, Otava):

     ”Mutta ovatko ihmiset oikeasti vaarallisia? Heitähän on niin helppo pettää?”
     ”Totta kai he ovat vaarallisia. Ihmiset voisivat pyyhkäistä meidät olemattomiin, jos he todella ymmärtäisivät, mitä me olemme. Hehän voisivat jahdata meitä päiväsaikaan. Älä ikinä aliarvioi sitä ihmisten ainoaa etua. Jälleen kerran voi sanoa, että vanhojen vampyyrijoukkioiden säännöissä on oma viisautensa. Älä ikinä kerro meistä kuolevaisille. Älä ikinä kerro ihmiselle, missä sinä nukut tai missä joku muu vampyyri nukkuu. On sulaa hulluutta kuvitella, että me voisimme hallita kuolevaisia.”

Monissa nykyisissä vampyyrikirjoissa onkin otettu tämä salaamisen tarve huomioon, ja usein tarinan logiikkaan kuuluu, että vampyyrit itse huolehtivat turvallisuudestaan jopa eliminoimalla oman rotunsa liian huomiota herättäviä häiriökäyttäytyjiä. Ricen vampyyrisarjassa Lestat on kiinnostava hahmo, sillä hän kärjistää tilannetta perustamalla lopulta vampyyrirokkia soittavan bändin ja julistaa olevansa aito vampyyri. – Niissäkin vampyyrifiktion maailmoissa, joissa vampyyrit ovat tulleet ”esiin arkuistaan” ja saavuttaneet jonkinlaisen yhteiskunnallisen hyväksynnän, ongelma päiväpiilosta säilyy. Jos vampyyri on riittävän viisas, ei hän edes lain suojan saatuaan luota ihmisiin vaan edelleen salaa nukkumapaikkansa. Näin tekee esimerkiksi Charlaine Harrisin Sookie Stackhouse -sarjan Bill kaivautuessaan levolle vanhan hautausmaan multaan (ainakin romaanissa Veren voima on tällainen kohtaus, romaanien pohjalta tehdyssä tv-sarjassa True Blood Bill taitaa nukkua hieman siistimmin lautaverhoillussa kolossaan).

—   —   —   —   —

Kaikki vampyyrit eivät voi nauttia sellaisesta elintasosta kuin kreivi Dracula. Ne, joilla ei ole linnoja tai sukukartanoita, joutuvat elämään samanlaisissa olosuhteissa kuin tavalliset kansalaiset. Vampyyri saattaa joutua pitämään päiväpiilonaan niinkin epäkauhuromanttista paikkaa kuin ruotsalaisen lähiöasunnon kylpyhuonetta. John Ajvide Lindqvistin romaanissa Ystävät hämärän jälkeen (2004, suom. Jaana Nikula, 2008, Gummerus) kuvataan koulukiusatun naapurinpojan Oskarin ja 12-vuotiaan vampyyrin Elin ystävystymistä tukholmalaislähiössä. Kuulostaa sympaattiselta nuortenkirjalta  – mutta sellainen Ystävät hämärän jälkeen ei todellakaan ole. Kuvaus on karua, toivoa on hyvin vähän (jos ollenkaan) ja juoneen liittyy oleellisesti vastenmielisesti kuvattu pedofiili, joka hankkii Elille ruokaa ( = verta) pieniä palveluksia vastaan. – Romaanissa  jo teoksen nimi luonnehtii vampyyrien suhdetta aurinkoon. Auringonnousu on lähiön asukeille melko arkinen ilmiö – ei kuitenkaan Elille, jolle kyse on elämästä ja kuolemasta:

     Eli juoksi.
     Aurinko heittäytyi hänen kimppuunsa kuin nälkäinen leijona ja pureutui kiinni hänen selkäänsä. Eli kadotti miltei tasapainonsa, kun auringon fyysinen ulvova voima paiskasi hänet eteenpäin. Hän oli hetkisen päivänvalossa ja heti luonto oksensi inhonsa hänen rikkomustaan kohtaan.
     Elin selässä sihisi, kupli kuin kiehuva öljy kun hän pääsi ovelle ja repäisi sen auki. Tuska sai hänet miltei pyörtymään, ja hän eteni sokeasti, kuin huumattuna portaita kohti, ei uskaltanut avata silmiä pelätessään että ne voisivat sulaa.
     Hän pudotti yhden pullon, kuuli sen kierivän lattian poikki. Mitään ei ollut tehtävissä. Hän nilkutti portaita ylös pää riipuksissa, toinen käsivarsi puristaen jäljelle jääneitä pulloja, toinen porraskaiteella. Hän pääsi porrastasanteelle. Yksi kerros jäljellä.
     Aurinko löi tassullaan ikkunasta viime iskun hänen niskaansa, puri häntä sitten reiteen, pohkeisiin, kantapäihin kun hän kulki portaita ylöspäin. Hän paloi. Vain liekit puuttuivat. Hän sai ovensa auki ja kaatui sisäpuolelle suloiseen viileään pimeyteen. Hän sulki oven takanaan, mutta pimeää ei ollut.

Aurinko on kuvattu leijonaksi, raatelevaksi pedoksi, joka hyökkää raivokkaasti yönlapsen kimppuun. Vampyyri edustaa luonnotonta pahaa, se täytyy tuhota ja poistaa valon valtapiiristä. Kohtaus on esimerkillinen otos vampyyrifiktion auringonnousuihin/auringonlaskuihin liittyvästä dramatiikasta. Aika uhkaa loppua kesken ennen määränpään saavuttamista, joko uhrilta metsän ja alavampien paikkojen peittyessä varjoihin tai vampyyrilta aamun ensimmäisten auringonsäteiden kurkotellessa taivaanrannasta. Ja sitten juostaan.

—   —   —   —   —

Vaikka useimmissa nykyisissä tarinoissa suora auringonvalo tappaa vampyyrin hetkessä, on joissakin vampyyriromaaneissa onnistuttu kehittämään ratkaisuja ongelman kiertämiseksi. Charlie Hustonin kovaksikeitetyn dekkarin ja vampyyritarinan yhdistelmässä Already Dead (2005) (genreä kutsutaan kaiketi okkultistiseksi dekkariksi) on päähenkilönä Joe Pitt – vampyyri, joka pyrkii elämään omillaan, vampyyrijengien ulkopuolella. Romaanissa eri vampyyriklaanit ovat jakaneet New Yorkin alueisiin, joita he tiukasti vartioivat. Rauha säilyy niin kauan, kun jengit kunnioittavat toistensa reviirejä. Joe Pitt ei halua alistua kenenkään käskyläiseksi ja pitäytyy siksi jengien ulkopuolella. Tämä aiheuttaa hänelle jatkuvasti ongelmia: kun kumartaa yhteen suuntaan, pyllistää toiseen.

Mieleen tulee etäisesti Raymond Chandlerin Philip Marlowe, joka yksityisetsivänä tasapainottelee poliisin, asiakkaidensa ja vaarallisten rikollisten erilaisten vaatimusten välillä. – Joe Pittkin on freelancer, tosin hänen toimenkuvansa vaikuttaisi olevan lähempänä palkkamurhaajaa kuin yksityisetsivää. Hustonin romaanissa auringonvalo on vampyyrille tappavaa, mutta riittävästi suojautumalla Pitt voi jonkin aikaa kamppailla sitä vastaan (vapaa käännös) :

     Puen ylleni saappaat, löysät housut ja paidan, sitten viitan. Päähine tuottaa aina hankaluuksia ja minun on joka kerta opeteltava uudelleen, kuinka se kiedotaan. Kun olen vihdoin saanut sen paikoilleen eikä se enää aukea tai putoa alas, sujautan valkoiset hansikkaat käteeni, vedän kankaan kasvojeni eteen, laitan aurinkolasit päähäni ja astun ulos. Minua takuulla tuijotetaan, mutta mitä väliä sillä on, eihän kukaan voi nähdä kasvojani.
     Välitän ainoastaan siitä, että pääsen First Avenuen ja 14. Streetin risteykseen niin nopeasti kuin pystyn. Huolimatta suojauksestani, huolimatta vaatteideni auringon valoa heijastavasta valkoisuudesta ja huolimatta siitä, että matkaa on vain neljä hemmetin korttelia, lyhytaaltoiset UV-säteet polttavat minua pahasti. Eikä nyt ole kyse sellaisista haavoista, joita sain viime yönä ja jotka paranevat aamuun mennessä. Tämä koskee helvetisti ja paraneminen kestää päiviä. Ja entäpä jos kaistale paljasta ihoa sattuisi altistumaan suorille auringonsäteille? No, täytyy vain huolehtia, että niin ei pääse tapahtumaan. Kävelen lujaa ja ajattelen aloeta ja jäävesikylpyjä samalla, kun ihoni kärventyy ja silmäni valuvat vettä aurinkolasien takana.

Vampyyrimafioso, joka kutsuu Pittin luokseen päiväsaikaan, haluaa tarkoituksella ojentaa klaaninsa ulkopuolella pyristelevää yksityisyrittäjää. Aivan yhtä hyvin hän voisi esittää kutsunsa illallakin, auringon laskettua, mutta hän tietää että Pittillä ei ole varaa kieltäytyä. Ja Pitt tietää sen myös. – Mielenkiintoista on, että Hustonin romaanin vampyyrit eivät ole pakotettuja vaipumaan horrokseen päivän ajaksi kuten esimerkiksi Ricen Lestat. Suurkaupungin metrot ja maanalaiset ostoskeskukset yms. mahdollistavat sen, että järkevällä reittisuunnittelulla vampyyri voisi teoriassa käydä vaikka päivätyössä. Pitt ei myöskään ole päivällä heikompi kuin yöllä, joten ainoa rajoite on auringonvalo. Tosin Hustonin romaanissa vampyyrit eivät ole muutenkaan voimiltaan täysin ylivertaisia ihmisiin verrattuna eivätkä he pysty muuttumaan lepakoiksi tai sumuksi yms.

—   —   —   —   —

Yleinen mielikuva vain öisin elävistä verenimijöistä tavallaan laimentaa vampyyreihin liittyvää pelkoa. Jos vampyyrilla ei olisi tällaista rajoitetta auringonvalon suhteen, kuka tahansa voisi olla vampyyri: naapuri, eno, työtoveri jne. Kalpeita, hieman omituisesti käyttäytyviä tuttavia kun on varmasti jokaisella. Ajatus siitä, että perhetuttukin saattaisi yllättäen hyökätä kurkkuun kiinni, on paljon pelottavampi kuin vampyyrifiktion luoma kuva yhteiskunnan ulkopuolelle syrjäytyneistä yöeläjistä.

Vampyyrielämän rajoittumisella yöhön on kuitenkin merkitystä korostettaessa vampyyriuden nurjia puolia. Jos vampyyrina oleminen olisi liian mukavaa, ei vampyyriksi muuttumisessa olisi mitään pelottavaa, päinvastoin. – Lähes ylistävään sävyyn vampyyrielämä esitetään Stephenie Meyerin Houkutus-sarjassa, jossa auringonkin vaikutus vampyyreihin on melko laimea. Katkelma sarjan ensimmäisestä osasta Houkutus (2005, suom. Tiina Ohinmaa, 2005, Wsoy) :

Edward oli auringonvalossa järisyttävä näky. En ollut millään tottua häneen, vaikka olin tuijottanut häntä pitkin päivää. Hänen valkea ihonsa, joka oli saanut vain aavistuksen väriä edellispäiväisen metsästysretken jäljiltä, kirjaimellisesti kimalteli, aivan kuin siihen olisi istutettu tuhansia pikku timantteja. Hän makasi niityllä liikkumatta, paita auki niin että veistoksellinen rintakehä välkehti ja paljaat käsivarret kimmelsivät. Vaalean sinertävät, kimaltavat luomet olivat ummessa, mutta hän ei tietenkään nukkunut. Täydellinen patsas, tuntemattomasta kivestä veistetty, marmorinsileä, kristallin lailla kimmeltävät.

Kirkas auringonpaiste ei tuhoa vampyyria, mutta saa hänen ihonsa kimaltelemaan. Vaikka Meyer seuraakin tässä kohdin 1800-luvun klassista vampyyriperinnettä, eli päivänvalo ei ole vampyyrille kuolemaksi, on ratkaisu kimmeltävine ihoineen silti jokseenkin ongelmallinen tarinan uskottavuuden kannalta. Cullenin perhe paljastuu heti, jos aurinko alkaa paistaa. Ei tarvita kuin yksi pilvenrako muuten tasaisen harmaassa päivässä, yksi kirkas auringonsäde. Silti Cullenit käyvät töissä ja koulussa sekä viettävät vapaa-aikaansa tavallisten ihmisten parissa. – Romaanisarjassa kerrotaan, että juuri tämän takia Cullenin perhe on valinnut asuinsijakseen paikan, jossa on lähes aina pilvistä ja sateista. Aurinkoisina päivinä Cullenit pysyttelevät kotonaan tai käyvät metsästämässä. Toki realistisesti ajateltuna sää saattaa muuttua koulupäivän aikanakin, eivätkä sääennustuksetkaan ole aina (koskaan?) täysin luotettavia.

—   —   —   —   —

Silti on hyvä, että Meyerin sarjassa vampyyreilla on edes jokin haittatekijä, joka rajoittaa elämää ravintoketjun huipulla – vaikkakin ihon kimaltelu auringossa on vampyyriuden tuomiin etuihin verrattuna melko mitätön miinus. Voisikin kuvitella, että  moni lukija haluaisi muuttua Carlisle Cullenin kaltaiseksi hyvisvampyyriksi, jolla on ikuinen elämä, uskomattomia kykyjä, kadehdittavan hieno luonne (älykkyyttä, herkkyyttä, vahva oikeudenmukaisuuden taju, korkea moraali jne.), kiinnostavia perheenjäseniä ja valtavasti rahaa.

Tietenkin Houkutus-sarjan vampyyreilla on monia puutteita, mutta suurin osa niistä on sellaisia, jotka eivät 2010-luvun nuoren lukijan arvomaailmassa tunnu etuihin (ikuinen nuoruus, kauneus, raha) verrattuna kovinkaan kummoisilta miinuksilta: vampyyrinaiset eivät voi synnyttää –  moni on muutenkin valmis elämään ilman jälkikasvua; vampyyri saattaa menettää sielunsa – ei  este modernin maailmankatsomuksen omaavalle; ihmisveren nauttimisesta pidättäytyminen on haastavaa – nojaa, paasto ja kasvissyönti ovat monille tuttuja juttuja.

—   —   —   —   —

Päivän ja yön vuorotteluun liittyen Meyerin vampyyreilla on vielä yksi erikoinen piirre: ne eivät lepää lainkaan, eivät yöllä eikä päivällä. Kun luin romaanisarjaa, häiritsevimmät kysymykset nousivatkin yllättäen juonen kannalta täysin merkityksettömästä seikasta: Miten vampyyrit käyttävät tuon kaiken ajan? Ja miten minä käyttäisin sen? Kaipaisinko unta? Kyllästyisinkö lukemaan loputtomasti kirjoja? – Luultavasti alkaisin pelata jotakin virtuaalipeliä netissä, kehittäisin itselleni ihmishahmoisen avatarin ja ”eläisin” ”normaalielämää” virtuaalisesti. Perusjuttuja: perheen perustamista, virtuaalihäitä, kavereita, kodin sisustamista jne. Sellaisesta vampyyrit ehkä unelmoivat – jos eivät ole saalistamassa.

Read Full Post »

Kuu

Ehkä hämmentävintä kuunvalossa on sen ”arkinen” alkuperä. Kuu itsessään ei luo valoa, se vain heijastaa auringonsäteitä kuin suuri samea peili. Fysiikkaan perehtymättömänä en osaa sanoa, mitä erityisiä muutoksia auringonvalossa tapahtuu sen heijastuessa kuusta maahan. Valon määrä tietysti vähenee radikaalisti, mutta muuttuuko esim. aallonpituus tai häviääkö UV-säteily kokonaan? – 1800-luvun vampyyriklassikoissa kuunvalo ei ole pelkästään tarinaa kannattava kauhuelementti ja tunnelman luoja, vaan se antaa verenimijöille voimaa, jopa herättää vampyyrin henkiin.

Thomas Preskett Prestin romaanin Varney the Vampyre or, the Feast of Blood (1847) alussa Flora joutuu makuuhuoneessaan vampyyrin hyökkäyksen kohteeksi. Talon väki onneksi kuulee Floran kauhunhuudot, ja verenhimoinen kohtaus keskeytetään. Vampyyri pakenee, mutta miehet onnistuvat ampumaan tätä kuolettavasti. Kun tunkeutujan ruumista etsitään talon lähistöltä, mitään ei kuitenkaan löydy.– Seuraavana päivänä tarpeeksi asiaa pohdittuaan miehet viimein tulevat siihen tulokseen, että öinen vierailija on ollut mahdollisesti vampyyri. Linnan kirjastosta löytyy kirja, jossa kerrotaan vampyyreihin liittyvistä kansanuskomuksista. Kirjan mukaan vampyyri iskee usein juuri ennen täysikuuta, sillä jos se haavoittuu tai kuolee, kuunsäteet elvyttävät sen. Ja koska on täysikuu, vampyyria on lähdettävä etsimään uudelleen. Mahdollisesti jossakin makaava haavoittunut otus täytyy saada hengiltä.

On jo ilta, kuu nousee taivaalle. Miehet kiipeävät muurille tarkastelemaan maisemaa (raakakäännös):

”Tuolla on jotain”, sanoi Marchdale. ”Taivas! Se näyttää pitkin pituuttaan makaavalta ihmiseltä.”
     ”Aivan kuin se olisi kuollut.”
     ”Mikä se voi olla?” kysyi Chillingworth.
     ”Kauhistuttaa sanoa”, vastasi Marchdale, ”mutta minusta se tältäkin etäisyydeltä muistuttaa  sitä, jota viime yönä jahtasimme.”
     ”Vampyyri?”
     ”Niin. Katso, kuunsäteet osuvat siihen. Puiden varjot lyhenevät vähitellen. Voi hyvä Jumala, hahmo liikkuu!”
     Henryn katse oli nauliintunut tuohon kammottavaan otukseen. Näkymä sai heidät kaikki ihmettelemään ja hämmästelemään, mutta myös tuntemaan suurta pelkoa ja levottomuutta.
     Kuun noustessa yhä ylemmäs taivaalle sen säteet koskettivat kumpareella lojuvaa hahmoa, jossa alkoi tapahtua havaittavaa liikettä. Raajat alkoivat täristä, ja vaikka hahmo ei noussut ylös, koko sen ruumis antoi merkkejä elinvoimasta.
     ”Vampyyri, se on vampyyri!” sanoi herra Marchdale.
     ”Onnistuimme ampumaan sen viime yönä, ja nyt kuunsäteet herättävät sen henkiin.”

Kuunvalo elvyttää vampyyrin useammankin kerran Prestin romaanissa. – Prest lienee ottanut mallia John Polidorin tarinasta Vampyyri (1819, ks. Lordi Ruthven), jossa myös kuulla on parantava vaikutus. Kertomuksessa Aubrey ja lordi Ruthven joutuvat rosvojoukon uhreiksi. Lordi haavoittuu luodista olkapäähänsä, haava tulehtuu pahasti ja lordi kuolee. Aubrey otetaan panttivangiksi. Kun Aubrey lordin kuolemaa seuraavana päivänä lähtee katsomaan matkatoverinsa ruumista, hän yllättyy (suom. Sami Jansson, 2005, Faros):

Hän nousi varhain ja oli jo menossa mökkiin, jonne oli jättänyt ruumiin, kun yksi rosvoista tuli häntä vastaan ja kertoi, ettei se ollut enää siellä. Kun Aubrey oli mennyt levolle, mies oli tovereineen siirtänyt sen läheisen kukkulan huipulle, sillä rosvo oli luvannut arvoisalle lordille, että kuun noustessa tämän kuoleman jälkeen se saisi luoda vainajaan ensimmäisen kylmän säteensä.

Lordi Ruthvenin ruumis on kadonnut myös kukkulalta. Aubrey ei asiaa enempää spekuloi, mutta ainakin lukijan näkökulmasta syy-seuraus-suhde on selvä: kuunsäteet herättivät lordin henkiin. Valitettavasti, kuten tarinan myöhemmät vaiheet osoittavat. – Sekä Polidorin että Prestin kertomuksissa erikoista on vampyyrien haavoittuvuus. Nykyisiin kirjallisuuden ja elokuvien vampyyrihahmoihin verrattuna lordi Ruthven vaikuttaa heikolta: on vaikea ymmärtää, miten vampyyri voisi menehtyä niinkin vaatimattomaan vammaan kuin luodinreikään olkapäässä. Molemmissa tarinoissa vampyyrin henkiin heräämiseen vaaditaan myös kuunvalo – tosin ei käy selville, virkoaisivatko vampyyrit muutenkin. Ehkä kuu vain nopeuttaa toipumista.

Bram Stokerin romaanissa Dracula (1897) kuvaillaan kuutamoa ja kuunpaistetta niin usein, että alituinen kuun loimotus alkaa jo epäilyttää. Aivan kuin 1800-luvun lopulla kuukalenteri olisi ollut erilainen kuin nykyisin. Toisaalta, jos tarkemmin ajattelee, ei kuu sentään koko ajan Stokerin tarinassa paista. Se vain sattuu esiintymään sellaisissa kohtauksissa, jotka ovat jääneet hyvin mieleen. Kuu luo valoaan juuri silloin, kun Dracula kiipeää linnan seinämää ylös, lentää lepakon hahmossa, antaa vampyyrin suudelman Lucylle tai vierailee Mina Harkerin luona. – Maagisin näyte kuutamon vampyyreille suomista mahdollisuuksista on kohtaus, jossa kolme Jonathan Harkerin verta (ja luultavasti hieman muutakin) janoavaa vampyyrinaista ruumiillistuu kuunsäteiden mukana kreivi Draculan linnan ikkunasta sisään (suom. Jarkko Laine (1977), 2007, Otava):

Ajattelin odottaa kreivin paluuta ja istuin sitkeästi pitkän aikaa ikkunan ääressä. Sitten alkoi silmiini osua pienen pieniä hiutaleita jotka leijuivat kuunsäteissä. Ne olivat kuin pikkuriikkisiä tomuhiukkasia, ja ne kieppuivat ympäriinsä ja tiivistyivät tähtisumun näköisiksi pilviksi. Niiden katseleminen rauhoitti minua, ja eräänlainen tyyneys valtasi varkain mieleni. Nojauduin mukavampaan asentoon ikkunansyvennyksessä voidakseni paremmin nauttia tuosta ilmavasta karkelosta.
      Sitten kavahdin valveille: koirien matala surkea ulvonta kiiri kaukaa laaksosta jonne silmäni ei kantanut. Mutta korvissani ääni tuntui soivan sitäkin voimakkaampana, ja kuutamossa tanssivat pölyhiukkaset näyttivät saavan uusia muotoja äänen värähtelyn mukaan. Tunsin, että yritin epätoivoisesti päästä selville jostakin vaistojeni kutsusta – ei, koko sieluni kamppaili ja horteinen mieleni ponnisteli vastatakseen tuohon kutsuun. Olin joutumassa hypnoosiin! Yhä kiivaammin ja kiivaammin tanssi tomu, ja kuunsäteet näyttivät värisevän kulkiessaan ohitseni takana vallitsevaan pimeyteen. Hiukkasia tiivistyi yhteen aina vain enemmän, kunnes ne näyttivät muodostavan himmeitä aavemaisia hahmoja.

Jonathan Harkerin lumoutumisen ymmärtää, sillä kuun valaiseman maiseman unenomaista magiikkaa ei voi vastustaa. Olen itsekin usein kuutamolla unohtunut tuijottamaan taivaalta hohtavaa kylmää valoa, ihmettelemään kuunsäteiden luomia valjuja varjoja ja miettimään, että jos painajaisteni otukset joskus pääsisivät tunkeutumaan tähän todellisuuteen, niin nyt, nyt on se hetki. Onneksi mitään vampyyrinaisia ei kuitenkaan ole ilmaantunut.

Sheridan Le Fanun Carmillassa (1872, ks. Carmilla, lesbovampyyri) kuu ei herätä ketään henkiin, mutta se on vahvasti läsnä kertomuksen alussa. Laura ja hänen isänsä ovat iltakävelyllä kotilinnansa lähistöllä. Täysikuun valaisemaa kesäiltaa kuvataan ihanaksi ja kauniiksi, mutta koko ajan lukijan mielessä häilyy toisenlainenkin tulkinta: kuunsäteiden kauneuteen kätkeytyy uhkaavaa salaperäisyyttä. Ehkä tulkintaa ei tarvitsisi alleviivata, mutta niin kuitenkin kertomuksessa tehdään. Kävelyretkellä tavattu mademoiselle De Lafontaine ottaa puheeksi täysikuun voimat (suom. Osmo Saarinen, kokoelmassa Haudantakaisia, 1994, Jalava):

Mademoiselle De Lafontaine taas katsoi oikeudekseen julistaa – hänen saksalainen isänsä näet otaksuttiin olevan jonkinlainen psykologiaan ja metafysiikkaan perehtynyt mystikko – että kun kuu loisti näin kirkkaana, sen tiedettiin yleisesti merkitsevän poikkeuksellista yliluonnollisten voimien toimintaa. Tällaisen täysikuun teho oli moninainen. Se vaikutti uniin, se sai aikaan hulluutta, se koetteli herkkähermoisia ihmisiä; sillä oli hämmästyttäviä fyysisiä vaikutuksia elolliseen. Mademoiselle kertoi, että hänen serkkunsa, joka toimi perämiehenä eräällä kauppalaivalla, oli eräänä sellaisena yönä torkkunut selällään laivan kannella kuunvalon loistaessa suoraan hänen kasvoilleen ja nähnyt unta vanhasta naisesta, joka kynsi hänen poskeaan, ja kun hän oli herännyt, hänen kasvonsa olivat kammottavasti vääntyneet, eivätkä hänen piirteensä olleet sen koommin palanneet täysin entiselleen.
     ”Tänä iltana”, mademoiselle sanoi, ”kuu on täynnä idyllistä ja magneettista voimaa – ja näettekö, kuinka takananne olevan linnan kaikki ikkunat säihkyvät ja kimmeltävät hopeanhohtoisina, aivan kuin näkymättömät kädet olisivat sytyttäneet valot huoneisiin vieraisille saapuvia satuolentoja varten.”

Melkein heti mademoisellen puheenvuoron jälkeen näkyviin ilmestyy matkaseurue hevosineen ja vaunuineen. Ja kyllähän sieltä satuolento saapuu, mutta ei keiju tai kääpiö, vaan vampyyri. Ehkä kuunvalossa säihkyvät linnan ikkunat todellakin houkuttelevat yliluonnollista kulkijaa, aivan kuin majatalon ”Tilaa”-kyltti väsynyttä matkamiestä.

Nykyisissä vampyyrikirjoissa kuulla ei enää tunnu olevan niin suurta merkitystä. Mielletäänköhän kuu liian vanhanaikaiseksi, goottiromaaniperinteen romanttiseksi kauhukliseeksi? Mutta suhde aurinkoon selvitellään aina hyvin tarkkaan, ymmärrettävistä syistä: onhan UV-säteilyn vaarallisuuden tematiikka tätä päivää.

Itse kuitenkin uskon ”kuun renessanssiin” vampyyrikirjallisuudessa. Harmi, että tänään tuskin voi nauttia  täysikuusta, ennuste näyttää pilviseltä.  Toivottavasti elokuussa onnistaa, silloin keskikesän valoisista öistä on kulunut jo sen verran aikaa, että kuu pääsee taas oikeuksiinsa. Ja on vielä riittävän lämmin lepakoiden lennellä.

Read Full Post »

Lordi Ruthven

Vaikka ei olisikaan mikään vampyyrikirjallisuuden ystävä, kannattaa lukea John Polidorin Vampyyri (1819, suom. Sami Jansson, 2005, Faros). Muihin aiheesta kirjoitettuihin teoksiin verrattuna Vampyyrilla on eräs hyvin käytännöllinen etu puolellaan: se sopii kirjallisuudenharrastajalle, joka haluaa sivistää itseään yhdellä vampyyrikertomuksella mutta ei halua uhrata lukemiseen liikaa aikaa. Polidorin tiiviin ja lyhyen kirjasen ahmaisee tunnissa – vastaavalla lukemisella moni romaani on vielä alkutekijöissään, jumittuneena pitkäpiimäisiin  taustaselostuksiinsa. Vampyyri onkin lähempänä pitkää novellia kuin pienoisromaania, vaikka se on taskuun mahtuvan kirjan formaatissa saatu esipuheineen pitkitettyä 80-sivuiseksi. 

Salaperäisestä lordi Ruthvenista kertovaa Vampyyria on luonnehdittu ensimmäiseksi moderniksi vampyyrikertomukseksi, joka varsinkin 1800-luvulla innoitti kirjoittajia ja puhalsi genreen henkeä yhdessä parin muun klassikon kanssa. Tärkeimpinä Polidorin Vampyyrin lisäksi mainitaan yleensä Thomas Peckett Prestin mittava romaani Varney the Vampyre or, The Feast of Blood (1847) sekä J. Sheridan Le Fanun Carmilla (1872).  – Tietysti Bram Stokerin Dracula (1897) on vampyyrikirjoista se kaikkein tunnetuin ja siirsi legendan elinvoimaisena 1900-luvulle. Tyhjästä Stoker ei kuitenkaan verenhimoista kreiviään luonut, ja siksi on mielenkiintoista lukea hänen edeltäjiensä teoksia.

Polidorin kertomuksen ansiota on vampyyrihahmon muotoutuminen tyylikkääksi, joskin petollisen vaaralliseksi aatelismieheksi. Kansanomaiset kertomukset hautausmaan mullasta nousevista sieluttomista ja petomaisista verenimijöistä saivat väistyä kauhuromantiikan viettelevän pahuuden tieltä. Vampyyri alkaa kuvauksella lordi Ruthvenin saapumisesta Lontoon seurapiireihin:

Eräänä talvena keskellä Lontoon seurapiirien huoletonta elämää hienostoväen juhliin ilmaantui usein muuan aatelismies, jonka omalaatuisuus kiinnitti huomiota enemmän kuin hänen säätynsä. Hän silmäili kuin sivullisena ilonpitoa ympärillään. Neitojen iloinen nauru tuntui vetävän häntä puoleensa vain siksi, että hän pystyi yhdellä ainoalla katseellaan vaimentamaan hilpeän seurustelun ja täyttämään huolettomat sydämet pelolla. Kukaan ei osannut selittää, miksi tuo mies herätti moista levotonta kunnioitusta. Jotkut arvelivat sen johtuvan hänen kalmantihkeästä katseestaan, joka pureutui kohteensa kasvoihin ja pyrki kaivautumaan ihon lävitse sydämen saloihin asti, mutta ei tuntunut pääsevän läpi, vaan jäi lyijynharmaana säteenä jäätämään poskea. Tämän omalaatuisuutensa vuoksi tuo mies kutsuttiin jokaiseen taloon.

Pahuus hiipii salakavalasti koteihin, näyttämättä kuitenkaan todellisia kasvojaan. Erityisesti naiset ovat vainajakasvoisesta muukalaisesta ja tämän ”kalmantihkeästä katseesta” innostuneita – mikään ei ole siis muuttunut kahdessasadassa vuodessa: Twilight-kirjojen/elokuvien vampyyrirakastajasta unelmoi moni teinityttö (ja miksei vähän vanhempikin). Polidorin kertomuksessa ei kuitenkaan mässäillä verellä, sillä  lordi Ruthvenin ei tarvitse illastaa ihmisverellä kovinkaan usein. Riittää, kun imee kauniin naisen kuiviin silloin tällöin. Tämä tekee vampyyritarinasta huomattavasti uskottavamman, sillä jos vampyyrit tarvitsisivat uhrin päivässä (kuten monissa kertomuksissa) ja lisäksi jatkuvasti lisäisivät puremillaan oman heimonsa määrää, vähenisivät ihmiset lopulta olemattomiin. Ja viimeisen ihmisen perässä juoksisikin melkoinen joukko vampyyreita.

Lordi Ruthvenin seuraan hakeutuu myös Aubrey, nuori herrasmies ja rikas perijä. Sekä lordi Ruthven että Aubrey ovat lähdössä matkustelemaan Eurooppaan, ja lordi ehdottaa Aubreylle matkakumppanuutta. Aubrey suostuu ilomielin, sillä salaperäisenä persoonana lordi Ruthven ruokkii kovasti romanttisiin kuvitelmiin taipuvaisen nuoren miehen mielikuvitusta. Ja tietenkin suostuminen yhteiseen matkaan on suuri, kammottava virhe, minkä lukija arvaakin.

Matkalle lähtemisen ja matkan voi tulkita myös viittauksena John Polidorin omiin henkilökohtaisiin vaiheisiin ja Vampyyrin syntyprosessiin. Kertomuksen alkuperäinen idea on nimittäin lordi Byronin. – Lordi Byron oli omana aikanaan eräänlainen seurapiirijulkkis, jonka elämäntavat ja ihmissuhdesotkut olivat usein liikaa hänen aikalaisilleen. Niinpä Byronin oli vuonna 1816 parempi karistaa Lontoon pölyt viitastaan ja lähteä joksikin aikaa matkalle Eurooppaan. Mukaansa hän pestasi itselleen henkilääkäriksi nuoren John Polidorin. Kovin onnistuneeksi heidän suhteensa ei muodostunut, ja Byron erotti melko lyhyen palvelun jälkeen Polidorin tehtävistään.

Ennen lordi Byronin ja John Polidorin teiden eroamista ennätti kuitenkin tapahtua jotakin merkittävää kauhukirjallisuuden kannalta: kesäkuussa 1816, Sveitsissä, oli parivaljakko kokoontunut yhdessä Mary Shelleyn (silloisen Godwinin), hänen tulevan miehensä Percy Shelleyn ja sisarpuolensa Claire Clairmontin (joka oli myös Byronin rakastajatar) kanssa viettämään sadepäiviä Byronin talolle.  Joukkio viihdytti toisiaan lukemalla kauhukertomuksia ja päätyi myös ideoimaan tarinoita. Mary Shelley kehitti omaa kertomustaan aikanaan pidemmälle ja loi Frankensteinin, ja Byronin keksimästä tarinan aiheesta Polidori kirjoitti myöhemmin Vampyyrin. – Byronilla ja Polidorilla oli kovasti erimielisyyksiä, ja Polidori käyttikin Byronia jonkinlaisena esikuvana julmalle lordi Ruthvenille. Nimikin on viittaus Byroniin, sillä Byronin entinen rakastajatar Caroline Lamb oli aiemmin kirjoittanut romaanin, jossa esiintyi Byronin henkilöön perustuva samanniminen hahmo, Lordi Ruthven.

Polidorin kertomuksessa ei paljasteta lordi Ruthvenin ajatuksia ja tuntemuksia. Syntyy vaikutelma, että ehkäpä lordilla ei mitään persoonallista sisäistä maailmaa olekaan. Monissa vampyyrilegendoissahan ajatellaan, että vampyyri on menettänyt sielunsa ja paholainen käyttää hänen elävää ruumistaan välikappaleenaan, joko suoraan tai hallitsemalla vampyyrin mieltä. Lordi Ruthvenin tapauksessa yhteys paholaiseen tai pahaan pyrkivään demoniin tuntuisi perustellulta, sillä hänellä ei vaikuttaisi olevan mitään varsinaista henkilökohtaista päämäärää, mutta toisaalta hän ei suhtaudu täysin vampyyrimaisen välinpitämättömästikään tilanteisiin. Hän esimerkiksi saattaa harjoittaa hyväntekeväisyyttä ja lahjoittaa suuriakin summia rahaa – kuitenkin vain tuhlareille ja ryyppyveikoille, ei koskaan aidosti hädänalaisille. Ja korttipelipöydissä hän on yhtä säälimätön:

Joka ainoassa kaupungissa hän jätti taakseen jonkun ennen hyvin toimeentulleen nuoren miehen, joka oli erotettu kotiväkensä piiristä ja sai nyt ankeaan tyrmään suljettuna kirota sitä, että kohtalo oli tuonut tämän vastustajan hänen ulottuvilleen, kun taas moni epätoivoinen isä jäi niin ikään istumaan vaiti tuijottavan nälkäisen lapsikatraan keskelle vailla pennin hyrrää entisistä suurista varoistaan, joilla hän olisi saanut tyydytettyä lastensa välttämättömimmät tarpeet. Lordi ei kuitenkaan ansainnut rahaa pelipöydässä, vaan hävisi aina huijareille viimeisenkin roposen, jonka oli äsken siepannut viattoman tuskaisesta otteesta.

Paitsi että lordi ajaa viattomat taloudelliseen ahdinkoon, on myös hänen seuransa turmiollista: hyveelliset neidot ja rouvat alkavat käyttäytyä sopimattomasti. On vaikea ymmärtää, mitä lordi Ruthven itse tästä pahanteosta hyötyy. Palveleeko hän siis itseään pahempaa isäntää, sielunvihollista? – Ehkä ei kuitenkaan. Polidorin tarinaa ei ole kyllästetty kristinuskosta tutulla vastakkainasettelulla kirkon ja Saatanan välillä, kuten monissa myöhemmissä vampyyritulkinnoissa. Lordi Ruthven vain yksinkertaisesti on pahuuden ruumiillistuma, ja hahmon mystisyyttä lisää se, että hänen tekojensa vaikuttimia ei selitellä.

Matkallaan lordi Ruthven ja Aubrey päätyvät lopulta Kreikkaan, vampyyrilegendojen luvattuun maahan. Siellä Aubrey ihastuu kreikkalaiseen nuoreen neitoon, Iantheen. Ja tietysti Ianthe on suloisuudessaan ja viattomuudessaan kaikkien klassisten vampyyritarinoiden suurinta herkkua:

Miten kuvailla viehkeyttä, jonka arvoa kukaan ei voi täysin ymmärtää, vaikka kaikki näkevät sen heti? Se oli viattomuutta, nuoruutta ja kauneutta kaukana täpötäysien salonkien tunkkaisista juhlista.

Ianthe kertoo Aubreylle tarinan seudulla aikoinaan mellastaneesta vampyyrista. Aubrey ei kuitenkaan halua uskoa vanhoihin legendoihin:

Huomatessaan Aubreyn epäilyn tyttö rukoili tätä uskomaan, sillä oli huomattu, että ne, jotka rohkenivat epäillä vampyyrien olemassaoloa, saivat siitä aina jonkin todisteen, joka pakotti heidät sydän särkyneenä myöntämään, että asiassa oli perää.

Ylimielisyys vanhoja tarinoita ja ennustuksia kohtaan koituukin usein sankareiden turmioksi. Ianthen varoitus on tehokas (tosin Aubrey ei siitä välitä), sillä tavallaan se toimii myös muistutuksena lukijalle: vaikka Polidorin Vampyyri on fiktiivinen teos, on taustalla kuitenkin lukuisista eri kulttuureista peräisin olevat tarut. Ja eihän sitä koskaan tiedä, joten ei kannata liikaa naureskella tällekään kertomukselle. – Jos itse kirjoittaisin vampyyritarinan, perustaisin koko jutun ajatukselle siitä, että vampyyri on legenda, jonka olemassaolo perustuu uskoon, kunnioitukseen ja pelkoon. Minun tarinassani legenda ruumiillistuisi tarvittaessa, silloin kun pelko alkaa hiipua ja usko loppua. Silloin, kun legenda olisi surkastettu television viihdesarjojen jännittäväksi mausteeksi ja teinityttöjen makuukammareiden seiniä koristaviksi fanijulisteiksi. Silloin olisi aika havahtua horroksesta, nostaa arkunkansi ja lähteä yöhön tummaan.

 – Enempää en paljasta John Polidorin Vampyyrin sisällöstä, vaikka varmasti palaankin aiheeseen vielä jossakin myöhemmässä kirjoituksessa. Vampyyri kannattaa lukea itse – ja kannattaa ainakin hivenen myös itse uskoa legendoihin, ihan vaan varmuuden vuoksi.

Read Full Post »