Mari Koski: Sch (5/5)

Tämä postaus on viides osa runojännäristä, jossa tehdään paljastuksia Mari Kosken runokokoelman Sch (Poesia, 2011) herättämistä ajatuksista.

• Ensimmäinen osa: Sch (1/5)
• Toinen osa: Sch (2/5)
• Kolmas osa: Sch (3/5)
• Neljäs osa: Sch (4/5)

 Mari Kosken kokeelliseen runokokoelmaan voi tutustua PDF-muodossa Poesian sivuilla.

– – – – –

Tuli&Savu-lehden nettiarkistosta löytyy syksyltä 2008 Henriikka Tavin kirjoittama artikkeli, jossa esitetään vaatimus: koska lyriikka hakee uusia muotoja, myös kritiikin on uudistuttava. Tavi referoi kriitikko Daniela Flomanin Helsingin Poetiikkakonferenssissa 16.8.2008 pitämää esitelmää. Siteeraan Tavin juttua pitkästi, kokonaisuudessaan se löytyy täältä: Runous saa yhä moninaisempia muotoja – pysyykö runokritiikki perässä?

– – – – –

Floman viittasi Halmbergin lisäksi esitelmässään Charles Bernsteinin ajatukseen, jonka mukaan kritiikin tehtävä on tulkitsemisen tai selventämisen sijaan vahvistaa runouden kokemusta. Tällöin kritiikki on Flomanin sanoin ”paikka, jossa runous jatkaa kirjoittautumistaan, jossa se laajentuu ja jatkaa vaikuttamistaan. On kuin assosiaatioiden tavoin yhteenlinkittyvät internetin merkitysten verkostot olisivat kulkeneet runouden läpi ja alkaisivat nyt vaatia samankaltaisten rakenteiden luomista myös kritiikille.”

Flomanin mukaan yksi tapa ymmärtää Hallbergin ja Bernsteinin vaatimus on ajatella, että kritiikissä pitää tehdä jonkinlainen lavastus (iscensättning): runo/teos on asettava johonkin paikkaan, kriitikon on tehtävä runolla jotain tai asettauduttava ”jollain muulla näkyvällä tavalla runon vaikutuksen kohteeksi”. Tällaisessa kritiikissä kritiikin ja kirjallisuuden välinen roolijako hämärtyy ja äärimmilleen vietynä ”kriitikon on oltava kirjailija”, kuten esimerkiksi Ulrika Nielsen on todennut (Kritiker 2/2006).

– – – – –

Viisiosaisessa kritiikkisarjassani Mari Kosken kokoelmasta Sch (Poesia, 2011) en ole yrittänyt ruveta kirjailijaksi kirjailijan paikalle. Mutta jonkinlaiseen runokokemusta vahvistavaan lavastukseen olen pyrkinyt: tulkintoja tärkeämmäksi on muodostunut niiden mahdollisuuden/mahdottomuuden pohtiminen, kokonaisvaltaista analyysia oleellisemmaksi yksittäisten seikkojen nostaminen esille ja hetkistä nauttiminen. On kurkisteltu tähtiin, auottu ikkunoita myytteihin ja ihmetelty persiankielisiä sanoja. On luettu, koettu – ja on luettu ja koettu uudelleen.  On vaihdettu näkökulmaa ja kirjoitettu samasta asiasta hieman eri sävyyn myöhemmässä jaksossa – ihan vain siksi, että käsitys Kosken runokokoelmasta on matkan varrella muuttunut.

Nyt on käsillä sarjan viides osa, finaali, ja minun on tehtävä tunnustus: en ole varma, ymmärränkö Kosken kokoelmaa Sch yhtään paremmin kuin aloittaessani. Mutta tavallaan niin täytyy ollakin, sillä tämä projekti/prosessi voi onnistua vain epäonnistuessaan. Avoimen runotekstin on jäätävä avoimeksi, sillä jos sen kaikki mysteerit paljastettaisiin, lukija tuntisi itsensä huijatuksi samalla tavalla kuin pikkulapsi, jolle taikuri selittää, miten hän temppunsa teki.

– – – – –

jää vain sivuprofiili siitä mikä oli kaiken tuntemisen elinehto

mykkyys, likoamaan jää vesisankoon vain kuva ja sekin on tässä

pinnalla, ulottuvilla, mihin se ulottaa

– Mari Koski: Sch (Poesia, 2011). Sivu 13.

– – – – –

Mari Kosken runokokoelman kohdalla tällaista vaaraa ei ole olemassa. Tulkinnat, analyysit ja yksittäiset lukukokemuksetkin tuntuvat  samankaltaisilta fragmenteilta kuin itse runotekstit. Keskeneräisyys ei silti ole epätoivoista tyhjän haromista: siitä todistaa esimerkiksi yllä oleva sitaatti.

Kolmeen säkeeseen tiivistyy jotakin surumielisen olennaista elämästä, kokemuksellisuuden ja ymmärtämisen rajallisuudesta. Säkeiden voi myös ajatella viittaavan kirjoittamisen ja todellisuuden väliseen suhteeseen, ikiaikaiseen kysymykseen taiteesta jäljittelynä: kuvatessaan vaikkapa rakkautta runo onnistuu luomaan ainoastaan jonkinlaisen kuvan, josta puuttuu todellisen kokemuksen syvyys ja leveys.

Tuleekin mieleen runokokoelman kansikuva, johon on teipeistä, paperinpalasista ja hiuksista sommiteltu ihmishahmon sivuprofiili. Ääriviivoja on korostettu tussilla, ja vasemmassa laidassa erottuu epäselvästi ja tulkinnanvaraisesti sana oigaaa. Oiga on espanjaa, imperatiivimuoto verbistä kuunnella. Sen tarkoitus on herättää huomio, kehottaa kuuntelemaan. Kun käskymuotoon Kuuntele! yhdistää hiljentymiskehotukseksi yleensä mielletyn sihauksen Sch!, niin kokoelman nimen merkitys avautuu jonkinlaisena toiveena/käskynä kuunnella runoja. Tai itseään, sillä lukijan rooli avointen tekstien äärellä on tärkeä. Ei pidä jumittua siihen edellä mainittuun sivuprofiiliin, vaan on kuunneltava, mitä runoilla on sanottavaa, ja katsottava syntyneiden ajatusten siivittämänä kauemmaksi. Valmiita, vesisangossa likoavia runokuvia Mari Kosken kokoelma ei niinkään tarjoa.

Jos todellisuus tuntuu epävarmalta ja mutkikkaalta, onkin turhaa hakea Kosken kokoelmasta tasapainoa. Runojen sisäiset merkityssuhteet muodostuvat erilaisiksi eri lukukerroilla  ja tulkinnallinen epävakaus herättää levottomuutta. Mikään ei tunnu ehdottoman varmalta, ja mitä pidempään antaa katseensa viipyä sivuilla, sitä enemmän vaihtoehtoisia lukutapoja sieltä löytää. Lukukokemusta voisikin verrata siihen, miten sympaattisesti kuvattu herra Palomar tarkastelee tähtiä Italo Calvinon teoksessa Herra Palomar.

– – – – –

Jos kirkkaat taivaankappaleet ovat täynnä epävarmuutta, ei auta muuta kuin luottaa pimeyteen, taivaan autioihin alueisiin. Mikä voisikaan olla vakaampaa kuin ei mikään? Tosin tyhjästäkään, ei-mistään, ei voi olla sataprosenttisen varma. Kun herra Palomar huomaa taivaankannessa aukon, tyhjän ja mustan reiän, hän kiinnittää katseensa siihen kuin siirtääkseen itsensä siihen; ja eikös kohta sielläkin ala häämöttää jokin kirkas murunen tai täplä tai kesakko; mutta hän ei voi olla varma onko se todella siellä vai onko hän vain näkevinään sen. Ehkä se on vain sitä välähtelyä joka kieppuu silmissä kun ne puristaa kiinni (pimeä taivas on kuin silmäluomien sisäpuoli kun niihin osuu valoja), ehkä se on heijastusta hänen silmälaseistaan: mutta voi se olla jokin tuntematon tähtikin joka tuikkii etäisimmistä syvyyksistä.

– Italo Calvino: Herra Palomar (1983, suom. Liisa Ryömä 1988, Tammi)

– – – – –

Mutta mitä Sch sitten tarjoaa? Tässä vaiheessa paatunut kirjoittaja punoisi kokoon muutaman korulauseen lukijalle tiivistykseksi, yleispäteväksi vastaukseksi: ”Kokeellisten runojen monitulkintaisuus herättää paljon kysymyksiä mutta vähän valmiita vastauksia. Tuntuu siltä, että tämä onkin koko runokokoelman tarkoitus: haastaa lukijansa. Siinä Mari Koski onnistuu runoillaan erinomaisesti.” Mukavan ympäripyöreä vastaus, joka sopisi hyvin lyhykäisen sanomalehtikritiikin lopetuskappaleeksi.

Kun lukee Kosken kokoelman alun tarkkaan, huomaa, että ehkä sittenkään lukijaa ei ole jätetty haasteen äärelle aivan yksin. Jonkinlaisena opastuksena runojen teemoihin voisi pitää alkulehdellä olevaa ranskankielistä sitaattia Jean-Luc Marionin teoksesta Dieu sans l’être (1982).

– – – – –

L’idole offre, mieux impose au regard son premier visible, quel qu’il soit, chose, femme, idée ou dieu.

– Jean-Luc Marion

– – – – –

En osaa ranskaa, kuten ei varmaan moni muukaan Kosken kokoelman lukijoista. Teos, josta lainaus on peräisin, on onneksi käännetty englanniksi nimellä God Without Being. Suomeksi kirjan nimi ei niin hyvin taivu: Jumala ilman olemassaoloa.  Pääajatus Jean-Luc Marionin teologisessa filosofian on se, että Jumalan olemassaolon kysymys ei ole oleellinen Jumalaa tarkasteltaessa: tärkeämpää on rakkaus.

Teoksessa tarkastellaan paljon sitaatissa mainittua idolin (l’idole) käsitettä. Marion kertoo esimerkeissään mm. uskonnollisiin tarkoituksiin tehdyistä veistoksista. Tällaiset palvonnan kohteet, idolit,  ovat vain peilejä, jotka heijastelevat katsojien omia käsityksiä. Idoli ikään kuin pysäyttää katseen, ja kuten Marion edellä ranskaksi muotoilee, katsojalle syntyy kuva miehestä, naisesta, ideasta tai Jumalasta – mikä sitten onkaan katseen kohteena. Tätä kuvaa pidemmälle katse ei kuitenkaan yllä.

Jonkinlaiseksi idolin vastapariksi Marion esittää kirjassaan käsitettä ikoni: puhtain esimerkki tällaisesta ikonista, joka ei pysäytä katsetta eikä heijasta sitä takaisin vaan johdattaa sen itsensä toiselle puolelle, on Jeesus, näkymättömän Jumalan kuva.

– – – – –

Maria, maailman takana vettä,

miten kieli voisi koskaan peittää?

”Hänet on pantu merkiksi jota ei tunnu/isteta”,      miten kieli

voisi koskaan peittää tämän:            Itse lakkaa

Maria, kuinka voin itseni ymmärtää?

– Mari Koski: Sch (Poesia, 2011). Sivu 9.

– – – – –

Kokoelman ensimmäisen runon alussa viitataan Luukkaan evankeliumiin, jossa kerrotaan (2: 25–40), kuinka Joosef ja Maria vievät pienen poikansa temppeliin ensimmäistä kertaa. ”Hurskas ja jumalaapelkäävä” Simeon lausuu silloin enteellisesti: ”Tämä lapsi on pantu koetukseksi: monet israelilaiset kompastuvat ja monet nousevat. Hänet on pantu merkiksi, jota ei tunnusteta, ja sinun omankin sydämesi läpi on miekka käyvä. Näin tulevat julki monien sisimmät ajatukset.”

(Kosken avausrunon ensimmäiset säkeet ovat siinä mielessä hauskat, että niiden voi ajatella puhuvan tavallaan myös runoilijasta itsestään: Mari/a, kuinka voin itseni ymmärtää.)

–  Ikonin käsite ei kuitenkaan ole Mari Kosken kokoelmassa niin oleellisesti esillä kuin idoli. Runoissa esitellään aivan konkreettisestikin joitakin palvovan katseen kohteita: Troijan hevonen, Troijan kaunis Helena ja Homeros heksametreineen. Idolia voi kuitenkin tarkastella uskonnollisia ja myyttisiä yhteyksiään laajempana ilmiönä, sillä siitä avautuu mielenkiintoinen näkökulma yleensäkin havaitsemiseen ja ilmiöiden kokemiseen.

Luultavasti viimeistään tässä vaiheessa moni lukija nostaa kätensä pystyyn ja huudahtaa: ”Apua, menee liian vaikeaksi, en ymmärrä! En halua lukea runoja, joita tajutakseen pitää tutustua ranskalaisiin nykyfilosofeihin tai pohtia käsitteitä ja teorioita!” – Ei huolta: runoja voi lukea sellaisenaankin. Jean Luc-Marionin teokseen tutustuminen ei tuo Mari Kosken kokoelmaan mitään sellaista sisältöä, joka ei siinä olisi läsnä jo muutenkin.

Mutta viittausten tunteminen muokkaa lukukokemusta, tulkintaa. Jos en olisi tutustunut Jean-Luc Marionin kirjaan, lukisin Mari Kosken peilejä käsittelevän runon mahdollisesti toisin.

– – – – –

Peilit suojelevat hajoavaa äärtä, tuolin jalkaa

eivät ne miltään, piirryt tarkkana sateen pudotessa höyryten käännyt

tarkkana

 

El () ie,

kävelee ympyrää vaan kaivelee koloja hampaissaan

 

ei se mitään, hän ei näe peilejä ympärillään

jokaisessa askelessa liu’ussa jalka kasvaa maahan kiinni ja tuimasti

taas katkeaa                         Hän näkee varjonsa kasvavan hänestä

 

Ymmärtäisi peilit jos äkisti tulisi pilkkopimeää

– Mari Koski: Sch, sivu 41.

– – – – –

Peilit voi tässä ajatella todellisiksi tai vertauskuvallisiksi – tai sitten ne ovat peilejä samassa mielessä kuin mitä Jean-Luc Marion puhuu idoleista. Tavallaan kaiken, johon katse osuu, voi nähdä peileinä, jotka heijastavat katseen takaisin. Ihminen rakentaa identiteettiään suhteessaan maailmaan: kokemuksiensa, havaintojensa ja tuntemustensa kautta. Ne ovat jokaisella yksilöllisiä, ja havainto itsessäänkin on yksilöstä riippuvainen, sillä kaikki havainnot syntyvät pään sisällä: maailmassa sinänsä ei ole mitään havaintoja, siellä on vain objekteja, jotka vastaavat katseeseen. Peilejä.

Katse on persoonallinen ja sisältää ennakko-oletuksia, toiveita, pelkoja, haluja jne. Joten mitä tahansa asiaa, esinettä tai ilmiötä voi tarkastella ikään kuin minuuden peilinä, vaikka emme tietenkään niin koko ajan ajattele. Paitsi jos tulisi pilkkopimeää (koskien muitakin aisteja kuin näköä): silloin tajuaisi, kuinka vaikeaa on muodostaa käsitystä itsestään, kun yhteydet ulkomaailmaan olisivat poikki.

Hieman toisenlaisen näkökulman peileihin luo Jorge Luis Borges runossaan Peilit (1960), joka kuuluu omiin suosikkeihini Borgesin teksteistä.

– – – – –

Kummallista että on unia, että on peilejä,
että joka päivän tavanomaiseen
kuluneeseen ohjelmistoon sisältyy vielä
heijastusten luoma syvä harhamaailma.
                       
Jumala (olen tuuminut) tukee vakaasti
kaikkea tuota kajoamatonta arkkitehtuuria
jonka valo rakentaa näkyville lasin
sileydestä ja varjo unesta.
 
Jumala on luonut yöt jotka pukeutuvat
uniin ja peilikuvien muotoihin
jotta ihminen tuntisi olevansa heijastus
ja turhuus. Siksi ne säikyttävät meitä.

– Jorge Luis Borges: Peilit (suom. Pentti Saaritsa. Kokoelmassa Peilin edessä ja takana. Runoja vuosilta 1923-1985. WSOY, 1998.) Viimeiset kolme säkeistöä.

– – – – –

Peileihin ja heijastuksiin Borges paneutuu muuallakin tuotannossaan. Kiinnostava ja samalla tietysti traaginen sävy aiheeseen syntyy siitä, että Borges alkoi sokeutua 1930-luvulla. Täysin sokea hänestä tuli 1960-luvulla. Myöhempää tuotantoaan kirjailija joutuikin rakentamaan muistikuviensa, siis eräänlaisten todellisuuden heijastusten varassa. Ehkä osittain siksi Borgesin tekstit ovat niin omalaatuisia.

Borgesin runossa peilit eivät jäljittele todellisuutta – ne vain vääristävät sen luomalla keinotekoisen toisen, harhakuvan. Ja näitä peilejä on kaikkialla: vedessä, astioissa, kiillotetuissa pinnoissa, metallinapeissa, marmoripylväissä, ikkunoissa jne. Peilimaailmassa asiat tapahtuvat samalla tavalla mutta silti toisin.

– – – – –

Kaikki tapahtuu eikä mikään jää muistiin
noissa kristallisissa kabineteissa
joissa me, kuin satumaiset rabbiinit,
luemme kirjaa oikealta vasemmalle.

– Jorge Luis Borges: Peilit (9. säkeistö)

– – – – –

Mari Kosken kokoelmassa tällainen peilien ja heijastusten pohdiskelu tuskin on mitenkään yllättävä näkökulma ainakaan tämän postaussarjan lukijoille. Ensimmäisessä osassa pohdittiin tähtivalokuvausta ja sitä, miten Kosken runoissa ”tähtikaukoputki” tallentaa kuvaan tähtien lisäksi mm. myyttistä hälyää. Toisessa osassa käytiin läpi todellisuuden jäljittelyä ja siitä kieltäytymistä runoudessa ja taiteessa. Kolmannessa osassa kerrottiin visuaalisuuden korostamisen huipentumasta Kosken kokoelmassa, persiankielisestä käännöksestä. Ja neljäs osa esitteli fragmenttien luonnetta todellisuuden kuvaamisessa. Eli jotenkin tuntuu siltä, että samoja asioita on tullut käsiteltyä, hieman eri näkökulmista.

Kritiikkiä kokoelmassa voi esittää sen haastavuudelle – tai ei ehkä niinkään kritiikkiä, vaan parempi olisi todeta, että kokoelman tekstien haastavuuden astetta voi perustellusti problematisoida. On vaikea määritellä rajakohtaa, jossa kokeellinen muoto alkaa viedä liikaa sijaa viestinnällisyydeltä eli siltä, että teksti tulee edes jossain määrin ymmärretyksi. Toki jos kirjoittaja haluaa rajata mahdollista lukijakuntaansa tekemättä mitään kompromisseja, on hänellä siihen täysi oikeus.

Sellaisia kompromisseja olisivat voineet olla muutama alaviite tai vaihtoehtoisesti loppuun liitetty lyhyt selitysosio. Tietysti voi ajatella, että runot selittäkööt itse itsensä. Mutta toisaalta alaviitteet tai loppuselitykset voi nähdä osana kokonaisuutta. Ei kai ole mitään haittaa, jos lukijalle avautuu enemmän mahdollisuuksia tehdä tulkintoja: muuten yksittäiset nimet jäävät pelkäksi materiaksi, runojen sokeaksi ainesosaksi. Selityksineenkin tämänkaltaisessa kokoelmassa arvoituksellisuutta ja avaruudellisuutta jäisi vielä yllin kyllin lukijan vaelleltavaksi.

– – – – –

Jean-Luc Marionin lainaukseen olisi voinut liittää suomennoksen ja kenties selityksen sille, millaista filosofiaa ajattelija edustaa. Samoin olisi voinut laittaa tarkennukset kahteen samaan kohtaan kuin Sch-nimirunon persiankielisessä käännöksessä: Helvi Juvosen runositaattiin ja Sohrab Sepehrin henkilöön. Kenties myös Laokoon olisi kaivannut selitystä, sillä antiikin sankarin asema suhteessa Troijan hevoseen on runojen kannalta oleellinen, ja Hevosenpääsumu – onhan kyseessä hieno, kiinnostava tähtitaivaan ilmiö. Joten miksipä ei? Esimerkiksi Suvi Vallin tuoreessa esikoiskokoelmassa Ohijuoksija (Otava, 2011) on koottu loppuun selitysosio, josta mm. löytyy saksankielisten sitaattien suomennokset ja tärkeimpien henkilönimien tarkenteet. Toimiva ratkaisu, eikä runojen taiteellisuus kärsi lainkaan.

Muuten Kosken tekstien haastavuus luettakoon pikemminkin ansioksi kuin heikkoudeksi. Omaa lukemistaan on syytäkin välillä asettaa koetukselle, vähän niin kuin kroppaa lenkille lähtiessään. Mahdottomia hyvin kokeellisetkaan runot eivät ole. Tilanne ei myöskään ole uusi: runokäsityksiä on haastettu ennenkin. Vertailun vuoksi kannattaa vilkaista, millaisen esipuheen Kai Laitinen on aikoinaan kirjoittanut T.S. Eliotin runokokoelman suomennokseen. Vaikka T.S. Eliotin runot eivät ole samalla tavalla visuaalisesti kokeellisia, on hänen runoissaan joitakin samoja piirteitä kuin Mari Koskella, esimerkiksi fragmentaarisia viittauksia myytteihin. Samat runouden lukuohjeet pätevät Mari Kosken runoihin – oikeastaan kaikkeen runouteen.

– – – – –

Ihminen, joka on etukäteen vuorenvarmasti vakuuttunut siitä, ettei hän ymmärrä Eliotia, tulee todennäköisesti jäämään ymmälle hänen runojensa edessä; sillä kaikki taide, voidakseen tulla vastaanotetuksi, vaatii odottavaa, avointa asennetta, omaksumisen halua. Eliotin runot aukenevat aivan samalla tavoin kuin mitkä muut runot tahansa, ja samoin keinoin: kuuntelemalla, avoinna olemalla, uudelleen lukemalla, kypsyttämällä.

– Kai Laitinen: esipuhe Peilien viidakossa T.S. Eliotin runokokoelman suomennoksessa Autio maa (1988, Otava, 3. painos – 1. painos 1949).

– – – – –

T.S. Eliotin tai Jorge Luis Borgesin asemaa kirjallisuudessa tuskin kukaan kiistää, mutta miten on Mari Kosken laita? Onko Sch onnistunut (esikois)runoteoksena? – Ilman etuliitettäkin vastaisin kyllä: muototietoinen kokoelma sisältää runsaasti erilaisia merkitystasoja, jotka kuitenkin temaattisesti muodostavat kokonaisuuksia. Ja lauseet ovat hienoja, fragmentteinakin niissä on tajuntaa laajentavaa lumoa. Omakohtainen lukukokemukseni on ollut erittäin myönteinen  – tuskinpa muuten olisin innostunut tekstejä näin kauan ihmettelemään.

Mutta nyt on viimein tullut aika laittaa Mari Kosken Sch kirjahyllyyn Jukka Koskelaisen kokoelman Erään taistelun kuvaus (Tammi, 1997) ja Juhani Koskisen Äijän (WSOY, 1996) väliin. (Ja heti tuli jotenkin tuoreempi ilme!)

Lopuksi kiitokset kaikille koko pitkän sarjan ajan mukana pysytelleille lukijoille! Ja tietysti postauksia kommentoineille: erityisesti Ketjukolaajalle ja Ripsalle, joiden kanssa syntyi ajatuksia herättäviä keskustelujakin. Kommentoida saa edelleenkin. Nythän se on helpompaakin, kun ei enää tarvitse arvuutella, mihin juttu päätyy…

Read Full Post »

Mari Koski: Sch (4/5)

Mari Kosken runokokoelmassa Sch yksityiskohdista avautuu houkuttavia  polkuja, joita ainakaan minunkaltaiseni lukija ei voi vastustaa. Vaikka runoista ei tarkankaan lukemisen jälkeen muodostu kovin selkeitä kokonaisuuksia, tulee niihin tehtyä monta matkaa, jotka vievät aivan toisaalle kuin  aurinkorantojen pakettilomakohteisiin. Ja silloinkin kun polut eivät johda minnekään tai loppuvat yllättäen, voivat ne olla kiinnostavia: umpikuja ei välttämättä ole hukkaperä.

 – – – – –

se mitä halusin löytää etsiytyykin käteeni
kuin Nadjan käsi, kädessään luonnoskynä, euroopan sydäntä piirtävä,
sydäntä sydämen polya

tämä erottaa meidät, tämä yhdistää

juottolat, spenglerin kanssa kömytyt yöt, help your see, tee-se-itse-
goethet
…
ja sivu alkaa täyttyä merkinnöistä jotka käsittelevät
c) päihtymistä t) sydämen etymologiaa

– Mari Koski: Sch, s. 45. Poesia, 2011.

– – – – –

Runo tuo mieleen muistiinpanot, joita olen tehnyt kokoelmaa lukiessani. Lehtiön sivu on täyttynyt irrallisista lauseista: Tarkista Majnoon. Leda ja Joutsen, Michelangelo. Munat. Tarkista kumpi olikaan kuolematon, Castor vai Pollux.  Sapfon eri käännökset. Juvonen ja Dickinson, tyhjyyden kokemus. Dickinsonin runofragmentit kirjeissä – hän kirjoittaa kirjein. Fragmentin määritelmä?  jne., jne.

Tällaisen mielikuvamatkailun lisäksi runojännärin tarkoitus olisi paljastaa lukijalle myös Kosken kokoelmasta hahmottuvia sisällön ja muodon yhteyksiä. Nyt on meneillään jo neljäs osa, joten korkea aika siis ryhdistäytyä ja keskittyä runomuotoon. Onneksi laatu ei välttämättä aina heikkene jatko-osissa: monet fanit pitävät Sylvester Stallonen tähdittämää Rocky IV -elokuvaa sarjan parhaimpana. Genre on tietysti tyystin toinen kuin runojännärissä, mutta onnistumisessa vaaditaan samaa uhrautumista. Kaikki tai ei mitään.

 – – – – –

ADRIAN: It’s suicide. You’ve seen him, you know how strong he is. You can’t win.

ROCKY: Oh, Adrian. Adrian always tells the truth. No, maybe I can’t win. Maybe the only thing I can do is just take everything he’s got. But to beat me, he’s going to have to kill me. And to kill me, he’s gonna have to have the heart to stand in front of me. And to do that, he’s got to be willing to die himself. I don’t know if he’s ready to do that. I don’t know.

– Elokuvasta Rocky IV (1985)

– – – – –

Sisältö/muoto-näkökulma on jäänyt vaille kunnon nostetta senkin vuoksi, että olen ottanut Mari Kosken runokokoelmaan liitetyn käsitteen kokeellinen runo  turhan valmiina. En ole pysähtynyt miettimään, mitä kokeellisuus tarkoittaa – ja mitä se nimenomaan Kosken kokoelman kohdalla merkitsee. Näköalattomuuteni tajusin muutama päivä sitten, kun luin Kristian Blombergin artikkelin Kielen ja puhujan välissä 2000-luvun uutta runoutta esittelevän Vastakaanon-antologian (Poesia, 2011) johdanto-osuudesta.

Blombergin mukaan kokeellinen runous on alkanut jakaa ihmisiä yksioikoisesti kannattajiin ja vastustajiin, mikä ei enää ole hedelmällistä runouskeskustelun kannalta. Blombergin näkemystä hieman kärjistäen: kannattajien mielestä kaikki kokeellinen runous on hyvää ja edistyksellistä, ja ”ei-kokeellinen” runous pelkkää taantunutta, kuollutta kirjainta (peukkua, jos tunnistat itsestäsi tällaisen ehdottoman avantgardistin!) – ja ”ei-kokeellisen” runon ystävät taas pitävät kokeellista runoutta pelkkänä kikkailuna kikkailun itsensä takia (käsi ylös, jos itsekin pidät sitä pelleilynä!).

Nyt kun jako leireihin on suoritettu, kuulostellaanpa Blombergin muistutus riitapukareille. Sillä kun keskitytään nahisteluun, unohdetaan, mistä 2000-luvun kokeellisessa runoudessa tai oikeastaan sen sanomassa on kyse: muodosta. Blomberg korostaa, että siinä missä muotokokeilut muuttuvat merkityksellisiksi kokeellisessa runoudessa, voi runon muodosta lukea merkityksiä vanhemmissakin runomuodoissa (esim. sonetti ja haiku). Siksi hän ehdottaa tälle runouskäsityksiä haastavalle suuntaukselle jonkinlaista laajempaa käsitettä – muototietoinen runous.

 – – – – –

Terminä muototietoinen runous lakkaa ehdottamasta uutuuden ja mullistavuuden kaltaisia sisältöjä. Se kiinnittää huomiota siihen, mihin runoudessa pyritään, miksi meillä yleensä on kirjallisia muotoja eikä esimerkiksi vain kirjoitusta. Jos kykymme lukea muodon merkityksiä, muodon ehdottamia merkityksiä, muodon mahdollistamia merkityksiä häviää, häviää myös runous muuna kuin puhumisen vakiintuneena tapana, tiettynä ”runollisuuden” sävynä.

– Kristian Blomberg: Kielen ja puhujan välissä (teoksessa Vastakaanon: suomalainen kokeellinen runous 2000-2010, Poesia, 2011)

– – – – –

Vaikka muototietoisuus olisikin suomalaisessa lyriikassa tällä hetkellä hyvin muotitietoista, on sillä vahva historiallinen traditionsa. Itse asiassa se ei edes ole hyppy mihinkään uuteen, vaan palauttaa runouden juurilleen: runossa runomaistahan on juuri muotoon keskittyminen ja se, että kirjoittajan valitsemalla runomuodolla on vahva merkityksensä niin runon synnyssä kuin sen lukemisessakin. Toisin sanoen, on hyvä, että uusia muotoja etsitään (kokeellisuus), mutta ei vanhoissakaan mitään vikaa ole – jos ne vain palvelevat tekstin päämääriä eivätkä jähmety pelkiksi lyyrisen tyylin nimilapuiksi.

Kosken kokoelmasta kirjoitetuissa kritiikeissä on käsitelty runojen fragmentaarisuutta (Anna Tomi Parnassossa ja Miikka Laihinen Tuli&Savussa). Se onkin nykyisin trendikkään muototietoinen piirre runoudessa. Fragmentaarisuuden voi ymmärtää monella eri tavalla: katkelmallisuus, keskeneräisyys, sirpalemaisuus, hajanaisuus. Tunnetuimmat fragmentaariset tekstit eivät kuitenkaan ole nykyrunoutta, vaan antiikin tekstejä (esimerkiksi Herakleitoksen filosofiset mietelmät), joita ei alun perin tarkoitettu fragmenteiksi: niistä vain ei ole säilynyt enempää kuin katkelmia.

Runoudessa fragmenteistaan tunnettu on Sapfo, Lesboksen saarella elänyt runoilija ja naisten välisen rakkauden tulkki. Hänen tekstejään löytyy kahdesta 1960-luvulla julkaistusta suomennoskokoelmasta, joiden vertailu on kiinnostavaa juuri runomuodon kannalta.

– – – – –

Kerrotaan että Leda kerran löysi

hyasintin värisen munan

– Sapfo: Iltatähti, häälaulu (suom. Pentti Saarikoski, 1969, Otava)

– – – – –

he sanovat Ledasta

                               että hän

kerran löysi

kätketyn munan

villishyasintin

                                 hyasintin

alta

– Sapfo: Sapfon runoja (suom. Aapo Junkola, 1966, WSOY)

 – – – – –

Pentti Saarikoski suomentaa säilyneen katkelman anekdootiksi, sen fragmenttimaisuutta korostaen.  Aapo Junkola taas pyrkii etsimään sen Sapfon runon lyyristä luonnetta. Itse pidän enemmän Saarikosken suomennoksesta, vaikka se onkin pelkkä toteamus. Siinä lukijan on pakko ajatella, että nyt jää paljon sanomatta, kun taas Junkolan suomennoksen voi lukea itsenäisenä kokonaisuutena, säkeiden polveilevaa ilmavuutta ihaillen.

Myös Kosken runoissa on viitattu samaan Ledaan, fragmentaarisesti siinäkin. Kyse on antiikin melko tunnetusta tarusta. Leda oli Spartan kuninkaan puoliso, jonka kertomuksen mukaan Zeus vietteli joutsenen hahmossa. Leda tuli raskaaksi, ja synnytti (tai muni) kaksi munaa. Toisesta syntyi tyttö – Troijan kaunis Helena. Kosken kokoelmassa tästä tarusta kerrotaan hyvin viitteellisesti. Tähtitaivasta ja paljon muutakin kuvaavassa kollaasimaisessa otoksessa viitataan kahteen tapaukseen, jossa jumala on omavaltaisesti ottanut kuolevaisen naisen ruumiin omaan käyttöönsä (s. 50, katkelma runosta, viimeiset neljä riviä).

– – – – –

etäisyys 500 valovuotta. Käärmeineen ja piirtimineen Luonnon kasvot
painautuvat käärinliinaan. Marian elämä. Joutsenen repeämä, etäisyys
2400, pituus 2500 valovuotta. Equo ne credite, Teucri. Valkoisessa hie-
kassa karuselli. This particular flying horse.

 

– s. 50, katkelma runosta, viimeiset neljä riviä.

– – – – –

Lainauksessa yksittäiset lauseet ovat itsenäisiä fragmentteja siinä mielessä, että ne eivät sujuvasti sulaudu toisiinsa – mutta silti yhteyksiä löytyy ainakin joidenkin välille. Ja toisin kuin esimerkiksi kokoelman nimirunossa Sch, tässä tyhjää tilaa ei ole jätetty katkelmien välille vaan ne on ladottu peräkkäin. Silti on tilaa: tuhansia valovuosia.

Peräkkäiset lauseet Marian elämä ja Joutsenen repeämä kiinnittävät huomion. Koska latinankielinen lause ”Equo ne credite, Teucri” on Troijan sodasta tuttu Laokoonin huudahdus (Älkää luottako hevoseen, troijalaiset!), on joutsen-viittauskin helppo tulkita samassa yhteydessä. Joutsenen tähtikuviolla on monta vaihtoehtoista mytologista selitystä, ja yksi niistä on se, että Zeus asetti tähtikuvion taivaalle juhlistamaan Helenan syntymää.

Kun Marian, Jeesuksen äidin, elämä rinnastetaan tähän tapaukseen, syntyy monta mielikuvaa. Häntä ei Jumala sentään vietellyt, mutta ei Marialla toisaalta valinnanvaraakaan ollut. – Pari sivua myöhemmin Kosken kokoelmassa on runo, jossa mainitaan, että Zeun luotapa myös unet saapuu, ja alempana keskelle tyhjää tilaa on kirjoitettu nimirimpsu.

– – – – –

 LedaHelenaLeilaLola

– – – – –

Leila voisi viitata vanhaan persialaiseen tarinaan Laylan ja Majnunin toivottomasta rakkaudesta. Layla ja Majnun olivat nuoret rakastavaiset, mutta suku naitti Laylan toiselle  miehelle. Majnun on nimenä mainittu yksittäisenä fragmenttina kokoelman nimirunossa Sch: Farhad hakkaa kiveä / Majnoon siirtää vuorta. (s. 16)

Lolasta tulee mieleen Nabokovin klassikkoromaanin Lola, lapsirakastettu. Miesten hyväksikäyttämiä siis kaikki neljä naista: Leda Zeuksen viettelemä, Helena kauneutensa tähden kaikkien himoitsema ja vieläpä sodan pelinappula, Leila (Layla) pakkoavioliittoon määrätty ja Lola irstaan sedän uhri.  Toinen näkökulma voisi olla toivoton rakkaus: jokaiseen liittyy normit rikkova rakkaussuhde, joka on toivoton tai tuhoon tuomittu.

Ehkä hurjimmin normit ylittyvät Ledan ja Zeuksen suhteessa. Michelangelon kuuluisa maalaus esittää eroottisen kohtauksen, jossa alaston Leda on ottanut joutsenen ”suojiinsa”. Jos tuntee tarun, kuvaa ei voi olla tulkitsematta aktin kuvauksena – ja sitähän se onkin.

– – – – –

Huomaan tehneeni taas sen, mistä postauksen alussa kirjoitin: alan paljastua juonivetoisen proosan addiktiksi. Tartun heti tarinaan, kun tekstissä on edes pienen pieni viite jonkinlaiseen  kertomukseen. Siis takaisin muotoon: miksi Mari Koski kirjoittaa fragmentaarisesti?

Runojen kaksiulotteinen pinta on yhtenäisyydessään vain näennäinen. Viitteet ja katkelmat johdattavat koko ajan lukemaan runokokoelmaa ikään kuin syvyyssuunnassa: ne ovat ikkunoita, joista voi kurkistaa tekstin toiselle puolelle. Toisaalta niin toimii ihmisen arkikokemuskin. Jos saataisiin vangittua parin minuutin pituinen satunnainen otos omasta ajattelusta, luultavasti se koostuisi fragmentaarisista mielikuvista, jotka peräkkäin aseteltuina vaikuttaisivat yhteensovittamattomilta ja keskeneräisiltä. Silti häly, jota aivoissamme on, kykenee kannattelemaan minuuttamme ja identiteettiämme.

Kosken runoissa on vaikea hahmottaa vastaavaa  keskusta. Tämä lienee yksi fragmentaarisuuden tavoitteista: ei voi varmasti sanoa, kuka runoissa puhuu. Tai ehkä niissä puhuukin Ei-Kukaan. – Kokoelman nimirunon Sch toinen osa alkaa runositaatilla Pilvet yli taivaan laen lipuu tuijottain. Huvittavaa kyllä, persiankieliselle lukijalle tarjotaan paremmat mahdollisuudet selvittää, mistä lainaus on peräisin, sillä persiankielisessä käännöksessä juuri tähän kohtaan on laitettu alaviite. On mahdotonta persiaa taitamattomana sanoa, mitä siinä lukee, mutta luultavasti ainakin se, että sitaatti on Helvi Juvosen runosta.

– – – – –

EI KUKAAN

 
Pilvet yli taivaan laen lipuu tuijottain,
samein silmin katsovat, ei ketään ole vain.
Jähmeä on hymy kukkain,
kuollut niittyvillan nukkain.
Ei kukaan viru tuskassansa hiljaa vavahtain.
 

Ei kukaan paina sammaleeseen päätä särkevää,
kenenkään ei kulmaluista maahan jälki jää.
Oksat huojuu tyhjän yllä,
saraheinät taipuu kyllä.
Sekaan mullan ruskean vain toukka häviää.

– Helvi Juvosen runo on hänen esikoiskokoelmastaan Kääpiöpuu (1949). (Kootut runot, 1960, WSOY)

– – – – –

Helvi Juvonen luetaan suomalaisen lyriikan uudistajiin, mutta hänen esikoiskokoelmansa edustaa vielä melko perinteistä runoutta. Kun ensimmäinen säe on irroitettu osaksi Mari Kosken runon kaltaista kokonaisuutta, sen jokseenkin vanhakantainen kuvallisuus korostuu. Mutta voi runossa nähdä muunkinlaista tulkinnallista lisäarvoa: se kertoo tyhjyydestä tai tyhjyyden kokemisesta, joka on teemana monissa Juvosen runoissa. Samaa tunnelmaa on Kosken kokoelman nimirunossakin.

Tyhjyyden kokemus konkretisoituu Kosken runossa tekstiin materiaalisesti, sillä fragmentaarisuus jättää sanat ja lauseet ikään kuin haromaan ilmaa ympärillään  – ja koska niiden välissä on paljon valkoista paperia, tyhjyys muuttuu näkyväksi.

 – Runoilija Mari Koski on jättänyt alaviitteen pois Juvosen runositaatista (persiankieliseen tekstiin kääntäjä on sen siis laittanut, mikä on hieman nurinkurista, sillä persiankieliselle tiedosta on tavallaan vähemmän iloa: oletan, että Juvosen runoja ei ole käännetty persiaksi). Onko oletuksena se, että lukijan ei tarvitsekaan tietää lainauksen lähdettä? Mutta entäpä jos hän tietää tai selvittää sen? Miten käy sitaatin fragmentaarisuudelle silloin? Menettääkö se ideansa?

– – – – –

Yksi varmimpia keinoja puun tappamiseen on maan kaivaminen sen ympäriltä ja juurien paljastaminen. Sama pätee instituutioihin. Jos mitä halutaan säilyttää, ei pidä liiaksi kaivella esiin sen alkuperää. Kaikki alkaa pienestä.

 –  Joseph Joubert: Mitä ajattelen  – merkintöjä vuosilta 1774 –1824. suom. Martti Anhava, Otava, 2007.

 – – – – –

Joubert vertaa puita instituutioihin, mutta samaa rinnastusta voisi käyttää runofragmenteistakin. Jos alkuperäinen asiayhteys paljastuu, kadotetaan samalla katkelman yllä leijuva salaperäisyys. Vaikka toisaalta voihan ajatella niinkin, että tällaiset sitaatit toimivat ikään kuin ärsykkeinä, jotka haastavat lukijaa mukaan peliin, yllyttävät rakentamaan runon tulkintaa ja merkityksiä, pakottavat penkomaan runohyllyä ja tarkistamaan myyttikirjoista, mitä niistä Ledan poikimista munista oikein syntyikään.

Sitaatit ovat kuitenkin poikkeuksia Kosken runoissa, eikä niitä ole kuin muutama koko kokoelmassa (siis oletan sitaateiksi ainakin joitakin sellaisia lauseita, joissa on lainausmerkit – mutta vain pari niistä tunnistin). Toinen erityinen ja huomattavasti hämmentävämpi fragmentin muoto runossa Sch on kursivoidut sanat/lauseet.

– – – – –

miksi                                   (sillä näpertely on kuin auringosta tislattu piriste

tuskallinen, hiivuttava)

hän kirjoittaa kirjein
 

minä voisin pystyttää patsaan; En tiedä,                     käteeni Sohrabin varjo,

                                             pimeys kuollut lamppu

 
on paljon sellaista mitä ihmettely pienentää ja paljon sellaista helposti katoavaa
 

Sillä on rajat, sillä ainoastaan, ja sillä

 

avaan keskeltä                                                        Ainetta vapautuu aineessa.

ja sävyjä, sävyjä

uuvun sinun kuviin

– Mari Koski: Sch (katkelma sivulta 14)

– – – – –

Niin, hän kirjoittaa kirjein. Ja avaan keskeltä. Nämä eivät tunnu liittyvän oikein mihinkään, mutta kursivointi on tehokeino, joka kerjää lukijan huomiota. Jälkimmäisen lauseen voisi tietysti ajatella olevan jonkinlaista kirjoittamishetken kommentointia, sillä samalle riville on jätetty paljon tyhjää: se on kuin avattu keskeltä. – Kursivoinnit, fontin koon vaihdokset, kirjainvälien harvennukset yms. lienee kuitenkin parempi tulkita osaksi laajempaa Mari Kosken runokokoelman muototematiikkaa, visuaalisten keinojen korostumista.

Mieli tekisi kyllä tarttua tuohon lauseeseen hän kirjoittaa kirjein. Emily Dickinsonin laajaan tuotantoon sisältyy paljon runofragmentteja, keskeneräisiksi jääneitä/jätettyjä runojakatkelmia. Hänellä oli tapana liittää runojaan ystävilleen lähettämiin kirjeisiinsä – hän kirjoittaa kirjein. Dickinson tulee mieleen siksikin, että Helvi Juvonen on suomentanut monia hänen runojaan, ja jos lukee naisten tekstejä rinnakkain, löytyy myös yhteisiä aihepiirejä. Ja onpa tuossa jo aiemmin mainitussa Vastakaanon-kokoelmassa Mari Kosken runo Emilylle, jossa pohjatekstinä on käytetty erästä Dickinsonin runoa …

– Vaan nyt suu suppuun, ennen kuin allekirjoittaneen mielikuvamatkailu karkaa taas harhateille. Edellä siteeratussa runossa huomionarvoisempaa on viittaus/fragmentti, joka omalla tavallaan luo näkökulmaa Kosken runoihin ja niiden fragmentaarisuuteen: käteeni Sohrabin varjo.

– – – – –

Minä olen Kashanista,
ammatiltani maalari:
aika ajoin teen häkkejä väreistä, myyn niitä teille,
jotta yksinäinen sydämenne virkistyisi
vankeudessa elävien vuokkojen äänistä.
Kuvitelmia! Turhia kuvitelmia … tiedänhän minä,
että kangas on hengetön,
tiedän hyvin, että maalarin allas on kaloja vailla.

– Sohrab Sepehri: katkelma runosta Veden askelten ääni. Suom. Jaakko Hämeen-Anttila, kokoelmassa Vain ääni jää: runoja Iranista, WSOY, 2006.

– – – – –

Taas persiankielinen lukija on suomalaista viisaampi, sillä myös Sohrabin kohdalle kääntäjä on laittanut alaviitteen. Se voi toisaalta olla tarpeenkin, mikäli Sohrab on kovin yleinen nimi kielialueella (vertaa: käteeni Virtasen varjon – vaatisi kieltämättä täsmennystä …).

Oletettavasti Kosken runossa viitataan iranilaiseen runoilijaan Sohrab Sepehriin (1929-1980). Edellä siteerattu katkelma on hänen omaelämäkerrallisesta runostaan. Sepehri on tehnyt myös kuvataidetta, mutta yhtä lailla voisi kuvitella hänen puhuvan myös runoudesta. Viittaus tällaiseen runoilija-kuvataiteilijaan on tuskin sattumaa: kuten mahdollinen postaussarjan lukija on jo huomannutkin, Kosken kokoelmassa liikutaan usein kirjallisuuden ja kuvataiteen rajalla.

Onneksi ei tarvitse tuntea laajemmin Sohrabin tuotantoa voidakseen arvella, miten tuo varjo voisi Kosken runojen syntyyn vaikuttaa (käteen, joka kynää heiluttaa), sillä Jaakko Hämeen-Anttilan teokseen kirjoittama esittely on lyhyt mutta avartava.

– – – – –

Varsinkin Ibn Arabin (k. 1240) mystinen filosofia on Sepehrin ajattelun taustalla. Kun Veden askelten äänessä Sepehri kehottaa ”ottamaan nimen pois pilveltä”, kehotuksessa kuuluu Ibn Arabin korostama ero todellisuuden (pilvi ilman nimeä) ja meidän kuvailuyrityksemme (pilven nimi) välillä.

Jaakko Hämeen-Anttila: katkelma esipuheesta teoksessa Vain ääni jää: runoja Iranista, WSOY, 2006.

– – – – –

Iranilainen mystikko lähenee ajatuksissaan taiteen avantgarden ja ajatusta todellisuuden jäljentämisen mahdottomuudesta. Tosin näkökulma ja päämäärä ovat erilaiset. Mari Kosken kokoelman nimirunossa Sch mainitaan pariinkiin kertaan: ei ole tekemistä kielellä. Katkelmat ja keskeneräiset lauseet ovat eräänlainen muoto kirjoittaa maailmasta ja kokemuksesta niin, että kieli ei tule väliin: luodaan vain viitteitä ja alkuja jollekin, jonka lukukokemus täydentää.

Fragmentti on erityinen silmä, todetaan eräässä Kosken runossa (s. 42). Se on todellakin silmä, sillä lukijan on katsottava fragmentin läpi: fragmentti ei ole samalla tavalla valmis kuva kuin perinteisen runon oksat huojuu tyhjän yllä/saraheinät taipuu kyllä, joka saa symbolisen merkityksensä runon kokonaisuudessa.

Yksittäiset katkelmat hakevat paikkaansa Kosken runoissa, mutta ei niiden välinen tyhjä tila ole lukukokemuksen tasolla tyhjää. Juuri siinä tyhjässä tilassa lukija liikkuu, rakentaa siltoja ja pohtii merkityksiä.

– – – – –

– Onko sellainen runoutta?

– On, nimenomaan sellainen on runoutta.

– – – – –

Jos mahdollinen lukija kiinnostui enemmän fragmenteista, suosittelen viidettä jaksoa odotellessa tutustumaan Kristian Blombergin tuoreeseen runokokoelmaan Itsekseen muuttuva (Poesia, 2011), jota voi käydä lukemassa PDF-muodossa Poesian sivuilla. Ja jos nyt joku epäilee näiden tämän postaussarjan aikana tekemieni lukuisten Poesia-viittausten vaikuttimia, niin voin vakuuttaa niiden olevan vilpittömät ja perusteltavissa. Poesia on vahvasti profiloitunut tämäntyyppisen uuden, muototietoisen runouden kustantamoksi – ja heidän sivuilleen on hedelmällistä tehdä linkityksiä, koska lukija voi tutustua niihin ilmaiseksi (toki kukaanhan ei kiellä antamasta myös ktaloudellista tukea tällaiselle kulttuurityölle, nettikaupasta kokoelmia voi tilata helposti …).

Runotrillerin kutkuttavan päätösosan julkaisuajankohdasta en lupaa mitään varmaa. Joka tapauksessa siinä olisi tarkoitus hieman koota langanpätkiä yhteen. Vaikka kyllä finaalissakin vielä kerran kurkotetaan kauas, tähtienkin tuolle puolen!

Runojännärin viimeiseen osaan pääset tästä: Mari Koski: Sch (5/5).

Read Full Post »

Mari Koski: Sch (3/5)

Jos on jaksanut seurata Mari Kosken kokoelmasta Sch (Poesia, 2011) kertovan runojännärin kehittymistä, tunnistaa mahdollisesti itsensä Wislawa Szymborskan runosta Jotkut pitävät runoudesta (suom. Jussi Rosti. Ihmisiä sillalla, WSOY, 1998):
 

Jotkut –
eli eivät kaikki.
Ei edes enemmistö kaikista vaan vähemmistö.
Jollei lasketa koulua, missä on pakko,
eikä itse runoilijoita,
on näitä ihmisiä ehkä kaksi tuhannesta.

 
Kovin moni ei lue runoja, vielä harvempi runoaiheisia blogipostauksia. Mutta ei vanha klisee – laatu korvaa määrän – välttämättä niin huono ole. Siitä todistavat edellistä postausta ilahduttavasti kommentoineet Ketjukolaaja ja Ripsa: runouskeskustelun syntymiseen riittää mainiosti kaksi tuhannesta!

Edellisen osan kommenttilaatikosta poimittuja otteita:

• Ketjukolaaja: ”Niistä persiankielisistä runoista en saa ihmeempiä viboja. Persian kieltä en osaa. Joskus näin kyllä Persian shaahin. Vai pitäisikö kirjoittaa “schaahin”? Schah-mat. Tosin sch:sta minulle tuli ensimmäisenä mieleen pitkä saksa, joka aikoinaan koitui osakseni.”

• Penjami: ”Kosken kokoelman kohdalla en todellakaan tiedä, mitä tuo Sch oikeasti tarkoittaa: tähtivalokuvauksen määre on oma villi arvaukseni.”

• Ripsa: ”Pyysin tuttua iranilaista matemaatikkoa katsomaan sen persiankielisen osuuden. Hän ei ruvennut repostelemaan sitä osuutta Kosken kokoelmassa, mutta käsitin että hän oli lukenut suomenkielisen osuuden. Kysyi että et kai sinä halua minun sitä suomentavan, sanoin että en missään nimessä, enkä rohjennut matemaatikolle esittää yhtään ainutta tarkentavaa kysymystä. Olen kyllä aika varma siitä, että hän olisi tuntenut hevosenpään kuvion.”

• Penjami: ”Jos hyviä, kiinnostavia merkityksiä tekstille alkaa sitten syntyä, se on lisäarvo. Mutta muuten hyvin kokeellisen runon ansio voi olla sekin, että se synnyttää lukijassaan jonkin tunnetilan, kielellisen väläyksen, tyhjyyden tai täyteyden tunteen, ihmetyksen – mitä tahansa. Aivan kuten abstrakti taide.”

• Ripsa: ”Itse kirjaa tavailen edelleen. Pidin tuosta pitkästä ja pohdiskelevasta keskustelustanne! Ynnä näen että tässä runokokoelma laajenee kuin mikäkin avaruus.”

• Penjami: ”Suosittelen sinua kokeilemaan vaikka Harry Salmenniemen kokoelmaa Texas, sakset. Siitä ovat pitäneet monet sellaiset, jotka eivät muuten ole innostuneet runouden uusista suuntauksista – vaikka Salmenniemi todellakin käyttää perinteistä runoa ajatellen poikkeuksellisia keinoja.”

• Ketjukolaaja: ”Ihan mielenkiintoinen kirjallinen kuvaelma. Dan Brown saisi sen pohjalta väsättyä vauhdikkaan romaanin abstraktin taiteen syntyteorioista.”

• Ripsa: ”Ongelma on kyllä siinä, että hän tunsi selvästi lievää puistatusta kun mainitsin sanan runous. Persiankielinen vielä.”

Katkelmat on irrotettu tarkoitushakuisesti alkuperäisistä kommenteista ja järjestyskin on eri kuin kommenttilaatikossa.  Silti niiden perättäinen esittäminen luo mielikuvan keskustelusta, jossa on yhteinen sävel: on siis mahdollista lukea uuteen järjestykseen muokattu kommenttisikermä ikään kuin aitona keskusteluna.

Jotakin tässä ”keskustelussa” on kuitenkin selvästi pielessä. Mari Kosken kokoelmaa lukiessa tällainen vaikutelma on huomattavasti voimakkaampi. Runosäkeiden voi tulkita liittyvän toisiinsa, mutta silti tuntuu siltä, kuin ne olisivat peräisin aivan eri asiayhteyksistä ja kieltäytyisivät keskinäisestä yhteistyöstä. Vaikka tämä tekee Kosken kokoelmasta sisällöllisesti haastavan, syntyy kokonaisuuteen valtavasti merkitystasoja  –  ”Kokoelma laajenee kuin mikäkin avaruus”, muotoilee Ripsa kommentissaan.

Sama pätee tähän runojännäriinkin: ensimmäisessä osassa katseltiin tähtitaivaalle ja toisessa osaa harpottiin antiikin myyteistä 1900-luvun taideteorioihin. Nyt on tarkoitus ihmetellä Mari Kosken kokoelmasta löytyvää nimirunon Sch persiankielistä käännöstä. 

– – – – –

نمی توانم ساز محتضر را از سرم بیرون کنم ، که درکرختی معلقی می میرد

زنبور چرا این جا، چرا نه با هم؟ نمی توانم آن را از سرم بیرون کنم

اینجا فقط نیمرخ کسی است که خون زندگی هم هی معرفت ها بود

سکوت، غوط هور در آب ی خزد هی دلوِ تصویری تنها و آن نیز این جاست

سطح در دسترس آ نچه می گسترد

– Persian kielelle runon on kääntänyt Mohsen Emadi. Katkelma on sivulta 23, mutta koska leikkaa ja liimaa -menetelmä ei tuottanut tulosta Poesian sivujen PDF-tiedostosta (WordPress ei tunnistanut kirjaimistoa), katkelma oli otettava persiankielisestä runoantologiasta. Sieltä löytyvä Sch:n käännös on käsittääkseni muuten identtinen kuin kirjassa oleva, mutta fontti on erilainen ja parissa kohdassa rivityskin hieman poikkeaa.

– – – – –

Vaikka ei persiaa osaisikaan, on persiankielinen runo Sch silti runoelämys – tai ainakin runokokemus, kuten yllä olevan runositaatin ”luettuaan” voi todeta. Kyseessä ei ole pelkkä käännös: koska persiankielinen Sch on julkaistu samassa kokoelmassa ja samaan aikaan kuin alkuperäinen runo, on se eräänlainen rinnakkaisteksti, joka muodostaa yhdessä suomenkielisen runon kanssa kokonaisuuden.

Persiankielisyyttä ovat pohtineet kriitikotkin. Neljästä Internetistä löytyvästä kritiikistä heikoiten persiankielisyyden asettamasta haasteesta suoriudutaan Helsingin Sanomissa. Jukka Koskelainen sivuuttaa ”erikoisuuden” tylysti (Kosken runoissa havainnot hakevat kieltä , Helsingin Sanomat, 18.5.2011):

Erikoisuutena on persiankielinen käännös nimirunossa. Mutta suomalaisille lukijoille se ei tuo edes äänteellistä elämystä persian kirjoitusasun takia.

Kriitikolta unohtuu, että myös kirjoitusasu voi tuottaa elämyksen ja olla merkityksellinen. Visuaalisten keinojen käyttö suomalaisessa runoudessa ei ole mikään uusi keksintö, vaikka se onkin vasta viime vuosina noussut kotimaisessa lyriikassa laajemmaksi ilmiöksi. Ensimmäisenä vanhoista mestareista tulee mieleen oppikirjaesimerkki (jossakin äidinkielen oppikirjassa, ellei parissakin) Aaro Hellaakosken runosta Sade (kokoelmassa Jääpeili, 1928), jossa tavoitellaan sateen tuntua asettelemalla kirjaimet vinoihin pystyriveihin – kuin taivaalta vihmoisi vettä.

Persiankielisyys on eräänlainen huipentuma Mari Kosken kokoelman visuualisissa kokeiluissa. Persiankielinen käännös tavoittaa Clement Greenbergin määritelmän ”puhtaasta runosta”, joka lähenee abstraktia taidetta: persiaa taitamattomalle lukijalle teksti näyttäytyy pelkkinä kirjoitusmerkkeinä, jotka eivät millään tavalla viittaa ulkopuoliseen todellisuuteen. Ne ovat meille suomalaisille ”pelkkiä materiaalisia kuvia”, kuten Miikka Laihinen toteaa kritiikissään (Kuolevan instumentin kauneudesta , Tuli&Savu, 24.8.2011):

Kielen visuaalisuus karkaa äärimmilleen kokoelman nimirunon persiankielisen käännöksen kohdalla: länsimaiselle, kieltä taitamattomalle lukijalle vieraiden kirjoitusmerkkien kiemuraiset hahmot edustavat radikaalia toista, tavoittamattomuutta. Silmissä soljuvat vain merkkien muodostamat materiaaliset kuvat.

Laihinen viittaa ”radikaaliin toiseen, tavoittamattomuuteen”, ja todellakin, kun hypätään sivua kääntämällä täysin vieraaseen kieleen, tulee kulttuuriero selvennettyä ilman, että sitä tarvitsee erikseen mainita. Ratkaisu on onnistunut ja toimii nimenomaan osana kokoelmaa: tuskinpa kukaan suomenkielinen muuten ottaisi luettavakseen persiankielistä tekstiä. Kun Kosken kokoelmassa kieli vaihtuu, niin tekstiä, jolla hetki aimmin suomenkielisenä oli merkitys, voi lähestyä enää ikään kuin kuvataiteena.

Mutta monta ajatusta ja kysymystä persialaisten kirjoitusmerkkien ihmettely kyllä herättää. Senkin, että merkitys on aina lukijasta riipuvainen, kuten Anna Tomi toteaa vierassanoilla ryyditetyssä kritiikissään (Lainalaisuuden mittasuhteet , Parnasso, 2.9.2011):

Metalyyrinen merkityksen pohdinta rakentaa hienovaraisen tasapainon suhteessa semanttiseen järjettömyyteen ja äänteellisiin fraseerauksiin. Toisaalta nimirunon persiankielisellä käännöksellä runoilija tuntuu muistuttavan, että merkityksellisyys on aina riippuvainen myös lukijan kompetenssista.

Tuo ensimmäinen virke on omalla tavallaan hieno, sillä se lähestyy ”puhtaan kritiikin” ideaa: mikäli lukija ei saa kiinni käytetystä terminologiasta, hän voi ihastella Tomin tekstiä aivan kuten modernin taiteen näyttelyssä vierailija abstraktia maalausta. Tokihan perusparnassolainen muutaman vierassanan hallitsee, mutta jos kritiikin kieli muuttuisi vielä tuosta käsitteellisemmäksi, saattaisi se kadottaa yhteyden varsinaiseen kohteeseensa, kritisoitavaan runoteokseen.

Silloin lausahdusta l’art pour l’art (taidetta taiteen vuoksi) mukaillen voisikin todeta: l’critique pour l’critique! – Vai miten se nyt menisikään: osaan ranskaa lähes yhtä heikosti kuin persiaa …

– – – – –

Kosken kokoelman persiankielisestä osuudesta eniten kirjoittaa Outi Oja  – ja vieläpä ihailtavan selväsanaisesti, sillä runoudentutkijana ja -tuntijana Ojalla riittäisi rahkeet vaikka minkälaisen runopuhehirvityksen tuottamiseen (Kuunnelkaa, lyriikkaa , Kiiltomato, 27.6.2011):

Itse asiassa persiankielistä tekstiä on kovin mukava lukea. Sotkuiselta langalta näyttävä teksti on kuin kiivasta suhinaa ja pulinaa väkijoukossa. Persiankielinen teksti näyttää paperilla yllättävän aggressiiviselta. Ei siis ihme, että tällaisessa tilanteessa “Sch”-kehotus tulee lukijalle tarpeeseen: Olkaa hiljaa! Keskittykää! Ehkä ymmärrätte jotakin, kun tarpeeksi luette! Hahaa! Ettekö jaksakaan lukea, eikö kielitaito riitä?

Oja ottaa esille kritiikissään vahvasti itse lukukokemuksen, joka muutenkin on olennaisessa roolissa Kosken runoissa. On huomioitava, että Oja puhuu nimenomaan paperiversiosta. Jos on lukenut persiankielisen runon Sch ainoastaan PDF-muodossa Poesian sivuilta ladattuna ja tietokoneen näyttöpäätteeltä, ei kokemus ole välttämättä sama. Ainakin omasta mielestäni persian kielen merkistön typografia kärsii meidän kirjaimistoamme enemmän näyttöpäätteelle siirtymisestä. Saattaa johtua koostakin: perusformaatissaan persian kirjainmerkit vaikuttavat hyvin pieniltä ja koukeroisilta.

”Sotkuista lankaa” on vaikeampi lukea tietokoneen ruudulta kuin runokokoelman sivuilta.

Kiinnostavaa Ojan kritiikissä on se, että se sisältää lähes suoria lukuohjeita, aivan kuin Oja ei pelkästään puhuisi omasta runokokemuksestaan vaan haluaisi myös opastaa persiankielisyyden ja kenties muutenkin Kosken runojen mykistämää lukijaa:

Persiankielinen teksti on kieltä taitamattomalle suomalaiselle melkein kuin tyhjää kirjoitusta, sillä merkityksiä täytyy etsiä jostain muualta kuin sanoista. Mitä Kosken kokoelma tällä viestii? Kertooko se parodioiden siitä, että nykylyriikka on autistista ja sisäänpäin kääntynyttä? Vai onko sanoma täysin päinvastainen? Lue tätä nykyrunoa ja mieti, mitä oudonnäköiset kirjaimet tarkoittavat – pian sanat saapuvatkin luoksesi.

Kosken kokoelma antaa mielenkiintoisia hetkiä sellaiselle lukijalle, joka on valmis pysähtymään merkitysten äärelle. Epävarmuutta lukijan kyllä täytyy sietää – valmiita vastauksia ei anneta. Ehkä tässä on runokokoelman merkittävin anti.

Aivan tyhjää kirjoitusta persiankielinen teksti ei kuitenkaan ole. Jotakin on jäänyt kriitikoiltakin huomaamatta: toisin kuin voisi kuvitella, myös persiaa taitamaton lukija voi lähilukea persiankielistä tekstiä ja etsiä sieltä murtumia ja aukkokohtia, pohtia merkityksiä.

Tämän mahdollistaa tietenkin se, että kyse on käännöksestä, joka myös muodon tasolla pyrkii noudattelemaan Kosken alkuperäisen runon säekulkuja: koska persiankielisen runon säkeet ”harittavat” pitkin sivuja samankaltaisesti, ei ole mahdotonta ”lukea” tekstejä rinnakkain. On vain muistettava, että kyse on ikään kuin peilikuvasta: persiaa kirjoitetaan ja luetaan oikealta vasemmalle. Joten kun suomenkielisessä runossa sanat hyppäävät rivin vaihtuessa oikeaan laitaan, persian kielessä ne menevätkin vasempaan.

Persian kieltä taitamaton voi suomenkielistä runoa ja käännöstä vertailemalla todeta, että esimerkiksi tai-sanaa vastaa yksi persialainen kirjain, joka löytyy myös Maria-nimen persiankielisestä asusta. Ja koska ja-sanakin esiintyy tekstissä itsenäisesti omalla rivillään, on senkin persialainen vastine helppo löytää. – Mutta samalla tarkkaavainen lukija tekee oudon löydön, joka liittyy seuraavaan runokatkelmaan.

– – – – –

 
me riitelemme, sinikosini, ja puhe käy yli pimeän
metsän kohti välähtävää aukkoa,

            

                                                                       kyyhkyslakka, ei missään

 

helle. Liinavaatteesta nouset kyljellesi, kesken
un nun silmät raolleen kallistuneet narsissit minuun, leyhytät
peittoa ihosi yllä, häädät kosteutta ja röyhkeyttä kehostasi
                                                                                                              y
                                                                                 tuntemattomuuteen
 

– Mari Koski, Sch (Poesia, 2011), s. 15.

– – – – –

Katkelma on mielenkiintoinen suomenkielistä ja persiankielistä tekstiä vertailtaessa, sillä kun riville jää vain yksi kirjain (y), on helppo katsoa, miten kyseinen kohta, y / tuntemattomuuteen, on käännetty:

و

ابهام

Kirjainmerkki و on kuitenkin juuri sama merkki, joka toisaalla käännöksessä on ja-sanan persiankielisenä vastineena.  Persialaisissa aakkosissa se ei vastaa eurooppalaisen merkistön y-kirjainta vaan v:tä (vertailin näiden sivujen aakkostosta, vaikutti luotettavalta lähteeltä). 

– – – – –

Voi olla, että tuo persialainen v on äänteellisesti suomalaista y:tä lähempänä, mutta silti ratkaisu on kääntäjältä erikoinen. Persiankielinen lukija siis todennäköisesti lukee kohdan ja / tuntemattomuuteen. Saattaa tuntua saivartelulta, mutta tekstiyhteydessään y on merkityksellinen. Vain muutama rivi aiemmin on viitattu trigonometriaan: me riitelemme, sinikosini, ja puhe käy yli pimeän. Trigonometriset funktiot piirtyvät koordinaatistoon käyriksi, joista voi laskea leikkauspisteitä ja nollakohtia. Ylös ja alas poukkoileva käyrä on osuva riitaisan parisuhteen kuvauksessa. Runon luennassa y viitanneekin mahdollisesti y-akseliin, joka kohoaa ylöspäin määrittelemättömään korkeuteen. Ja koska Sch jo nimensä perusteella suuntaa katseensa tähtiin, ei ylhäälle kipuavaa loputonta tuntemattomuutta sovi jättää pois tulkinnasta.

Ja on myös vaihtoehtoinen näkökulma y-kirjaimeen: ehkä tässä korostetaankin miehisen sukupuolen tuntemattomuutta, y-kromosomia!

Voi tietysti olla vain omaa ylitulkintaani, mutta esimerkki on hyvä kuvaamaan kääntämisen vaikeutta: onko kääntäjällä oikeutta tulkita tekstiä valmiiksi? Ja toisaalta: pitäisikö hänen tulkita? Jos kääntäjä haluaisi korostaa esimerkiksi y-akselin näkökulmaa, hän ei olisi korvannut kirjainta y persiankielisellä merkillä. Matematiikan kieli on kansainvälistä, ja merkistö koostuu pääsääntöisesti latinalaisista ja kreikkalaisista kirjainmerkeistä. Esimerkiksi Wikipedian matematiikka-aiheisilla sivuilla x ja y ovat nimenomaan x ja y myös persiankielisissä artikkeleissa.

– – – – –

Hauskana yksityiskohtana mainittakoon, että Mohsen Emadi on tehnyt käännöksiä myös espanjasta. Ja espanjaksihan ja on pelkkä y … Olisiko kääntäjä lipsahtanut epähuomiossa väärään kieleen? – Tuskin sentään, kyse on kuitenkin kielen ammattilaisesta.

Todennäköisempi vaihtoehto on se, että ratkaisu on täysin harkittu ja tietoinen. Onhan oletuksenmukaista, että joku pedantti runouden ystävä lukee persiankielisen käännöksen hyvin huolellisesti, vaikka ei siitä mitään ymmärrä. Hieno ele jättää hänelle löydettäväksi jonkinlainen palkinto, jota voi sitten rauhassa pähkäillä. Mari Kosken kokoelmasta avautuu koko ajan uusia hämmentäviä tasoja ja yksityiskohtia  – ja se tekee runokokemuksesta elävää.  

– – – – –

 
Runoudesta –
mutta mitä sitten on runous?
Monenlaista hataraa vastausta
kysymykseen on jo tarjottu.
Mutta minä en tiedä enkä tiedä ja otan siitä tukea
kuin pelastavasta kaiteesta.

– Wislawa Szymborska: Jotkut pitävät runoudesta, 3. säkeistö. (suom. Jussi Rosti. Ihmisiä sillalla, WSOY, 1998)
 

– – – – –

Ehkä joku mahdollinen lukija jaksoi kahlata tämän postauksen loppuun saakka. Itse olen siihen lopen uupunut enkä jaksa kirjoittaa enempää, vaikka paljon jäi sanomatta. Mutta ensi kerralla uusin voimin, silloin tarkastellaan niinkin jännittäviä asioita kuin Mari Kosken kokoelman persiankielisiä alaviitteitä ja pohditaan fragmentin käsitettä.

Sitä odotellessaan lukija voi käydä tutustumassa suomalaiseen 2000-luvun kokeelliseen runouteen Vastakaanon-verkkosivustolla. Erityisesti suosittelen kuuntelemaan esimerkkejä äänirunoudesta. Lyhyitä mutta vaikuttavia pätkiä. Ja on joukossa hauskuuttakin.

Tästä runojännärin seuraavaan osaan: Mari Koski: Sch (4/5)

Read Full Post »

Mari Koski: Sch (2/5)

Runojännärin edellisen jakson tähtihetket:

• Paljastui, että Mari Kosken runokokoelman nimi Sch on lyhenne Julius Scheinerin mukaan nimetystä tähtivalokuvauksen mittayksiköstä (scheinergrade). Dramaattinen käänne, sillä moni ehkä ajatteli kirjainyhdistelmän viittaavan skitsofreniaan (schizophrenia) ja sen diagnostiikkaa kehittäneeseen kuuluisaan saksalaiseen psykiatriin Kurt Schneideriin.
• Lumoojan päätoimittaja Marissa Janhunen kertoi olleensa aikoinaan tyhmä (runouden suhteen). Ei hullumpaa retoriikkaa. Antiikin ajoista saakka erityisen viisaana on pidetty avoimesti oman tietämättömyytensä tunnustanutta Sokratesta. Ei pidä luulotella ymmärtävänsä sellaista, mitä ei ymmärrä. Ei varsinkaan runoutta, jota ei edes voi ymmärtää sanan varsinaisessa merkityksessä.
• Tähtiharrastaja Ville Koistinen katseli yötaivasta sivusilmällä. Hyvä vinkki myös runojen lukemiseen: sivupolut ovat hedelmällisiä. Ainakin niiden seuraaminen on kiinnostavampaa kuin runokielen keinojen nimeäminen. Planisfääri sopii Mari Kosken kokoelman seuralaiseksi paremmin kuin Yrjö  Hosiaisluoman Kirjallisuuden sanakirja.
• Lopuksi siteerattiin Kosken runoa ja kerrottiin siinä mainitusta Hevosenpääsumusta. Sumun keskellä piilottelee valtavalta shakkinappulalta näyttävä hevonen. Runossa kyseinen otus viittaa muinaisen Troijan sodan ratkaisseeseen strategiseen siirtoon: Troijan hevoseen.

 Ja sitten onkin aika siirtää puheenvuoro Mari Koskelle. 

– – – – –

Älkää luottako hevoseen. Laokoon, pitäkää maa puhtaana. Orion Straw-
berry Chewing. Please keep our earth clean. Hevosenpääsumu 1C434.
Pimeässä sumussa hiipii kohti muuria. Hopeisessa kääreessä haluaa
suudella. Sinä olet jättiläismolekyylipilvi, minä olen globuli. Silikaatti
pölyä! Helmikuulin. Maaliskuisin. Nousee meren pölyn ja kaasun jät-
tiläinen, merihevosten vetämissä vaunuissa Poseidon. Käärmesumu,
B72, etäisyys 500 valovuotta. Käärmeineen ja atraimineen Trident 1
(C4) UGM-93A syöttää juottaa surmaa. Laokoon kuolema. Joutsenen
repeämä, etäisyys 2400, pituus 2500 valovuotta. Equo ne credite, Teucri.
Pimeässä sumussa hevonen. Hopeisessa kääreessä Orion.

– Mari Koski, Sch (Poesia, 2011), s. 49.

– – – – –

Tähtitaivaalta helposti paikannettava Joutsen näkyy syysöinä, mutta Orion nousee kunnolla horisontin yläpuolelle vasta joulukuussa. Sumuja ja Neptunusta ei kannata paljain silmin tähyillä. Mari Kosken runokaukoputki paljastaa nekin, sillä runossa on kyse troijalaisen papin Laokoonin kuolemasta. Siinä tarinassa hevonen, käärmeet ja Poseidon (sama kuin Neptunus) ovat läsnä kukin omalla tavallaan.

Antiikin tarussa kerrotaan, kuinka kreikkalaiset käytyään kymmenen vuotta sotaa Troijaa vastaan kehittelivät juonen: he rakensivat valtavan puuhevospatsaan, jättivät sen Troijan kaupungin lähistölle ja lähtivät itse muka kotiin. Todellisuudessa kreikkalaisten laivasto jäi väijymään rannikon tuntumaan ja puuhevosen vatsaan piiloutui Odysseus iskuryhmineen.

Poseidonin pappina Laokoonilla oli sananvaltaa, ja hän kehotti kaupunkilaisia polttamaan rakennelman. Kreikkalaisten lahjoihin ei hänen mielestään ollut luottamista. Vakuudeksi hän itse iski keihään puuhevosen kylkeen. Mutta Laokoonin neuvoa ei kuunneltu, sillä merestä nousi rantaan kaksi käärmettä, jotka tappoivat Laokoonin ja hänen kaksi poikaansa. Kuvaus Laokoonin kuolemasta löytyy Vergiliuksen eepoksesta Aeneis.

– – – – –

Kun isä keihäineen luo rientäen tuo apuaan, niin
käärmeet kiertävät myös hänen päälleen lonkerot tiukkaan,
kaksi ne kertaa vyölle ja kahtena lenkkinä kaulaan
kietovat suomuiset selät, pystynä pää sekä niska.
Laokoon ojentaa kädet, riuhtoo solmuja auki,
päässään visvaiset kyyn myrkkyä tihkuvat nauhat,
nostaa kiskoessaan päin tähtiä karmeat huudot,
mylvien niin kuin härkä, kun alttarin luota se karkaa
puistaen niskastaan pois harhaan isketyn kirveen.

– suom. Alpo Rönty. Loki-kirjat, 2000.

– – – – –

Troijalaiset ajattelivat, että Laokoon oli häpäissyt jumalankuvan (jollaisena he hevosta pitivät) ja saanut siksi rangaistuksen. Jumalia lepytelläkseen he raahasivat hevosen kaupunkiinsa. Ansa laukesi: puuhevosen vatsassa piilotelleiden soturien tarvitsi enää odottaa vain yön pimeyttä.

Vergiliuksen tulkinnassa tapahtuneesta juuri Laokoonin  mylvintä on oleellinen yksityiskohta. Taidehistoriaa hieman tuntevat ovat luultavasti joskus nähneet kuvan eräästä antiikin kuuluisasta veistoksesta, joka mainitaan myös Kosken runokokoelmassa: kauneus ryöstetään; Laokoon-ryhmä; Ratsastajapatsas sumussa.

Laokoon-ryhmä (kuva veistoksesta esim. Wikipedia-sivustolla) on 1500-luvulla raunioista esiin kaivettu antiikin veistos, jossa kuvataan dramaattisesti isän ja kahden pojan toivotonta kamppailua käärmeitä vastaan. Mutta toisin kuin Vergiliuksen kertomuksessa, veistoksen Laokoon ei huuda. Korkeintaan hänen hieman avoimesta suustaan pääsee pieni pihaus. Tai sihaus: sch …

– – – – –

Hänen tuskansa näkyy jokaisesta lihaksesta ja jokaisesta ruumiin jänteestä, ja sen voi melkein itsekin tuntea vain katsomalla hänen kouristuksenomaisesti kuristunutta vatsaansa, puhumattakaan hänen kasvoistaan tai muista ruumiinosista. Tätä tuskaa eivät ilmennä raivoisat ilmeet eivätkä eleet. Laokoon ei huuda kauheasti niin kuin Vergiliuksen runossa. Hänen suunsa on sillä tavalla auki, ettei se sitä salli. Enintään se voi päästää ahdistuneen ja tukahtuneen huokaisun, kuten Sadoleto sanoo. Ruumiillinen kärsimys ja sielun suuruus jakautuvat tasaisesti koko ruumiiseen ja tuntuvat pitävän sitä tasapainossa. Laokoon kärsii, mutta hän kärsii kuin Sofokleen Filoktetes: hänen koettelemuksensa koskettavat sydäntämme, mutta me haluaisimme pystyä kestämään tuskaa tämän ylvään miehen tavoin.

 – Johann Joachim Winckelmann (1717– 1768). Sitaatti Umberto Econ teoksesta Kauneuden historia, suom. Pekka Tuomisto, WSOY, 2008. 

– – – – –

Laokoon-ryhmän estetiikasta syntyi merkittävä kiista 1700-luvulla. Saksalaisen taidehistorioitsijan Winckelmanin mielestä veistos henki Laokoonin stoalaista uljautta kohdata kärsimys: hän pysyy vaiti tuskaisenakin. Toinen taidehistorioitsija, Gotthold Ephraim Lessing (1729– 1781), oli eri mieltä. Lessingin mielestä Laokoonin suun sulkee kuvanveistäjä tavoitellessaan kauneutta, ei sankaruuden tähden. Irvokkaasti karjuva Laokoon saattaisi herättää katsojassa (Lessingin mukaan) lähinnä inhoa – mutta runon lukija pystyy suhteuttamaan vastaavan kohtauksen runoelman kokonaisuuteen.

Laokoon-ryhmän analyysissaan Lessing myös selvittää runouden ja kuvataiteen eroa. Vertaillessaan Vergiliuksen kuvausta Laokoonin kuolemasta veistoksen tulkintaan Lessing toteaa, että kirjallisuudessa olennaista on ajan kuvaus (tapahtumat) ja kuvataiteessa taas tärkein elementti on tila. Toki kuvataiteessa voidaan valita kuvattava aihe ja hetki siten, että se viittaa sekä menneeseen että tulevaan. Hyvä esimerkki on Laokoon-ryhmä: ainakin jos tuntee teoksen kuvaaman tarinan. (Lessingin näkemyksiin voi tutustua esimerkiksi Kai Mikkosen teoksessa Kuva ja sana: kuvan ja sanan vuorovaikutus kirjallisuudessa, kuvataiteessa ja ikonoteksteissä. Gaudeamus, 2005.)

Lessingin tilaan ja aikaan liittyvä  jaottelu oli pitkään suosittu kirjallisuuden ja taiteen eroista puhuttaessa. Mutta mikään yleispätevä se ei tietenkään ole, varsinkaan nykyrunoudessa, jossa tilallinen ulottuvuus korostuu jo lukemisenkin tasolla: sanojen lisäksi merkityksellistä on tyhjä tila niiden ympärillä. 

– – – – –

              

        Tähän poljentoa.

 

                                                        HOMEROS.

                                             Napolin kansallismuseossa oleva antiikkinen

ihannekuva.

 

Tähän ta-taaria, nuolia  -> -> -> -> -> ->                               nyt kaatui 6

 

– Mari Koski, Sch (Poesia, 2011), s. 49.

– – – – –

Nuolet (pahoittelen: en onnistu näillä näppäimillä saamaan aikaiseksi aivan samanlaisia kuin alkuperäisessä runossa ja muutenkin ”välit” muuttuvat hieman) lentävät rivin poikki ja osuvat maaliinsa. Kuusi kaatuu. Samalla ammutaan alas antiikin ihannekuva Homeros heksametreineen. Heksametri on antiikin kirjallisuudessa käytetty runomitta, jolla kirjoitettiin esimerkiksi Ilias ja Odysseia sekä Vergiliuksen Aeneis – aiemmin tekstissä esitetty katkelma Vergiliuksen eepoksesta on riimitelty heksametriin. Sitä kutsutaan myös kuusimitaksi. Kosken nuolien osoite ei jätä epäselvyyttä: nyt kaatui 6.

Vaikka edellisessä esimerkissä teksti ja sen merkitys ovat vahvasti sidoksissa fyysiseen tilaan (nuolet lentävät paperilla), versoo se myös monenlaista ajallista ulottuvuutta. Kosken kokoelmassa on kuitenkin sellaisiakin runoja, joissa aikaa on hyvin hankala tavoittaa.  Syynä on esimerkiksi se, että monissa runoissa ei ole sellaista puhujaa (tai puhujia), johon voisi suhteuttaa mennyttä, nykyhetkeä, tulevaa. On vain irrallisia sanoja, lauseita.

– – – – –

Joskus kauan sitten juttelin yhden naisen kanssa, joka sanoi, että hänellä on välillä sellainen olo, ettei tiedä onko olohuoneessa vai keittiössä vai parvekkeella. Tuntuu siltä, että näitten runojen säkeet käyvät ääneen tämänsävyistä keskustelua, josta saa kyllä otteita, mutta niin monta, että kädet ja jalatkin loppuvat kesken.

– Ketjukolaaja (nimim.), kommentti runojännärin edelliseen osaan.

– – – – –

Nimimerkki Ketjukolaajan kommentti on osuva ja tunnistettava. Ehkä kokoelman nimen tulkitseminen viittaukseksi skitsofreniaan ei sittenkään ole täysin perusteetonta. Se, suhtautuuko itse Ketjukolaajan kuvailemaan lukukokemukseen negatiivisesti vai positiivisesti, onkin jo aivan toinen kysymys.

Joka tapauksessa Mari Kosken Sch pakottaa lukijan pohtimaan omaa runokäsitystään. Homeroksen heksametrit on ammuttu modernissa lyriikassa alas jo ajat sitten, joten Kosken runossa nuolien kärjet kohdistuvat yleisemmin runoperinteen ihannekuviin. Ja tuskin on sattumaa, että niin tapahtuu runossa, joka on jonkinlainen intro Laokoon-aiheiselle runolle.

1900-luvun merkittävä taideteoreetikko Clement Greenberg kirjoitti vuonna 1940 esseen nimeltä Towards a Newer Laocoon (Kohti uudempaa Laocoonia), jossa hän jatkaa Lessingin luomaa perinnettä eri taiteenlajien välisten suhteiden tarkastelussa. Greenberg on erityisen kiinnostunut avantgardesta ja sen muodoista eri taiteissa. Tätä aihetta hän käsittelee useissa esseissä, joista joitakin on myös suomennettu.

Greenbergin mukaan avantgarde taiteissa on sanoutumista irti helpoista todellisuuden jäljittelyn muodoista. Jos taiteilija haluaa painiskella taiteen ydinkysymysten äärellä, hänen on kapinoitava sellaista traditiota vastaan, jossa luodaan maailmaa ja omista kokemusta jäljitteleviä kuvia. On keskityttävä siihen, mikä on olennaista juuri omassa taiteenlajissa. Kuvataiteessa tämä johtaa abstrakteihin maalauksiin, joissa maalauksen pinta, värit ja muodot ovat oleellisempia kuin niiden suhde ympäröivään todellisuuteen.  – Mm. esseessään Avantgarde ja kitsch Greenberg pohdiskelee myös ”abstraktin” runouden mahdollisuutta.

– – – – –

Rimbaudin, Mallarmén, Valéryn, Éluardin, Poundin, Hart Cranen, Stevensin ja jopa Rilkenkin kaltaisten runoilijoiden huomio näyttää runoudeksi muunnettavan kokemuksen sijasta keskittyneen itse runouden luomisponnistukseen ja runollistamisen ”hetkiin”. Tietysti heidän teoksillaan on muitakin tavoitteita, sillä runouden on käsiteltävä sanoja, ja sanat pakostakin kommunikoivat, välittävät jotakin. Jotkut runoilijat, esimerkiksi Mallarmé ja Valéry, puhumattakaan niistä, jotka ovat yrittäneet sepittää puhdasta äännerunoutta – ovat tässä suhteessa muita radikaalimpia. Jos runouden rajaaminen omaksi maailmakseen olisi helpompaa, moderni runous olisi vielä paljon nykyistä ”puhtaampaa” ja ”abstraktimpaa”.

 – Clement Greenberg: Avantgarde ja kitsch. (suom. Leevi Lehto, teoksessa Modernin ulottuvuuksia, Taide, 1989) 

– – – – –

Kuten Greenberg toteaa, on vaikeaa luoda sellaista runoutta, joka ei tarkoita mitään. Kuvataiteessa tavoite toteutuu helpommin. Siitä todistuksena on abstraktin taiteen jo melko pitkä perinne. Runoudessa liika ehdottomuus ulkopuolisista merkityksistä vapaan puhtaan runouden tavoittelussa myös helposti tuhoaa lopputuloksen: siinä missä musta neliö säilyttää mustuutensa (vaikka ei mitenkään jäljittelisi todellisuutta) ja on yksinkertaisenakin visuaalisesti vaikuttava, elämyksellinen, ei täysin merkityksettömistä sananpalasista koostuva teksti kovin helposti vakuuta lukijaansa.

Niinpä kokeilevia tekstejä kirjoittavat runoilijat eivät tyystin hukkaa runojen merkityssuhteita ympäröivään maailmaan. Runojen muotoa ja kielen kielimäisyyttä kuitenkin korostetaan  – väline tehdään näkyväksi. Tuore esimerkki tästä on Harry Salmenniemen runokokoelman nimi: Runojä (Otava, 2011). Salmenniemi julistaa siis kirjoittavansa runojä, ei runoja. Sanan merkitys säilyy, mutta samalla se viittaa omaan kielellisyyteensä, tavallaan palauttaa osan merkityksestä itseensä. 

– – – – –

Tekstipinnan kursivointeina, lihavointeina ja aukkokohtina ilmenevät materiaaliset sairaudet nivoutuvat saumattomasti runojen käsittelemän todellisuuden ilmiöihin järkyttävine oireineen. Runokielen tautisuus konkretisoituu paitsi visuaalisina poikkeamina, myös sisällön yskähtelynä.

 – Miikka Laihinen: Sairaan todellisuuden sairaita säkeitä (Turun Sanomat, 6.9.2011)

– – – – –

Laihinen vertaa kritiikissään Salmenniemen tekstien ominaispiirteitä sairauden oireisiin. Vertaus on hyvä, sillä juuri sairaushan saa meidät itsekin huomaamaan jonkin sellaisen asian, joka muuten on meille täysin yhdentekevä, arkipäiväinen itsestäänselvyys. Olkanivelen olemassolon ja merkityksen huomaa vasta, kun se kipeytyy. Oman kehon jokapäiväisestä insuliinintuotannosta tulee itselle merkityksellistä, jos sairastuu sokertitautiin. Ja harvapa on tietoinen umpisuolenlisäkkeestään – ennen kuin se eräänä päivänä tulehtuu.

Mari Kosken Sch ei sairastele samalla tavalla, mutta omaleimaisia tapoja siinäkin haetaan kielen välineluonteen näkyväksi tekemisessä. Jotta mahdollinen lukija ei kuitenkaan aivan pitkästyisi, jatkan aiheesta runojännärin kolmannessa osassa, jossa esimerkiksi pohditaan, voiko persiaa täysin osaamaton lukija kritisoida suomenkielisestä runosta tehtyä persiankielistä käännöstä …

– – – – –

Malttamattomasti seuraavaa osaa odottelevalle lukijalle vinkkaan tällä kertaa videorunoja, joissa parhaimmillaan luodaan juuri sellaista sanataidetta, joka muistuttaa enemmän abstraktia maalausta kuin runoa. Itse olen ihastunut esimerkiksi näihin Nico Vassilakisin runovideoihin, joissa kirjainhahmot näkyvät usein vain viitteellisesti – mutta silti syntyy tunne, että kyse on sanoista, tai ainakin kielestä. Nocturno.org-sivustolta löytyy muitakin videorunoja. 

Ja edelleen kannattaa tietysti käydä Poesian sivuilla lukemassa Mari Kosken kokoelmaa Sch. Jos on innostunut tekstien lähiluvusta, voi lukea vertaillen nimirunon Sch ja siitä tehdyn käännöksen: minkä kohdan itse kääntäisit eri tavalla? (huom. persian kielen taito ei ole välttämätöntä)

Tästä voit siirtyä runojännärin seuraavaan osaan: Mari Koski: Sch (3/5)

Read Full Post »

Mari Koski: Sch (1/5)

Olen huono sanomaan mitään runoudesta. Jotkut ihmiset syntyvät runoutta varten, minä en kuulu heihin. Kuulun niihin, jotka tarttuvat Yrjö Hosiaisluoman Kirjallisuuden sanakirjaan aina, kun puhe luistaa proosasta lyriikkaan. Se on kuin Mari Kosken upea Sch: täyttä hepreaa, (tai tässä tapauksessa persiaa). Käytin pitkään puolustuksenani vanhaa kliseetä: sitä on mahdotonta ymmärtää. Se on iso ja musta ja imee kaiken elämän ympäriltään. Kun totuus taisi olla vain se, että minä olin tyhmä. Lyriikan portit aukesivat vasta kun törmäsin Apollinairen visuaalisiin runoihin kokoelmassa Calligrammes…

– Marissa Janhunen: katkelma Lumoojan pääkirjoituksesta Kuka pelkää runoa? (Lumooja 3/2011)

– – – – –

Runosokeus on ongelma intohimoisillekin kirjallisuudenharrastajille. Eino Leinon helkyttelyssä vielä pysyy mukana suurin osa, samoin Edith Södergranin ja Kaarlo Sarkian avatessa sielunsa tuntoja tai Tommy Tabermannin säkeiden läiskyessä iho ihoa vasten. Mutta kun kirjoittajat todella haastavat runokielen rajoja, moni lukija uupuu ja sulkee teoksen tympääntyneenä. 2000-luvun nuoren polven kirjoittajien runokokoelmien kohdalla näin käy valitettavan usein, valitettavan usealle lukijalle.

Lumoojan pääkirjoituksessa nousee esille vanha klisee: runoutta on mahdoton ymmärtää. Väite pitää paikkansa – ainakin jos lukijan ideaalina on saada selkoa tekstin sisältämästä ajatuksesta juuri sellaisena, kuin kirjoittaja alun perin sen tarkoitti. Toisaalta voi perustellusti kysyä: milloin me muka koskaan ymmärrämme täydellisesti, mitä joku sanoillaan tarkoittaa?

– – – – –

Runoutta voi kyllä ymmärtää, mutta sen ymmärtäminen ei ole aina – eikä mielestäni edes usein – viestin ymmärtämistä.

Toisinaan runoutta voi ymmärtää samoin kuin tanssia voi ymmärtää, eikä tässä uusi tai vanha, kokeellinen tai kokeilematon runous eroa mitenkään erityisellä tavalla: Miten ymmärtää piruetti? Miten ymmärtää riimi?

 – Henriikka Tavi: Miten ymmärtää riimi? (Kiiltomato, pääkirjoitus 2.11.2010)

– – – – –

Oman ymmärtämättömyyden myöntäminen (alkuperäisen viestin suhteen) on ensimmäinen askel runosokeudesta eroon pääsemisessä. Ei runoa tarvitsekaan ymmärtää, ei ainakaan samassa mielessä kuin romaania, jonka lukemisessa juonenkäänteiden ja henkilösuhteiden tajuaminen on kokonaisuuden kannalta välttämätöntä. Kun ei aseta omalle runosuhteelle liian kovia vaatimuksia, antaa sille samalla mahdollisuuden.

Ja Hosiaisluoman Kirjallisuuden sanakirja kannattaa jättää kirjahyllyyn pölyttymään. Runous on herkkä laji: akateeminen runokielen keinojen nimeäminen voi vaikuttaa runosuhteeseen yhtä tuhoisasti kuin alituinen psykologisointi parisuhteessa. Toki joku voi sellaisestakin löytää runohuvinsa, mutta välttämätöntä termien ja teorioiden kanssa puuhastelu ei ole. Paitsi runoilijoiden, kriitikoiden, kustannustoimittajien, kirjallisuudentutkijoiden ja lyriikan hardcore-harrastajien keskinäisissä mittelöissä, loputtomassa runopuheessa, joka kieltämättä on kukkeimmillaan lähes runoutta sekin.

– – – – –

Kun avaan Mari Kosken esikoisrunokokoelman Sch (Poesia, 2011), lausun ääneen: ”Minun nimeni on Penjami Lehto, ja minä en ymmärrä lyriikkaa.” Sen sanottuani alan huojentunein mielin lukea.

– – – – –

Lukukokemuksena Sch on haasteellinen. Sanat ja säkeet sijoittuvat sivuille paikoitellen niin vapaamuotoisesti, että on välillä mahdoton sanoa, mitkä niistä liittyvät yhteen ja mitkä ei. Tällainen avoimuus mahdollistaa monenlaisia lukutapoja, mutta samalla se saa aikaan voimattomuutta: uhkaksi muodostuu eräänlainen tekstuaalinen torikammo. Perinteisemmän runon ystävä saattaa jähmettyä paikoilleen huomatessaan, että runouden solisevat suihkulähteet ja varjoisat lehmuskujat puistonpenkkeineen puuttuvat.  Kosken Sch vaatiikin kulkijalta/lukijalta rohkeutta, ennakkoluulotonta mieltä.    

Jos kuitenkin haluaa löytää mysteeriltä vaikuttavasta runokokoelmasta edes joitakin merkityksiä, kannattaa seurata  tähtiharrastajan vinkkiä: kun kohde erottuu himmeästi, älä katso siihen suoraan, vaan hieman sivuun. 

– – – – –

Kohteen ollessa himmeä ja sumumainen, ei se välttämättä pistä silmään, vaan saattaa pienen tuijottamisen jälkeen ilmestyä heikkona näkökenttään. Jos paikalla ei näy mitään, ei siis välttämättä kannata olettaa, että paikka on väärä, vaan kohde ei välttämättä heti erotu (tai kohde on liian himmeä näkyäkseen juuri sinä yönä tai sillä havaintolaitteella). Hyvä ja joskus välttämätönkin keino on sivusilmällä katsominen; monet kaasusumut ja galaksit saattavat jopa kadota katsoessa niitä suoraan. Tämä johtuu siitä, että silmässä hiukan sivulla olevat tappisolut havaitsevat paremmin heikkoa valoa. Itse katson kohteita automaattisesti sivusilmällä, jopa kirkkaita planeettojakin.

– Tähtiharrastaja Ville Koistisen nettisivuilta: Kohteiden havaitseminen.

– – – – –

Myös ”runosilmä” toimii usein samalla periaatteella: kun antaa oman mielensä temmeltää runojen sivupoluilla, saattaa lopulta aueta mielenkiintoisia näkymiä itse kokonaisuuteenkin, ehkä jopa sen ytimeen.

Mari Kosken runokokoelmassa huomionarvoinen polku löytyy kokoelman nimestä Sch. Monitulkintaisen termin selitystä on perusteltua hakea tähtivalokuvauksen historiasta 1800-luvulta. Tähtivalokuvauksen uranuurtajiin kuulunut Julius Scheiner (1858–1913) kehitti valokuvaamisen lisäksi kuvauslaitteistoja ja erityisesti laattoja, joille kuvat valotettiin. Hänellä oli oma standardinsa valokuvauslaatan emulsion valottumisnopeuksille: scheinergrade. Ja mikäpä muukaan sen lyhenne olisi ollut kuin sch. Kokoelman runoista muutama tähyää tähtitaivaalle, joten yhteys ei siis ole täysin mielivaltaisesti keksitty.

– – – – –

Kirkas alue ylhäällä vasemmalla reunalla on nuori tähti vielä upotettu
sen taimitarhan kaasua ja pölyä. Mutta säteily tämä kuuma tähti hei-
kentää tähti lastentarha. Alkuun sumu myös on veistetty säteilyn mas-
siivinen tähti sijaitsee ulos Hubblen näkökenttään. Vain sattumalta ei
sumu noin muistuttavat pää hevonen. Sen epätavallinen muoto havait-
tiin ensimmäisen kerran valokuvaus-levy 1800-luvun lopulla. Sijaitse-
vat tähdistössä Orion, Horsehead on serkku kuuluisa pilarin pölyn ja
kaasun tunnettu Kotkasumu. Sekä torni-like nebula ovat kelauskelvot-
tomat nuorten tähteä.

– Mari Koski, Sch (Poesia, 2011), s. 38.

– – – – –

Kuva tähtitaivaasta tallentuu häilyvänä. Kielestä tulee mieleen Google-kääntäjällä tehdyt suomennokset, joissa alkuperäinen sisältö erottuu oudosti nyrjähtäneenä. Mutta vaikka Kosken kokoelmasta löytyykin selvä esimerkki hakukonerunoudesta (maasalamasta kertova runo, jossa on hyödynnetty Wikipediassa olevaa artikkelia, s. 54), käännöskonemaisuus tuskin on tässä runossa oleellista.

Taivaalla näkyvää kohdetta kuvataan kuin valokuvauslevyä käyttäen. Runoon tarttuu sirpaleista informaatiota, eikä edes kovin paljon, sillä valotusaika on lyhyt ja nähtävästi valokuvauslevyn emulsio on muokattu scheinergrade-arvoltaan hitaaksi. Koska kyse on runollisesta kaukoputkesta eikä mistään Hubblen kaltaisesta huipputeknisestä laitteesta, kohdetta ei kuvata suoraan tähtitaivaalta, vaan suunnataan huomio kirjoista, Internetistä ja tietokannoista löytyvään dataan.

Lopputulos on erikoinen, hämmentäväkin. Menetelmän ansiot alkavat paljastua lukijalle viimeistään silloin, kun tarkastellaan muitakin Kosken kokoelman tähtirunoja. Kosken kehittelemän lyyrisen valokuvauslevyn emulsio on erityisen herkkä mytologisille viittauksille, ja hälyn keskeltä nousee esiin uusi, myyttien kautta taiteen teorioihin johdatteleva sivupolku lukijan kuljettavaksi.

– – – – –

Mutta koska tämänkertainen postaukseni on genreltään eräänlainen jatkojännäri, astelemme tuolle polulle vasta seuraavassa osassa. Sitä odotellessaan mahdollinen lukija voi käydä tutustumassa Mari Kosken kokoelmaan Poesian nettisivuilla. Runot on luettavissa PDF-muodossa.

Kiireisemmille lukijoille tarjoan vaihtoehdoksi paria valokuvaa. Kosken runossa mainitaan Hevosenpääsumu (Horsehead), jota yleisesti pidetään yhtenä tähtitaivaan kauneimmista kohteista. Se ei näy paljaalla silmällä eikä sumun keskellä piilottelevaa hevosenpäistä hahmoa erota tavallisella kaukoputkellakaan. Mutta valokuva paljastaa ihmissilmälle näkymättömän, runollinen kaukoputki vielä enemmän. Jos haluaa tietää, miltä tämä taivaallinen ilmestys näyttää, voi vilkaista tähtiharrastajien kuvia esimerkiksi tämän Googlen kuvahaun johdattelemana.

En tiedä, kuinka paljon kuvien värejä yms. on säädelty, mutta tärkeintä lienee havaita, että siellä sumun keskellä todellakin lymyilee Hevonen.

Tästä voit siirtyä runojännärin seuraavaan osaan: Mari Koski: Sch (2/5)

Read Full Post »