Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘karri kokko’

Käydessäni torstaina Helsingin kirjamessuilla en kovin kauan jaksanut ihmetellä uutuuskirjoja vaan suuntasin antikvariaattiosastolle. Sieltä ostin mm. runokokoelman, joka on annettu lahjaksi syksyllä 1983. Nimilehdellä toivotus:

Arjalle & Uskolle
matkalukemiseksi!

Liisankujalla
24.9.1983

Henkilökohtainen viesti, mutta ei kuitenkaan niin intiimi, ettenkö uskaltaisi siteerata sitä blogissani. Allekirjoituksesta ei saa selvää. I:n piste lyhyen sanan lopussa voisi viitata jopa kirjan kirjoittajaan itseensä, mutta en lähde tekemään ylitulkintoja. Olennaisempaa on se, että teksti merkitsee teoksen, lisää sen kiinnostavuutta.

En voi olla miettimättä, millaiselle matkalle kirjalahjan saaneet ovat olleet lähdössä: ehkä etelän lämpöön koleutta pakoon, ehkä Pariisiin nauttimaan syksyn tunnelmasta ja kulttuuritarjonnasta.

Tämän anekdootin ansiosta Karri Kokon esikoiskokoelma Uno Boy (WSOY, 1982) on juuri sellainen löytö, jonka takia kannattaa kurkistaa kirjamessujen antikvariaatti-osastolle, kauas kustantajien uutuuttaan uhoavista teospinoista. Ja hintaakin on vain yksi euro!

* * *

Kirjailijan uusimmat teokset ovat minulle tuttuja, mutta esikoiskokoelmaa en ole lukenut. Sen etu- ja takakannessa on kuvattu juokseva mies: vauhti venyttää hahmoa sivusuunnassa ja pelkistää taustan viiruiksi.

Viime hetken vihjeissä lukee
että Uno Boyn voi tappaa
kun sillä ei ole näyttöjä
nykykunnosta.
Luottakaa vain vanhaan herraan!

Minä luotan Googleen. Ja onni potkaisee: ”Uno Boy” tuottaa osumaksi kilpahevosen kantakirjan. Tanskasta Suomeen siirtynyt lämminverinen ravuri on syntynyt vuonna 1973 – kuten minäkin. Vaan voiko olla mahdollista, että Uno Boyn kaikki isoisoisovanhemmat ovat tiedossa? Kaikki 16, myös 1800-luvulla syntyneet? Kuinka moni tämän jutun lukijoista tuntee juurensa yhtä tarkasti?

En ainakaan ensi lukemalta pääse kiinni Kokon esikoiskokoelman mahdollisiin hevosaihelmiin. Sitä vastoin huomio ei voi olla kiinnittymättä runsaaseen puheeseen Jumalasta. Teema on suuri ja hieman yllättäväkin. Pidän kuitenkin heti esimerkiksi runosta, jossa luomiskertomus on käänteinen. Alussa maailma on valmis, mutta sitten Luoja seitsemän päivän aikana purkaa rakennelmansa, elementti kerrallaan:

Ja Jumala sanoi: Menköön valkeus!
Ja valkeus meni, ja Jumala näki, että se oli hyvä.

Mikäli tiedemiesten pahimmat visiot toteutuvat, niin kemikaaleilla itsensä tärvelleet ihmiset muuttuvat hedelmättömiksi, tappavat eläimet ja saavat napajäätiköt sulatettuaan meret nousemaan. Jumala muuttuu luonteeltaan ensimmäisestä liikuttajasta viimeiseksi todistajaksi. Tarvitaan joku sammuttamaan valot.

* * *

Vaikka tuollaista nimiölehdelle kirjoitettua tekstiä ei kovin usein vanhoista kirjoista löydä, ei se tällä kertaa täysin sattumaakaan ollut. Sain kipinän etsimiseen junassa matkalukemisenani olleesta Einari Vuorelan romaanista Kevätlaulu maakylästä (WSOY). Se on yksi kirjahyllyni aarteista, monta vuotta sitten tehty divariostos. Alun perin vuonna 1922 julkaistun kauniin rakkauskuvauksen uusintapainoksessa vuodelta 1971 on tällainen käsin kirjoitettu viesti:

image

”Leilalleni, sanoja ja asioita, joita en osannut enkä ehtinyt itse sinulle haastaa. Punaisen Sulan päivinä, keväällä 1971, Esa.”  Kirja on ostettu lahjaksi, heti ilmestyttyään. Vuorelan romaanissa kerrotaan rakkaudesta, jolle on valtavasti esteitä – tarvitaan rohkeutta ja suuri päätös niiden ohittamiseen. Esan viesti kehystää mielikuvissani tuon tarinan uudelleen, liittää sen aitojen ihmisten elämään. Leila-nimestä tulee mieleen vanha persialainen tarina Laylasta ja Majnunista, jossa Layla joutui pakkoaviolittoon toisen miehen kanssa. Samaa aihetta hyödyntää Eric Clapton tunnetussa kappaleessaan.

Hyvin kohtalokkaalta kuulostaa myös tuo viittaus Punaisen sulkaan. ”Enkä ehtinyt itse sinulle haastaa.” 1970-luvun alussa Punainen Sulka -kampanja keräsi varoja syöpätutkimukseen. Tuntuu siltä, että jokin varjo on laskeutunut: ovi on sulkeutumassa, aika käymässä vähiin. Ajatus kasvattaa Vuorelan tarinan painoarvoa, lataa sen täyteen merkityksiä. Kirjailija ei itse voisi luoda yhtä vaikuttavaa kerronnallista kehystä teoksensa ympärille kuin aito ihmiskohtalo.

Ehkä sanat, joita ei osattu eikä ehditty sanoa, olisivat voineet olla sellaisia kuin seuraavassa katkelmassa romaanista:

Koko elämäni on ollut kuin palavaa halua sinuun, kaipuuta, jolla ei ole ollut yhtään hetkeä hukattavanaan. Käteni ovat aina olleet kuin pääsi hiusten hiljaisessa valkeassa ja rintani on kuin ristiinnaulittu onnellisiin tuskiin.

Unessa olen ollut vielä onnellisempi. Silloin sinä olet ollut ikiomani. Rakkautemme oli sytyttävinään uhritulen uhritulen jälkeen. Muistan kuinka himmeässä yössä nousit käsivartesi varaan ja salaperäisen hurman vallassa painauduit polttavaa rintaani vasten. Sinä hymyilit hellästi, nostit kädelläsi kuin taivaan pilveä ja peitit kaiken hiuksiesi tuuhealla sateella.

Tiedän: ylitulkitsen. Ehkä tuo Esan viesti onkin kirjoitettu omalle vaimolle ja sisältää vain viittauksen nuoruuden päiviin tai elämän ruuhkavuosiin, jotka olivat onnellisia mutta joihin jälkeenpäin ajateltuna olisi voinut sisällyttää vielä enemmänkin. Missä tahansa parisuhteessa jää turhan paljon tärkeitä sanoja lausumatta.

Vaan ei, en ala latistaa. Kohtalokkuus tekee anekdootista täydemmän, paremman. Se tarjoaa minulle kokonaisen uuden lukutavan, luo Einari Vuorelan teoksen uudelleen.

* * *

Vuorelan lyhyehkö romaani on toki hieno ilman Leilalle osoitettua viestiäkin. Mikäli mahdollinen lukija on menossa nyt viikonloppuna Helsingin kirjamessuille, kannattaa pitää silmällä antikvariaattien tarjontaa katsellessaan. Jos vuoden 1971 painoksen saa kympillä tai alle, niin tekee ihan hyvät kaupat. Jos pyydetään kahta kymppiä, niin netistä saa luultavasti halvemmalla.

Mutta omani ei ole kaupan. Esan ja Leilan tarina tuntuu niin paljon suuremmalta kuin romaanin kertomus yhteisestä onnesta unelmoivista Veikosta ja Anna-Liisasta. Ja se tarina tiivistyy materiaalisella tavalla juuri tähän niteeseen: kirja on kulkenut Esalta Leilalle, yhdistänyt heidät hopeisella langalla. Toista samanlaista kirjaa ei ole.

Luultavasti menen vielä uudelleen penkomaan kirjamessuille rantautuneiden divareiden valikoimia ennen osallistumistani lauantaina Leena Lehtolaisen lukupiiriin. Tällä kertaa voisin etsiä lukemisen jälkiä. Marginaaleihin kirjoitetut kommentit ovat joskus kiinnostavia – jo vanha, esimerkiksi 1920-luvulla koulunsa käyneen ihmisen käsiala luo oman tunnelmansa.

* * *

Ja lopuksi vielä mainos: jos joku Jäljen äänen lukijoista messuilee lauantaina, minua voi käydä morjestamassa messukeskuksen Eteläisen sisäänkäynnin lähellä olevassa Sports Barissa. Olen siellä kello 15 alkaen, kunnes menen Leena Lehtolaisen Rautakolmio-dekkarin lukupiiriin (16.00-17.30).

Tähyä kaveria, joka tutkii juuri ostamansa kirjan marginaaleja … tai jos hän ei ole löytänyt mitään jännittävää, kaivaa repusta Einari Vuorelan romaanin ja lukee vielä kerran lyhyen viestin Leilalle, pohtii Punaisen sulan päivää vuonna 1971, kevättä,

kuinka Esa näkee ikkunasta kurkien saapuvan,
kuinka Esa ajattelee Leilaa lukemassa

kaikkia niitä sanoja, jotka jäivät sanomatta,
ja miettimässä elämättä jäänyttä elämää,
jonka onneksi voi kokea edes unelmissa.

Read Full Post »

%d bloggaajaa tykkää tästä: