Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘kristian blomberg’

Mari Kosken runokokoelmassa Sch yksityiskohdista avautuu houkuttavia  polkuja, joita ainakaan minunkaltaiseni lukija ei voi vastustaa. Vaikka runoista ei tarkankaan lukemisen jälkeen muodostu kovin selkeitä kokonaisuuksia, tulee niihin tehtyä monta matkaa, jotka vievät aivan toisaalle kuin  aurinkorantojen pakettilomakohteisiin. Ja silloinkin kun polut eivät johda minnekään tai loppuvat yllättäen, voivat ne olla kiinnostavia: umpikuja ei välttämättä ole hukkaperä.

 – – – – –

se mitä halusin löytää etsiytyykin käteeni
kuin Nadjan käsi, kädessään luonnoskynä, euroopan sydäntä piirtävä,
sydäntä sydämen polya

tämä erottaa meidät, tämä yhdistää

juottolat, spenglerin kanssa kömytyt yöt, help your see, tee-se-itse-
goethet

ja sivu alkaa täyttyä merkinnöistä jotka käsittelevät
c) päihtymistä t) sydämen etymologiaa

– Mari Koski: Sch, s. 45. Poesia, 2011.

– – – – –

Runo tuo mieleen muistiinpanot, joita olen tehnyt kokoelmaa lukiessani. Lehtiön sivu on täyttynyt irrallisista lauseista: Tarkista Majnoon. Leda ja Joutsen, Michelangelo. Munat. Tarkista kumpi olikaan kuolematon, Castor vai Pollux.  Sapfon eri käännökset. Juvonen ja Dickinson, tyhjyyden kokemus. Dickinsonin runofragmentit kirjeissä – hän kirjoittaa kirjein. Fragmentin määritelmä?  jne., jne.

Tällaisen mielikuvamatkailun lisäksi runojännärin tarkoitus olisi paljastaa lukijalle myös Kosken kokoelmasta hahmottuvia sisällön ja muodon yhteyksiä. Nyt on meneillään jo neljäs osa, joten korkea aika siis ryhdistäytyä ja keskittyä runomuotoon. Onneksi laatu ei välttämättä aina heikkene jatko-osissa: monet fanit pitävät Sylvester Stallonen tähdittämää Rocky IV -elokuvaa sarjan parhaimpana. Genre on tietysti tyystin toinen kuin runojännärissä, mutta onnistumisessa vaaditaan samaa uhrautumista. Kaikki tai ei mitään.

 – – – – –

ADRIAN: It’s suicide. You’ve seen him, you know how strong he is. You can’t win.

ROCKY: Oh, Adrian. Adrian always tells the truth. No, maybe I can’t win. Maybe the only thing I can do is just take everything he’s got. But to beat me, he’s going to have to kill me. And to kill me, he’s gonna have to have the heart to stand in front of me. And to do that, he’s got to be willing to die himself. I don’t know if he’s ready to do that. I don’t know.

– Elokuvasta Rocky IV (1985)

– – – – –

Sisältö/muoto-näkökulma on jäänyt vaille kunnon nostetta senkin vuoksi, että olen ottanut Mari Kosken runokokoelmaan liitetyn käsitteen kokeellinen runo  turhan valmiina. En ole pysähtynyt miettimään, mitä kokeellisuus tarkoittaa – ja mitä se nimenomaan Kosken kokoelman kohdalla merkitsee. Näköalattomuuteni tajusin muutama päivä sitten, kun luin Kristian Blombergin artikkelin Kielen ja puhujan välissä 2000-luvun uutta runoutta esittelevän Vastakaanon-antologian (Poesia, 2011) johdanto-osuudesta.

Blombergin mukaan kokeellinen runous on alkanut jakaa ihmisiä yksioikoisesti kannattajiin ja vastustajiin, mikä ei enää ole hedelmällistä runouskeskustelun kannalta. Blombergin näkemystä hieman kärjistäen: kannattajien mielestä kaikki kokeellinen runous on hyvää ja edistyksellistä, ja ”ei-kokeellinen” runous pelkkää taantunutta, kuollutta kirjainta (peukkua, jos tunnistat itsestäsi tällaisen ehdottoman avantgardistin!) – ja ”ei-kokeellisen” runon ystävät taas pitävät kokeellista runoutta pelkkänä kikkailuna kikkailun itsensä takia (käsi ylös, jos itsekin pidät sitä pelleilynä!).

Nyt kun jako leireihin on suoritettu, kuulostellaanpa Blombergin muistutus riitapukareille. Sillä kun keskitytään nahisteluun, unohdetaan, mistä 2000-luvun kokeellisessa runoudessa tai oikeastaan sen sanomassa on kyse: muodosta. Blomberg korostaa, että siinä missä muotokokeilut muuttuvat merkityksellisiksi kokeellisessa runoudessa, voi runon muodosta lukea merkityksiä vanhemmissakin runomuodoissa (esim. sonetti ja haiku). Siksi hän ehdottaa tälle runouskäsityksiä haastavalle suuntaukselle jonkinlaista laajempaa käsitettä – muototietoinen runous.

 – – – – –

Terminä muototietoinen runous lakkaa ehdottamasta uutuuden ja mullistavuuden kaltaisia sisältöjä. Se kiinnittää huomiota siihen, mihin runoudessa pyritään, miksi meillä yleensä on kirjallisia muotoja eikä esimerkiksi vain kirjoitusta. Jos kykymme lukea muodon merkityksiä, muodon ehdottamia merkityksiä, muodon mahdollistamia merkityksiä häviää, häviää myös runous muuna kuin puhumisen vakiintuneena tapana, tiettynä ”runollisuuden” sävynä.

– Kristian Blomberg: Kielen ja puhujan välissä (teoksessa Vastakaanon: suomalainen kokeellinen runous 2000-2010, Poesia, 2011)

– – – – –

Vaikka muototietoisuus olisikin suomalaisessa lyriikassa tällä hetkellä hyvin muotitietoista, on sillä vahva historiallinen traditionsa. Itse asiassa se ei edes ole hyppy mihinkään uuteen, vaan palauttaa runouden juurilleen: runossa runomaistahan on juuri muotoon keskittyminen ja se, että kirjoittajan valitsemalla runomuodolla on vahva merkityksensä niin runon synnyssä kuin sen lukemisessakin. Toisin sanoen, on hyvä, että uusia muotoja etsitään (kokeellisuus), mutta ei vanhoissakaan mitään vikaa ole – jos ne vain palvelevat tekstin päämääriä eivätkä jähmety pelkiksi lyyrisen tyylin nimilapuiksi.

Kosken kokoelmasta kirjoitetuissa kritiikeissä on käsitelty runojen fragmentaarisuutta (Anna Tomi Parnassossa ja Miikka Laihinen Tuli&Savussa). Se onkin nykyisin trendikkään muototietoinen piirre runoudessa. Fragmentaarisuuden voi ymmärtää monella eri tavalla: katkelmallisuus, keskeneräisyys, sirpalemaisuus, hajanaisuus. Tunnetuimmat fragmentaariset tekstit eivät kuitenkaan ole nykyrunoutta, vaan antiikin tekstejä (esimerkiksi Herakleitoksen filosofiset mietelmät), joita ei alun perin tarkoitettu fragmenteiksi: niistä vain ei ole säilynyt enempää kuin katkelmia.

Runoudessa fragmenteistaan tunnettu on Sapfo, Lesboksen saarella elänyt runoilija ja naisten välisen rakkauden tulkki. Hänen tekstejään löytyy kahdesta 1960-luvulla julkaistusta suomennoskokoelmasta, joiden vertailu on kiinnostavaa juuri runomuodon kannalta.

– – – – –

Kerrotaan että Leda kerran löysi

hyasintin värisen munan

– Sapfo: Iltatähti, häälaulu (suom. Pentti Saarikoski, 1969, Otava)

– – – – –

he sanovat Ledasta

                               että hän

kerran löysi

kätketyn munan

villishyasintin

                                 hyasintin

alta

– Sapfo: Sapfon runoja (suom. Aapo Junkola, 1966, WSOY)

 – – – – –

Pentti Saarikoski suomentaa säilyneen katkelman anekdootiksi, sen fragmenttimaisuutta korostaen.  Aapo Junkola taas pyrkii etsimään sen Sapfon runon lyyristä luonnetta. Itse pidän enemmän Saarikosken suomennoksesta, vaikka se onkin pelkkä toteamus. Siinä lukijan on pakko ajatella, että nyt jää paljon sanomatta, kun taas Junkolan suomennoksen voi lukea itsenäisenä kokonaisuutena, säkeiden polveilevaa ilmavuutta ihaillen.

Myös Kosken runoissa on viitattu samaan Ledaan, fragmentaarisesti siinäkin. Kyse on antiikin melko tunnetusta tarusta. Leda oli Spartan kuninkaan puoliso, jonka kertomuksen mukaan Zeus vietteli joutsenen hahmossa. Leda tuli raskaaksi, ja synnytti (tai muni) kaksi munaa. Toisesta syntyi tyttö – Troijan kaunis Helena. Kosken kokoelmassa tästä tarusta kerrotaan hyvin viitteellisesti. Tähtitaivasta ja paljon muutakin kuvaavassa kollaasimaisessa otoksessa viitataan kahteen tapaukseen, jossa jumala on omavaltaisesti ottanut kuolevaisen naisen ruumiin omaan käyttöönsä (s. 50, katkelma runosta, viimeiset neljä riviä).

– – – – –

etäisyys 500 valovuotta. Käärmeineen ja piirtimineen Luonnon kasvot
painautuvat käärinliinaan. Marian elämä. Joutsenen repeämä, etäisyys
2400, pituus 2500 valovuotta. Equo ne credite, Teucri. Valkoisessa hie-
kassa karuselli. This particular flying horse.

 

– s. 50, katkelma runosta, viimeiset neljä riviä.

– – – – –

Lainauksessa yksittäiset lauseet ovat itsenäisiä fragmentteja siinä mielessä, että ne eivät sujuvasti sulaudu toisiinsa – mutta silti yhteyksiä löytyy ainakin joidenkin välille. Ja toisin kuin esimerkiksi kokoelman nimirunossa Sch, tässä tyhjää tilaa ei ole jätetty katkelmien välille vaan ne on ladottu peräkkäin. Silti on tilaa: tuhansia valovuosia.

Peräkkäiset lauseet Marian elämä ja Joutsenen repeämä kiinnittävät huomion. Koska latinankielinen lause ”Equo ne credite, Teucri” on Troijan sodasta tuttu Laokoonin huudahdus (Älkää luottako hevoseen, troijalaiset!), on joutsen-viittauskin helppo tulkita samassa yhteydessä. Joutsenen tähtikuviolla on monta vaihtoehtoista mytologista selitystä, ja yksi niistä on se, että Zeus asetti tähtikuvion taivaalle juhlistamaan Helenan syntymää.

Kun Marian, Jeesuksen äidin, elämä rinnastetaan tähän tapaukseen, syntyy monta mielikuvaa. Häntä ei Jumala sentään vietellyt, mutta ei Marialla toisaalta valinnanvaraakaan ollut. – Pari sivua myöhemmin Kosken kokoelmassa on runo, jossa mainitaan, että Zeun luotapa myös unet saapuu, ja alempana keskelle tyhjää tilaa on kirjoitettu nimirimpsu.

– – – – –

 LedaHelenaLeilaLola

– – – – –

Leila voisi viitata vanhaan persialaiseen tarinaan Laylan ja Majnunin toivottomasta rakkaudesta. Layla ja Majnun olivat nuoret rakastavaiset, mutta suku naitti Laylan toiselle  miehelle. Majnun on nimenä mainittu yksittäisenä fragmenttina kokoelman nimirunossa Sch: Farhad hakkaa kiveä / Majnoon siirtää vuorta. (s. 16)

Lolasta tulee mieleen Nabokovin klassikkoromaanin Lola, lapsirakastettu. Miesten hyväksikäyttämiä siis kaikki neljä naista: Leda Zeuksen viettelemä, Helena kauneutensa tähden kaikkien himoitsema ja vieläpä sodan pelinappula, Leila (Layla) pakkoavioliittoon määrätty ja Lola irstaan sedän uhri.  Toinen näkökulma voisi olla toivoton rakkaus: jokaiseen liittyy normit rikkova rakkaussuhde, joka on toivoton tai tuhoon tuomittu.

Ehkä hurjimmin normit ylittyvät Ledan ja Zeuksen suhteessa. Michelangelon kuuluisa maalaus esittää eroottisen kohtauksen, jossa alaston Leda on ottanut joutsenen ”suojiinsa”. Jos tuntee tarun, kuvaa ei voi olla tulkitsematta aktin kuvauksena ja sitähän se onkin.

– – – – –

Huomaan tehneeni taas sen, mistä postauksen alussa kirjoitin: alan paljastua juonivetoisen proosan addiktiksi. Tartun heti tarinaan, kun tekstissä on edes pienen pieni viite jonkinlaiseen  kertomukseen. Siis takaisin muotoon: miksi Mari Koski kirjoittaa fragmentaarisesti?

Runojen kaksiulotteinen pinta on yhtenäisyydessään vain näennäinen. Viitteet ja katkelmat johdattavat koko ajan lukemaan runokokoelmaa ikään kuin syvyyssuunnassa: ne ovat ikkunoita, joista voi kurkistaa tekstin toiselle puolelle. Toisaalta niin toimii ihmisen arkikokemuskin. Jos saataisiin vangittua parin minuutin pituinen satunnainen otos omasta ajattelusta, luultavasti se koostuisi fragmentaarisista mielikuvista, jotka peräkkäin aseteltuina vaikuttaisivat yhteensovittamattomilta ja keskeneräisiltä. Silti häly, jota aivoissamme on, kykenee kannattelemaan minuuttamme ja identiteettiämme.

Kosken runoissa on vaikea hahmottaa vastaavaa  keskusta. Tämä lienee yksi fragmentaarisuuden tavoitteista: ei voi varmasti sanoa, kuka runoissa puhuu. Tai ehkä niissä puhuukin Ei-Kukaan. – Kokoelman nimirunon Sch toinen osa alkaa runositaatilla Pilvet yli taivaan laen lipuu tuijottain. Huvittavaa kyllä, persiankieliselle lukijalle tarjotaan paremmat mahdollisuudet selvittää, mistä lainaus on peräisin, sillä persiankielisessä käännöksessä juuri tähän kohtaan on laitettu alaviite. On mahdotonta persiaa taitamattomana sanoa, mitä siinä lukee, mutta luultavasti ainakin se, että sitaatti on Helvi Juvosen runosta.

– – – – –

EI KUKAAN

 
Pilvet yli taivaan laen lipuu tuijottain,
samein silmin katsovat, ei ketään ole vain.
Jähmeä on hymy kukkain,
kuollut niittyvillan nukkain.
Ei kukaan viru tuskassansa hiljaa vavahtain.
 

Ei kukaan paina sammaleeseen päätä särkevää,
kenenkään ei kulmaluista maahan jälki jää.
Oksat huojuu tyhjän yllä,
saraheinät taipuu kyllä.
Sekaan mullan ruskean vain toukka häviää.

– Helvi Juvosen runo on hänen esikoiskokoelmastaan Kääpiöpuu (1949). (Kootut runot, 1960, WSOY)

– – – – –

Helvi Juvonen luetaan suomalaisen lyriikan uudistajiin, mutta hänen esikoiskokoelmansa edustaa vielä melko perinteistä runoutta. Kun ensimmäinen säe on irroitettu osaksi Mari Kosken runon kaltaista kokonaisuutta, sen jokseenkin vanhakantainen kuvallisuus korostuu. Mutta voi runossa nähdä muunkinlaista tulkinnallista lisäarvoa: se kertoo tyhjyydestä tai tyhjyyden kokemisesta, joka on teemana monissa Juvosen runoissa. Samaa tunnelmaa on Kosken kokoelman nimirunossakin.

Tyhjyyden kokemus konkretisoituu Kosken runossa tekstiin materiaalisesti, sillä fragmentaarisuus jättää sanat ja lauseet ikään kuin haromaan ilmaa ympärillään  – ja koska niiden välissä on paljon valkoista paperia, tyhjyys muuttuu näkyväksi.

  Runoilija Mari Koski on jättänyt alaviitteen pois Juvosen runositaatista (persiankieliseen tekstiin kääntäjä on sen siis laittanut, mikä on hieman nurinkurista, sillä persiankieliselle tiedosta on tavallaan vähemmän iloa: oletan, että Juvosen runoja ei ole käännetty persiaksi). Onko oletuksena se, että lukijan ei tarvitsekaan tietää lainauksen lähdettä? Mutta entäpä jos hän tietää tai selvittää sen? Miten käy sitaatin fragmentaarisuudelle silloin? Menettääkö se ideansa?

– – – – –

Yksi varmimpia keinoja puun tappamiseen on maan kaivaminen sen ympäriltä ja juurien paljastaminen. Sama pätee instituutioihin. Jos mitä halutaan säilyttää, ei pidä liiaksi kaivella esiin sen alkuperää. Kaikki alkaa pienestä.

   Joseph Joubert: Mitä ajattelen   merkintöjä vuosilta 1774 1824. suom. Martti Anhava, Otava, 2007.

 – – – – –

Joubert vertaa puita instituutioihin, mutta samaa rinnastusta voisi käyttää runofragmenteistakin. Jos alkuperäinen asiayhteys paljastuu, kadotetaan samalla katkelman yllä leijuva salaperäisyys. Vaikka toisaalta voihan ajatella niinkin, että tällaiset sitaatit toimivat ikään kuin ärsykkeinä, jotka haastavat lukijaa mukaan peliin, yllyttävät rakentamaan runon tulkintaa ja merkityksiä, pakottavat penkomaan runohyllyä ja tarkistamaan myyttikirjoista, mitä niistä Ledan poikimista munista oikein syntyikään.

Sitaatit ovat kuitenkin poikkeuksia Kosken runoissa, eikä niitä ole kuin muutama koko kokoelmassa (siis oletan sitaateiksi ainakin joitakin sellaisia lauseita, joissa on lainausmerkit – mutta vain pari niistä tunnistin). Toinen erityinen ja huomattavasti hämmentävämpi fragmentin muoto runossa Sch on kursivoidut sanat/lauseet.

– – – – –

miksi                                   (sillä näpertely on kuin auringosta tislattu piriste

tuskallinen, hiivuttava)

hän kirjoittaa kirjein
 

minä voisin pystyttää patsaan; En tiedä,                     käteeni Sohrabin varjo,

                                             pimeys kuollut lamppu

 
on paljon sellaista mitä ihmettely pienentää ja paljon sellaista helposti katoavaa
 

Sillä on rajat, sillä ainoastaan, ja sillä

 

avaan keskeltä                                                        Ainetta vapautuu aineessa.

ja sävyjä, sävyjä

uuvun sinun kuviin

– Mari Koski: Sch (katkelma sivulta 14)

– – – – –

Niin, hän kirjoittaa kirjein. Ja avaan keskeltä. Nämä eivät tunnu liittyvän oikein mihinkään, mutta kursivointi on tehokeino, joka kerjää lukijan huomiota. Jälkimmäisen lauseen voisi tietysti ajatella olevan jonkinlaista kirjoittamishetken kommentointia, sillä samalle riville on jätetty paljon tyhjää: se on kuin avattu keskeltä. – Kursivoinnit, fontin koon vaihdokset, kirjainvälien harvennukset yms. lienee kuitenkin parempi tulkita osaksi laajempaa Mari Kosken runokokoelman muototematiikkaa, visuaalisten keinojen korostumista.

Mieli tekisi kyllä tarttua tuohon lauseeseen hän kirjoittaa kirjein. Emily Dickinsonin laajaan tuotantoon sisältyy paljon runofragmentteja, keskeneräisiksi jääneitä/jätettyjä runojakatkelmia. Hänellä oli tapana liittää runojaan ystävilleen lähettämiin kirjeisiinsä – hän kirjoittaa kirjein. Dickinson tulee mieleen siksikin, että Helvi Juvonen on suomentanut monia hänen runojaan, ja jos lukee naisten tekstejä rinnakkain, löytyy myös yhteisiä aihepiirejä. Ja onpa tuossa jo aiemmin mainitussa Vastakaanon-kokoelmassa Mari Kosken runo Emilylle, jossa pohjatekstinä on käytetty erästä Dickinsonin runoa …

– Vaan nyt suu suppuun, ennen kuin allekirjoittaneen mielikuvamatkailu karkaa taas harhateille. Edellä siteeratussa runossa huomionarvoisempaa on viittaus/fragmentti, joka omalla tavallaan luo näkökulmaa Kosken runoihin ja niiden fragmentaarisuuteen: käteeni Sohrabin varjo.

– – – – –

Minä olen Kashanista,
ammatiltani maalari:
aika ajoin teen häkkejä väreistä, myyn niitä teille,
jotta yksinäinen sydämenne virkistyisi
vankeudessa elävien vuokkojen äänistä.
Kuvitelmia! Turhia kuvitelmia … tiedänhän minä,
että kangas on hengetön,
tiedän hyvin, että maalarin allas on kaloja vailla.

Sohrab Sepehri: katkelma runosta Veden askelten ääni. Suom. Jaakko Hämeen-Anttila, kokoelmassa Vain ääni jää: runoja Iranista, WSOY, 2006.

– – – – –

Taas persiankielinen lukija on suomalaista viisaampi, sillä myös Sohrabin kohdalle kääntäjä on laittanut alaviitteen. Se voi toisaalta olla tarpeenkin, mikäli Sohrab on kovin yleinen nimi kielialueella (vertaa: käteeni Virtasen varjon – vaatisi kieltämättä täsmennystä …).

Oletettavasti Kosken runossa viitataan iranilaiseen runoilijaan Sohrab Sepehriin (1929-1980). Edellä siteerattu katkelma on hänen omaelämäkerrallisesta runostaan. Sepehri on tehnyt myös kuvataidetta, mutta yhtä lailla voisi kuvitella hänen puhuvan myös runoudesta. Viittaus tällaiseen runoilija-kuvataiteilijaan on tuskin sattumaa: kuten mahdollinen postaussarjan lukija on jo huomannutkin, Kosken kokoelmassa liikutaan usein kirjallisuuden ja kuvataiteen rajalla.

Onneksi ei tarvitse tuntea laajemmin Sohrabin tuotantoa voidakseen arvella, miten tuo varjo voisi Kosken runojen syntyyn vaikuttaa (käteen, joka kynää heiluttaa), sillä Jaakko Hämeen-Anttilan teokseen kirjoittama esittely on lyhyt mutta avartava.

– – – – –

Varsinkin Ibn Arabin (k. 1240) mystinen filosofia on Sepehrin ajattelun taustalla. Kun Veden askelten äänessä Sepehri kehottaa ”ottamaan nimen pois pilveltä”, kehotuksessa kuuluu Ibn Arabin korostama ero todellisuuden (pilvi ilman nimeä) ja meidän kuvailuyrityksemme (pilven nimi) välillä.

Jaakko Hämeen-Anttila: katkelma esipuheesta teoksessa Vain ääni jää: runoja Iranista, WSOY, 2006.

– – – – –

Iranilainen mystikko lähenee ajatuksissaan taiteen avantgarden ja ajatusta todellisuuden jäljentämisen mahdottomuudesta. Tosin näkökulma ja päämäärä ovat erilaiset. Mari Kosken kokoelman nimirunossa Sch mainitaan pariinkiin kertaan: ei ole tekemistä kielellä. Katkelmat ja keskeneräiset lauseet ovat eräänlainen muoto kirjoittaa maailmasta ja kokemuksesta niin, että kieli ei tule väliin: luodaan vain viitteitä ja alkuja jollekin, jonka lukukokemus täydentää.

Fragmentti on erityinen silmä, todetaan eräässä Kosken runossa (s. 42). Se on todellakin silmä, sillä lukijan on katsottava fragmentin läpi: fragmentti ei ole samalla tavalla valmis kuva kuin perinteisen runon oksat huojuu tyhjän yllä/saraheinät taipuu kyllä, joka saa symbolisen merkityksensä runon kokonaisuudessa.

Yksittäiset katkelmat hakevat paikkaansa Kosken runoissa, mutta ei niiden välinen tyhjä tila ole lukukokemuksen tasolla tyhjää. Juuri siinä tyhjässä tilassa lukija liikkuu, rakentaa siltoja ja pohtii merkityksiä.

– – – – –

– Onko sellainen runoutta?

– On, nimenomaan sellainen on runoutta.

– – – – –

Jos mahdollinen lukija kiinnostui enemmän fragmenteista, suosittelen viidettä jaksoa odotellessa tutustumaan Kristian Blombergin tuoreeseen runokokoelmaan Itsekseen muuttuva (Poesia, 2011), jota voi käydä lukemassa PDF-muodossa Poesian sivuilla. Ja jos nyt joku epäilee näiden tämän postaussarjan aikana tekemieni lukuisten Poesia-viittausten vaikuttimia, niin voin vakuuttaa niiden olevan vilpittömät ja perusteltavissa. Poesia on vahvasti profiloitunut tämäntyyppisen uuden, muototietoisen runouden kustantamoksi – ja heidän sivuilleen on hedelmällistä tehdä linkityksiä, koska lukija voi tutustua niihin ilmaiseksi (toki kukaanhan ei kiellä antamasta myös ktaloudellista tukea tällaiselle kulttuurityölle, nettikaupasta kokoelmia voi tilata helposti …).

Runotrillerin kutkuttavan päätösosan julkaisuajankohdasta en lupaa mitään varmaa. Joka tapauksessa siinä olisi tarkoitus hieman koota langanpätkiä yhteen. Vaikka kyllä finaalissakin vielä kerran kurkotetaan kauas, tähtienkin tuolle puolen!

Runojännärin viimeiseen osaan pääset tästä: Mari Koski: Sch (5/5).

Read Full Post »

Puhekuplia

Jokakeväisessä runonhimossani olen taas herkistellyt  tuoreiden ja vähän vanhempienkin kokoelmien äärellä. Erityisesti eräs viime vuoden esikoiskokoelmista, Kristian Blombergin Puhekuplia (PoEsia), yllytti monta ajatusta liikkeelle talvikuukausien jähmeyttämässä aivokopassani, joten ehkä minun on aika rikkoa pitkään kestänyt blogihiljaisuuteni.

Blombergin runokokoelman nimi – Puhekuplia – soveltuisi jo sinänsä pienoisen esseen aiheeksi, sillä niin osuvasti se  ilmentää runouden suhdetta ja vertautuvuutta mm. puheeseen, hengitykseen, hetkellisyyteen (tai: hetkisyyteen), moniäänisyyteen, kuvallisuuteen ja jopa graafisuuteen, typografiaan. – Lukijalle Puhekuplia-nimi tuo luultavasti ensimmäiseksi mieleen sarjakuvan. Sarjakuvamaisuus on kyllä läsnä useissa kokoelman teksteissä, mutta ”puhekuplamaisuuden” voi tulkita liittyvän runoihin paljon laajemminkin. Blomberg kirjoittaa (lainauksessa säkeet eroteltu vinoviivoin – alkuperäiset rivit runossa liian pitkät tähän blogialustaan):

Suu on tärkein ääntöelin: äänteet muodostetaan suuväylässä ja puhe kuplii/ uloshengityksessä. Siihen tarvitaan keuhkoja, mutta ihminen polttaa savukkeita/ kuin munuaispiiraita. Siihen tarvitaan keuhkoja. Hänellä on hyvät keuhkot ja tarkoitus/ pyhittää ja hänellä on tarkoitus selvittää kokemansa aavesäryn taustat

Puhe todellakin kuplii: ilmiön voisi todentaa yrittämällä puhua veden alla. Jokainen puhekupla sisältää jonkin merkityksen/ajatuksen, ja kuplaryöppy useamman – tai sitten vedenalainen puhuja yrittää huutaa sanottavansa. Kovin pitkään kuplia ei voi vedessä tietenkään tuottaa, jos ei hengitä välillä.  Muodostuakseen ääni tarvitsee materiaa, ilmaa, jonka puhujan keuhkot imevät ympäristöstä.

Ajatus taas syntyy puhekuplien välissä: puhe itsessään on jo ajattelun lopputulos, monta sekunnin sadasosaa (ehkä kymmenystäkin?) aivojen sähkökemiallisia prosesseja jäljessä. Jos tämän viiveen haluaa pitää mahdollisimman pienenä, eli toisin sanoen puhuu nopeasti, myös ajattelun sattumanvaraisuudet ja sivupolut eksyvät puheeseen. Puhe ei ole enää suunniteltua ja loogisesti etenevää, vaan se muuttuu assosiatiiviseksi  ja luovaksi: harkinnan puute (tässä tapauksessa myös positiivisessa mielessä) tuottaa puheeseen ennakoimattomia asetelmia ja uusia merkityksiä, jotka taas ruokkivat ajattelua. Ja tällaistahan runokin usein on, kuten tuossa edellä olevassa lainauksessa, jossa runon puhuja antaa ”kuplia” vapaasti assosioiden.

* * *

Blombergin kokoelmassa on aivan oikeitakin puhekuplia. Niiden kommentoiminen blogikirjoituksessa onkin hankala tehtävä. Perinteisestä rivityksestä (säkeet etenevät johdonmukaisesti ylhäältä alas) poikkeavien runoilijoiden kokoelmat typografisine tehokeinoineen ja muotokokeiluineen saattavat tuottaa vaikeuksia lukijoille – mutta runoista kirjoittavan ne vasta laittavatkin koetukselle. Jos haluaa analysoida/tulkita (tai ylistää/kritisoida) esimerkiksi kollaasitekniikalla toteutettua runosivua, ei pelkkä kertominen riitä, vaan pitäisi myös kyetä näyttämään, mistä oikein puhuu. Ja se ei oikein onnistu perinteisellä ”naputtelenpa tähän parin rivin lainauksen”-tyylillä – etenkään jos teksti koostuu puhekuplista.

Tässä tapauksessa pelastukseksi koituu kustantajan julkaisuperiaate: Blombergin kokoelma on vapaasti selattavissa pdf-tiedostona Poesian sivuilla, joten mahdollinen lukija voi käydä siellä ihmettelemässä runojen antia.

”Puhekupla-runoja” löytyy mm. sivuilta 20 –21. Niiden graafinen ilme on kömpelö: taitto-ohjelman valmistyökaluilla tehdyt kuplat muistuttavat turhankin paljon lukuisista PowerPoint-esityksistä, joiden tylsää sisältöä luennoitsijat ovat yrittäneet piristää puhekuplilla. Toisaalta esimerkiksi sivun 20 runossa (vai pitäisikö puhua tekstistä?) vaikutelma on onnistuneella/onnistuneellakin tavalla hämmentävän vieraannuttava. Puhekuplissa olevien lauseiden keinotekoisuus ja irrallisuus korostuvat: vaikka kuplat ovat moniäänisyydessään samassa tilassa ja osa niistä limittäin toistensa päällä, eivät ne kuitenkaan vaikuta kommunikoivan toistensa kanssa.  – Runo on sarjakuvamainen, mutta nyrjähtäneellä tavalla. Aivan kuten Blombergin koko kokoelmakin kulkee kokeellisuudessaan runoperinteen valtavirrasta poikenneena/horjahtaneena/ulospyristelevänä. Runossa Taskulamppu lähestytään tunnelmaa, johon lukija Blombergin tekstejä selaillessaan ajautuu:

Silloin satujen taskulamppu valaisi maailmaa vain vähän
kuin halu löytää ratkaisu, kuin mahdollisuus tuntea,
eikä aavistanut miten rikkonaista kaikesta tulee,
miten kaikki alkaa tapahtua
eri aikaan, eikä missään
ole sarjakuvien terävärajaista ja neliväristä mieltä,
tekstilaatikkoa joka kertoo miten jokin on.

Selittävää tekstilaatikkoa saattaa lukija kaivata esimerkiksi runon Avignonin naiset kohdalla: mistä Avignonista runossa oikein kerrotaan? – Pablo Picasson kuuluisaan maalaukseen (kuva maalauksesta esim. täällä) viittaava runo on kokoelman viimeinen. Modernin taiteen historiassa Picasson maalaus on tärkeässä asemassa, sillä siinä harpotaan kubismin ensiaskeleita ja muutenkin irtiottoa perinteiseen esittämistapaan. Kuvan viisi alastonta naista eivät ole mitään sensuelleja naisobjekteja vaan kulmikkaasti kuvattuja hahmoja, jotka olemuksellaan haastoivat oman aikansa taideyleisöä ajattelemaan uudella tavalla. Maalauksessa esiintyvät naiset ovat prostituoituja: taulun nimi tuleekin Barcelonassa sijaitsevasta samannimisestä kadusta, jonka varrella olleesta bordellista Picasso löysi mallinsa.

* * *

Picasson maalauksen nimeen liittyykin herkullinen väärinymmärtämisen mahdollisuus, sillä barcelonalaista huorakatua huomattavasti tunnetumpi on ranskalainen Avignon – kaupunki, jonne paavin asemapaikka siirtyi väliaikaisesti 1300-luvulla. – Tätä yhteyttä Blomberg hyödyntää runossaan, mutta lukija ei jujua oivalla, jos hän ei tunne taidehistoriaa ja maalauksen taustoja riittävän hyvin:

Avignonin keskiaikaisessa labyrintissä
on helppo unohtaa.
Pyhässä kaupungissa on helppo kulkea,
helppo eksyä.

Sekä Avignon että Barcelonan vanha kaupunki ovat labyrinttimaisia ja keskiaikaisia, vanhempiakin. Mutta kummassa kaupungissa runo suunnistaakaan, bordellissa vai paavin palatsin juurella? Puhutaanko lihan vai hengen alttarista, maksetusta seksistä vai selibaatista? ”Labyrintissä” ja ”pyhässä kaupungissa” kulkemisen mahdollisia metaforia tuskin tarvitsee selventää. – Ja kumpaan Avignoniin runon puhuja viittaakaan todetessaan:

Avignonissa ”oman” ”elämäni” ”aika” ”paljastui” ”erilaiseksi”

Itselleni tulee Blombergin runosta mieleen situationistit, lähinnä 60-luvulla vaikuttanut yhteiskuntakriittinen taideliike, joka taidetempauksissaan tarkoituksella ”väärinkäytti” karttoja: heidän kerrotaan mm. suunnistaneen Saksan maaseudulla Lontoon kartta apunaan. Ideana oli paljastaa kaupunkirakenteen omituisuuksia. Vastaavalla tavalla huorakadun rinnastuminen paavinistuimeen tuottaa monenlaisia mielleyhtymiä.

Toki tämä Picasson maalauksen nimen kaksoismerkityksellä leikittely voi taas olla omaa ylitulkintaani. Puolustukseni sanottakoon, että Blombergin kokoelma houkuttelee lukijaa ”runopeleihin”, ”kielileikkeihin” ja ”tulkintailoitteluihin”, sillä  siinä useat runot ja runosäkeet – jopa yksittäiset ilmauksetkin  – on rakennettu niin, että merkitykset ja runokuvat eivät ole pysähtyneitä vaan liikkuvia, vaihtelevia.

Itsestäänselvyys tämä on paljon runomateriaa sisältävien kollaasimaisten runojen kohdalla, mutta jopa runokokoelman otsikoistakin löytyy liikettä. Esimerkiksi eräs viiden runon sarja on nimetty:

Halu
matkustaa
edes takaisin 1–5

Niin, onko kyse a) ”halusta matkustaa edes takaisin”, b) ”halusta matkustaa edestakaisin”,  c) ”halusta, joka matkustaa edes takaisin” vai d) ”halusta, joka matkustaa edestakaisin”? Kieliopillisesti ymmärrettynä tietysti vaihtoehdoiksi jää a ja c, mutta jos kirjoittaja todella olisi halunnut välttää väärinymmärtämisen herkullisen mahdollisuuden, hän olisi kirjoittanut edes-sanan selvyyden vuoksi edelliselle riville. Ja sitä paitsi, ääneen luettuna edestakaisin ja edes takaisin kuulostavat miltei samalta. – Kyseessä onkin eräänlainen pupuankka-efekti (eräs kouluesimerkki visuaalisista illuusioista on pupuankka, jossa samassa kuvassa voi halutessaan nähdä joko pupun tai ankan – tästä on useita muunnelmia , eräs löytyy täältä).  Oma haluni kyllä herpaantui kulkiessani edestakaisin noita viittä runoa ja yrittäessäni miettiä, onko kyse ”matkustavasta halusta” vai ”halusta matkustaa”. Edestakaisuudesta tulin kyllä aika vakuuttuneeksi  – mutta tämänkin voi lukija itse tarkistaa tuolta pdf-tiedostosta, sivuilta 23 –28!

* * *

Toinen ongelmallinen (tai eihän tulkinnan ongelmallisuus mikään ongelma runossa ole, vaan tervetullut seikkailu) otsikko on neljännen (kokoelma jakautuu kahdeksaan osaan) osan nimi:

”… kuin esinettä.”

Tuo neljännen osan nimi muistuttaa erehdyttävästi yläkoulussa teettämiäni runon kirjoittamiseen verrytteleviä alkutehtäviä. Yhdessä tehtävässä on juuri tuollaisia ”… kuin esinettä”-tyylisiä lopetuksia, joihin on tarkoitus keksiä omaperäisiä aloituksia. – Blombergin kokoelmassa tuo otsikko on yksinään oikealla sivulla, ja saman aukeaman vasemmalla sivulla on 11 rivistä koostuva runo, jossa lähes jokaisen rivin loppuun voisi (enemmän tai vähemmän) luontevasti lisätä ”… kuin esinettä”. Ajatukseni harhailee, ja luen otsikon jatkoksi jokaiseen runon riveistä. Esimerkiksi (säkeet poimittu alkuperäisestä runosta yksittäin, väleistä puuttuu rivejä):

”kaksi vuorokautta aiemmin kuljin linja-autolla … kuin esinettä”
”kaksoisikkunan välissä oli keuhkollinen vettä … kuin esinettä”
”tuijotin sen laiskaa loiskis liikehdintää … kuin esinettä”
”nojaan selkääni menosuuntaan … kuin esinettä”
”maisema liukuu ulos kallosta kuin muisti … kuin esinettä”

Saako näin tehdä? Saako lukija käyttää tekstiä kuin työstettävää materiaalia ja yhdistellä mielivaltaisesti asioita? Miksipä ei, tuskin siihen tarvitsee kysyä runolijalta lupaa. Varsinkaan Blombergin kokoelmaa luettaessa, sillä Puhekuplia-kokoelmaan leikki on tavallaan jo kirjoitettu sisään, hyväksytty siinä vaiheessa, kun tekijä itse on alkanut venyttää runouden rajoja ja leikkiä kielellä.

* * *

Viime vuoden puolella Helsingin Sanomien kriitikko Jukka Petäjä sohaisi suomalaisen runouden uuden polven lyyrikkopesää kärkevällä kirjoituksellaan. (Ja jos haluaa tutustua Petäjän kirjoituksen synnyttämään keskusteluun netissä, linkkejä löytyy PoEsian sivuilta.) Blombergin kokoelma oli yksi viidestä Petäjän kovin sanoin arvostelemasta esikoisteoksesta. En usko, että kritiikki tuli täysin yllätyksenä Blombergille. Taideinsituutioiden logiikkaan on aina kuulunut se, että vallitseva (ja valtamedian) taidekäsitys on jossain määrin konservatiivista. Puhekuplia siirtyy runoutena eräänlaiselle harmaalle alueelle, jossa arvottaminen riippuu paljon lukutavasta: perinteisemmän runon vastaanotolle on olemassa runsaasti toimintamalleja/arvottamisen mittareita, joihin kriitikko voi peilata omaa suhtautumistaan – mutta rajoja rikkovan, kokeellisen runouden maasto on kritiikille avoin pelitila.

Oma asenteeni matkassa Puhekuplia-kokoelman tarjoamaan runokokemukseen oli avoin ja kiinnostunut, elämyshakuinen. Se kannatti, nautin Blombergin oivaltavasta kielestä ja tekstien sisältämistä ajatuksia herättävistä, hämmentävistäkin merkitysten yhteentörmäyksistä.  – Samalla kuitenkin mietin, että kyllä Puhekuplia-kokoelman voi halutessaan lukea kehnonakin runoutena. Se on kokonaisuutta ajatellen melko sekavalta vaikuttava  moninaisten tekstilajien ja tyylien potpuri, jonka sisällöllinen anti ei varmastikaan kaikkia tyydytä. Monessa kohdassa syntyy vaikutelma, että oleellisinta on se, miten asiat esitetään – tekstin sisältö (tai sanoma, jos tässä nyt sellaisen peruslattean ja supervanhoillisen sanan edes uskaltaa sanoa) ei ole niin tärkeää. Kieli muuttuu viestinnän välineestä kikkailuksi (toisaalta se taso kielessä on aina läsnä)  – luultavasti monia se ärsyttää. Ja tottahan on, että pornografiset sutkaukset siellä täällä tekstin lomassa voi tulkita huonoksi mauksi, teinipoikamaiseksi keskenkasvuisuudeksi.

Tuosta listasta itse ottaisin esille sekavuuden. Kokoelma olisi luettavampi, jos tyylien kirjo olisi niukempi. Silloin niiden painoarvokin kasvaisi: nyt esimerkiksi mainio Kielisuudelma jää yksinäiseksi lajissaan – sen olemassaolon ja idean voisi oikeuttaa paremmin konservatiivisempikin lukija, jos rinnalla olisi pari muuta vastaavanlaista koko aukeaman kattavaa visuaalisia tehokeinoja hyödyntävää runokollaasia.

* * *

Keväistä romantiikkaa Blombergin kokoelmasta on turha hakea, mutta yksittäisiä kauniita lauseita etsivä löytää. Itseäni heläytti eräskin kohta tai oikeastaan kohtaus, joka runokielen tasolla on sopivasti hämärretty  –  ja silti tilanne ja siihen liittyvä tunnelma välittyy, vaikka en ole ihan varma, mistä siinä oikein on kyse:

haluaisin astua eteesi luontevasti kuin loppusointu
jolloin ajatus yhtä paljon vain syntyisi
kuin olisi ajatus
ja ajatus
että jos
sanoisit ei, hei
ei se mitään, se oli vain ajatus
joka työntyi kielen voimalaan kuin tuuli …

Read Full Post »

%d bloggers like this: