Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘mary shelley’

Päädyin edellisen postaukseni ”lammasdekkari”-esittelyssä niinkin kauas kuin romantiikan ajan kirjallisuuteen, 1800-luvun alkupuolelle. Tuon ajan kirjallisuudessa minua on aina kiehtonut romaanihenkilöiden käsittämättömät tunneskaalat, joihin he ovat pakahtua – ja joihin he myös usein pakahtuvat, kuten Goethen kirjeromaanissa Nuoren Wertherin kärsimykset. Toki on tullut luettua romantiikan naisklassikkojakin, mutta erityisesti aikakauden kirjallisuuden mieshahmot ovat kiinnostavia, sillä monet heistä käyttäytyvät varsin epätyypillisesti, jos ajattelee perinteisiä, maskuliinisia mieskäsityksiä.

Tyypillinen esimerkki romantiikan aikakauden mies”sankarista” voisi olla Johny Deppin esittämä tutkija Tim Burtonin elokuvassa Päätön ratsumies. Goottihenkisessä, tummasävyisessä ja sadunomaisessa jonnekin 1700-luvulle sijoittuvassa kauhuelokuvassa syrjäseudulla riehuu yliluonnollinen peto, päätön ratsumies. Deppin mainiosti esittämä tutkija ei todellakaan ole mikään tiukkahermoinen muskelimies, päinvastoin: hän muistaakseni mm. pyörtyy (!) jossakin liian jännittävässä tilanteessa.

Kuumeinen vouhkaaminen, ylitunteellisuus, houreet, käsittämätön idealismi, liioiteltu itsekeskeisyys ( = omien tunteiden vaaliminen), hermoheikkous, maanisdepressiivisyys, kuolema-ajatukset, itsetuhoisuus jne. – siinä romantiikan kirjallisuuden epätoivoisten mieshahmojen piirteitä. Suurin joukossa on tietysti nuori Werther, joka kirjeissään ystävälleen märehtii rakkaudellaan Lotteen. Vähitellen kirjeiden sävy muuttuu yhä ahdistavammaksi, ja lopulta Wertherin tunnehyöky koituu hänen tuhokseen. Toinen suosikkini on Mary Shelleyn Frankenstein (1818), romaani, jonka luin ensimmäisen kerran aivan liian nuorena, joskus kouluaikoina: silloin se tuntui ainoastaan tylsältä, mutta luettuani teoksen pari vuotta sitten uudelleen tajusin sen arvon. Itse tohtori Frankenstein on idealisti, jonka varsin epäeettiset tieteelliset kokeilut tuottavat ikävä kyllä tulosta. Itse asiassa häne luomansa ”hirviö” vaikuttaa monessa suhteessa huomattavasti luojaansa viisaammalta. Kun Frankenstein ja hänen luomuksensa kohtaavat, ”hirviö ” kertoo elämänvaiheistaan ja myös lukemistaan teoksista:

Mutta mielestäni Werther itse oli jumalallisin olento mitä olin nähnyt tai kuvitellut; hänen luonteensa oli syvä eikä siinä ollut vähäisintäkään teeskentelyä. Kirjan sisältämät ajatukset kuolemasta ja itsemurhasta täyttivät mieleni ihmetyksellä. En kuvitellut osaavani arvostella kirjan tapahtumia, mutta olin kuitenkin taipuvainen yhtymään sen sankarin mielipiteisiin: itkin hänen kuolemaansa, vaikka en tarkkaan tiedä syytä miksi itkin.

Werther päätyi itsemurhaan, ja samaan ratkaisuun viitataan Shelleyn romaanissa myös Frankensteinin luomuksenkin kohdalla.

Jaana Kapari suomensi viime vuonna erään keskeisen romantiikan aikakauden kirjailijan, Edgar Allan Poen Kootut teokset (suom. 2006, Teos). Teoksesta löytyy paitsi Arthur Conan Doylelle innoitusta antaneet salapoliisikertomukset niin myös upeita hulluudenkuvauksia. Poen novelleista suosikkejani on mm. Berenice, joka kertoo monomaniaa sairastavan Egaeuksen ja kaatumatautia sairastavan Berenicen onnettoman rakkaustarinan. Oikeastaan heidän rakkaudestaan novellissa ei juurikaan kerrota, vaan keskitytään lähinnä kuvaamaan talonsa kirjastossa aikaansa viettävän Egaeuksen houreita. Hänen sairastamansa monomania tarkoittaa sitä, että hän saattaa yhtäkkiä pakkomielteisesti keskittyä vain yhteen aiheeseen. Novelli huipentuu siihen, kun monomania-kohtaus iskee – ja tällä kertaa Egaeuksen pakkomielteen kohteena ovat hänen rakastettunsa hmapaat … Mainio kauhunovelli, luin sen tänään parillekin oppilasryhmälle perjantaipäivän piristykseksi.

Viimeisin lukemani romantiikan aikakauden klassikko on Francois-René de Chateaubriandin René (1805, suom. 2006, Faros). René on pienoisromaani – tai oikeastaan pitkä novelli: aiemmin se onkin julkaistu suomeksi novellikokoelmassa. René on ”elämänväsymyksen ja tunteiden häilyvyyden kuvaus”, kuten takakannen esittelystä voi lukea. Päähenkilönä on René, mennyttä elämäänsä uuteen maailmaan, intiaanien pariin paennut ”tunnehyökyilijä”. Renén ainoa kiinnekohta elämään on ollut hänen sisarensa, jonka menetettyään hänelle jäi vain tuskaiset tunteet. Kiinnostavaksi novellin tekee se, että Chateaubriand pyrkii moralisoimaan harhakuvissaan elävää päähenkilöä. Pakenemalla yksinäisyyteen ja eristykseen René vain laiminlyö velvollisuuksiaan. – Omissa tunteissaan rypeminen on pahasta, ja elämänväsymykseenkin ainoa hyväksyttävä lääke olisi omistautuminen Jumalalle esimerkiksi jossakin luostarissa.

Chateaubriandin pienoisromaani ei lukukokemuksena ollut minulle mikään erityinen teos, mutta se johdatti ajatukseni romantiikan aikakauteen, sillä jo suomentaja Antti Nylénin esipuheessakin viitataan yhtäläisyyksiin Renén ja Werthetin välillä. Renén ongelmat – elämänväsymys ja synkkämielisyys – ovat tuttuja monelle nykyihmiselle, ja tämän ajan näkökulmasta tarkasteltuna kyseessä olisi ehkä syvä masennus, depressiivisyys. Nykylukija ymmärtäneekin Renén problematiikkaa paremmin kuin hahmon luonut kirjailija.

Read Full Post »

%d bloggaajaa tykkää tästä: