Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘maaria pääjärvi’

Jos minulla olisi enemmän intoa paneutua aiheeseen, kirjoittaisin Helsingin kirjamessuista reportaasin samaan tapaan kuin David Foster Wallace esseihtii Mainen hummerifestivaaleista. Tällä kertaa jätän kuitenkin pastissin kyhäilyn väliin ja ainoastaan viittaan Wallacen esseen otsikkoon. Näin Wallace aloittaa esseensä Hummereita yltä kyllin (kokoelmasta Hauskaa, mutta ei koskaan enää, suom. Juhani Lindholm, Siltala, 2012):

Suunnattoman suuri, haiseva ja äärimmäisen hyvin markkinoitu Mainen hummerifestivaali pidetään vuosittain heinäkuun loppupuolella osavaltion rannikon keskipaikkeilla Penobscotin lahden länsipuolella, alueella joka on Mainen hummeriteollisuuden hermorunko.

Pasilaa tuskin voi nimittää Helsingin kirjallisen kulttuurin hermorungoksi, mutta suuri ja hyvin markkinoitu tapahtuma Helsingin kirjamessut kieltämättä on. Ja vaikka ”haiseva” onkin väärä adjektiivi kuvaamaan messualueen ilmapiiriä, huomaa tungoksen ja kaikkialta silmille syöksyvän kirjaähkyn keskellä siirtyvänsä aina ajoittain epämukavuusalueelle. On mielenkiintoista käydä kustantajien esittelypöytien valikoimaa läpi ja pysähtyä hetkeksi kuuntelemaan kirjailijahaastatteluja – mutta erityisen mukavaa se ei ole, sillä kirjoja on liikaa eikä taustamelun takia oikein jaksa keskittyä mihinkään kovin pitkäksi aikaa.

Edellisen postauksen kommenteissaan Ripsa ja Eeva totesivat, että he eivät todellakaan halua lähteä kirjamessuille ahdistumaan. Vaikka kirjojen ystäviä ovatkin. Vertailun vuoksi – näin Wallace ahdistuu hummerifestivaaleilla:

Otetaan esimerkiksi vaikka juuri mainittu telttaravintola, jossa on ainainen jono kuin Disneylandissa ja joka osoittautuu neljännesneliömailin kokoiseksi katetuksi alueeksi täynnä kahviloita ja pitkiä laitospöytiä, joiden ääressä tutut ja tuntemattomat istuvat kylki kyljessä rusauttelemassa ja mutustelemassa ja kuolaamassa. Teltassa on kuuma ja sen notkolle painunut katto vangitsee huurut ja hajut, joista jälkimmäiset ovat varsin voimakkaita ja liittyvät vain osittain ruokaan. Teltassa on myös kova meteli, ja tästä metelistä huomattava osa liittyy maiskutukseen.

Tuollaiseen tunnelmaan Suomessa ei taida päästä kuin kesäfestareiden täpötäydessä oluttuvassa. Toki kirjamessuillakin voi rääkätä itseään, mutta eihän kenenkään ole pakko mennä sinne, missä kaikki muut ovat. Rauhaa kaipaava messuvieras pysytteleekin viisaasti loitolla Sofi Oksasen kirjailijahaastattelun kaltaisista esityksistä, joissa ihmisiä pakkautuu turhan monta yhtä neliömetriä kohti. Messuhumusta löytyy suvantopaikkoja, jotka samanaikaisesti tarjoavat kiinnostavia kurkistuksia kirjallisuuden marginaaliin.

Eräs sellainen oli Nuoren Voiman liiton koju messuhallin periferiassa (piti oikein kartan kanssa etsiä paikka, ja sittenkään en ollut löytää). Vaatimattoman kokoisella esittelypöydällä oli lähinnä Nuori Voima -kirjallisuuslehtiä. Ajattelin ensin ostaa edullisesti pari vanhaa numeroa, mutta sitten huomioni kiintyikin pieneen pinoon Scriptor-nimisiä lehtiä. Olen törmännyt julkaisuun kerran aiemminkin. Nyt tartuin päällimmäiseen lehteen lähinnä siksi, että kannessa oli otsikkona Mörkö – sama aihe, jota itse sivusin postauksessani juuri ennen messuille lähtöä.

Scriptor ei ole mikä tahansa kirjallisuuslehti. Se on suunnilleen lukioikäisten nuorten itse kirjoittama ja toimittaja. Kun vanhimmat joukosta ovat parikymppisiä ja lehden painoskin 150 kpl, niin pakkohan Mörkö-numero on ostaa, jo ihan kannatuksen vuoksi. Eikä lehti mikään huono ostos ole: se on kivasti taitettu ja sivuilta välittyy intohimo kirjoittamiseen, kirjallisuuteen. Ja mikä tärkeintä, lehteä on helppo lähestyä, myös muiden nuorten. Esimerkki Daria Tarkhovan kirjoittamasta Muumilaakson Mörköä käsittelevästä esseestä:

Muumimaailmassa on monta hahmoa, joilla on salaisuuksia. Nuuskamuikkusella on salainen etelä, jonne hän kaipaa. Tuutikki pitää petoja vaatekaapissa ja hänen luonaan asuvat näkymättömät hiiret. Mörölläkin on salaisuuksia. Hän ei puhu mitään, koska kukaan ei halunnut kuunnella. Hänen salaisuutensa kasvoivat niin suuriksi, ettei hän pystynyt enää kertomaan niitä. Salaisuudet kuitenkin painnavat häntä. Hän hakee lämpöä, elämää, juttuseuraa – mutta kaikki juoksee pois. Mörön salaisuudet käyvät mahdottomiksi, ne jäädyttävät mörköä sisältä. Ja silloin nämä salaisuudet leviävät hallana maahan.

Scriptor ei ole mikään avantgardistinen kirjallisuuslehti, mutta miksipä sen pitäisikään olla. Vaikka näkisin kyllä mielelläni sellaisenkin ilmiön, että kirjallisuuden avantgarden ottaisi omakseen jokin aktiivinen nuorten joukko. Tällä hetkellä kirjallisuuden rajojen tutkiskelun päävastuu tuntuu lepäävän keski-ikäistyvien/keski-ikäistyneiden runoilijoiden harteilla.

Tärkeämpää on kuitenkin innostus ja tekeminen. Kun selailin Scriptor-lehteä NVL:n kojulla, kanssani tuli heti juttelemaan kolme toimituskuntaan kuuluvaa nuorta. Mukavaa porukkaa. Yritin tunnistaa näin jälkikäteen heitä Scriptorin sivuilta, mutta kasvomuistini on valitettavan huono. Joka tapauksessa kotiin tultuani ja lehteä selailtuani minua harmitti, etten ostanut useampaa numeroa. Ehkäpä korjaan tilanteen ja tilaan niitä netin kautta lisää.

* * *

Toki vierailin myös siellä toisessakin marginaalissa eli keski-ikäistyvässä avantgardessa. Poeasian osastolta (tai pöydältä – osasto on hieman liioiteltu nimitys tässä yhteydessä) kävin ostamassa Juri Joensuun tuoreen väitöstutkimuksen suomalaisesta kokeellisesta kirjoittamisesta 1960- ja 2000-luvuilla. Teoksen nimi on Menetelmät, kokeet, koneet – ja alaotsikko Proseduraalisuus poetiikassa, kirjallisuushistoriassa ja suomalaisessa kokeellisessa kirjallisuudessa. Proseduraalisuuden Joensuu määrittelee lyhyesti heti Johdannossa:

Sanasta proseduuri (menettely- tai toimintatapa tai sellaisten sarja) johdettu proseduraalinen kirjoittaminen merkitsee kirjoittamista, jota ohjaamaan kirjoittaja valitsee – ennalta ja tietoisesti – jonkin formaalin ja toistettavan periaatteen: säännön tai menetelmän. Spontaaniin tai vapaaseen (tai sellaiseksi ajateltuun) kirjoittamiseen verrattuna menetelmä perustainen kirjoittaminen sisältää aina jonkinlaisen keinotekoisen tai teknisen ulottuvuuden.

Menetelmällisyys kirjoittamisessa on kaikille runojen lukijoille tuttua. Runomitat (jambi, trokee) ja runomuodot (haiku, sonetti) luovat etukäteen valittuja sääntöjä ja rajoitteita kirjoittamiseen. Ja vaikka runomittoihin ei olisi perehtynytkään, jokainen on ainakin kouluaikoinaan harrastanut menetelmällistä kirjoittamista tehdessään loppusoinnuteltuja runoja (Kevät tuli, lumi suli, puro sanoi …).

Olen ehtinyt lukea Joensuun teosta vasta osittain, mutta se vaikuttaa kiinnostavalta. Erityisesti kiitosta voisi antaa lukuisille, perusteellisesti käsitellyille kirjallisuusesimerkeille. Näkemykset eivät jää miksikään abstraktiksi pohdiskeluksi, vaan laajasti menetelmällistä kirjoittamista tutkinut Joensuu käy proseduraalisuuden muotoja seikkaperäisesti läpi. Itse en ole koskaan ollut erityisen innostunut esimerkiksi hakukonerunoista, mutta kirjoittaessaan Janne Nummelan, Tytti Heikkisen ja Harry Salmenniemen runoista Joensuu onnistuu herättämään minussa positiivisiakin ajatuksia menetelmän suhteen.

Eräs mielessäni virinnyt kysymys kuuluu näin: Jos runo on tehty hakukoneella, mutta lukija ei sitä huomaa (ts. hänelle ei tule edes mieleen, että teksti on alusta loppuun googlettamisen tulosta), niin onko runo silloin ”hyvä” vai ”huono” hakukoneruno? Sama tietysti pätee moniin muihinkin menetelmällisen kirjoittamisen muotoihin. Vaatiiko ”proseduraalinen estetiikka” sitä, että lopputuloksen perustuminen johonkin menetelmällisyyteen on lukijan tiedossa? – Ehkä vastaus löytyy Joensuun tutkimuksesta: täytyy lukea se vielä oikein ajatuksella läpi.

Teoksen loppupuolella Joensuu pohtii menetelmälliseen kirjoittamiseen liittyviä piirteitä lääketieteen näkökulmasta. Löytyy ainakin minun mielestäni yllättävä yhteys (tai ei se niin yllättävä ole, en vain aiemmin ole kuullut/tullut ajatelleeksi näkökulmaa) menetelmällisyyden ja skitsofrenian välillä. Skitsofreenikkojen kielessä voi nimittäin olla samoja piirteitä kuin menetelmällisessä kirjoittamisessa, esimerkiksi tavallisesta kielenkäytöstä poikkeavia sääntöjä tai rajoitteita:

Skitsofreenikkojen kielenkäytöstä on löydetty yhteneväisyyksiä runouden keinojen kanssa. Tällaisia ovat vaikea tai käsittämätön kieli, uudissanat, alluusiot, soinnuttelu, kielipelit ja nonsense. Monet skitsofreenikot muovaavat ja järjestelevät kieltä jatkuvasti ja pakonomaisesti äänteiden, sanojen, tavujen tai kirjainten tasolla.

Se, mikä normatiivisessa arkikielessä on epätervettä ja ei-toivottua, onkin runokielelle ominaista, jopa sen edellytys. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että runoilijat olisivat skitsofreenikkoja. Mutta ”luova hulluus” – niin, kyllä sitä voi pitää jonkinlaisena kokeellisuuden edellytyksenä.

Mielenkiinnosta ostin myös Juri Joensuun esikoisrunokokoelman Valohuppu, joka sekin on julkaistu tänä syksynä. Sain ostopäätökseen kannustusta myymässä olleelta runoilija Olli-Pekka Tennilältä. Kirjan kannet suunnitellut Olli-Pekka totesi, että Joensuun kokoelma kannattaa ostaa jo senkin vuoksi, kun siinä on niin hienot kannet … Oletin, että kokoelma sisältäisi menetelmällisen runouden keinoja, mutta joko oletukseni on väärä tai sitten en vain osaa löytää niitä. Tekstit vaikuttavat äärimmäisen harkituilta, ja kovin helposti ne eivät lukijalle avaudu. Taputankin käsiäni: onnistunut ostos, sillä tässä riittää ihmeteltävää vielä pitkäksi aikaa.

Itseäni ihastuttaa esimerkiksi kokoelman Intressit-osiosta löytyvä runo:

kasvusto on diagrammin muodossa

kuin matemaattisissa kiihdytyksissä
sama tokkuraisuus

tämä suuntaamaton niitty
eräänlainen aksentti

tiheä ruoho
tiheä sinetti

Koska lueskelin ensin Joensuun tutkimusta, naksahti mielessäni tämän runon kohdalla jonkinlainen assosiaatio menetelmälliseen kirjoittamiseen. Ehkä se ei siihen mitenkään liity (täytyisi ensin lukea runokokoelma kokonaisuutena ja tehdä sitten vasta tulkintoja), mutta jotenkin kasvuston ahtautuminen diagrammin muotoon ja nuo matemaattiset kiihdytykset tuntuvat viittaavan sääntöihin ja kaavoihin luomistyössä, aksentti johonkin rajoitteseen tai toistuvaan rakenteeseen. Tiheä ruoho, tiheä sinetti – siinäkin voi nähdä rinnastettuna valtavan luovuuden lähteen ja toisaalta sitä kahlehtivan pakon, menetelmälliseen kirjoittamiseen liittyvän tavan koodata lähetys (lukijalle) jonkinlaisen keinotekoisen kielellisen hierarkian tai säännön kautta.

* * *

Mutta nyt edettiin jo ehkä hiukan liian kauas marginaaliin. Kävin minä lauantaina messuilla vieraillessani katsastamassa ihan markkinakelpoisiakin kirjailijoita (siis tokihan Juri Joensuukin on erittäin markkinakelpoinen – markkinat vain ovat proseduraalisen kirjallisuuden tutkimuksessa hieman rajatummat). Positiivinen kokemus oli Louhi-lava, jolla esiintyi nuortenkirjailijoita. Tuoreen näkökulman tunnelmaan toivat haastattelijoina toimineet Kallion ilmaisutaidon lukion opiskelijat.

Seurasin siellä mm. Seita Vuorelan haastattelua. Huomasin muista kirjablogeista, että samana päivänä WSOY järjesti bloggaritapaamisen, jossa Vuorelakin oli mukana. Harmi, kun en ole saanut itseäni tyrkytettyä millekään WSOY:n postituslistalle, jäi tuokin väliin. Joka tapauksessa olen Karikon (Wsoy, 2012) lukenut – loistava nuortenromaani! Ja myönnetään, en ole täysin objektiivinen tekemään siitä sen tarkempaa arviota, sillä tunnen kirjailijan aika hyvin. Mutta toisaalta ehkä juuri siksi (hänen aiemmatkin teoksensa lukeneena) uskallan väittää, että Karikko on Seitan tähänastisista kirjoista paras. Aiemminhan hän on kirjoittanut Seita Parkkola -nimellä ja osan tuotannostaan yhdessä Niina Revon kanssa.

En kehtaa jääviysongelmien takia kirjoittaa romaanista arviota, mutta toivottavasti muut bloggarit tarttuvat Karikkoon. Juoni on jännittävä ja koukuttaa aikuisenkin lukijan – taitavasti rakennettu kertomus, joka herättää paljon ajatuksia ja tuntemuksia. Ja kieli on kohdillaan. Tyylinäytteeksi kuvaus paikasta, jonne kertoja perheineen matkustaa lomanviettoon:

Land’s End Camping.

Viimeinen kaistale maata ennen merta. Ehkä juuri tuolloin annoin nimen leirintäalueelle. Nyt enää en muista milloin se tarkalleen tapahtui. Mutta sen minä muistan kuinka meri huumasi minut tuoksullaan. Se tuoksui villisti meriasioilta: lokeilta, kaloilta ja simpukoilta. Rantaan ajautuneelta verkolta ja siltä pehmeältä oliivinväriseltä levältä, jota on röykkiöittäin pitkin rantaviivaa. Vaikka meri oli tavallaan valtaväylä maailmalle, se samalla eristi leirintäalueen yksinäisyyteensä. Oli meri, oli tie, oli kalliot. Niiden kolmen voiman puristuksessa leirintäalue kyyhötti kuin rätti taistelukehässä, jossa hirviöt ottavat mittaa toisistaan.

Karikko on niitä romaaneja, joita ei saa spoilata ollenkaan. Parhaimmillaan kirja on silloin, kun kertomus paljastuu vähitellen. Kannattaa tutustua: Karikossa on edellytyksiä pienoiseksi nuortenkirjaklassikoksi, johon varmasti tullaan viittaamaan tulevina vuosina!

* * *

Kun lähdin Helsinkiä ja kirjamessuja kohti perjantaina, ajattelin, että messuilla keskityn vain positiivisiin asioihin ja jätän synkistelevät kirjat muille lukijoille. Luulen, että onnistuin. Tällä kertaa en tuonut mukanani Jyväskylään mörköjä (paitsi tuon Scriptor-lehden, mutta ei sekään niin hirveän mörkömäinen ollut). – Ja positiivisuuttani jakaakseni olenkin säästänyt tähän loppuun pienen omakohtaisen anekdootin, josta myös mahdollinen lukija voi kenties innostua.

Kirjamessuostoksistani kauaskantoisin vaikutus on nimittäin Tiina Lehikoisen ja Jouni Teittisen toimittamalla artikkelikokoelmalla Tekstitaide (Tuli&Savu, 2012). Lueskelin sitä jo sunnuntaiaamuna hotellihuoneessa. Kokoelman viimeinen teksti on Maaria Pääjärven Katsahdus runovuoteen 2011. Hän valitsee – ainakin minut lukijana yllättäen – vuoden 2011 ”kenties tärkeimmäksi runoteoksi” Heikki Sauren kokoelma Kirjoituksia maasta (ntamo 2011, valokuvannut Jari Härkönen). Se koostuu Sauren maasta keräämistä lappusista, joita ihmiset ovat vahingossa pudottaneet tai heittäneet pois roskina.

Pääjärvi pohdiskelee näiden merkityksellisten roskien mahdollisuuksia ilmentää kulttuuriamme ja elämää yleensäkin. Itse kiinnitän kuitenkin huomion sivunpolkuun, joka liittyy siihen, että monet kauppalaput yms. on kirjoitettu käsin:

Käsiala sisältää toisen ulottuvuuden. Kirjoitamme suurimman osan teksteistä koneella. Mietin usein, miltä tuntuu kirjoittaa pidempiä tekstikatkelmia käsin. Mietin, katoaako se, minkä tunnen omaksi käsialakseni, käytön puutteessa. Mietin, syntyykö nykylapsille minkäänlaisia käsialoja, kirjoittavatko ne ala-astetason horjuvia tai liian tukevia painokirjaimia lopun ikänsä. Ajattelen vanhempieni käsialoja, jotka tuntisin vaikka missä. Isän pieni ja siisti käsiala vie vähän tilaa, äidin kursailemattomat suuret kirjaimet tuntuvat puskevan kauppalapun ahtaalle. Kirjoituksia maasta näyttää miten käsialat iskeytyvät papereihin, kumartavat materiaalia, se näyttää kuulakynän piirtoja, ja niiden piirtojen takana on ties mikä myriaadi otteita kynästä.

Vajaa vuosi sitten ostin iPadin, ja sen jälkeen en ole enää tehnyt juurikaan edes muistiinpanoja käsin. Tablettia on niin helppo pitää mukana, ettei kynään tarvitse juurikaan tarttua. Pääjärven kommentti on hyvä herätys: olenko todellakin luopumassa paitsi ikiaikaisesta perinteestä niin myös oman, henkilökohtaisesti minulle tärkeän käsialan vaalimisesta? Käsialani ei ole ikinä ollut erityisen hyvää – mutta se on MINUN käsialaani.

Niinpä kun hieman myöhemmin olen Kiasman kaupassa, muistikirjahylly houkuttelee minut luokseen. Tiedän: Moleskinen muistiot ovat turhankin hyvin brändättyjä ja kalliita. Vaan minkä sille mahtaa, että vihreä, 400-sivuinen vuoden 2013 päivyri aivan kuin haluaa tulla ostetuksi. En ole pitkään aikaan pitänyt päiväkirjaa – mutta ensi vuonna tilanne muuttuu. Yksi suunnilleen A5-kokoinen sivu päivässä kuulostaa erittäin kohtuulliselta tavoitteelta.

Ja luulen että se riittää tähän tarkoitukseen: kiitos Maaria Pääjärvi, muutama kirjoittamasi rivi mahdollisesti pelasti käsialani!

Mainokset

Read Full Post »

Esseetä voi toisinaan kutsua tähtien kirjoitukseksi, ranskalaisittain l’écriture des astres. Tällä ei niinkään tarkoiteta sitä, että essee kurkottaisi tähtiin (vaikka voi se sitäkin tehdä), pikemminkin viitataan eri tekstinpätkiä erottaviin typografisiin tähtiin, joita tässäkin esseessä olen viljellyt.

– Kuisma Korhonen: Ketuista, tähdistä ja kannibaaleista

* * *

Asteriskit eli tähtimerkit vaikuttavat mitättömän pieniltä paperilla. Mutta kuten taivaalla tuikkivat esikuvansakin, ne paljastuvat lähemmässä tarkastelussa mittasuhteiltaan valtaviksi. Alun sitaatti on Kuisma Korhosen esseestä Ketuista, tähdistä ja kannibaaleista (kokoelmassa Mitä essee tarkoittaa?, toim. Johanna Venho, Savukeidas 2012). Kirjoittaja toteaa, että tekstin osia erottavat tähtimerkit sisältävät ”murroksia, siirtymiä, aukkoja jotka lukijan on täytettävä”.

Korhosen kuvaama tähtien kirjoitus on symboliikaltaan kaunista: teksti ei pelkästään etene junan lailla alusta loppuun, vaan aina välillä suodaan lukijalle mahdollisuus avartaa mielensä. Esseekirjoittamisessa metodi mahdollistaa sen, että saman tekstin sisällä saattaa olla elementtejä, jotka liittyvät toisiinsa vain löyhästi. Jos tekstin kirjoittaisi yhtenäiseksi, joutuisi joko karsimaan turhat rönsyt pois tai käyttämään jonkinlaisia aasinsiltoja sidoskeinona tekstin osien välillä.

Itsekin olen blogikirjoituksissani käyttänyt usein tähtimerkkejä tekstin osien välissä. Blogipostauksessa tähtimerkeillä on toinenkin, hyvin yksinkertainen tehtävä: tekstin jakaminen osiin helpottaa lukemista näyttöpäätteeltä, varsinkin jos postauksilla on tapana venyä (kuten Jäljen äänessä …). Kolmen tai neljän kappaleen jälkeen on lukijaystävällistä vaihtaa hivenen näkökulmaa ja näpäyttää kolme kertaa tähtimerkkiä. Kas näin!

* * *

Suosittelen tähtimerkkien käyttöä kaikille pidempiin postauksiin mieltyneille blogikirjoittajille. Samoin suosittelen myös edellä mainittua teosta Mitä essee tarkoittaa? Kirja sisältää seitsemän eri kirjoittajan näkemykset esseestä (linkki kustantajan esittelyyn, josta näkee myös kirjoittajat). Toteutus on tyylillä tehty, sillä jokainen teksti on essee itsessään: lukiessaan voi tarkkailla tekstissä käytettyjä keinoja ja miettiä, vastaako kyseisen esseen muoto ja tyyli kirjoittajan esittämiä yleisiä ajatuksia esseiden … no, muodosta ja tyylistä.

Aivan vakavissani ehdotan teoksen lukemiseen toisenlaistakin näkökulmaa (erityisesti blogikirjoittajalle mutta yleensäkin kaikille kirjoittamisesta kiinnostuneille) : miltä tuntuisi itse kokeilla esseen kirjoittamista? Ja blogikirjoittajille tarkemmin: kirjoitatko jo nyt sellaisia? Väitän, että moni kirjoittaa. Ei mitään suuria kaunokirjallisia taideteoksia, mutta luultavasti monella on blogiarkistossaan melkoinen aarreaitta täynnä esseen aihioita tai materiaalia, jota voisi käyttää esseen raaka-aineena.

Tässä kohdassa harrastajakirjoittaja nostaa kädet pystyyn ja huudahtaa: ”Ei minusta ole kirjoittamaan esseitä, sillä essee on niin vaikea laji!” Pötypuhetta: ei essee ole sen vaikeampi kirjallisuuden laji kuin mikään muukaan.  Tai siis totta kai hyvän  esseen kirjoittaminen on vaikeaa. Mutta niin on hyvän romaanin ja hyvän runonkin kirjoittaminen. Jotenkin tuntuu siltä, että aina kun puhutaan esseen piirteistä, määritellään nimenomaan hyvää esseetä. Runon ja proosan kohdalla ei heti lähdetä tavoittelemaan taivaita, ja siksi harrastajakirjoittajalle kynnys on matalampi. Miksi näin? Eikö kirjoittajan olisi mahdollista nauttia amatöörimaisesta mutta täydestä sydämestä kirjoittamastaan esseestään aivan yhtä lailla kuin hän nauttii saadessaan valmiiksi novellinsa tai runonsakin?

Asiaproosa on luontevaa lähtökohdiltaan ja lähellä sitä, mitä teemme päivittäin: kielennämme muille omaa ajatteluamme, yhdistelemme tietoja ja omia kokemuksiamme, ihmettelemme elämän pieniä ja suuria pulmia, ilahdumme hyvistä anekdooteista ja väritämme itsekin puhettamme pienillä tarinoilla ja tapausesimerkeillä. Ja tietysti luemme lehtiä sekä kirjoja, katsomme televisiota ja elokuvia, pidämme silmät ja korvat auki – toisin sanoen hamuamme samaa materiaalia, jota esseistitkin hyödyntävät.

* * *

Ne, jotka ovat liian nokkelia romaanikirjailijoiksi tai liian skeptisiä runoilijoiksi, päätyvät yleensä kirjoittamaan esseitä. Lajinsa löydettyään he huokaisevat helpotuksesta, kun heidän ei tarvitse yrittää tuottaa lukuelämyksiä romaanien ystäville tai kielimateriaalia runouden harrastajille.

– Tommi Melender: Liian nokkelien ja skeptisten laji

* * *

Tunnistan itseni Tommi Melenderin esseen lopusta (kaikki tämän postauksen esseesitaatit ovat kokoelmasta Mitä essee tarkoittaa? ellei toisin mainita) lainatusta katkelmasta. Tai ainakin kahdesta viimeisestä rivistä, sillä erityisen nokkelana en ole koskaan itseäni pitänyt, skeptisenä kyllä. En ole koskaan lukenut yhtään luovan kirjoittamisen opasta (sori vain, niitä kirjoittavat mahdolliset tutut, nyt tämäkin paljastui …), mutta käsittääkseni niissä luova kirjoittaminen mielletään usein runojen tai proosan tekemiseksi. Se on sääli ja suurta tuhlausta: moni potentiaalinen harrastajakirjoittaja vierastaa kumpaakin lajia. Runo vaatii kielellisesti toiselle tasolle siirtymistä ja romaanihenkilöiden rakentelu suunnatonta innostusta ja mielikuvitusta.

Ehkä tulevaisuus on valoisampi: tällä hetkellä essee on ollut paljon pinnalla julkisessa keskustelussa. Tommi Melender pohtii kirjoituksessaan myös esseen nousun syitä. Esseebuumin hän tyrmää harhaanjohtavana terminä, perustellusti: essee on marginaalinen laji edelleen. Melenderin mukaan kyse on etujoukkoilmiöstä, jossa tiedotusvälineet ovat kiinnostuneet pienen aktiiviporukan esille nostamasta aiheesta. Ja todellakin, tuoreempien esseistien tuotanto on vielä vähäistä, vaikkakin esimerkiksi (tai lähinnä) Savukeitaan kustantamat  Antti Nylénin ja Timo Hännikäisen kokoelmat  ovat saaneet niin paljon huomiota, että heidän voisi kuvitella kirjoittaneen jo kokonaisen esseetuotannon.

Selityksenä etujoukkoilmiö vakuuttaa, mutta kiinnostavaa on ottaa huomioon  laajempi asiaproosan harrastuneisuuteen liittyvä ilmiö, verkkokirjoittaminen. 2000-luvun aikana nettiin on ilmaantunut  tuhansia blogeja. Blogeja on monilta eri aloilta ja elämänalueilta, taso on kirjavaa ja tavoitteetkin vaihtelevat henkilökohtaisesta päiväkirjan pitämisestä ammattimaisiin asiantuntijablogeihin. Joka tapauksessa joukossa on paljon esseistisen kirjoittamisen laitamilla tai jopa ytimessä versovaa asiaproosaa, jossa blogikirjoittaja kertoo välillä faktoja ja välillä käy läpi omia kokemuksiaan tarkoituksenaan selvittää  ajatuksiaan niin itselleen kuin mahdolliselle lukijalleenkin.

On perusteltua olettaa, että jossakin vaiheessa laajentunut harrastajapohja alkaa näkyä innostuksena haasteellisempaan kirjoittamiseen, viimeisteltyyn esseeseen. – Verkkokirjoittaminen lisää myös esseiden kysyntää. Itse olen viime vuosina seurannut paljon blogeja, ja mahdollisesti se on vaikuttanut lukutottumuksiini. Romaaneja tulee luettua vähemmän, sillä jotenkin fiktiivisten henkilöiden keskinäiset suhteet eivät jaksa enää kiinnostaa yhtä paljon kuin ennen. Blogit ovat kirjoittamisen/lukemisen tositelevisio-ohjelmia, hyvässä mielessä. Mutta useimmiten postaukset ovat kovin lyhykäisiä ja kevyitä – nälkä herää, vaan ei tule tyydytetyksi. Siksi blogien kautta asiaproosaan tutustunut lukija rohkenee tarttua myös esseekokoelmaan.

* * *

Verkkotekstin julkaiseminen on luonteeltaan toisenlaista kuin pysyvä teksti. Blogien ja foorumeiden tekstit ovat tapahtumia, reaktioita ja uusia avauksia. Tällainen kirjoitus on luonteeltaan hetkellistä tekstin julkiselle näyttämölle asettumista, ja koska kirjoittaminen on lähellä tapahtumaa, se toimii eri tavalla kuin valmiiksi laadittu teksti. Verkon agorat ovat pikemminkin julkisia näyttämöitä kuin kirjastoja.

– Risto Niemi-Pynttäri: Verkkoproosa (ntamo, 2007)

* * *

Hyvät, monipuoliset ja tyylillisesti taitavat blogipostaukset muistuttavat parhaimmillaan esseitä. Mutta tällöin ne eivät välttämättä ole enää parhaita mahdollisia blogikirjoituksia, sillä blogikirjoittamisen filosofiaan (tai ehkä voisi jopa sanoa poetiikkaan) liittyy piirteitä, joita painetuissa esseissä ei ole. Väitöskirjassaan verkkoproosasta Risto Niemi-Pynttäri esittääkin kiinnostavan ajatuksen verkkotekstien tapahtumaluonteesta. Esimerkiksi tämä postaukseni on Jäljen äänen etusivulla vain seuraavaan kirjoitukseen saakka. Vähitellen se alkaa painua ajassa taaksepäin, blogiarkiston uumeniin, josta satunnainen lukija sen kenties jonain päivänä löytää tiedonhaun tuloksena.

Eli toisin sanoen sinä, mahdollinen lukija, et pelkästään tällä hetkellä lue tekstiä vaan seuraat myös esitystä. Mikäli luet postausta Haluaisitko esseistiksi? huhtikuussa 2012, olet ajan hermolla ja voit osallistua kommenttilaatikossa tämän näytöksen interaktiiviseen osuuteen. Piakkoin esitys poistuu näyttämöltä: on se luettavissa senkin jälkeen, mutta tunnelma on hieman sama kuin katsoisi ohjelmaa Ylen arkistosta. Välittömyys puuttuu.

Henkilökohtaisesti minua innostaa verkkokirjoittamisessa myös se, että keskeneräisyys on sallitumpaa kuin valmiissa painotuotteissa (tästäkin Niemi-Pynttärin kirjassa puhutaan, mutta en nyt jaksa koko ajan kirjoitella sitaatteja). Virheet ja rakenteellinen sekavuus suvaitaan, sillä sekä kirjoittajat että lukijat ymmärtävät, että vain hetken aktiivisesti luettavana olevaan tekstiin ei kannata hukata liikaa voimavaroja. Keskeneräisyys luokin teksteihin omanlaistaan estetiikkaa: vaikutelmaa lisäävät kommentit, jotka saattavat viedä ajatuksen aivan vastakkaiseen suuntaan kuin alkuperäinen teksti. Ja juuri kun kommenttien tuloksena alkaisi syntyä jotakin uutta ja hienoa, niiden virta tyrehtyy. Ei kannata jäädä liian pitkäksi aikaa lueskelemaan samaa postausta ja sen kommenttilootaa, sillä uusia kiinnostavia tekstejä ilmaantuu koko ajan.

 * * *

Näyttää kuitenkin siltä, ettei moniin nykyesseihin, ei minun eikä muidenkaan, millään mahdu riittävästi pohdintaa ja vasta-argumentteja. Voisi siis ajatella esseeteoksen laajentamista niin, että julkaistaisiin myös poisjääneiden ajatusten osio. Paras vaihtoehto olisi, jos poleemisille tai muuten varmoja mielipiteitä esittäville esseekirjoille voisi julkaista jatko-osan, jotka sisältäisivät muutaman harkitun vastapuheenvuoron. Siis harkitun, ei mitään keskustelusivukamaa.

 – Jukka Koskelainen: Monta aavistusta kokonaisuudesta. Kertojasta ja esseen pakenevasta olemuksesta

* * *

Kun blogien asiaproosasta innostunut lukija tarttuu esseekokoelmaan, luultavasti hän ensimmäiseksi kaipaa kommenttilaatikkoa, mahdollisuutta tarkentaa esitettyjä ajatuksia, esittää vastaväitteitä ja yleensäkin osallistua keskusteluun – varsinkin jos essee on sävyltään julistava, omaa mielipidettään erinomaisena esille tuova. Jukka Koskelainen on samaa mieltä kuin moni muukin nykyesseistiikkaa kritisoinut: hänen mielestään esseiden pitäisi olla esseemäisempiä ja tarkastella asioita useammasta näkökulmasta.

Pohdiskelun ja vasta-argumenttien puutetta voisi Koskelaisen idean mukaisesti ehkä kompensoida ”jatko-osilla” tai vastineilla.  Ehdotus on mielenkiintoinen, mutta samalla se osoittaa, kuinka peruuttamattomasti Internet on muuttanut kirjallisuuden kenttää. Esseiden lukijat ovat itsekin valveutuneita ja yleensä sekä valmiita että halukkaita ottamaan kantaa asioihin. ”Keskustelusivukama” voi pahimmillaan olla todella tasotonta, mutta jotenkin tuntuu siltä, että moniäänisyyttä ei juuri tule lisää, jos toinen esseisti kirjoittaa vastineensa. Yhteentörmäyksestä herää vain uusia, ratkaisemattomia kysymyksiä ja keskustelunavauksia. Ehkä tekniikka (sähkökirja Internet-yhteyksineen mahdolliselle kirjaan liittyvälle keskustelupalstalle) tuo tähänkin pulmaan ratkaisuja.

Aihe on synnyttänyt paljon polemiikkia kirjallisuusaiheisissa blogeissa. Jos mahdollinen lukija haluaa välttämättä tuohon vyyhteen päänsä pistää (en erityisesti suosittele), jyvälle alkuun pääsee Kritiikin Uutisten päätoimittajan Aleksis Salusjärven blogista: Suuri esseekeskustelu. Sytykkeenä rönsyilevälle, ylilyönteihin sortuvalle ja asiaan vihkiytymättömän näkökulmasta sekavalta vaikuttavalle keskustelulle on ainakin osittain toiminut Kristian Blombergin alun perin Kritiikin Uutisissa julkaistu kirjoitus Kirjallisuus ilman muotoa, jossa hän esittää huolensa esseekirjoittamisen nykytrendistä. Blombergin mielestä sitä leimaa opettava ja itsevarma sävy. Valitettavasti Blombergin kirjoitusta on osittain luettu väärin: vaikka hän peräänkuuluttaa esseisiin moniäänisyyttä, samalla hän kuitenkin kiittelee voimakkaasti mielipiteitään esille tuovia Savukeitaan esseistejä. Kirjoittajina he ovat erinomaisia. Hän vain esittää toiveen, että esseen lajityypille tunnusomainen omien (tai esseen kertojaminän) ajatusten ja näkemysten monipuolisempi pohdiskelu saisi enemmän sijaa orastavassa suomalaisessa esseekulttuurissa. Esseen ei tarvitsisi olla ”valmiiksi ajateltu” vaan lukija voisi seurata, kuinka ajatus kehittyy, välillä haparoiden ja välillä eteenpäin loikkien.

 * * *

Essee on metodi. Sen avulla voi pohtia ja pyöritellä ideoita, rakennella vaihtoehtoisia ajatusmalleja, hioa hypoteeseja, kokeilla esioletusten käyttökelpoisuutta, käännellä ja väännellä, etsiä langanpäitä, purkaa ja koota.

– Olli Löytty: Välimuodon estetiikka

* * *

Sitaatti on Olli Löytyn esseestä, jossa hän osuvasti pohdiskelee esseen luonnetta välitilan tekstinä, ”epäkeskona hybridinä”, joka ei ole tietotekstiä mutta ei fiktiotakaan. Tällainen välitilassa oleva muoto sopii olemukseltaan myös sisällölliseksi sillanrakentajaksi erilaisten katsantotapojen välille. Esseekokoelmassaan Kulttuurin sekakäyttäjä (Teos, 2011) Löytty kirjoittaa tekstejä, jotka eivät julista omaa näkökulmaansa vaan pyrkivät ymmärtämään muita ja myös omaa itseään muiden silmin. Löytyn määrittelemä esseen metodimaisuus tulee siinä hyvin esille. Essee onkin mielestäni parhaimmillaan ja omimmillaan itseymmärryksen välineenä.

Omaa itseymmärrystä lisätäkseni olen alkanut työstää mm. näitä blogikirjoituksiani esseistisempään suuntaan. Luontevana jatkona sille on tietenkin esseiden kirjoittaminen. Tämän vuoden alussa perustimme muutaman tutun kanssa esseepajan, jossa ideana on suunnilleen kerran kuussa kokoontua keskustelemaan omista ja muiden kirjoittamista teksteistä. Aihe on ollut vapaa ja kaikenlainen keskeneräisyys on katsottu pikemminkin ansioksi kuin heikkoudeksi: hedelmällisintähän on tuoda teksti pajaan taottavaksi silloin, kun se on vielä punahehkuinen raakile.

Vaikka olemme kokoontuneet vain kaksi kertaa (emmekä vielä kertaakaan koko porukalla), paja on osoittautunut jo nyt elämykseksi. Essee (keskeneräinenkin/ keskinkertainenkin) on loistava perusta keskustelulle: kolme varttia yhtä tekstiä kohti tuntuu kuluvan nopeasti, ja silti siinäkin ajassa kirjoittaja saa muilta monta hyvää näkökulmaa ja ideaa tekstin kehittelylle. Keskustelussa usein 1+1 on enemmän kuin kaksi: sähköpostitse, chatin tai netin kommenttilaatikon kautta viestiessä vastaavaa taikaa ei synny.

Vaikka en päiväkirjaa pidäkään, silloin tällöin teen merkintöjä. Yksi sellainen löytyy esseepajan alkuvaiheesta tammikuulta.

* * *

19.1.2012 Torstai

Viikko on vierähtänyt. Suunnittelu on pitkällä, mutta kirjoittaminen vasta alussa. Virikkeeksi tulevaa varten tilasin Jorge Luis Borgesin tekstejä nettikaupasta: kirjoituskokoelmat Total Library ja Selected Non-Fictions, Selected Poems ja yhden Borgesin elämään ja tuotantoon perehtyvän teoksen. En lähde patsaita pystyttämään, mutta Borgesin jutuissa on jotakin tunnistettavaa: sellaista, mitä joskus haluaisin itsekin yrittää – omalla vaatimattomalla tavallani.

Suurin ongelmakin alkaa hahmottua. On vaikea löytää sopivaa olosijaa keveyden ja raskauden välillä. Liian helposti teksti taipuu kolumnityyliseksi, ja kun hakee ryhtiä, se muuttuu turhan abstraktiksi, akateemiseksi.

Jotta saan jotakin aikaiseksi, päätin ensin kirjoittaa kepeästi. Yksinkertaista on aina helpompi monimutkaistaa kuin monimutkaista yksinkertaistaa.

Laitoin juuri muille pajalaisille sähköpostia:

Hei 

Jos Henriikka Tavi aikoo kirjoittaa runokirjan kuussa, niin kaiketi minäkin yhden esseen tapaisen yritelmän saan aikaan kolmessa viikossa. Luvassa teille tuolloin luettavaksi teksti, jossa (luultavasti)

– pohditaan mielikuvitusystävien ikääntymistä
– marmorinen fauni herää eloon
– kaivellaan Pompejin tuhkaa

Kunhan ensin kirjoitan sen. Joka tapauksessa suhtaudun tulevaan ehdottoman vakavissani, ja olenkin jo harjoitellut viljelemään latteuksia mahdollisia naistenlehtihaastatteluita varten:

”Minulle horisontti on pelkkä kuollut viiva. Se ei herää henkiin katsomalla – on muututtava itse”, toteaa Lehto esseekokoelmansa lähtökohdista.

– Yritän saada tuonkin mahtumaan tekstiin, sillä itseironia ei ole esseistille pahitteeksi.

Kolmen viikon kuluttua,

t. Penjami

* * *

Ensimmäisessä tekstissä esiintyi kyllä fauni, mutta Pompeji jäi haaveeksi. Sen korvasi kuvanveistoon liittyvä pohdiskelu. Ehkä tämä on sitä aitoa esseismiä: kirjoittaminen vie mennessään ja kulkusuunta saattaa muuttua yllättäen.

Huvittuneena luen tuosta Borges-tilauksestani. Siellä ne kirjat lojuvat kirjahyllyssä pinossa edelleen. Vain joitakin tekstejä olen satunnaisesti lukenut. Aluksi ajattelin, että kirjoitan pajaa varten yksinomaan kirjallisuusaiheisia esseitä, ja minua aina kiehtonut Borges vaikutti sopivan kunnianhimoiselta aiheelta. Mutta parin kerran jälkeen olen todennut, että liiallinen rajaaminen ei sovi esseekirjoittamisen filosofiaan, varsinkaan, kun kyse on harrasteluonteisesta vapaa-ajan toiminnasta. Sitä paitsi kirjallisuusaiheita varten minulla on blogi.

Aionkin siis kirjoittaa mistä tahansa, toki kirjallisuutta unohtamatta. Essee mahdollistaa ”minkä tahansa” aivan eri tavalla kuin runo (jossa hyydyn jo ensimmäisen keksimäni kielikuvan latteuteen) tai novelli (en jaksa kuvailla henkilöitä, en yksityiskohtia enkä varsinkaan maisemia).  Essee ei ole vaikea laji kuten nuo kaksi, sillä siinä voi mennä suoraan asiaan.

* * *

Uskon ja toivon, etten ole ainoa blogikirjoittaja, jota essee kiinnostaa. Siksi tämän postauksen otsikko ei ole mikään tyhjä heitto vaan aivan vilpitön kannustus kaikille. Ja jos on tutuissa harrastajakirjoittajia, niin riittävän matalalla profiililla perustettu esseepaja on hyvä lisävirike (3–5 henkeä sopiva määrä: kaksistaan keskustelu jää pelkäksi palautteenannoksi ja viisi on taas melko maksimi, jos aiotaan saada tekstit luetuksi yhdessä illassa). Ilman deadlineja tekstit jäävät helposti tekemättä, ja muutenkin pajassa oma ajattelu alkaa tuottaa kipinää.

Erityisesti toivoisin, että esseepallosta nappaisi kopin mahdollisimman moni naisbloggari. Essee kun tuntuu olevan kovin miehinen laji. Itsekin muuten huomaan viitanneeni tässä postauksessa ainoastaan Mitä essee tarkoittaa? -kokoelman mieskirjoittajiin. En usko, että syynä on sukupuoleni, vaan se, että Maaria Pääjärven ja Bodil Lindforsin esseet ovat tyyliltään ja aiheiltaankin tällä kertaa sellaisia, etten saa niistä yhtä mutkattomasti napattua muutamaa riviä esseepuhetta oman juttuni höysteeksi. Mikä ei tietenkään tarkoita, että ne olisivat huonoja. Päinvastoin, pidin kummastakin. Pääjärvi matkaa Venetsiaan tekstissään Kaupunki pahvissa ja pohdiskelee esseen olemuksellista keveyttä kelluvasta kaupungista käsin. Ja Lindforsin esseen nimi jo sinänsä kertoo paljon essehtimisestä: Tie vailla nimeä.

Mutta Virpi Hämeen-Anttilalta liitän lopetukseksi lainauksen. Tekstissään hän ihmettelee, miksi esseekirjoittajissa on niin vähän naisia. Hämeen-Anttilan mukaan esseen kirjoittaminen vaatii itsensä korostamista ja vahvojen mielipiteiden ilmaisemista. Juuri niihin asioihin perinteisesti tyttöjä ja naisia ei ole juuri kannustettu. Vaikka sukupuoliroolit on haudattu, saattavat ne edelleen luoda varjojaan. Vielä suurempi syy lienee esikuvien puute: itsekin olen mieltänyt esseistiikan nuorempana ummehtuneeksi äijäkirjallisuudeksi. Kun ei ole naisesseistejä esikuviksi, on kynnys korkea.

Hämeen-Anttila kääntää heikkoudet vahvuuksiksi. Kukkoilu ja dandyily eivät ole ainoa mahdollinen tie esseistiikkaan. Ja koska jo pelkästään blogikirjoittajissa on paljon naisesseistipotentiaalia, Hämeen-Anttilan toiveeseen on helppo yhtyä.

 * * *

Toisaalta naisilta luontuu hyvin sivuun astuminen ja sivusta tarkkaileminen. He ovat tehneet sitä pitkään. Naisilla on kyky itseironiaan. Ja intohimo yksityiskohtiin. He eivät halveksu triviaa, esseistin ruokamultaa.

Esteitä ei ole muualla kuin päämme sisällä. Naiset, odotan esseitänne.

– Virpi Hämeen-Anttila: Sivuun astumisen taide

Read Full Post »

Pariisi oli lesbokulttuurin mekka ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Kaupunkiin muotoutui liberaaleja taide- ja kulttuuripiirejä, joissa homo/biseksuaalisuutta pidettiin pikemminkin normina kuin poikkeavuutena (aihetta sivutaan monissa elämäkerroissa ja romaaneissa). – Radclyffe Hallin romaanin Yksinäisyyden kaivo päähenkilö Stephen Gordon johdatellaan ”vaihtoehtoiseen” Pariisiin  jo ennen sotaa, jolloin Stephen muuttaa Lontoosta Pariisiin. Oppaana hänellä on kirjailijaystävänsä Jonathan Brockett, joka myös on homoseksuaali. Ystävyyden alkuvaiheessa homoseksuaalisuus on Stephenille vielä niin suuri tabu, että siitä ei puhuta. Vähitellen Brockett kuitenkin alkaa kiertää aihetta yhä lähempää ja lähempää. Esimerkiksi heidän vieraillessaan Versailles’ssa Brockett viittaa käsitykseen Marie Antoinetten naissuhteista (suom. Milla Karvonen, Basam Books, 2010):

     Brockett osoitti pikkusalongin yksinkertaisia takanreunuskoristeita ja katsahti sitten Stepheniin: ”Madame de Lamballe lahjoitti nuo kuningattarelle”, hän kuiskasi pehmeästi.
     Hän nyökkäsi, vain hämärästi käsittäen miehen tarkoituksen.
     Kotvasen kuluttua he seurasivat Brockettia puistoon ja seisahtuivat katselemaan Tapis Vertiä, jonka varttimailin pituinen vehreys päättyy suoraan, ihastuttavaan kanavaan.
     Brockett sanoi, hyvin hiljaa, jottei Puddle kuulisi häntä: ”Noilla kahdella oli usein tapana tulla tänne auringon laskiessa. Toisinaan heitä soudettiin kanavaa pitkin auringon laskiessa – voitko kuvitella, Stephen? Heidän on täytynyt tuntea olonsa sangen kurjaksi, raukkaparat, lopen kyllästyneeksi tekosyihin ja teeskentelyyn. Väsytkö sinä koskaan sellaiseen? Kautta Jumalani, minä totisesti väsyn!” Mutta hän ei vastannut, sillä nyt miehen tarkoituksesta ei voinut erehtyä.

Brockettille Marie Antoinette on jonkinlainen lesboikoni, mutta vaikka ajatus Marie Antoinetten lesbolaisuudesta tuntuu jännittävältä, on hyvin luultavaa, että legendalla ei ole mitään muuta tosiasiallista perustaa kuin vuonna 1789 alkaneen Ranskan vallankumouksen ajan pamfletistien ja vallankumouksellisten puheet. Lesbolaisuuden lisäksi Marie Antoinettea syytettiin mm. orgioiden järjestämisestä ja oman poikansa seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Väitteet olivat todennäköisesti täysin perättömiä. Ikävä kyllä vallankumouksen ajan oikeuskäytänteet olivat kirjavia. Niinpä huhut päätyivät Marie Antoinettea vastaan pidetyn oikeudenkäynnin syytelistaan, ja hänet tuomittiin kuolemaan lokakuussa 1793.

Marie Antoinette on malliesimerkki siitä, kuinka pitkät jäljet huhuilla voi olla. Laajalti tunnettu on Marie Antoinetten nimiin laitettu lausahdus ”Jos kansalla ei ole leipää, annetaan heille leivoksia!” Se kyllä osuvasti kertoo kuningattaren vieraantuneisuudesta ja yläluokkaisuudesta, mutta historiallista lähdekritiikkiä kyseinen lentävä lause ei kestä: on liian todennäköistä, että lausahduksen alkuperä löytyy Antoinetten vastustajien pohjattomista herjausarkuista. On sääli tulla muistetuksi sanoista, joita ei ole koskaan lausunut.

– – – – –

Sama Jonathan Brockett, joka kertoo Stephenille Marie Antoinetten ja Madame de Lamballen ystävyydestä, esittelee hänet Pariisin ”vaihtoehtoisten” seurapiirien kuningattarelle, Valérie Seymourille. Brockett kuvailee Seymourin Stephenille jo etukäteen:

Hän eli elämäänsä kaikessa rauhassa, sillä mikään ei huolettanut häntä ja vain harvat asiat ahdistivat häntä. Hän oli täysin vakuuttunut siitä, että näinä rumina aikoina oli pyrittävä hinnalla millä hyvänsä kauneuteen. Mutta hän saattoi Stephenistä olla hieman vapaamielinen, sydämenasioissa hän oli libre penseuse; hänen rakkaussuhteensa täyttäisivät kolme nidettä, siistimisen jälkeenkin. Suuret miehet olivat rakastaneet häntä, suuret kirjailijat olivat kirjoittaneet hänestä, yksi oli kuollut, sanottiin, koska hän oli käännyttänyt tämän luotaan, mutta Valérieta eivät miehet viehättäneet – kuitenkin, kuten Stephen näkisi, jos menisi hänen juhliinsa, hänellä oli lukuisia miespuolisia ystäviä.

Valérie Seymour ei ole mikään tyhjästä keksitty hahmo. Hänen esikuvansa Natalie Barney on hyvin tunnettu, keskeinen henkilö Pariisin kulttuurielämässä 1900-luvulla. Vuosikymmenien ajan Barney piti kirjailijoita ja muita kulttuurialan toimijoita yhteen koonnutta salonkia samassa talossa rue Jacobilla, 1910-luvulta jopa 1960-luvulle saakka (taloon viitataan Hallin romaanissa, sillä Stephen asettuu Pariisissa asumaan nimenomaan rue Jacobilla sijaitsevaan rakennukseen). Vierailijoiden nimilista on mittava, ja maailmansotien välillä Barneyn salongissa kävivät  käytännössä kaikki Pariisissa edes jonkin aikaa asuneet merkittävät kirjailijat. Sappholaisuutta ja feminismiä avoimesti esille tuoneen Seymourin salongissa kävi jopa vanha kunnon leijonantappajamme (Hemingway)! (lähde: esim. tämä Natalie Barneyn elämäkerran kirjoittaneen Suzanne Rodriguezin haastattelu)

Radclyffe Hallin romaanissa Valérie Seymour edustaa voimakkaan itsetuntoista, avointa ja eteenpäin suuntautuvaa lesbolaisuutta. Siinä missä Stephen Gordon pyrkii eroon naiseudestaan jäljittelemällä miehiä, Seymour on hyvinkin naisellinen. Hän ei halua mieheksi miehen paikalle, vaan elää vapaata naisen elämää niissä puitteissa, missä se on mahdollista. Tosin täytyy todeta, että Seymourilla ja myös hänen esikuvallaan Natalie Barneylla nämä puitteet ovat hyvin leveät: molemmat ovat sikarikkaita perijättäriä.

Seymour on piristävä vastavoima Stephenin henkilökohtaisen tilanteen toivottomuudelle. Hän rakentaa omanlaisensa maailman, joka toimii aivan muilla lainalaisuuksilla kuin heteronormatiivinen yhteiskunta. Tai lainalaisuuksia on vähemmän. Esimerkiksi ihmissuhteissaan Seymour on hyvin liberaali, ja Brockett kertookin tämän ”rakkaussuhteiden täyttävän kolme nidettä”. Sama pätee myös Natalie Barneyn kohdalla. Asiaa valaisee Judith Thurman järkälemäisessä Colette-elämäkerrassaan Colette – intohimon salaisuudet (1999, suom. Anna-Maija Viitanen, 2001, WSOY):

Mikäli Natalien Pariisissa oli joku onnellinen ja uskollinen heteroseksuaalinen pari, hän ei tunnu sitä huomanneen. Jos nainen tunsi velvollisuudekseen hankkia jälkeläisen, tuli hänen ymmärtää ryhtyä lesboksi, kun velvollisuus oli täytetty. Naiset eivät vielä ”osanneet olla vapaita”, hän kirjoitti. Hänen mukaansa vapaus oli sitä, että ihminen ”pani likoon” kaikki henkiset kykynsä suostumatta ikinä yksiavioisen perhe-elämän kahleisiin.

Ja hieman myöhemmin:

Sartren tapaan Natalie saneli ja muutti olosuhteittensa ehtoja ja vaati vapautta, joka yleensä oli yksipuolinen. Hän ei piitannut aiheuttamistaan kärsimyksistä eikä rakastajiensa välisestä mustasukkaisuudesta, joka usein oli kiihkeää. Oscar Wilden sukulaistyttö Dolly Wilde, johon Nataliella myös oli pitkä suhde, sulkeutui yleensä hotellihuoneeseen mukanaan varasto partakoneenteriä, alkoholia ja kokaiinia aina kun Amatsoni lähti tapaamaan jotain toista nuorta kaunotarta. Mutta Natalie jätti uskollisen taloudenhoitajansa lohduttamaan Dollya ja nautti senhetkisestä seikkailusta.

Helppoahan tuollainen vapaa elämä on ollut yläluokkaiselle, varakkaalle naiselle. Mutta tavallisen työväentaustaisen lesbon mahdollisuudet  oman seksuaalisuuden toteuttamiseen ovat olleet huomattavasti heikommat.

Katkelmassa mainittu Barneyn rakastajatar Dolly Wilde (1895-1941) on kiinnostava henkilö, joka sai aikalaistensa keskuudessa kulttuuripiireissä huomiota kuuluisan sukulaisensa ansiosta. Valitettavasti tätä postausta ei viitsi pitkittää koko Dolly Wilden henkilöhistorian kuvauksella. Oleellisinta on Joan Schenkar kirjoittamassa elämäkerrassakin Truly Wilde (2000) kerrottu episodi ensimmäisen maailmansodan aikaisesta Pariisista. Sinne oli sijoitettuna Punaisen Ristin yksikkö, johon Dolly Wilde oli tullut palvelemaan vapaaehtoisena kuljettajana. Ja mikä tärkeintä Radclyffe Hallin romaanin keskeisen aiheen uskottavuuden kannalta: Wildella oli suhde toiseen naisambulanssikuskiin, Marion ”Joe” Carstairsiin (1900-1993).

– – – – –

Muidenkin vastaavien suhteiden olemassaolosta löytyy satunnaisia viitteitä, mutta Dolly Wilden ja Joe Carstairsin suhteen voi luokitella ”varmaksi tapaukseksi”, sillä Schenkarin teoksen lisäksi siihen viitataan monessa eri lähteessä. Ovathan Wilde ja Carstairs molemmat melko tunnettuja henkilöitä.

Jos nimittäin Dolly Wilde vaikuttaa kiinnostavalta, Joe Carstairs on sitä moninkertaisesti. Teini-ikäisenä ikänsä valehdellut ja ambulanssijoukkoihin liittynyt Carstairs oli melkoinen ”jätkä”, joka sodan jälkeen jatkoi autojen parissa ja siirtyi perittyään paljon rahaa pikavenekuljettajaksi 20-luvulla. Hän hankki mainetta nopeuskilpailuissa ja tavoitteli ennätyksiä. Myös naisrintamalla Carstairs oli aktiivinen: kuuluisin valloitus lienee näyttelijätär Marlene Dietrich. (Englanninkielentaitoiset pääsevät hieman jyvälle Carstairista lukemalla esimerkiksi Kate Summerscalen artikkelinThe Queen of Whale Cay – Summerscale on kirjoittanut myös samannimisen elämäkerran.)

En tiedä, miten hyvin Radclyffe Hall on tuntenut mahdollisia lesbopareja entisten ambulanssikuskien joukosta. Voisin kuitenkin kuvitella, että jos tällaisia naisten välisiä suhteita on ollut, niistä on aivan varmasti myös puhuttu (tai ainakin kuiskittu) 20-luvulla Natalie Barneyn salongin kaltaisissa tilaisuuksissa. – Ainakin Sarah Watersille Joe Carstairs on varmasti tuttu. Hänen romaaninsa Yövartio (2006, suom. Helene Bützow, 2007, Tammi) eräs hahmo on toisen maailmansodan aikana Lontoossa päivystävä butch-tyylinen naisambulanssikuski, joka on oikealta nimeltään Iris Carmichael, vaikka häntä kutsutaankin Mickeyksi. Carstairs/Carmichael – voisiko olla sattumaa, että fiktiivisen (lesbon) naisambulanssikuskin nimi muistuttaisi niin paljon todellisen, vieläpä hyvin kuuluisan (lesbon) ambulanssikuskin nimeä?

Hauskaa Mickeyn oikeassa nimessä on sen monimerkityksellisyys. Sarah Watersin romaanissa toinen ambulanssikuski Kaye esittelee ystävänsä näin:

”Tässä on hyvä ystäväni, neiti Iris Carmichael. Oletteko koskaan nähnyt mitään, mikä muistuttaisi iiristä vähemmän kuin hän? Olkaa hänelle kiltti, niin hän ehkä antaa teidän sanoa häntä Mickeyksi.”

Ei ole Mickeystä kedon kukkaseksi. Lisäksi jonkinlaisena lukijalle suunnattuna koukkuna on Iris-nimen eräs merkitys: kreikassa iris on tarkoittanut sateenkaarta – jota taas monissa yhteyksissä käytetään homoseksuaalien tunnuksena.

– – – – –

Yksinäisyyden kaivoa ei voi luonnehtia positiiviseksi romaaniksi, mutta en pitäisi sitä  täysin toivottomanakaan. Oman kiinnostavan lisän kirjan loppuratkaisuihin tuo uskonnollisuus, jota kriitikko Maaria Pääjärvi kommentoi Maailmankirjat-verkkolehteen kirjoittamassaan arviossa:

     Huomionarvoisen vivahteen romaaniin tuo Stephenin kääntymys katoliseen uskoon kirjan loppupuolella. Kääntymys ylevöittää hänet seksuaalisuutensa ja rakkautensa valtiaaksi, ja hän pystyy päästämään irti rakastetustaan, joka saa sekä helpomman että onnellisemman tulevaisuuden miehen vaimona. 
     Kirja päättyy Stephenin ilmestykseen, vetoomukseen Jumalalle, jossa inverttien äänet anovat tunnustusta itselleen. Yksinäisyyden kaivo on raskas, se ei ole kertomus seksuaali-identiteetin vapautumisesta, vaan kuvaus häpeästä, joka ei päästä otteestaan. 

Stephen on nimetty marttyyri Stefanuksen mukaan, joten epäitsekäs luopuminen rakastetusta tämän parasta ajatellen sopii hyvin kuvaan. – Kun Pääjärven mainitsemassa ilmestyksessä Stephen huutaa Jumalalta armahdusta itselleen ja kaltaisilleen, voisi sen tulkita ennemminkin aluksi kuin lopuksi: onhan Stephen kirjailija, joten voi olla, että hän ryhtyy seksuaalivähemmistöjen äänitorveksi. Vaikka Jumala tuntuisi välinpitämättömältä, kyllä ihmiset kuulevat, jos pitää tarpeeksi meteliä. Ehkä Stephen Gordonin seuraava romaani on samanhenkinen kuin Radclyffe Hallin Yksinäisyyden kaivo

Stephenin profeetallisuudelle on luotu tukeva pohja hänen lapsuudessaan. Stephen on syntynyt jouluaattona, ja jo lapsena herkkä, uskonnollisen kasvatuksen saanut tyttö samastui Jeesukseen. Kun perheen sisäkkö Collins, johon seitsemänvuotias Stephen on ihastunut, kärsii vesipolvesta, Stephen haluaa auttaa häntä:

Stephen sanoi vakavana: ”Toivoisinpa oikein kovasti, että minulla olisi se – olisipa minulla sinun vesipolvesi, Collins, koska sitten minä voisin kärsiä sen sinun puolestasi. Haluaisin, että minuun koskisi oikein kovasti sinun vuoksesi, Collins, samalla tavoin kuin Jeesukseenkin koski syntisten vuoksi. Entä jos rukoilisin kovasti, enkö sitten voisi saada sen? Tai jos hankaan polveani sinun polveasi vasten?

Mutta vaikka Stephen rukoilee ahkerasti muutaman viikon ajan Collinsin polven parantumista Jeesukselta, mitään ei tapahdu. Niinpä hän päättää ryhtyä itse toimeen: ei ole aikaa odottaa Jeesusta, vaan on itse alettava sijaiskärsijäksi. – Stephen konttaa lattialla useana päivänä ja saakin polvensa kunnolla naarmuille. Kun asia paljastuu, Collins ilmoittaa pientä uhrautujaa säästääkseen polvensa olevan jo parempi.

Romaanin lopussa Stephen miettii epätoivoissaan: Kuka se oli, joka oli sanonut … odotas, mitkä ne sanat olivat? ”Se loistaa pimeydessä eläville …” – Stephen tapailee Raamatun kohtaa, joka löytyy Uudesta Testamentista juuri ennen Jouluevankeliumia (Luuk. 1:77-79):

     Sinä johdat hänen kansansa tuntemaan pelastuksen, syntien anteeksiantamisen.
     Näin meidän Jumalamme hyvyydessään armahtaa meitä: Korkeudesta saapuu luoksemme aamun koitto.
     Se loistaa pimeydessä ja kuoleman varjossa eläville, se ohjaa jalkamme rauhan tielle.

Joulun lapsesta tulee syntisten pelastus, osattominen puolesta puhuja. Ehkä näinkin romaanin lopun sanomaa voi tulkita, ja  tekee mieli vetää jonkinlaiset yhtäläisyysmerkit Stephenin ja Radclyffe Hallin välille. Vaikka Yksinäisyyden kaivo ei luultavasti ole parhaimmalla mahdollisella tavalla voimauttavaa kirjallisuutta lesboidentiteettinsä kanssa painiskelevalle tytölle/naiselle, voi sitä kuitenkin kulttuuri- ja kirjallisuushistoriallisen merkityksensä ansiosta pitää eräänlaisena aamunkoittona. Pioneerin osa ei ole helppo: aikalaiset vastustavat ja seuraajatkin kritisoivat. Tärkeintä kuitenkin on se, että Radclyffe Hall teki aihetta tunnetuksi aikana, jolloin siitä ei juurikaan puhuttu.

– – – – –

Mainittakoon vielä eräs yllättävä romaani, jossa voi nähdä jonkinlaisia yhtymäkohtia Radclyffe Hallin Yksinäisyyden kaivoon: Bram Stokerin The Man (1905). Yllätyksellistä ei ole pelkästään yhtäläisyyksien löytyminen. Melkein vielä hämmentävämpää on se, että Stoker on kirjoittanut niinkin siirappisen romaanin kuin The Man kaikessa tunteellisuudessaan ja romantiikassaan on. Toinen erikoinen piirre on teoksen lähes feministiset sävyt, jotka kyllä talttuvat ja latistuvat loppua kohti.

Mutta niihin yhtäläisyyksiin: Yksinäisyyden kaivon päähenkilönä on yläluokkainen, aatelistaustainen Stephen Gordon – ja Bram Stokerin romaanissa taas kerrotaan Stephen Normanista, jonka sukutausta on hyvin samantyylinen kuin Gordonilla. Molemmat ovat etunimestään huolimatta naisia (ja huomaa: sama etunimi, jopa sukunimetkin hieman samanlaiset), kummallakin on hyvin läheinen suhde isäänsä ja kummankin isät kuolevat yllättäen onnettomuudessa, liian varhain. Vaikka Stokerin romaanin päähenkilö ei ole Stephen Gordonin kaltainen ”invertti”, ei hänkään halua mukautua omalle sukupuolelleen perinteisesti asetettuihin odotuksiin, sillä hänestäkin toivottiin aluksi poikaa ja sellaisena häntä ainakin jossain määrin on myös kasvatettu.

Pojan nimi annetaan tyttövauvalle poikkeuksellisissa olosuhteissa, sillä äiti menehtyy melko pian synnytyksen jälkeen. Muussa tapauksessa todennäköisesti tunteet eivät valtaisi alaa, ja poikaodotuksista huolimatta päädyttäisiin rationaalisempaan ratkaisuun:

      ”Rakas, rakas mieheni, olen niin surullinen kun joudun jättämään sinut! Olet tehnyt minut hyvin onnelliseksi ja rakastan sinua kovasti! Anna anteeksi, rakas, sinä varmasti kärsit ja tunnet tuskaa kun minä olen poissa!  Ja voi Stepheniä, minä tiedän että sinä hoidat hellästi pienokaistamme – sinun ja minun – kun minä olen poissa. Hänellä ei tule olemaan äitiä; sinun täytyy olla hänelle sekä isä että äiti.”
      “Hän on aina minun sydämessäni, rakkaani, aivan kuten sinäkin!” Liikutukseltaan mies pystyi puhumaan vain vaivoin. Hänen vaimonsa jatkoi:
       ”Voi rakkaani, ethän murehdi, kun hän ei olekaan poika, joka voisi kantaa nimeäsi?” Yhtäkkiä hänen silmänsä kirkastuivat, ja hauras ääni kuulosti riemukkaalta, kun hän sanoi:
      ”Hän jää meidän ainokaiseksemme; tulkoon siis hänestä meidän poikamme! Anna hänelle nimi, jota me molemmat rakastamme!” Vastaukseksi mies nousi ja laittoi kätensä hyvin, hyvin hellästi vauvan päälle ja sanoi:
      “Rakas vaimoni, tästä rakkaasta lapsesta, joka rinnassaan kantaa sinun sieluasi, tulee minun poikani; ainoa poika, joka minulla koskaan tulee olemaan. Koko elämäni ajan minä, jos Kaikkivaltias Jumala suo, rakastan häntä – meidän pientä Stepheniämme – kuten sinä ja minä rakastamme toisiamme!”

Tämän jälkeen vastasyntyneen Stephenin äiti kuolee. Sentimentaalinen kohtaus ei ole ainoa romaanissa: vaikka minulla lukijana ei ole sinällään mitään tunnehyökyjä vastaan, Stokerin romaanissa niitä kyllä tarjotaan aivan liikaa. – Koska Stepheniä kasvatetaan isän lupauksen mukaisesti, varttuu hänestä nuori nainen, joka ei halua alistua ajan sukupuoliroolien vaatimuksiin. Ei siis esimerkiksi siihen, että vain mies saa kosia, ja naisen on kiltisti odotettava, josko joku tulisi ja ottaisi vaimoksi. Tästä dilemmasta syntyykin romaanin keskeinen juonikuvio.

Bram Stoker on aiemminkin leikitellyt nimillä (esimerkiksi Draculassa kreivi Dracula käyttää allekirjoitusta Count de Ville – lausuttuna de Ville = Devil, paholainen). Kun romaanin päähenkilönä on nainen nimeltä Stephen Norman, ei voi olla sorvaamatta nimeä tyyliin Stephen No(r)man. Stephen, joka ei kuitenkaan ole mies. Ja vaikka Stephen kenties haluaisi olla mies, löytää hän sittenkin viimein oman naisidentiteettinsä, kun todellinen The MAN astuu näyttämölle. – Samankaltaisesta alkutilanteesta päädytään hyvin erilaiseen lopputulokseen kuin Hall romaanissaan 23 vuotta myöhemmin. Feministinen sanoma latistuu, mutta vaikkakaan ei häviä täysin olemattomiin. Laskelmoitua romantiikkaa 1900-luvun alun naislukijoille, väittäisin. 

Mutta onko Radclyffe Hall lukenut Stokerin romaanin? Ehkä, tai sitten molemmat ovat hakeneet innoitusta esimerkiksi Sándor/Sarolta Vayn tapauksesta, jota käsittelin tämän kirjoitussarjan ensimmäisessä osassa. (Ja Stephen-nimi olisi yhtäläisyytenä pelkkää sattumaa ?)

– – – – –

Radclyffe Hall (1880–1943) on haudattu Lontooseen, Highgaten hautausmaalle. Edellä mainitun Bram Stokerin kautta syntyisi upea aasinsilta Highgateen liittyviin vampyyritarinoihin, ja tunnelmaa voisi sävyttää Radclyffe Hallin kiinnostuksella spiritismiin …

Valitettavasti olen kuitenkin blogissani tuota synkeää paikkaa jo melko paljon kalunnut, kolmiosaisessa Highgaten hautausmaa -sarjassa … – Ja muutenkin on tullut korkea aika vihdoinkin sulkea Yksinäisyyden kaivo ja heittää hyvästit Stephenille. Vaikka aluksi suhtauduin tähän lesboklassikkoon hieman nurjasti, niin lukumatka kaikkine lukuisine sivupolkuineen on ollut hyvin antoisa. Valitettavasti niistä vain jäävuorenhuippu näkyy näissä viidessä kirjoituksessa. Ja silti olisi voinut vielä enemmän tiivistää.

Read Full Post »

%d bloggers like this: