Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘margaret atwood’

Poikkeustila

Nell syntyy 1930-luvun lopulla kanadalaisperheeseen, joka asuu kaukana kaupunkielämän mukavuuksista, Kanadan korpimailla. Nellin isä on paljon kenttätyötä tekevä biologi, ja työn vuoksi perhe on siellä missä tutkimuksen kohteetkin. Kun Nell on 11-vuotias, hänen äitinsä odottaa perheseen kolmatta lasta. Perhe viettää kesäänsä yksinäisellä saarella, mutta isä on paljon poissa kenttätöissään ja veli kesäleirillä, joten Nell joutuu kantamaan vastuuta ja pohtimaan, mitä tehdä, jos vauva aikoo tulla maailmaan liian aikaisin.

Laadin oman suunnitelman siltä varalta, että mikään muu ei auttaisi. Päätin meloa kanootilla eräälle pienelle rannikkosaarelle. Niin pitkälle minä kyllä pääsisin vaikka olisi mikä. Sitten sytyttäisin saaren tuleen. Palovartija näkisi savun ja lähettäisi paikalle vesitason; minä seisoisin näkyvästi laiturilla, hyppisin tasajalkaa ja heiluttaisin valkoista tyynyliinaa. Suunnitelma ei voisi epäonnistua.

Nell on Margaret Atwoodin novellikokoelman Poikkeustila (Moral Disorder, suom. Kristiina Drews, Otava, 2007) kertomusten päähenkilö ja osittain kertojakin, ja sen lisäksi myös jonkinlainen kirjailija Atwoodin luoma ”Margaret Atwoodin muunnelma”. Nellin ja Atwoodin elämänkaaret ovat varsin samanlaisia: Atwoodkin asui lapsuutensa Kanadan metsissä isänsä työn takia, hänkin on syntynyt 30-luvun lopulla ja elänyt kolmilapsisessa perheessä, viettänyt opiskelijaelämää 60-luvulla ja mennyt naimisiin miehen kanssa, jolla oli kaksi lasta edellisestä avioliitostaan. Eräässä haastattelussa (Kat Tancock, Canadian Living) Atwood myöntää, että vaikkakin novellikokoelmassa on ensisijaisesti kyse kertomuksista ja fiktiosta, on monilla kuvatuilla tapahtumilla kuitenkin yhtymäkohtansa todellisuuteen.

Mikään omaelämäkerrallinen teos Poikkeustila ei silti ole – onhan Atwood esimerkiksi jättänyt kokonaan elämänsä kirjailijana kertomuksista pois. Haastattelussa Atwood kuvaakin kertomuskokoelmaansa jonkinlaiseksi valokuvakokoelmaksi, joka ei välttämättä liity suoranaisesti hänen elämäänsä, vaan on jonkinlainen teoreettinen kehitelmä. Kirjassa olevat lukuisat eläintarinat (kertomuksia kotieläimistä, hevosista, sioista, koirasta, kissoista, kanoista jne.) hän kuitenkin kertoo olevan aitoja. – Vaikka viitteitä elämäkerralliseen tulkintaan olisi olemassa, lienee lukijan kuitenkin syytä muistaa, että kaunokirjallisen teoksen kertoja ja sen kirjoittaja on parempi pitää erillisinä henkilöinä.  

Valokuvalbumi on mainio rinnastus. Edelleen samassa haastattelussa Atwood kertoo, ettei hän halunnut kirjoittaa Nellin elämästä romaania, koska romaanissa rakenne nousee niin hallitsevaan asemaan. Novellikokoelmassa voi keskittyä yksittäisiin otoksiin, tarinoihin. Novellit on luettavissa yksittäisinäkin kertomuksina, esimerkiksi juuri tuo 11-vuotiaan tytön ”vastuukysymyksiä” ja jonkinlaista lapsuuden loppuakin luotaava novelli Keittotaito ja kotitalous, josta tämän postauksen alun katkelma on lainattu. Samasta novellista on todennäköisesti poimittu aihe kirjan kansikuvaan, jossa on kaksi vanhaa mustavalkoista valokuvaa samasta nuoresta naisesta, hieman eri asuihin puettuna. Järjestyksen nimeen vannova nuori tyttö hakee innoitusta vanhoista (ja järkyttävän vanhanaikaisista!) kotitalousoppaista. Teoksessa Keittotaito ja kotitalous on kuva sisäkön palveluasuista, ja sama kuvapari on siis Atwoodin teoksen kannessakin.  

Onneksi koittaa 60-luku. Asenneilmapiiri vapautuu, ja vaikka Nell ei syöksykään hippeilyn ja vapaan rakkauden syvimpiin syövereihin, joutuu hän kuitenkin muuttamaan lapsuudenaikaista arvomaailmaansa rakastuessaan kahden lapsen isään, ukkomieheen. Tämä kiristää hänen suhdettaan vanhempiinsa, jotka ”elävät vielä 1800-luvulla”, kuten Nell ja hänen pikkusiskonsa heistä ajattelevat.

Hyvin kirjoitettuja novelleja, joissa ihmisen elämä näyttäytyy otoksina usealta eri vuosikymmeneltä, eri elämäntilanteista. Poikkeustila-kokoelman niminovellissa tuo poikkeustila liittynee Nellin epävarmaan elämäntilanteeseen, jossa hän asuu avioliitossa olevan miehen kanssa. Nell haluaisi lapsen, mutta kaikki on jotenkin avoinna, perhe-elämä keskittyy enemmän Nellin miehen lasten ja hänen vaimonsa ympärille. Nell tuntee olevansa paitsiossa. Itse ajattelisin tuota poikkeustila-käsitettä laajemminkin. Ehkäpä koko ihmisen elämä koostuu yksittäisistä poikkeustiloista, ainakin ne tapahtumat, jotka muistaa eli joista koostuu jokaisen henkilökohtainen kertomuskokoelma/valokuva-albumi. Arjesta ei muista mitään, ja vaikka muistaisikin, ei siinä ole mitään kerrottavaa. Mutta kaikki syntymät, kuolemat, erot, juhlat, matkat, asuinpaikanvaihdokset, työpaikanvaihdokset, ystävystymiset, rakkaudet, ongelmat, ilot jne. – niistähän se elämä koostuu: poikkeustiloista.

Margaret Atwoodin novellikokoelmassa kuvataan paljon Nellin suhdetta perheeseensä ja läheisiin ihmisiin (tosin Nellin isoveli jää hämmästyttävän vieraaksi, hänestä ei ole kuin pari ohimenevää mainintaa). Omalla tavallaan koskettavin on ehkä kuitenkin kokoelman viimeinen novelli Labran pojat, jossa Nell vierailee vanhan äitinsä luona ja lueskelee tämän vanhaa valokuva-albumia. Äiti on 90-vuotias, ja hänen muistonsa haalistuvat samalla tavalla kuin vanhat valokuvatkin. Ja niitä on enää kovin vähän jäljellä. Nell yrittää pitää yllä äitinsä muistoja kertomalla tälle samoja kertomuksia, joita äiti on joskus kertonut hänelle. Mutta äitiin on enää kovin vaikea saada kontaktia: vuoteessaan makaava liikuntakyvytön äiti on sokea, ei edes haista mitään ja kuuleekin enää vain toisella korvalla.

Äiti painaa päänsä tyynyyn ja sulkee terveen korvansa. Hän panee silmänsä kiinni. Tähän loppuu keskustelu. Äiti on taas kääntynyt itseensä, palannut kauas omiin maailmoihinsa. Mitä hän siellä tekee? Missä hän on? Laukkaako hän hevosen selässä halki metsien, uhmaako hän myrskyä? Onko hän taas oma itsensä?

Read Full Post »

Myytti-sarjan romaaneista Margaret Atwoodin Penelopeia (2005, suom. 2005, Tammi) on juuri sitä, mitä lukijana myytin uudelleentulkinnalta toivonkin: käsitystä Penelopen roolista uskollisesti miestään odottavana vaimona kyseenalaistetaan, tosin ei kuitenkaan täysin murreta. Avarretaan näkökulmaa perinteiseen Homeroksen Odysseiasta välittyvään kuvaan.

Odysseiassa kerrotaan, kuinka Troijan sodasta palaava Odysseus – harhailtuaan ensin vuosikausia paluumatkalla – saapuu kotiinsa, jossa hänen vaimoaan Penelopea piirittää lukuisa joukko kosijoita. Odysseus on ollut poissa jo kaksikymmentä vuotta, eikä hänen mahdolliseen paluuseensa ole enää uskonut kuin hänen vaimonsa ja heidän poikansa Telemakhos sekä pari uskollisinta palvelijaa. Kosijat ovat asettautuneet taloksi ja ovat melkoinen riesa – Penelope on kuitenkin onnistunut ovelasti lykkäämään päätöstään uudelleen avioitumisesta.  Ja kun Odysseus  saapuu, kosijat saavat lähteä – jalat edellä, hän nimittäin surmaa heidät kaikki poikansa ja palvelijansa avustuksella.

Tarinassa on kuitenkin aukkoja, joihin Margaret Atwood etsii kirjassaan vastauksia. Miksi kosijoiden lisäksi tapetaan 12 palvelusneitoa? Ja oliko Penelope todellakin niin nuhteeton kuin hänet Odysseiassa esitetään? Kirjansa johdannossa Atwood toteaa käyttäneensä tarinansa virikkeenä vaihtoehtoisia kertomuksia, joita Homeroksen tarinan rinnalla on kerrottu. Niissä Penelopea ei esitetä siveänä ja nuhteettomana kotirintamavaimona, päinvastoin: väitetään hänellä olleen seksisuhteita jopa kaikkien kosijoiden kanssa.

Penelopeiassa kertojana on Penelope itse. Hän kertoo tapahtumat tästä hetkestä käsin, mutta puhuu vainajan suulla. Kertojana hän on varsin epäluotettava, onhan tapahtumista kulunut jo hyvin paljon aikaa ja toisaalta tuskin hänellä on mitään intressiä lähteä tekemään mittavia paljastuksiakaan esim. mahdollisista suhteistaan kosijoihin. Antiikin Kreikan näytelmäperinteen hengessä Atwood käyttää kirjassaan myös toista kertojaa, 12 palvelustytön muodostamaa kuoroa. Kuoro onkin lauluissaan varsin suorasukainen:

Vaan jälleen aamu valkenee
ja jälleen raataa saan –
ja nostaa helmat tarpeeseen
soltun ja ruhtinaan.

Naisen asema ei ole kovin kummoinen, varsinkaan palvelustyttöjen: he ovat käyttötavaraa, jotka arkiaskareidensa lisäksi joutuvat tyydyttämään myös isäntiensä ja näiden vieraiden seksuaalisia tarpeita. Penelopen palvelusneidot ovat hyväksikäytön uhreja, jotka joutuivat maksamaan hengellään suhteistaan kosijoihin – perustuivat ne sitten molemminpuoliseen tahtoon tai ei. Veljeily kosijoiden kanssa ei ehkä kuitenkaan ollut suurin syy palvelijoiden surmaamiseen: ehkäpä he yksinkertaisesti tiesivät liikaa Penelopen touhuista Odysseuksen poissaolon aikana. Kirjan lopussa olevassa manalan oikeudenkäynti-kuvaelmassa Penelope kuitenkin puolustelee tekoa ajan omituisilla ”moraali”säädöksillä:

Minun kävi heitä sääliksi! Mutta useimmat palvelustytöt raiskattiin ennemmin tai myöhemmin, sellainen kuuluu hovin elämään, niin valitettavaa kuin se onkin. Ja mitä Odysseukseen tulee, ei raiskatuksi joutuminen sinänsä puhunut heitä vastaan. Vaan se, että heidät raiskattiin ilman lupaa.

Siis ilman isännän lupaa! – Vaikka naisen asema oli tuohon aikaan heikko, pystyivät naiset kuitenkin omanlaiseensa vallankäyttöön. Penelopeiassa esitetty Penelopen juonikkuus on siitä hyvä esimerkki, samoin Troijan sodankin tavallaan aiheuttaneen Helenan narsistinen valtapeli, jossa aseinaan hänellä on kauneutensa ja seksuaalinen vetovoimansa. Penelopea kohtaan Helena käyttäytyy ylimielisesti, jopa Penelopen häissä Helena pyrkii varastamaan show’n. Kirjassa Penelope ilmaisee katkeruutensa Helenaa kohtaan suorin sanoin. Vielä manalassakin Helena kiehtoo kauneudellaan – ihailijajoukko seuraa häntä hänen mennessään kylpemään.

Atwoodin näkemys Odysseuksen ja Penelopen myytistä on mielenkiintoinen. Se myös houkuttaa lukemaan Homeroksen Odysseian uudelleen – on tarkistettava, miten tarinan ”virallinen” versio menikään.

Read Full Post »

%d bloggers like this: