Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘juha mannerkorpi’

Ruskohukankorento on laskeutunut lepäämään kesken saalistuksensa. Sysmä, Nikkaroinen, 2010.

Loppukesän kohokohtia kesämökillä on sudenkorentojen saapuminen suurena joukkona pihamaalle: 10-20 suurikokoista sudenkorentoa saalistaa yhtä aikaa nurmikon yllä lenteleviä ötököitä. Kauniit, taitavat pedot hallitsevat suvereenisti ilmatilaa. Uhrin asemassa oleviin hyönteisiin verrattuna sudenkorentojen armada vaikuttaa herrakansalta, joka tekee mitä haluaa. Ja vaikka yleensä sympatiani ovat heikompien puolella, sudenkorentoja en voi olla ihailematta.

Sudenkorentoja ihailee myös Tiina Raevaaran novellin Sudenkorento päähenkilö (kokoelmassa En tunne sinua vierelläni, Teos, 2010). Hän on sudenkorennoista opintojensa lopputyötä tekevä biologian opiskelija, joka novellin tapahtumahetkellä majailee biologisella asemalla tekemässä havaintoja:

     Seison purossa saappaat vettä täynnä ja katson kolmeenkymmeneentuhanteen silmään. Silmät tuijottavat takaisin, näkevät enemmän kuin minä. Mustansiniset verkkosilmät peittävät kantajansa lähes kokonaan.
     Olento on keihästytönkorento. Koiras, tunnistan selän kuvioinnin. Korento istuu pajunoksalla ja kääntelee päätään, heijastaa kuvaani silmiinsä kaikista mahdollisista suunnista. Ojennan käteni sitä kohti, mutta eläin lennähtää pois kuin olisi nähnyt aikeeni ennalta. Siipien surahdus jää korviini, aurinkoinen, tyyni päivä on muuten vailla ääniä.

Sudenkorennon silmät ovat mykistävät. Digikameran aikakautena yksityiskohtien suurentaminen tietokoneen näyttöruudulla on vaivatonta ja pääsee ihailemaan kesämökillä tavattujen lentotaiturien piirteitä kaikessa rauhassa. Ihmisen näköelimet piilottelevat syvällä kuopissaan otsan alapuolella, mutta sudenkorennon silmät peittävät kahtena värikkäänä kupuna melkein koko pään. Mitä kaikkea niillä mahtaakaan nähdä?

Keijukorento Taurionlammen rannalla. Sysmä, 2010.

Raevaaran novellissa näkeminen nousee tärkeäksi teemaksi. Kertojalla on ollut lapsena kohtauksia, joissa hän on nähnyt kaiken kahtena. Tavallisista kaksoiskuvista ei kuitenkaan ole ollut kyse, vaan saman tilanteen tai hetken erilaisista vaihtoehdoista. Kaksoiskuvia voi nähdä esimerkiksi epileptikot, mutta novellin päähenkilön taudinkuva on monimutkaisempi: hänen kokemuksissaan visiot ovat näyttäytyneet ikään kuin rinnakkaistodellisuuksina. Lukijan tulkittavaksi jää, onko kyse pelkästään päähenkilön kuvitelmista vai novellin todellisuuden lainalaisuuksia murtavista maagisista hetkistä.

Näkemisen tematiikan kannalta sudenkorennot ovat oiva valinta, sillä niistä on kansanperinteessä aiheeseen liittyviä uskomuksia, joihin novellin kertojakin viittaa:

     En enää muista, kuka siitä minulle kertoi. Tarina on painunut mieleeni kuin se olisi aina ollut siellä. ”Sudenkorennot voivat ommella nukkuvan silmät kiinni”, tarina väittää, niin ihmiset joskus uskoivat.
     Kuolla nukkuessaan vai herätä sokeana? Tarina ei tarkenna väitettään, kukaan ei ole kertonut minulle, kumpaa ihmiset pelkäsivät.
     Minä en usko kumpaankaan. Kun olin lapsi, vanhempani pelkäsivät, että kuolen nukkuessani. Sellaiseen olisi ollut mahdollisuus, väitti lääkäri heille, iskosti vanhempani täyteen pelkoa, joka lopulta imi heistä kaiken muun. Ihmiset kauan sitten pitivät sudenkorentoja noitien ja susien lähettiläinä. Korennot varastivat ihmiseltä hiuksen, piilottivat sen kantoon, ja kun kanto lahosi, ihminen kuoli. Ehkä vanhempani olivat laskeneet hiukseni ja huomanneet yhden puuttuvan.
     Itse en pelännyt edes herääväni sokeana, päinvastoin, toivoin herätessäni näkeväni enemmän, sillä niin oli todella joskus käynyt, avasin silmäni ja maailma oli hetkeksi kahdentunut. Mutta lopulta menetin kyvyn.

Silmien ompeleminen (sokeuden aiheuttaminen), hiuksen kätkeminen ja käsitykset sudenkorennoista pahan lähettiläinä ovat kansanperinnettä monissa maissa. Raevaaran novellin kertoja kääntää sokeuteen liittyvän myytin kuitenkin päälaelleen: hän ajattelee, että sudenkorennot auttavat näkemään paremmin, monimuotoisemmin. Ja näin tapahtuukin, sillä eräs isokokoinen ukonkorento tarrautuu kertojan lääkepurkkiin. Lähtiessään lentoon se vie purkin mukanaan ja pudottaa sen järveen. Näin lapsuuden ”kyky” (tai sairaus, miten tuon nyt tulkitseekaan), jonka lääkkeet ovat pitäneet kurissa, palautuu. Sudenkorento ei varasta hiusta vaan lääkepurkin, mutta lopputulos on hieman samanlainen kuin kansantarinassa: kemoterapialla ylläpidetty ihmisyys kuolee, ja alta paljastuu aivan muuta. Novellin lopussa kertomus huipentuu kertojan muodonmuutokseen sudenkorennoksi.

Ruskoukonkorento. Sysmä, Nikkaroinen, 2010.

Sudenkorento sopii hyvin muodonmuutostarinaan, sillä sudenkorennot elävät monivaiheisen elämän, jonka korkeimpana huippuna on siipien välke kesäauringossa. Ihmishahmo on novellissa tavallaan kertojan toukkavaihe, mikä ei herätä kovinkaan mairittelevia mielikuvia ihmisyydestä. – Vaikka sudenkorennon saalistuslennossa on uljautta, samaa ei voi sanoa toukkavaiheen elämästä. Sudenkorennon muodonmuutosta rumasta toukasta kauniiksi aikuiseksi on kuvannut Kaarlo Sarkia runossaan Muodonvaihdos (Unen kaivo, WSOY. Kokoelma ilmestyi vuonna 1936. Tuolloin Sarkia ei vielä asunut Sysmässä. Harmi, sillä postauksen kuvien sysmäläisiin sudenkorentoihin tulisi tavallaan ”kirjallista” lisäarvoa, jos niissä olisi mahdollisesti samaa geenikantaa, josta Sarkia ammensi innoitustaan …):

        Näät korennon
veen yllä kimmelsiipisen,
        Smaragdit on
sen silmät, ruumis neula kultainen.

Mut missä niljainen on lätäkkö,
        olento ruma nää,
        rutainen, sarvipää,
kuin pieni, rietas lohikäärmeensikiö.

Kuin painajainen yössä rapakon
        se murhaa, verta juo,
        siks kunnes luo
se kerran yltään rumuutensa naamion

        ja korennon
näät kauniin, kimmelsiipisen.
        Smaragdit on
sen silmät, ruumis neula kultainen.

Runossa on luotu hieno kontrasti. Aivan yksiselitteisesti se ei kuitenkaan ole tulkittavissa. Perinteinen ”moni kakku päältä kaunis”-asetelma on keikautettu nurin: tässä naamiona onkin rumuus. Mutta toisaalta ilman murhaamista ja tolkutonta mässäilyä toukka ei voisi kasvaa riittävän vahvaksi paljastaakseen todellisen olemuksensa. Eli onko kyse siitä, että tarkoitus pyhittää keinot, vai siitä, että kauniiden ja hyvien asioiden taustalla on usein synkkiä salaisuuksia? – Tai ehkä runoilija vain kertoo sudenkorennon muodonmuutoksesta.

Sudenkorento on juuri kuoriutunut. Sysmä, Taurionlampi, 2010.

Sama yksilö eri kuvakulmasta. Siivet eivät ole vielä kunnolla auenneet.

Sarkian runo on tehnyt vaikutuksen ainakin Juha Mannerkorpeen, joka on rakentanut Muodonvaihdoksen idean varaan Sudenkorennoista-nimisen novellinsa (kokoelmassa Sudenkorento, 1970, Otava). Siinä kertoja kuvittelee itsensä sudenkorennoksi ja lähtee lentoon. Novellissa kuvataan sudenkorennon kehitysvaiheet. Ensin paritellaan:

 Ruumis neula kultainen. Sen kärki on spektrivälkkeisessä tulessa, ja mutkalla, ja kaikki kuusi karheakyntistä jalkaani pitelevät toista taikakorentoa, me lennämme yhdessä siivet väristen samaa aurinkovärinää kuin koko ruumiimme, samaa hekuman ja ilmassa kiitämisen automatismia, ja me kiepumme ja teemme piruetteja voltteja immelmanneja silmukoita ja varjomme kiitää hietikolla ja kaislojen kasvoille ja tulipalo piikkini kärjessä paisuu ja minä pumppaan ja pumppaan ja lennän ja lennän me lennämme kirjosäteitten poikki kunnes huomaan säteisiin takertuneen lihavan itikan enkä enää pumppaakaan vaan pomppaan itikan kimppuun ja se toinen ruumis neula kultainen laskeutuu kaislanvarteen munimaan.

Mannerkorven novellissa kiinnostavaa on kertojan näkökulman muutoksen rajuus: kertoja eläytyy sudenkorennon rooliin niin vahvasti, että hän todellakin tuntuu muuttuvan sudenkorennoksi. – Kun parittelun jälkeen naaraskorento munii, kertoja siirtyy munan asemaan ja siitä kuoriuduttuaan toukaksi, vedenalaisen maailman pikkupedoksi:

Tajuntani on laajimmillaan, näen vilahduksia läheltä ja kaukaa, kuulen ääniä, kaahimista pohjamudasta, ininää, porahtelua, vastaukset veden liikkeisiin ja paineen muutoksiin osaan kuin kuusi jalkaani, ymmärrän että maailma on vilisemiin täynnä toisia eläviä olentoja, joiden kimppuun iskeä piilosta ulpukanlehden alta, murhata oitis tai pureksia murhaamatta, silpoa jäsenet, kiskoa suolet ulos tai jättää kiskomatta ja itse kiskoutua sisään suupala suupalalta, raivata kanavan sydämeen ja lahmia veren, ihanuuksia riittää kuin äkkirynnäköllä vallatussa kulutusyhteiskunnan tavaratalossa, vesiliskoja, sammakoita ja sammakonpoikia, pulleapakaraisia hämähäkkejä, ja voi noita idiootteja iiliäisiä vai miksi niitä sanotaan, juotikkaita, pääpää yhtä ainoata verenimukuppia ja mikäs siinä, oivallinen laite pumppaamaan tyhjäksi eliön minkä tahansa joka antautuu pumpattavaksi, mutta muutoin: yksi hyvin hiottujen leukojen loksautus ja luonto on taas siltä osin tasapainossa. Minun ideologiani on luonnon tasapaino. Se on kiehtova ideologia. Tuntea olevansa ase oman järjestelmänsä kädessä. Ellen silpoisi, ellen murhaisi, nuo kaikki pehmeäihoiset täyttäisivät ennen pitkää koko vedenpiirin ja missä olisimme sitten? Tämä maailma on niiden maailma jotka tajuavat kokonaisuuden ja toimivat sen mukaan. Kuka syötävän söisi, ellei syöjiä olisi?

Sitaatti on pitkä, sillä muuten ”toukan” ajatuksenvirta ei pääsisi oikeuksiinsa. Sarkian runon kaavaa noudatellen seuraa muodonmuutos (ongelmineen) ja lopussa taas lentää ”ruumis neula kultainen”. Upea novelli sudenkorennosta, ja ihan harmittaa, että luultavasti se saa enää hyvin harvoja uusia lukijoita ja on tuomittu vaipumaan vähitellen yhä syvemmälle kirjaston hyllyjen hämärään unohdukseen.

– – – – –

Kesämökkimme (tai ei meidän, mutta suvun kuitenkin …) tontti ulottuu soisen metsikön keskellä olevan Taurionlammen reunamille. Matka saunan nurkalta kuusikon halki ja sitten vanhaa suosarkaa pitkin lammelle on minulle hyvin tuttu. Sitä pitkin on tullut tallusteltua pikkupojasta saakka, useita kertoja kesässä. Silti itse lampi tuntuu aina jäävän hieman vieraaksi, tavoittamattomaksi, salaperäiseksi. Sellainen on metsälampien luonne: vaikka ne ovat usein erehdyttävän samankaltaisia, herättää tumman veden tasainen pinta ja lammen rannoilla vallitseva maiseman harmonia vahvan tunteen paikan erityislaatuisuudesta. Jopa maagisuudesta. Lapsena kuvittelin, että metsälammessa asuu vedenhaltija. Siihen on helppo uskoa vieläkin, kun katselee vastarannan puiden heijastusta tummassa vedessä ja kuuntelee lammen hiljaisuutta.

Taurionlampi, Sysmä, 2010.

Kun Tiina Raevaaran novellissa kertoja saapuu lammen rantaan tutkimaan sudenkorentoja, ei siis tarvita kuin muutama kuvaileva sana, ja pystyn hyvin kuvittelemaan paikan:

     Lampi on täydellisen pyöreä, tummavetinen suolampi, ja sitä reunustaa rahkasammaleiden vihreänpunainen rengas. Jossain jyrähtää ukkonen, kaukana taivaanrannassa.
     Voisin jo lähteä eteenpäin, mutta astelen kuitenkin hyllyvälle sammalelle. Lampi houkuttelee katsomaan. Toinen jalkani uppoaa mättääseen ja jää kiinni johonkin, ehkä ammoin kuolleen puun juurakkoon. Saapas täyttyy vedellä, ja terävä oksa painuu säärtä vasten.
     Takanani kahahtaa. Mies, se sudenkorennoista kiinnostunut mies, katselee minua kuusen alta.
     ”Auta!” ulvahdan ja ojennan kättäni häntä kohden.
     Mies katselee liikkumatta. Hänellä on päällään vain ohut T-paita, kuluneet farkut, saappaat, sama lippalakki kuin aiemmin. Tummissa kasvoissa on jotain kovin tuttua, silti vierasta. Lopulta hän ojentaa kätensä minua kohti. Ei heti tarpeeksi pitkälle, sanoo ensin: ”Saat sitten puolestasi auttaa minua!”

Sudenkorentoja on mökkiämmekin lähellä olevalla lammella, mutta vieraita kulkijoita siellä ei ole näkynyt. Ainoastaan naapuriin saattaa toisinaan törmätä. – Ei Raevaaran novellissakaan kertojan tapaama mies itse asiassa ole mikään vieras: hän on kertojan kaksoisolento, hahmo eräästä mahdollisesta tulevaisuudesta. Kertojaa huomattavasti vanhempi kaksoisolento etsii myös sudenkorentoja, mutta hänen motiivinaan ei ole akateeminen tutkimus vaan jonkinlainen pakkomielle. Tässä vaiheessa on hyvä muistaa kaksoisolennon ilmaantumisen luonnollisin syy: kertoja ei ole syönyt lääkkeitään. Mutta toki arkirealismin rajat rikkovia selityksiäkin tilanteelle voi keksiä.

Novellin lopussa kertojan kaksoisolento sukeltaa etsimisen kiihkossaan lampeen katsomaan, ovatko sudenkorennot siellä. Ja hukkuu. Kun kertoja raahaa miehen ruumista lammesta rannalle, hän huomaa, että repeytyneen ihon alta pilkottaa hyönteisen panssari. Kaksoisolento etsi täydellistä sudenkorentoa väärästä paikasta: se olisi löytynyt hänestä itsestään. – Tämän tajuttuaan novellin kertoja tekee oman ratkaisunsa, joka on sanamukaisesti hurja. Lukija voikin itse valita lukutavan novellin loppuratkaisuihin. Joko kyse on kertojan harhaisista näyistä ja mielenterveyden romahtamisesta, jolloin loppu vaikuttaa hyvin traagiselta (mieleen tulee Edgar Allan Poen novellien tyyli, esim. tunnettu kaksoisolento-tarina William Wilson). Tai sitten novelli on luettavissa maagisen realismin genressä, mikä antaa tulkinnalle enemmän väljyyttä.

– – – – –

Raevaaran novellissa kertojan kaksoisolentona ei ole pelkästään lammen rannalla tavattu mies. Myös sudenkorento on hänen kaksoisolentonsa, toinen minänsä, todellinen olemuksensa.  – Viime aikoina olen ollut kovin innostunut kaksoisolentoaiheesta. Erityisen kiinnostava on ajatus kaksoisolennosta jonkinlaisena varjona tai peilikuvana, joka heijastelee oman minän salattua puolta. Muistaakseni jossakin on kuvattu peiliin katsomista ”narkissolaisena aktina”, joka jakaa ihmisen minän todelliseen ja haaveelliseen. Omasta peilikuvastani en kyllä paljonkaan saa irti (jos tätä naamaa alan peilistä liian usein tuijottelemaan, niin hoitoon ja heti). Mutta romantiikkaan taipuvaisena minuun tehoaa hyvin kaikenlainen itse luonnossa koettu symboliikka, joka muistuttaa jollakin tavalla niistä puolista, jotka arkiminä helposti jättää varjoonsa: mystisyyden kaipuu, pelot,  unelmat, moraalisesti parempi/huonompi minä jne.  

Tällaisena kimmokkeena toimii minulle myös sudenkorennon lento. Vaikka en itse osaa nähdä sudenkorentoa omana kaksoisolentonani, ymmärrän hyvin, miksi Raevaaran novellin kertoja niin kokee. Sudenkorento on muodonmuutoksensa kautta jättänyt lätäkössä rämpimisen taakseen. Sen lento muistuttaa haaveista ja unelmista, joita ei ole omassa elämässään syystä tai toisesta toteuttanut. Sellaisia on meillä kaikilla.

Ja kun kauniina kesäpäivänä on ihastellut sudenkorennon lentoa tovin, haluaa lisätä edelliseen toteamukseen toiveikkaan pikkusanan: lento muistuttaa unelmista, jotka eivät ole toteutuneet – vielä. Sillä kyllä tässä elämässä vielä moni haave toteutuu ja siivet kantavat lentoon edes hetkeksi.

Ruskohukankorento. Sysmä, Nikkaroinen, 2010.

– – – – –

Tämän postauksen kaikki kuvat ovat perheen valokuvaajan arkistosta. Lisää niin kesäisiä kuin talvisiakin kuvia löytyy hänen Flickr-osoitteestaan tinkatinka.

– Ja jos sudenkorennot kiinnostavat, niin kesää odotellessa voi harjoitella lajintuntemustaan Sudenkorento.fi-sivustolla. Siellä esitellään kattavasti kaikki Suomessa esiintyvät sudenkorentolajit.

Ja sitten vielä markkinointipuhe, sillä sellaisen  ansaitsee  ajanmukainen ja upeasti kuvitettu perusteos sudenkorennoista, Sami Karjalaisen Suomen sudenkorennot (Tammi, 2010).  Todella hieno ja luonnon tarkkailuun innostava luontokirja (kliseisesti: sopii niin lahjaksi kuin omaan hyllyyn …), josta ilmestyi viime vuonna uudistettu laitos.  Kirjan esittelyä täällä: Suomen sudenkorennot.

Read Full Post »

%d bloggaajaa tykkää tästä: