Haluatko esseistiksi?

Esseetä voi toisinaan kutsua tähtien kirjoitukseksi, ranskalaisittain l’écriture des astres. Tällä ei niinkään tarkoiteta sitä, että essee kurkottaisi tähtiin (vaikka voi se sitäkin tehdä), pikemminkin viitataan eri tekstinpätkiä erottaviin typografisiin tähtiin, joita tässäkin esseessä olen viljellyt.

– Kuisma Korhonen: Ketuista, tähdistä ja kannibaaleista

* * *

Asteriskit eli tähtimerkit vaikuttavat mitättömän pieniltä paperilla. Mutta kuten taivaalla tuikkivat esikuvansakin, ne paljastuvat lähemmässä tarkastelussa mittasuhteiltaan valtaviksi. Alun sitaatti on Kuisma Korhosen esseestä Ketuista, tähdistä ja kannibaaleista (kokoelmassa Mitä essee tarkoittaa?, toim. Johanna Venho, Savukeidas 2012). Kirjoittaja toteaa, että tekstin osia erottavat tähtimerkit sisältävät ”murroksia, siirtymiä, aukkoja jotka lukijan on täytettävä”.

Korhosen kuvaama tähtien kirjoitus on symboliikaltaan kaunista: teksti ei pelkästään etene junan lailla alusta loppuun, vaan aina välillä suodaan lukijalle mahdollisuus avartaa mielensä. Esseekirjoittamisessa metodi mahdollistaa sen, että saman tekstin sisällä saattaa olla elementtejä, jotka liittyvät toisiinsa vain löyhästi. Jos tekstin kirjoittaisi yhtenäiseksi, joutuisi joko karsimaan turhat rönsyt pois tai käyttämään jonkinlaisia aasinsiltoja sidoskeinona tekstin osien välillä.

Itsekin olen blogikirjoituksissani käyttänyt usein tähtimerkkejä tekstin osien välissä. Blogipostauksessa tähtimerkeillä on toinenkin, hyvin yksinkertainen tehtävä: tekstin jakaminen osiin helpottaa lukemista näyttöpäätteeltä, varsinkin jos postauksilla on tapana venyä (kuten Jäljen äänessä …). Kolmen tai neljän kappaleen jälkeen on lukijaystävällistä vaihtaa hivenen näkökulmaa ja näpäyttää kolme kertaa tähtimerkkiä. Kas näin!

* * *

Suosittelen tähtimerkkien käyttöä kaikille pidempiin postauksiin mieltyneille blogikirjoittajille. Samoin suosittelen myös edellä mainittua teosta Mitä essee tarkoittaa? Kirja sisältää seitsemän eri kirjoittajan näkemykset esseestä (linkki kustantajan esittelyyn, josta näkee myös kirjoittajat). Toteutus on tyylillä tehty, sillä jokainen teksti on essee itsessään: lukiessaan voi tarkkailla tekstissä käytettyjä keinoja ja miettiä, vastaako kyseisen esseen muoto ja tyyli kirjoittajan esittämiä yleisiä ajatuksia esseiden … no, muodosta ja tyylistä.

Aivan vakavissani ehdotan teoksen lukemiseen toisenlaistakin näkökulmaa (erityisesti blogikirjoittajalle mutta yleensäkin kaikille kirjoittamisesta kiinnostuneille) : miltä tuntuisi itse kokeilla esseen kirjoittamista? Ja blogikirjoittajille tarkemmin: kirjoitatko jo nyt sellaisia? Väitän, että moni kirjoittaa. Ei mitään suuria kaunokirjallisia taideteoksia, mutta luultavasti monella on blogiarkistossaan melkoinen aarreaitta täynnä esseen aihioita tai materiaalia, jota voisi käyttää esseen raaka-aineena.

Tässä kohdassa harrastajakirjoittaja nostaa kädet pystyyn ja huudahtaa: ”Ei minusta ole kirjoittamaan esseitä, sillä essee on niin vaikea laji!” Pötypuhetta: ei essee ole sen vaikeampi kirjallisuuden laji kuin mikään muukaan.  Tai siis totta kai hyvän  esseen kirjoittaminen on vaikeaa. Mutta niin on hyvän romaanin ja hyvän runonkin kirjoittaminen. Jotenkin tuntuu siltä, että aina kun puhutaan esseen piirteistä, määritellään nimenomaan hyvää esseetä. Runon ja proosan kohdalla ei heti lähdetä tavoittelemaan taivaita, ja siksi harrastajakirjoittajalle kynnys on matalampi. Miksi näin? Eikö kirjoittajan olisi mahdollista nauttia amatöörimaisesta mutta täydestä sydämestä kirjoittamastaan esseestään aivan yhtä lailla kuin hän nauttii saadessaan valmiiksi novellinsa tai runonsakin?

Asiaproosa on luontevaa lähtökohdiltaan ja lähellä sitä, mitä teemme päivittäin: kielennämme muille omaa ajatteluamme, yhdistelemme tietoja ja omia kokemuksiamme, ihmettelemme elämän pieniä ja suuria pulmia, ilahdumme hyvistä anekdooteista ja väritämme itsekin puhettamme pienillä tarinoilla ja tapausesimerkeillä. Ja tietysti luemme lehtiä sekä kirjoja, katsomme televisiota ja elokuvia, pidämme silmät ja korvat auki – toisin sanoen hamuamme samaa materiaalia, jota esseistitkin hyödyntävät.

* * *

Ne, jotka ovat liian nokkelia romaanikirjailijoiksi tai liian skeptisiä runoilijoiksi, päätyvät yleensä kirjoittamaan esseitä. Lajinsa löydettyään he huokaisevat helpotuksesta, kun heidän ei tarvitse yrittää tuottaa lukuelämyksiä romaanien ystäville tai kielimateriaalia runouden harrastajille.

– Tommi Melender: Liian nokkelien ja skeptisten laji

* * *

Tunnistan itseni Tommi Melenderin esseen lopusta (kaikki tämän postauksen esseesitaatit ovat kokoelmasta Mitä essee tarkoittaa? ellei toisin mainita) lainatusta katkelmasta. Tai ainakin kahdesta viimeisestä rivistä, sillä erityisen nokkelana en ole koskaan itseäni pitänyt, skeptisenä kyllä. En ole koskaan lukenut yhtään luovan kirjoittamisen opasta (sori vain, niitä kirjoittavat mahdolliset tutut, nyt tämäkin paljastui …), mutta käsittääkseni niissä luova kirjoittaminen mielletään usein runojen tai proosan tekemiseksi. Se on sääli ja suurta tuhlausta: moni potentiaalinen harrastajakirjoittaja vierastaa kumpaakin lajia. Runo vaatii kielellisesti toiselle tasolle siirtymistä ja romaanihenkilöiden rakentelu suunnatonta innostusta ja mielikuvitusta.

Ehkä tulevaisuus on valoisampi: tällä hetkellä essee on ollut paljon pinnalla julkisessa keskustelussa. Tommi Melender pohtii kirjoituksessaan myös esseen nousun syitä. Esseebuumin hän tyrmää harhaanjohtavana terminä, perustellusti: essee on marginaalinen laji edelleen. Melenderin mukaan kyse on etujoukkoilmiöstä, jossa tiedotusvälineet ovat kiinnostuneet pienen aktiiviporukan esille nostamasta aiheesta. Ja todellakin, tuoreempien esseistien tuotanto on vielä vähäistä, vaikkakin esimerkiksi (tai lähinnä) Savukeitaan kustantamat  Antti Nylénin ja Timo Hännikäisen kokoelmat  ovat saaneet niin paljon huomiota, että heidän voisi kuvitella kirjoittaneen jo kokonaisen esseetuotannon.

Selityksenä etujoukkoilmiö vakuuttaa, mutta kiinnostavaa on ottaa huomioon  laajempi asiaproosan harrastuneisuuteen liittyvä ilmiö, verkkokirjoittaminen. 2000-luvun aikana nettiin on ilmaantunut  tuhansia blogeja. Blogeja on monilta eri aloilta ja elämänalueilta, taso on kirjavaa ja tavoitteetkin vaihtelevat henkilökohtaisesta päiväkirjan pitämisestä ammattimaisiin asiantuntijablogeihin. Joka tapauksessa joukossa on paljon esseistisen kirjoittamisen laitamilla tai jopa ytimessä versovaa asiaproosaa, jossa blogikirjoittaja kertoo välillä faktoja ja välillä käy läpi omia kokemuksiaan tarkoituksenaan selvittää  ajatuksiaan niin itselleen kuin mahdolliselle lukijalleenkin.

On perusteltua olettaa, että jossakin vaiheessa laajentunut harrastajapohja alkaa näkyä innostuksena haasteellisempaan kirjoittamiseen, viimeisteltyyn esseeseen. – Verkkokirjoittaminen lisää myös esseiden kysyntää. Itse olen viime vuosina seurannut paljon blogeja, ja mahdollisesti se on vaikuttanut lukutottumuksiini. Romaaneja tulee luettua vähemmän, sillä jotenkin fiktiivisten henkilöiden keskinäiset suhteet eivät jaksa enää kiinnostaa yhtä paljon kuin ennen. Blogit ovat kirjoittamisen/lukemisen tositelevisio-ohjelmia, hyvässä mielessä. Mutta useimmiten postaukset ovat kovin lyhykäisiä ja kevyitä – nälkä herää, vaan ei tule tyydytetyksi. Siksi blogien kautta asiaproosaan tutustunut lukija rohkenee tarttua myös esseekokoelmaan.

* * *

Verkkotekstin julkaiseminen on luonteeltaan toisenlaista kuin pysyvä teksti. Blogien ja foorumeiden tekstit ovat tapahtumia, reaktioita ja uusia avauksia. Tällainen kirjoitus on luonteeltaan hetkellistä tekstin julkiselle näyttämölle asettumista, ja koska kirjoittaminen on lähellä tapahtumaa, se toimii eri tavalla kuin valmiiksi laadittu teksti. Verkon agorat ovat pikemminkin julkisia näyttämöitä kuin kirjastoja.

– Risto Niemi-Pynttäri: Verkkoproosa (ntamo, 2007)

* * *

Hyvät, monipuoliset ja tyylillisesti taitavat blogipostaukset muistuttavat parhaimmillaan esseitä. Mutta tällöin ne eivät välttämättä ole enää parhaita mahdollisia blogikirjoituksia, sillä blogikirjoittamisen filosofiaan (tai ehkä voisi jopa sanoa poetiikkaan) liittyy piirteitä, joita painetuissa esseissä ei ole. Väitöskirjassaan verkkoproosasta Risto Niemi-Pynttäri esittääkin kiinnostavan ajatuksen verkkotekstien tapahtumaluonteesta. Esimerkiksi tämä postaukseni on Jäljen äänen etusivulla vain seuraavaan kirjoitukseen saakka. Vähitellen se alkaa painua ajassa taaksepäin, blogiarkiston uumeniin, josta satunnainen lukija sen kenties jonain päivänä löytää tiedonhaun tuloksena.

Eli toisin sanoen sinä, mahdollinen lukija, et pelkästään tällä hetkellä lue tekstiä vaan seuraat myös esitystä. Mikäli luet postausta Haluaisitko esseistiksi? huhtikuussa 2012, olet ajan hermolla ja voit osallistua kommenttilaatikossa tämän näytöksen interaktiiviseen osuuteen. Piakkoin esitys poistuu näyttämöltä: on se luettavissa senkin jälkeen, mutta tunnelma on hieman sama kuin katsoisi ohjelmaa Ylen arkistosta. Välittömyys puuttuu.

Henkilökohtaisesti minua innostaa verkkokirjoittamisessa myös se, että keskeneräisyys on sallitumpaa kuin valmiissa painotuotteissa (tästäkin Niemi-Pynttärin kirjassa puhutaan, mutta en nyt jaksa koko ajan kirjoitella sitaatteja). Virheet ja rakenteellinen sekavuus suvaitaan, sillä sekä kirjoittajat että lukijat ymmärtävät, että vain hetken aktiivisesti luettavana olevaan tekstiin ei kannata hukata liikaa voimavaroja. Keskeneräisyys luokin teksteihin omanlaistaan estetiikkaa: vaikutelmaa lisäävät kommentit, jotka saattavat viedä ajatuksen aivan vastakkaiseen suuntaan kuin alkuperäinen teksti. Ja juuri kun kommenttien tuloksena alkaisi syntyä jotakin uutta ja hienoa, niiden virta tyrehtyy. Ei kannata jäädä liian pitkäksi aikaa lueskelemaan samaa postausta ja sen kommenttilootaa, sillä uusia kiinnostavia tekstejä ilmaantuu koko ajan.

 * * *

Näyttää kuitenkin siltä, ettei moniin nykyesseihin, ei minun eikä muidenkaan, millään mahdu riittävästi pohdintaa ja vasta-argumentteja. Voisi siis ajatella esseeteoksen laajentamista niin, että julkaistaisiin myös poisjääneiden ajatusten osio. Paras vaihtoehto olisi, jos poleemisille tai muuten varmoja mielipiteitä esittäville esseekirjoille voisi julkaista jatko-osan, jotka sisältäisivät muutaman harkitun vastapuheenvuoron. Siis harkitun, ei mitään keskustelusivukamaa.

 – Jukka Koskelainen: Monta aavistusta kokonaisuudesta. Kertojasta ja esseen pakenevasta olemuksesta

* * *

Kun blogien asiaproosasta innostunut lukija tarttuu esseekokoelmaan, luultavasti hän ensimmäiseksi kaipaa kommenttilaatikkoa, mahdollisuutta tarkentaa esitettyjä ajatuksia, esittää vastaväitteitä ja yleensäkin osallistua keskusteluun – varsinkin jos essee on sävyltään julistava, omaa mielipidettään erinomaisena esille tuova. Jukka Koskelainen on samaa mieltä kuin moni muukin nykyesseistiikkaa kritisoinut: hänen mielestään esseiden pitäisi olla esseemäisempiä ja tarkastella asioita useammasta näkökulmasta.

Pohdiskelun ja vasta-argumenttien puutetta voisi Koskelaisen idean mukaisesti ehkä kompensoida ”jatko-osilla” tai vastineilla.  Ehdotus on mielenkiintoinen, mutta samalla se osoittaa, kuinka peruuttamattomasti Internet on muuttanut kirjallisuuden kenttää. Esseiden lukijat ovat itsekin valveutuneita ja yleensä sekä valmiita että halukkaita ottamaan kantaa asioihin. ”Keskustelusivukama” voi pahimmillaan olla todella tasotonta, mutta jotenkin tuntuu siltä, että moniäänisyyttä ei juuri tule lisää, jos toinen esseisti kirjoittaa vastineensa. Yhteentörmäyksestä herää vain uusia, ratkaisemattomia kysymyksiä ja keskustelunavauksia. Ehkä tekniikka (sähkökirja Internet-yhteyksineen mahdolliselle kirjaan liittyvälle keskustelupalstalle) tuo tähänkin pulmaan ratkaisuja.

Aihe on synnyttänyt paljon polemiikkia kirjallisuusaiheisissa blogeissa. Jos mahdollinen lukija haluaa välttämättä tuohon vyyhteen päänsä pistää (en erityisesti suosittele), jyvälle alkuun pääsee Kritiikin Uutisten päätoimittajan Aleksis Salusjärven blogista: Suuri esseekeskustelu. Sytykkeenä rönsyilevälle, ylilyönteihin sortuvalle ja asiaan vihkiytymättömän näkökulmasta sekavalta vaikuttavalle keskustelulle on ainakin osittain toiminut Kristian Blombergin alun perin Kritiikin Uutisissa julkaistu kirjoitus Kirjallisuus ilman muotoa, jossa hän esittää huolensa esseekirjoittamisen nykytrendistä. Blombergin mielestä sitä leimaa opettava ja itsevarma sävy. Valitettavasti Blombergin kirjoitusta on osittain luettu väärin: vaikka hän peräänkuuluttaa esseisiin moniäänisyyttä, samalla hän kuitenkin kiittelee voimakkaasti mielipiteitään esille tuovia Savukeitaan esseistejä. Kirjoittajina he ovat erinomaisia. Hän vain esittää toiveen, että esseen lajityypille tunnusomainen omien (tai esseen kertojaminän) ajatusten ja näkemysten monipuolisempi pohdiskelu saisi enemmän sijaa orastavassa suomalaisessa esseekulttuurissa. Esseen ei tarvitsisi olla ”valmiiksi ajateltu” vaan lukija voisi seurata, kuinka ajatus kehittyy, välillä haparoiden ja välillä eteenpäin loikkien.

 * * *

Essee on metodi. Sen avulla voi pohtia ja pyöritellä ideoita, rakennella vaihtoehtoisia ajatusmalleja, hioa hypoteeseja, kokeilla esioletusten käyttökelpoisuutta, käännellä ja väännellä, etsiä langanpäitä, purkaa ja koota.

– Olli Löytty: Välimuodon estetiikka

* * *

Sitaatti on Olli Löytyn esseestä, jossa hän osuvasti pohdiskelee esseen luonnetta välitilan tekstinä, ”epäkeskona hybridinä”, joka ei ole tietotekstiä mutta ei fiktiotakaan. Tällainen välitilassa oleva muoto sopii olemukseltaan myös sisällölliseksi sillanrakentajaksi erilaisten katsantotapojen välille. Esseekokoelmassaan Kulttuurin sekakäyttäjä (Teos, 2011) Löytty kirjoittaa tekstejä, jotka eivät julista omaa näkökulmaansa vaan pyrkivät ymmärtämään muita ja myös omaa itseään muiden silmin. Löytyn määrittelemä esseen metodimaisuus tulee siinä hyvin esille. Essee onkin mielestäni parhaimmillaan ja omimmillaan itseymmärryksen välineenä.

Omaa itseymmärrystä lisätäkseni olen alkanut työstää mm. näitä blogikirjoituksiani esseistisempään suuntaan. Luontevana jatkona sille on tietenkin esseiden kirjoittaminen. Tämän vuoden alussa perustimme muutaman tutun kanssa esseepajan, jossa ideana on suunnilleen kerran kuussa kokoontua keskustelemaan omista ja muiden kirjoittamista teksteistä. Aihe on ollut vapaa ja kaikenlainen keskeneräisyys on katsottu pikemminkin ansioksi kuin heikkoudeksi: hedelmällisintähän on tuoda teksti pajaan taottavaksi silloin, kun se on vielä punahehkuinen raakile.

Vaikka olemme kokoontuneet vain kaksi kertaa (emmekä vielä kertaakaan koko porukalla), paja on osoittautunut jo nyt elämykseksi. Essee (keskeneräinenkin/ keskinkertainenkin) on loistava perusta keskustelulle: kolme varttia yhtä tekstiä kohti tuntuu kuluvan nopeasti, ja silti siinäkin ajassa kirjoittaja saa muilta monta hyvää näkökulmaa ja ideaa tekstin kehittelylle. Keskustelussa usein 1+1 on enemmän kuin kaksi: sähköpostitse, chatin tai netin kommenttilaatikon kautta viestiessä vastaavaa taikaa ei synny.

Vaikka en päiväkirjaa pidäkään, silloin tällöin teen merkintöjä. Yksi sellainen löytyy esseepajan alkuvaiheesta tammikuulta.

* * *

19.1.2012 Torstai

Viikko on vierähtänyt. Suunnittelu on pitkällä, mutta kirjoittaminen vasta alussa. Virikkeeksi tulevaa varten tilasin Jorge Luis Borgesin tekstejä nettikaupasta: kirjoituskokoelmat Total Library ja Selected Non-Fictions, Selected Poems ja yhden Borgesin elämään ja tuotantoon perehtyvän teoksen. En lähde patsaita pystyttämään, mutta Borgesin jutuissa on jotakin tunnistettavaa: sellaista, mitä joskus haluaisin itsekin yrittää – omalla vaatimattomalla tavallani.

Suurin ongelmakin alkaa hahmottua. On vaikea löytää sopivaa olosijaa keveyden ja raskauden välillä. Liian helposti teksti taipuu kolumnityyliseksi, ja kun hakee ryhtiä, se muuttuu turhan abstraktiksi, akateemiseksi.

Jotta saan jotakin aikaiseksi, päätin ensin kirjoittaa kepeästi. Yksinkertaista on aina helpompi monimutkaistaa kuin monimutkaista yksinkertaistaa.

Laitoin juuri muille pajalaisille sähköpostia:

Hei 

Jos Henriikka Tavi aikoo kirjoittaa runokirjan kuussa, niin kaiketi minäkin yhden esseen tapaisen yritelmän saan aikaan kolmessa viikossa. Luvassa teille tuolloin luettavaksi teksti, jossa (luultavasti)

– pohditaan mielikuvitusystävien ikääntymistä
– marmorinen fauni herää eloon
– kaivellaan Pompejin tuhkaa

Kunhan ensin kirjoitan sen. Joka tapauksessa suhtaudun tulevaan ehdottoman vakavissani, ja olenkin jo harjoitellut viljelemään latteuksia mahdollisia naistenlehtihaastatteluita varten:

”Minulle horisontti on pelkkä kuollut viiva. Se ei herää henkiin katsomalla – on muututtava itse”, toteaa Lehto esseekokoelmansa lähtökohdista.

– Yritän saada tuonkin mahtumaan tekstiin, sillä itseironia ei ole esseistille pahitteeksi.

Kolmen viikon kuluttua,

t. Penjami

* * *

Ensimmäisessä tekstissä esiintyi kyllä fauni, mutta Pompeji jäi haaveeksi. Sen korvasi kuvanveistoon liittyvä pohdiskelu. Ehkä tämä on sitä aitoa esseismiä: kirjoittaminen vie mennessään ja kulkusuunta saattaa muuttua yllättäen.

Huvittuneena luen tuosta Borges-tilauksestani. Siellä ne kirjat lojuvat kirjahyllyssä pinossa edelleen. Vain joitakin tekstejä olen satunnaisesti lukenut. Aluksi ajattelin, että kirjoitan pajaa varten yksinomaan kirjallisuusaiheisia esseitä, ja minua aina kiehtonut Borges vaikutti sopivan kunnianhimoiselta aiheelta. Mutta parin kerran jälkeen olen todennut, että liiallinen rajaaminen ei sovi esseekirjoittamisen filosofiaan, varsinkaan, kun kyse on harrasteluonteisesta vapaa-ajan toiminnasta. Sitä paitsi kirjallisuusaiheita varten minulla on blogi.

Aionkin siis kirjoittaa mistä tahansa, toki kirjallisuutta unohtamatta. Essee mahdollistaa ”minkä tahansa” aivan eri tavalla kuin runo (jossa hyydyn jo ensimmäisen keksimäni kielikuvan latteuteen) tai novelli (en jaksa kuvailla henkilöitä, en yksityiskohtia enkä varsinkaan maisemia).  Essee ei ole vaikea laji kuten nuo kaksi, sillä siinä voi mennä suoraan asiaan.

* * *

Uskon ja toivon, etten ole ainoa blogikirjoittaja, jota essee kiinnostaa. Siksi tämän postauksen otsikko ei ole mikään tyhjä heitto vaan aivan vilpitön kannustus kaikille. Ja jos on tutuissa harrastajakirjoittajia, niin riittävän matalalla profiililla perustettu esseepaja on hyvä lisävirike (3–5 henkeä sopiva määrä: kaksistaan keskustelu jää pelkäksi palautteenannoksi ja viisi on taas melko maksimi, jos aiotaan saada tekstit luetuksi yhdessä illassa). Ilman deadlineja tekstit jäävät helposti tekemättä, ja muutenkin pajassa oma ajattelu alkaa tuottaa kipinää.

Erityisesti toivoisin, että esseepallosta nappaisi kopin mahdollisimman moni naisbloggari. Essee kun tuntuu olevan kovin miehinen laji. Itsekin muuten huomaan viitanneeni tässä postauksessa ainoastaan Mitä essee tarkoittaa? -kokoelman mieskirjoittajiin. En usko, että syynä on sukupuoleni, vaan se, että Maaria Pääjärven ja Bodil Lindforsin esseet ovat tyyliltään ja aiheiltaankin tällä kertaa sellaisia, etten saa niistä yhtä mutkattomasti napattua muutamaa riviä esseepuhetta oman juttuni höysteeksi. Mikä ei tietenkään tarkoita, että ne olisivat huonoja. Päinvastoin, pidin kummastakin. Pääjärvi matkaa Venetsiaan tekstissään Kaupunki pahvissa ja pohdiskelee esseen olemuksellista keveyttä kelluvasta kaupungista käsin. Ja Lindforsin esseen nimi jo sinänsä kertoo paljon essehtimisestä: Tie vailla nimeä.

Mutta Virpi Hämeen-Anttilalta liitän lopetukseksi lainauksen. Tekstissään hän ihmettelee, miksi esseekirjoittajissa on niin vähän naisia. Hämeen-Anttilan mukaan esseen kirjoittaminen vaatii itsensä korostamista ja vahvojen mielipiteiden ilmaisemista. Juuri niihin asioihin perinteisesti tyttöjä ja naisia ei ole juuri kannustettu. Vaikka sukupuoliroolit on haudattu, saattavat ne edelleen luoda varjojaan. Vielä suurempi syy lienee esikuvien puute: itsekin olen mieltänyt esseistiikan nuorempana ummehtuneeksi äijäkirjallisuudeksi. Kun ei ole naisesseistejä esikuviksi, on kynnys korkea.

Hämeen-Anttila kääntää heikkoudet vahvuuksiksi. Kukkoilu ja dandyily eivät ole ainoa mahdollinen tie esseistiikkaan. Ja koska jo pelkästään blogikirjoittajissa on paljon naisesseistipotentiaalia, Hämeen-Anttilan toiveeseen on helppo yhtyä.

 * * *

Toisaalta naisilta luontuu hyvin sivuun astuminen ja sivusta tarkkaileminen. He ovat tehneet sitä pitkään. Naisilla on kyky itseironiaan. Ja intohimo yksityiskohtiin. He eivät halveksu triviaa, esseistin ruokamultaa.

Esteitä ei ole muualla kuin päämme sisällä. Naiset, odotan esseitänne.

– Virpi Hämeen-Anttila: Sivuun astumisen taide

Read Full Post »

Henriikka Tavi: Helmikuu 2/12

On kulunut hieman yli vuosi Japanin tsunamista. Tuhot olivat mittavat. Pitkään jännitettiin Fukushiman ydinvoimalan reaktoreiden kohtaloa: syntyykö Tsernobylin kaltainen ydinvoimalaonnettomuus? Kenties jopa pahempi? Helsingin Sanomien verkkosivut seurasi Japanin tilanteen kehittymistä tiiviisti maaliskuussa 2011, ja näistä sadoista päivityksistä Henriikka Tavi on koonnut suunnilleen 90-sivuisen runon 12-osaisen teossarjansa toiseen osaan Helmikuu (Poesia, 2012) (jos et ole kuullut Tavin projektista, lue postaukseni Tammikuusta). Katkelma runosta:

06.58: Honkongin hotellit ovat täynnä Japanista lähteneitä.

07.03: Energiayhtiö TEPCO harkitsee ns. ¨Tsernobyl-ratkaisua” eli ongelmareaktoreiden peittämistä eristävällä materiaalilla. Vesijäähdytys on yhtiön mielestä kuitenkin ensisijainen keino.

07.28: Paloautot ovat aloittaneet uudestaan Fukushiman reaktoreiden jäähdyttämisen vesisuihkuilla. Tokion palolaitos lähetti perjantaina Fukushimaan 30 yksikköä.

07.39: Seitsemän paloautoa on aloittanut Fukushiman kolmosreaktorin jäähdyttämisen vesisuihkuilla.

Runon nimi on kuvaavasti Helsingin Sanomat seuraa Japanin tapahtumia hetki hetkeltä. Se, kuten suurimmaksi osin koko Helmikuu, hyödyntää valmista lähinnä netistä poimittua tekstimateriaalia, jonka Tavi on rajannut ja editoinut. Tavi viittaakin Helmikuun jälkisanoissa termiin konseptualistinen runous, joka ei varsinaisesti tuota maailmaan uutta tekstiä, vaan käyttää jo olemassaolevia kirjoituksia ja muokkaa runonsa niistä. Kyse on siis kopioimisesta, valikoidusta jäljentämisestä ja muuntelusta. Esimerkkinä mainittakoon jo jonkinlaiseksi 2000-luvun runouden klassikoksi muodostunut Leevi Lehdon  Päivä (2004, Kirja Kerrallaan), jossa STT:n uutisvirta yhdeltä päivältä (kirjasta enemmän Kiiltomadossa) esitetään aakkosjärjestyksessä. Oletan, että Jäljen äänen lukijoissa on paljon runoharrastajia, joille tällainen runous tuntuu täysin vieraalta. Missä on runon puhuja? Missä on tunne ja kokemus? Mihin tällaisessa voi samastua? Onko tämä edes runoa?

Puhetta voi olla ilman yksiselitteistä puhujaakin. Nykyrunoilijat tuntuvat usein välttelevän keskeislyriikan perinnettä, jossa runo tai jopa kokonainen runokokoelma kirjoitetaan ajatuksiaan, kokemuksiaan ja havaintojaan kertovan “minän” ympärille. Suositaan moniäänisyyttä, jolloin puhujia onkin monta, tai tehdään runon “minästä” niin häilyvä, että sitä on mahdoton erottaa tekstistä. Konseptualistinen runous menee vieläkin pidemmälle: runon puhujan lisäksi pyritään kyseenalaistamaan myös kirjoitusprosessia ohjaava luova subjekti. Hyvä esimerkki tällaisesta on mekaaniseen jäljentämiseen perustuva Kenneth Goldsmithin teos Day, 2003: Goldsmith kopioi yhden päivän New York Timesin ja julkaisi sitten tekstin 800-sivuisena kirjana. Aika kaukana ollaan romantiikan myyttisestä taiteilijanerosta.

Goldsmithin teos edustaa ääripäätä. Teko sinänsä vaikuttaa merkityksellisemmältä kuin tuotettu teksti tai sen tekijä. Hieman toisin on Henriikka Tavin Helmikuussa, jossa konseptualistiset strategiat jopa korostavat luovan subjektin olemusta. Yleensä kirjallisuudessa romaanin kertojan tai runon puhujan sanomisia ja ajatuksia ei pidä automaattisesti ajatella kirjailijan itsensä puheena. Kirjailijan ja lukijan välissä on kuvitteellinen kertojahahmo, jonka suuhun kirjailija sanoja asettelee.  Koska esimerkiksi Fukushima-runossa ei ole tällaista puhujaa, kirjailijakaan ei voi kätkeytyä sellaisen taakse. Jäljelle jää vain Henriikka Tavin tietokoneen hiirtä liikuttava käsi, joka copypaste-menetelmällä siirtää netistä uutisvirtaa tekstitiedostoon.

* * *

Mutta miksi käyttää valmista tekstiä? Tähän kysymykseen vastaa Kenneth Goldsmith artikkelissaan Miksi käsitteellistä kirjoittamista? Miksi nyt? (suom. Henriikka Tavi, Tuli&Savu nro 64, 2011):

Miksi niin monet kirjoittajat tutkivat nyt kopioimisen ja lainaamisen strategioita? Vastaus on yksinkertainen: tietokone rohkaisee meitä matkimaan sen toimintoja. Leikkaamisen ja liiimaamisen ollessa olennaisia kirjoitusprosessin osia olisi hullua kuvitella, etteivät kirjoittajat tutkisi ja käyttäisi hyväkseen näitä funktioita tavoilla, joita niiden luojat eivät tarkoittaneet.

Copypaste-toiminto on muuttanut kirjoittamisen luonnetta: tekstin osien siirtely ja kokonaisuuden uudelleen jäsentely ovat nykyisin yksinkertaisia toimintoja. Enää ei tarvitse naputella kirjoituskoneella koko tekstiä uusiksi. Samoin muiden tekstien lainaaminen ja jopa plagioiminen on helppoa. Onkin luontevaa tutkia ilmiötä myös runouden keinoin. Kopioiminen tuottaa runokokoelman kontekstissa oman, uuden tekstin. Mutta ei mitä tahansa tekstiä: jos haluaisi seurata Goldsmithin esimerkkiä ja pyrkisi eroon teosta luovasta subjektista, hyviin tuloksiin pääsisi luultavasti vaikkapa kopioimalla puhelinluetteloa. Japanin tilannetta seuraava päivityssarja on puhelinluetteloon verrattuna sisällöllisesti kiintoisa ja merkityksellinen aihe, sillä tapahtumasarjan uudelleenkirjoittaminen palauttaa lukijan mieleen tunteita ja ajatuksia, joita hän koki vuosi sitten uutisia katsellessaan. Sitä lukiessaan ei voi olla miettimättä runoilijan mahdollista viestiä lukijalle: viranomaisten voimattomuus ja epäjohdonmukaisuuskin ydinvoimaonnettomuuden hoitamisessa korostuvat tekstissä ilman, että niitä tarvitsee alleviivata.

Henriikka Tavi on itse kirjoittanut konseptualistisesta runoudesta Tuli&Savu-lehdessä julkaistussa artikkelissaan Miten suhtautua näihin uskonkappaleisiin? Siinä Tavi tuo esille näkökulmia luovuudettomuuden tai ainakin tekijättömyyden mahdottomuuteen: mitä enemmän runo perustuu pelkkään ideaan ja esimerkiksi mekaaniseen jäljentämiseen, sitä selvemmin huomio kiinnittyy runoilijaan itseensä. ”Juhlitaan pelkkää subjektia ja hänen hyvää tai huonoa ideaansa.” Juuri näin käy ainakin minun lukukokemuksessani: kun Tammikuuta lukiessani pohdin runojen mahdollisia puhujia, niin Helmikuun runot luen nimenomaan Henriikka Tavin valitsemina teksteinä ja mietin, missä määrin hänen ideansa ovat onnistuneet ja miten hän on ne keksinyt. Ja ennen kaikkea: mitä hän haluaa niillä lukijalle kertoa.

* * *

Vaikka Henriikka Tavin 12 onkin saanut jonkin verran huomiota mediassa, varsinaisia kritiikkejä siitä ei juuri ole kirjoitettu. Tosin en ole vielä lukenut uusinta Parnassoa: sisällysluettelosta päätellen lehdessä on ainakin Karri Kokon kirjoittama juttu (Jyväskylään Parnasso rantautuu postin mukana toivottavasti heti pääsiäisen jälkeen). Vähät kommentit ovat olleet myötämielisiä, ehkä turhankin odottelevia: halutaan ensin nähdä, millaiseksi teossarja kehittyy, ennen kuin uskalletaan tehdä päätelmiä sen onnistuneisuudesta. Luin uudelleen oman Tammikuuta käsittelevän postaukseni ja huomasin, että sitä vaivaa sama varovaisuuden tauti, sama rohkeuden puute. On kovin vaikea todeta, mikä on hyvää ja mikä huonoa, mistä pitää ja mistä ei, kun kaikki on vasta alussa.

Mutta kirjailija Janne Kortteinen uskaltaa. Oikein innostuin luettuani blogimerkinnän, jossa hän omalle tyylilleen uskollisena kritisoi Tavin projektia pidäkkeettömästi, viestinnän sovinnaisia pelisääntöjä uhmaten:

Siis oliks se Tammikuu ja Helmikuu oikeesti vitsejä? Tai siis niin täysin varman päälle sellaista yhdentekevää, turvallista ja keskinkertaista ei mitään, eikä edes yhtään pippelin tai pimpin kuvaa, ku itekki vittu kirjoitan jonku viiskytsataamiljoonaa runokokoelmaa täällä päivässä niinku monet muutkin, niin vähän kyllä vituttaa lukea tollaista julkaistuna matskuna, ymmärrän kyl, jos tulee kiire tos prokkikses, mut siis jotenkin se, et ei oo ees minkäänlaista riskinottokykyä ja nimenomaan munaa ja pokkaa tehdä oikeesti jotain erilaista ja repäisevää, kun kerran on siihen mahdollisuus

Katkaisen Kortteisen ajatuksen kesken virkkeen, sillä näkökulma tuli ymmärretyksi ja muutenkin teksti yltyy finaalissaan liioitellun alatyyliseksi, jonkinlaiseksi ulostekeskeiseksi itseironiseksi fantasiaksi. (Lukijalle todettakoon, että Kortteisen tyyli on aina samanlaista omassa kielellisessä rekisterissään, joten aineksia skandaaleihin tai mielenpahoittumisiin ei ole. Ei siis kannata Tavinkaan Kortteisen tekstin tyylistä/tyylittömyydestä harmistua. Aivan toinen asia olisi, jos Jarmo Papinniemi luonnehtisi Parnasson blogissa Tavin kirjoja vastaavin sanakääntein.)

* * *

No onko juuri lukemani Helmikuu varman päälle kirjoitettua ”yhdentekevää, turvallista ja keskinkertaista ei mitään”? Saman kysymyksen voi esittää mille tahansa kokoelmalle, mutta ymmärrän hyvin Kortteisen huolen, sillä nopeatahtisessa julkaisemisessa tietynlainen riskinottokyky tuntuu jopa välttämättömyydeltä. Toki Kortteinen tekee perusvirheen: hän ajattelee tekstin täydelliseksi kirjoittajaksi itsensä – tyyli, joka sopii Kortteiselle, ei välttämättä sovi Taville tai kovin monelle muullekaan. Pimppien ja pippelien kuville ei yksinkertaisesti ole sijaa joka runokirjassa.

Ennen kuin tarkastellaan ”yhdentekevyyden” ja ”keskinkertaisuuden” kysymyksiä, eräs asia Tavin ansioksi on heti todettava. Koko vuoden kestävään ”kirja kuussa”-projektiin ryhtyminen on jo sinällään osoitus riskinottokyvystä. Jatkuva vaatimus tuotteliaisuudesta  on kirjoittajalle haastavaa, samoin se, että ei voi keskittyä riittävästi kiinnostaviin aiheisiin. Haasteellisuutta voi luonnehtia parilla sitaatilla kokoelman runosta Mitä sinä tarkoitat, kun käytät sanaa romanttinen?, jonka Tavi on koostanut kirjalllisuus- ja kirjailija-aiheisten haastatteluiden kysymyksistä:

Mutta eikö runoilija ole mahdottoman urakan edessä?
Voitko selittää, mikä sinua vetää tällaiseen runolliseen
pyhiinvaellukseen? Eikö se ahdista, että ei koskaan pääse perille?

Ja kun kirjoittaa kirjan kuukaudessa, luultavasti ajautuu yksinäisen puurtamisen tielle:

Hänen luomisprojektinsa olivat jatkuvat eikä siinä ollut
vuorokauden ajoillakaan väliä. Kuunteliko hän neuvoja ja
halusiko hän neuvoja ja jos, niin keltä?

Jos Tavi kuuntelisi Kortteisen neuvoja, hän kirjoittaisi seuraavaksi tajunnanvirtaa, joka ei vaikuttaisi niin huolitellulta: runsas merkitysten tulva kertoisi pyristelystä ajan loppumista vastaan, epätoivoisesta tarrautumisesta kirjoittamiseen, elämään. Kirjoittaja loisi nahkaansa joka rivillä yhä uudelleen ja uudelleen tavoitellen hetkeä nimeltä NYT. Harkittujen rakenteiden ja runokokonaisuuksien sijaan tarjolla olisi vain anarkiaa, jossa uudet sanat ja lauseet eivät enää piittaa edellisistä. Eivät mistään: ehkä paperille alkaisi ilmestyä jannekortteismaista tekstiä …

Joka tapauksessa jokin sellainen kirjoittamisen tapa, jossa lopputuloksessa näkyisi tiukkaan deadlineen liittyvä viimeistelemättömyys ja keskeneräisyys, voisi olla kiinnostavaa (taisin puhua tästä jo edellisessäkin postauksessani Tammikuusta). Ei sen välttämättä tarvitsisi olla tajunnanvirran puuduttavaa hyökyä: on muitakin vaihtoehtoja etääntyä huolitellusta ilmaisusta. Luultavasti sellainen  kirjoittaminen edellyttäisi myös ”kehnompaa” toimittamista. Muuten vaarana on, että autenttinen, ”tässä ja nyt”-tunnelma katoaisi. Jonkinlainen välittömyyteen pyrkivä tekstin tuottamisen tapa täytyisi valita metodiksi. Sillä juuri menetelmällinen kirjoittaminen on 12-sarjassa oleellista: runoilija asettaa itselleen lähtökohtia, jotka voivat liittyä esimerkiksi kirjoittamisen rajoitteisiin tai vaikkapa konseptualistisen runouden kaltaiseen runokäsitykseen (tämä näkökulma lähtökohdista käy ilmi Henriikka Tavin blogissa olevasta työsuunnitelmasta).

* * *

Teoksen lähtökohtien tarkasteleminen antaa hyvän näkökulman paitsi lukemiselle myös kritiikillekin. Miten runoilija suoriutuu itselleen määrittelemästä tehtävästä? Ylittääkö hän odotukset vai jääkö  toteutus ”keskinkertaiseksi”? Ja entä tehtävä: onko se lähtökohdiltaan kiinnostava vai täysin ”yhdentekevä”? – Toki on otettava huomioon muitakin seikkoja, sillä olisi erikoista, jos yksinomaan tekijä itse määrittelisi rajat, joiden puitteissa teoksen arvo määrittyy.

Varsinkin kun kyse on kuukauden aikana kirjoitettavasta kirjasta, konseptualistisen runouden strategioiden käyttö on tuntuu perustellulta, sillä jäljentämisellä voi tuottaa nopeasti paljon tekstimateriaa. Ehkä jopa liikaakin: Helmikuussa Japanin tsunamista kertova runo tuntuu valtaavan (hyökyvän) alaa muulta. Esimerkiksi Sofi Oksasen uran nousukiitoa tutkaileva, Helsingin Sanomien otsikoista koostettu Voittokulku saattaisi toisenlaisessa kokoelmassa päästä enemmän oikeuksiinsa. Tässä suhteen Henriikka Tavi kertoo joutuneensa tinkimään alkuperäisestä työsuunnitelmastaan, jonka mukaan kokoelman oli tarkoitus keskittyä kirjallisuuden ja kirjallisuusintituution tarkasteluun.

Mutta ei Voittokulku mikään yhdentekevä runo ole. Se on osuva kuvaelma suomalaisen kirjallisuuden tällä hetkellä kirkkaimmasta mediatähdestä, jota Kuisma Korhonen luonnehtii osuvasti esseekokoelmassaan Lukijoiden yhteisö (Avain, 2011) :

Oksasesta itsestään on tullut juhlittu ja kiistelty eläin. Välillä otsikot revitään myyntiluvuista ja palkinnoista, välillä suomalaisen miehen kritisoimisesta Tanskanmaalla, välillä ilmiriidasta kustantaja WSOY:n kanssa, joka päättyi kustantajan julkisesti antamiin potkuihin. Oksasesta on tullut oma diivamme, goottikuningatar, jonka verenpunaisilla huulilla vain harvoin voi erottaa jotain hymyn tapaista.

Kirjallisuus medialisoituu, ja Oksanen on oiva hahmo hyödyntämään ilmiötä. Silti täytyy muistaa, että ei ”Sofi Oksanen” mikään laskelmoitu hahmo ole: esimerkiksi edellä kuvailtu goottiolemus hänellä on käsittääkseni ollut melko samanlaisena jo nuoresta saakka (jos jyväskyläläislähteitäni on uskominen …). – Tavin koostamassa runossa Oksasesta on sama avoimen tulkinnan mahdollisuus kuin tsunamitekstissäkin:

Sofi Oksanen yllätti taas (23).
Sofi Oksasen Puhdistus nousemassa menestyneimmäksi Finlandia-kirjaksi (24).
Sofi Oksanen ei pääse taaskaan Pietariin (25).
Sofi Oksanen, mysteeri elää (26).
Kaikesta kohusta huolimatta Sofi Oksanen ei ole paikalla, koska hänen passinsa on kadonnut (27).
En ole pitkään, pitkään aikaan osunut kaunokirjalliseen tekstiin, jossa on sellainen imu kuin Sofi Oksasen Puhdistuksessa (28).

Lukija voi itse päättää, miten hän uutisvirtaan suhtautuu: ”Hienoa, Sofi Oksanen on aivan mahtava!” tai ”No niin, just taas tällanen mediakupla ja lumivyöryefekti …” tai ”Kiintoisaa, jo muutamasta otsikosta huomaa, kuinka moniäänisyys tunkeutuu tekstiin: tyylillisistä eroista päätellen siteerattavana on monta eri toimittajaa.”

Oman sävynsä runoon antaa konteksti, jossa se on julkaistu: Henriikka Tavi kertoo kirjan loppusanoissa suureksi vaikuttimeksi ”kirja kuussa”-hankkeeseensa tuoda esille kirjailijan ja erityisesti runoilijan onnetonta toimeentuloa. Jos haluaa päästä edes minimipalkalle, runoilijan täytyisi julkaista vähintään kaksitoista kirjaa vuodessa. Vaan montako runokirjaa pitäisi julkaista, jos haluaisi Sofi Oksasen tuloille? Verotietojen mukaan Oksanen tienasi vuonna 2009 niinkin paljon kuin 480 000 euroa ja seuraavana vuonna 300 000. Vaikka 10 runoilijaa julkaisisi jokainen kirjan kuussa vuoden ajan, ei  yhteispotti kasvaisi lähellekään tuota.

* * *

Pidän Helmikuusta enemmän kuin sarjan edellisesä osasta, Tammikuusta. Vaikka kaikenlaiset runokielen kokeilut ovat minua aina kiehtoneetkin, en ole koskaan ollut erityisen innostunut tällaisista valmista tekstiä hyödyntävistä runoista. Tavin Helmikuu sai minut ajattelemaan toisin – tosin en ole varma, suuntaako se katseeni siihen suuntaan, jota Tavi itse on mahdollisesti ajatellut. Nimittäin yhteiskunnalliselle tai kantaaottavalle runoudelle konseptualismi tuntuisi tarjoavan hedelmällistä kasvualustaa. Viehätys piilee asioiden paljastamisessa ilman erityistä julistusta. Sofi Oksasen uraa käsittelevän runon voi lukea kommenttina kirjallisuuden medialisoitumiseen tai yleensäkin mediakriittisenä näytemateriaalina, Japanin tilannetta seuraava uutisvirta on ydinvoimakritiikkiä ilman että kirjailija itse missään vaiheessa tuo omaa mielipidettä julki (ja edelleenhän kirjailijan mielipide saattaa olla ydinvoimamyönteinen: teksti vain saa omissa ajatuksissani kriittisen tulkinnan, vaikka kyse on täysin neutraalista uutistulvasta).

Selvä esimerkki kantaaottavasta runosta pelkän näyttämisen keinoin (tai oikeastaan jäljentämisen) on arkipäivän kosmetiikkatuotteiden lisäainekertymästä muistuttava Mikä kosketti minua tänään:

Aqua
Sorbitol
Hydrated Silica
PEG-32
Tetrapotassium Pyrophosphate
Sodium Laurel Sulfate
Aroma
Sodium Fluoride
Cellulose Gum
Sodium Saccharin
Eugenol
Limonene
CI 42051
CI 77891

Runossa on lueteltu kymmenkunta tuotetta, jokainen ikään kuin omana säkeistönään. Monessa tuotteessa vesi (Aqua) mainitaan ensin: elämän edellytys, puhdas ja turvallinen elementti herättää positiivisia mielikuvia. Mutta sitten siirrytäänkin keinotekoisempiin aineisiin. Runon nimi Mikä minua kosketti tänään luo aiheeseen niin fyysisesti kuin henkisestikin lohduttoman ulottuvuuden:pidämme etäisyyttä asioihin ja ihmisiin, lähellemme päästämme ainoastaan kosmetiikan.

Kymmenen erilaista kosmetiikkatuotetta yhden päivän aikana ei ole vielä paljon. (Uskallanko tässä sanoa ”naiselle”? Ei, en uskalla …) Jos kokoaisi vastaavalla tavalla kaiken muunkin itseään koskettaneen lisäainekertymän päivän aikana (ruoka, juoma, vaatteiden pesuainejäämät, sohvien palonestoaineet), saisi jo huomiota herättävän listan aikaiseksi.

Kyllä  tämäkin herättelee. Surutta hutkimme itsemme täyteen ainesosia, joista meillä ei ole mitään käsitystä. On vain sokea luottamus siihen, että testausjärjestelmät toimivat ja että kuluttajaa ei huijata. Jotenkin tämä runo tehoaa minuun huomattavasti paremmin koruttomuudellaan ja hyvin neutraalilla asiakeskeisyydellään kuin jokin luomuideologinen saarna. Johtuu ehkä siitä, että nyt lukija itse luo sen saarnan omassa mielessään – runoilija tarjoaa vain valmiin havaintomateriaalin ikään kuin aihetodisteeksi.

Edellä siteeraamani tuote mainitaan runossa kaksi kertaa: heti toisena tuotteena alussa ja viimeisenä lopussa. ”Sodium Fluoride” antoi hyvän vihjeen, ja niinpä marssin kylpyhuoneeseen. Kyllä, hammastahnahan se on. Omassa hammastahnassani on tuon ”Eugenolin” (oletan, että jokin makeutus- tai tehoaine) tilalla ”Xylitol” mutta ”Tetrapotassium Pyrophosphate” puuttuu kokonaan. Kuulostaa niin pelottavan räjähtävältä ainesosalta, että jätän sen suosiolla runoilijoille.

* * *

Huomaan tarkastelleeni tai ainakin sivunneeni neljää runoa Tavin Helmikuusta. Vielä on kaksi jäljellä. Niistä kokoelman nimiruno Helmikuu listaa Helsingin Sanomien kulttuurisivujen otsikot kronologisessa järjestyksessä. Kuvastelee ajan henkeä: herää kiinnostus, millainen olisi verrokkina vastaava listaus esimerkiksi vuoden 2002 kulttuurisivujen uutisotsikoista. Tai vuodelta 1992? 1952?

Helsinkiläinen runoilija taas on parodinen CV, jossa luetellaan fiktiivisen menestyskirjailijan uransa varrella keräämät palkinnot ja muut saavutukset. Hän on saavuttanut käytännössä kaiken. Nuorille suunnatusta kirjoituskilpailusta ”Kasvukipuja” alkanut kaari päätyy siihen viimeiseen tunnustukseen, josta suomalainen kirjailija (tai ehkä lähinnä hänen omaisensa) unelmoi:

Hän on saanut paikan Hietaniemen hautausmaan taiteilijakukkulalta.

Tunnustuspalkinnon arvo tulee kohoamaan tulevaisuudessa: taiteilijakukkula on täynnä. Uutta tuskin enää perustetaan, sillä taiteilijoiden kanonisoimisen ja hautamonumenttien aika alkaa olla ohi. Sama pätee kirjallisuuteen laajemminkin. On vaikeaa enää nähdä mitään yksittäistä suomalaisen lyriikan kukkulaa, kun koko kenttä on muuttunut moniääniseksi ja keskuksettomaksi. Joku lukija voi kokea tällaisen sekamelskan ongelmalliseksi, mutta omasta mielestäni se on avartavaa ja vapauttavaa.

* * *

Kävin juuri kurkistamassa Henriikka Tavin blogiin, jossa voi seurata projektin edistymistä. Maaliskuun runokirjan deadline on ylitetty ja kirja vielä kesken. Onneksi omalakisessa projektissa maaliskuuhun on mahdollista sisällyttää enemmänkin kuin 31 päivää.

Lopuksi linkki Poesian sivuille, josta löytyy Henriikka Tavin Helmikuun tiedot ja ilmaiseksi ladattavissa oleva PDF-tiedosto kirjasta.

Read Full Post »

Muumit Parnassolla

Tänään postista kolahtaneen uusimman Parnasson (2/07) lastenkulttuurinumero sai minut hyvälle tuulelle. Erityisesti pidin Kuisma Korhosen muumispektaakkelista Muumit ja vieraan pelko. Esseessään Korhonen tarkastelee muumien vieraanvaraisuutta, Mörön kohtaamisen problematiikkaa ja Muumilaakson hahmojen identiteettiongelmia. Häkellyttäväksi Korhosen esseen tekee se, että huomasin juuri äsken istuvani selailemassa yhtäaikaa neljää muumikirjaa! Ja Korhosen esseetäkin luen kuin piru Raamattua, erittäin kriittisesti ja asiantuntevana (olen minäkin sentään lukenut kaikki muumikirjat), toki monesta asiasta olen samaakin mieltä.

Samanlaisella vakavuudella en kovin usein ole paneutunut mihinkään Parnasson artikkeliin. En ole mikään varsinainen muumi-intoilija, mutta silti olen aina pitänyt Tove Janssonin luomaa kirjasarjaa kunnioitettavana kulttuurisena varantona, josta voi ammentaa aiheita niin kirjallisuuskeskusteluihin kuin elämänfilosofiaankin. Esimerkiksi opettaessani jokunen vuosi sitten Jyväskylän avoimessa yliopistossa kirjallisuutta huomasin, että sisällöllisesti parhaimmat keskustelut (toki elämäfilosofisesti värittyneet) luentojen ohessa ja tekstianalyysikursseilla eivät syntyneet maailmankirjallisuuden klassikko -esimerkeistä, vaan muutamista mukaan ottamistani, tarkoin valituista muumikirjakohtauksista. Samoja klassikoita kun ovat lukeneet vain jotkut, mutta muumit ovat kaikille tuttuja.

Peruskoulussa/lukiossakin kirjallisuuteen liittyviä käsitteitä on helppo tarkastella Muumilaaksoa hyödyntäen. Esimerkiksi identiteettiin liittyen muumikirjoissa on paljon esimerkkejä, suosikkieni joukossa Näkymättömän lapsen novelli Kevätlaulu, jossa Nuuskamuikkunen antaa pienelle onnettomalle mönkiäiselle parhaan mahdollisen lahjan: nimen (Ti-ti-uu). Nimen saatuaan tuon surullisen olentoparan koko elämä muuttuu, kaikesta tulee yhtäkkiä merkityksellistä:

Olen muuttanut pois kotoa ja alkanut elää oikein tosissani! Se on hurjan jännittävää! Käsitäthän, silloin kun minulla ei ollut nimeä, juoksentelin vain ympäri ja nuuhkailin noin vain ylimalkaan, ja tapahtumat lentää räpyttelivät ympärilläni. Ne olivat milloin vaarallisia, milloin vaarattomia, mutta ikinä ei mikään ollut oikeaa, ymmärrätkö?
       Nuuskamuikkunen yritti sanoa jotain, mutta mönkijä jatkoi heti:
– Nyt minä olen minä, ja kaikki mitä tapahtuu merkitsee jotain. Sillä mitään ei tapahdu noin vain ylimalkaan, kaikki tapahtuu minulle, Ti-ti-uulle. Ja Ti-ti-uu näkee asiat noin tai näin – ymmärräthän mitä tarkoitan. 

Melko yleinen ongelma niin fiktiivisen kuin todellisenkin elämän päähenkilöillä: identiteetin puuttuminen johtaa siihen, että elämällä ja yleensäkään tapahtumilla ei ole mitään oikeaa merkitystä. Toinen hyvä identiteettiaihelma on Korhosenkin esseessään esille ottama episodi, jossa Muumipappa samastuu täysin Majakanvartijaan (romaanissa Muumipappa ja meri) ja alkaa elää tämän elämää. Saarella, jonne muumiperhe kirjassa matkaa, on nimittäin hylätty majakka. Muumipappa ottaa itselleen miehisen vastuullisen tehtävän: majakan hoitamisen (tosin hän ei edes onnistu sytyttämään majakan lamppua). Muumilaaksossa Muumipapan maskuliinisuus on ollut hakoteillä: pelkästä turvallisessa ja suojatussa Muumilaaksossa asumisesta ei juuri riitä aihetta retosteluun. Mutta uhkaavalla, kaukaisella ja karulla saarella miehen on suojeltava perhettään!

Kuisma Korhonen käsittelee esseessään paljonkin romaaneja Muumipappa ja meri sekä Muumilaakson marraskuu. Molemmat ovat sellaisia, jotka olen itse ”löytänyt” vasta aikuisemmalla iällä. Lapsena Muumipappa ja meri tuntui liian tylsältä ja Muumilaakson marraskuusta taas en pitänyt siksi, että siitä puuttui itse muumiperhe. Joululomalla, pitkällä automatkalla Kuusamoon, kuuntelimme Muumipappa ja meri -romaanin äänikirjana. Siinä Muumipapan miesidentiteetti on koetuksella, samoin parisuhde, ja Muumipeikkokin joutuu kohtaamaan pelottavan Mörön lisäksi jotain, joka on jopa ihanampaa kuin Niiskuneiti: merihevosia. Ainoa, joka nauttii oloistaan myös ääriolosuhteissa, on perheen sijaislapsi, Pikku-Myy. Aivan loistava kirja, ja ehdoton äänikirjana kuunneltuna – aikuisena löytää ns. aikuissisältöä itselleen, mutta samalla voi viattomasti palata oman lapsuutensa maailmaan, jossa äiti tai isä luki muumikirjaa ääneen.

Emme koskaan saa tietää, kuka Mörkö todella on. Mikä on hänen traumansa historia? – pohdiskelee Korhonen. Totta, mutta jonkinlaisen sisäisen kokemuksen mörköydestä voi ehkä saavuttaa. Ainakin itse ajattelen usein Mörköä ollessani mökillä. Käydessäni yöllä ”pihan perällä” astun turvallisesta pihavalon piiristä ulos pimeään. Ja kun katson mökkiin päin, varjosta valoon, kuvittelen tavoittavani jotakin siitä surumielisyydestä, jota kaiken ulkopuolelle suljettu Mörkö tuntee. Lamppu on kirkas ja lämmin, mutta samalla julma: vaikka se vetää puoleensa myös Mörköä, se ei kuitenkaan ole häntä varten. – Valopiirin ulkopuolella tulee ajatelleeksi niitä tilanteita, joissa on joutunut porukan ulkopuolelle, yksinäiseksi Möröksi. Liian mörkömäisiin tunnelmiin ajautuessaan onkin korkea aika astua ulos varjoista ja suunnata takaisin mökkiin, jottei ala ulvoa ja harhailla pusikoissa.

Muitakin mainioita kirjoituksia uudessa Parnassossa on, esimerkiksi Matti-Juhani Karilan kirjoitus Tarzanin paluu, jolle nostan hattua – siis sekä hauskalle kirjoitukselle että myös Apinain kuninkaalle. Karila palaa poikavuosiensa Tarzan-kokemuksiin ja tarkastelee niitä aikuislukijan näkökulmasta. Mieleeni tulee oma lapsuudenaikainen Tarzan-innostukseni. Mielikuvitustani ruokki eskapismi: asuimme kuivalla mäntykankaalla, jossa ainoa puulaji oli mänty ja aluskasvillisuus mielenkiinnotonta jäkälää. Kaikki touhuaminen oli pakko jättää mielikuvituksen varaan, sillä eihän esimerkiksi majaa voi mitenkään rakentaa mäntyyn! Onneksi oli Tarzan-kirjat. Niiden avulla loin itselleni mielen metsän, upeine latvustoineen, jossa saattoi hypellä (kuin apinamies) puusta toiseen, ja hämyisen aluskasvillisuuden, jossa leijonat väijyivät (tosin luontodokumenteissa ei juurikaan esiinny noita Tarzan-kirjojen viidakkoleijonia – viettävät kaiketi nykyisin aikaansa mieluummin savannilla …).

Toivottavasti Parnasso jatkaa samalla linjalla. Vastaava erikoisnumero kerran vuodessa tekisi todennäköisesti Parnasson imagolle pelkkää hyvää. Ja vaikka aihe on tämänkertaisessa teemanumerossa Parnasson perinteistä ”laatukirjallisuuteen painottuvaa yleisaiheettomuutta” kevyempi, on ote yhtä jämäkkä kuin ennenkin, eli mihinkään lässynlässyyn ei sorruta, vaikka lastenkirjallisuudesta on kyse. Toki huumoria ja iloittelua on kirjoituksissa ripaus normaalia enemmän, mutta sepä juuri saakin hyvälle tuulelle: kirjallisuuden laatulehti osaa olla myös leikkisä. Kokonaisuuden täydentää lastenkirjallisuuteen painottuvat kritiikit. On erittäin kiinnostavaa lukea Parnasson vakiokirjoittajien lastenkirjallisuusaiheisia arvosteluita ja tulkintoja.

Read Full Post »