Muutama päivä ennen kaatumistani luin Markku Envallin esseen Toinen jalka maassa (2012, WSOY). Se on julkaistu samannimisessä kokoelmassa. Nyt tartuin kirjaan uudelleen: konkreettisesti toinen jalka tavallistakin jykevämmin maassa, toinen kohotettuna sen verran ettei paino rasita turvonnutta polvea.
Kuten niin moni tänä talvena, minäkin liukastuin. Pihan ainossa jäisessä kohdassa. Onneksi päivystyksessä otetuissa röntgenkuvissa ei paljastunut murtumia. Kivulias polvi muistuttaa silti viikon tai parinkin ajan pystyasennossa etenemisen riskeistä.
Envall punoo kävelemisen perusmääritelmän laajemmaksi ihmisen olemusta koskevaksi vertauskuvaksi:
Kävelijällä on määritelmän mukaan joka hetki toinen jalka maassa, toinen ilmassa. Tästä voi arvata, että kävelijä on ihmisen mentaalinenkin malli: puoliksi realisti, puoliksi idealisti.
Kaatumisesta kirjoittaja ei puhu mitään – ainoastaan kävelemisestä. Voisi kuvitella, että ihminen sortuu elämässään liikaan idealismiin, ei vakaaseen realismiin. Kaaduttaessa kuitenkin pettää juuri tukijalka, ei se mikä on muutenkin jo ilmassa. – Tai itse asiassa kaikki tapahtuu niin nopeasti, että uhrin on mahdoton jälkeenpäin muistaa mikä jalka oli missäkin vaiheessa.
Kun tänään näin naapurin koiran kipittävän saman liukkaan kohdan yli vaivattomasti, tajusin Envallin näkökulman puutteellisuuden. Ei minun kaatumiseni johtunut siitä, että yksi jalka oli maanpinnan yläpuolella. Liukastuin, koska KAKSI raajaa neljästäni heiluivat metrin korkealla ilmassa.
Kädet ne ihmisen idealistista puolta edustavat, ei muutama sentti maankamaralta kohonnut kantapää. Jos olisin kulkenut neljällä jalalla kuten muutkin nisäkkäät, tuskin olisin menettänyt tilanteessa tasapainoani. Ja vaikka jostain syystä niin kävisikin sille naapurin koiralle, kykenisi se kolmijalkaisenakin etenemään kohtuullista vauhtia verrattuna minuun, joka nilkutan yhden jalan varassa toista perässä raahaten.
* * *
Koira kävelee eläimellisesti, ihminen muista nelijalkaisista poiketen inhimillisesti – toki monet apinat myös nousevat ajoittain pystyasentoon, mutta vain hetkeksi. Esseessään Envall huomauttaa, että on olemassa myös jumalallista kävelyä:
Paratiisissa käveli muitakin kuin ihmisiä: ”Kun iltapäivä viileni, he kuulivat Jumalan kävelevän puutarhassa” (I Moos 3:8).
Ainakin minun mielikuvissani omenaa haukanneet Aatami ja Eeva luikkivat piiloon pensaikkoon kuin apinat, kaikkia raajojaan apuna käyttäen. – Mutta miten Jumala kävelee?
Envall ei asiaa pohdi, vaikka filosofis-teologisessa mielessä kysymys on jossain määrin kiinnostava. Todennäköisesti joku keskiaikainen teologi on omistanut aiheen mietiskelyyn useammankin vuoden elämästään.
On vaikeaa kuvitella Jumalaa ottamassa askelta. Kaikkivaltiaalle ja kaikkitietävälle olennolle sellainen tuntuu absurdilta teolta. Miksi Jumala siirtäisi jalkansa paikkaan, jossa tietää sen jo olevan? – Jumala tuskin kävelee puutarhassa itsensä takia – hän tekee sen luodakseen itsestään inhimillisen vaikutelman, jotta ei säikyttäisi omia luomuksiaan. Siksi hän myös pitää kävellessään ääntä – kenties rymistelee pensaikossa, kenties viheltelee kulkiessaan – jotta Aatami ja Eeva tietäisivät hänen olevan kohta tulossa.
Joka tapauksessa Jumalan askeleet ovat erityisiä: hän jäljittelee kävellessään ihmistä. Hän ei leiju henkenä maan ja vetten yllä vaan kävelee kuin pystyasentoon noussut apina. Tekeekö Jumala jossakin muussa Raamatun kohdassa itsestään ihmisen kuvaa?
Jumalan käyskentely puutarhassa onkin yksi Raamatun kauneimmista kohtauksista.
* * *
Olen kävellyt pidemmät matkat sairaalalta saamieni keppien tukeen nojaten. Tarpeetonta jälkiviisautta on todeta, että ehkä olisi pitänyt kävellä keppien kanssa jo aiemmin, niin kaatumista ei olisi tapahtunut.
Sauvakävelyssä neljä raajaa ovat kiinni jossakin: jalat maassa, kädet sauvojen kahvoissa. Tila muistuttaa puussa kiipeävää apinaa, missä suhteen se vastaa hiihtoa ja pyöräilyä. Tämä osaltaan selittänee, miksi sauvoihin kasvaa niin nopeasti kiinni. Aika ajoin tunnen halua tai pakkoa ottaa niistä vieroitushoitoa.
Envall kertoo esseessään olevansa ihastunut sauvakävelyyn. En suostu ymmärtämään miksi. Maadoittamalla ylävartalonsa keppien avulla ihminen luopuu idealismistaan. Sauvat tekevät ihmisestä kävelykoneen: jopa Envall itse huomaamattaan toteaa, että ”jalat maassa, kädet sauvojen kahvoissa”. Sauvakävelyssä toinen jalka ei ole enää ilmassa vapaasti, sillä se on ikään kuin tuomittu osaksi mekaanista suoritusta.
Todennäköisesti joskus – toivottavasti kaukana – tulevaisuudessa käytännön syistä minäkin turvaudun pystyssä pysyäkseni sauvoihin. Mutta sitä ennen on luvassa monen monta vapaata askelta. Jokaisesta niistä tekee jännittävän ja ainutkertaisen pystyasentoon nousseiden esi-isiemme meille jättämä perintö: alati kannoilla hiipivä lankeemuksen mahdollisuus.
jäljen ääni 