Eilen, uudenvuodenaattona, ajoin Jyväskylästä Äänekosken kirjastoon. Siellä on kohtuullinen valikoima tuoreista esseekokoelmista kiinnostuneelle lukijalle. Toki niitä voisi olla enemmänkin, mutta toisaalta melkein jokainen hiljattain kokoelmiin hankittu teos löytyy myös hyllystä, toisin kuin Jyväskylässä, jossa ne ovat lainassa. Essee ei vaikuta äänekoskelaisten kirjallisuusharrastajien lempilajilta.
Ikävää sinänsä, mutta tällä kertaa se on itselleni vain ilo. Olen viime aikoina lueskellut erityisesti vuonna 2014 ilmestyneitä kotimaisia esseitä, ja Äänekoskella on tarjottavana muutama, joihin en aiemmin ole tutustunut.
* * *
Löydän helposti haluamani ja nappaan uutuushyllystä ylimääräisenä mukaani Matti Mäkelän ja Tero Tähtisen kirjeenvaihdosta koostuvan kokoelman Vanha metsuri ja metsähippi (Savukeidas, 2014). Enkä yhtään ihmettele, miksei se ole päätynyt edes herätelainana kenenkään mukaan.
Kirjan kantta ei voi pitää kovin onnistuneena. Tummunut kuva kahdesta kelmeän vihreää taustaa vasten poseeraavasta ruutupaitasedästä on leikattu keskeltä poikki: alaosaa kannesta hallitsee kulottunutta sammalpeitettä muistuttava matto, joka kömpelösti peittää puolet kuvasta. Se katkaisee myös kannen oikeassa laidassa olevan lehdettömän koivunvesan. Puuraasu lienee jonkinlainen viittaus metsään kokonaisuudessa, jossa ei ole mitään elävää.
Kansi onnistuu silti herättämään odotuksia, sillä sen perusteella ainakaan ulkoisilla seikoilla teos ei pyri itseään myymään. Ehkä sisältö onkin monin verroin ansiokkaampaa.
* * *
Koukkaan paluumatkalla Suolahden kautta. Suolahdessa pysäköin auton kirjaston ja kaupan väliselle parkkialueelle. Aatto-ostoksia tekemään näyttää kulkevan sellaisia metsien miehiä, että vieressäni pelkääjän paikalla makaavan teoksen ruutupaitameininki ei näytä kovinkaan korpiuskottavalta. Ihmettelen sitäkin, miten Antti Hurskaisen esseekokoelma Tapan sut (Savukeidas, 2014) on joutunut Suolahden kirjastoon. Valoa ja lämpöä täällä tarvittaisiin, ei murhaavia lauseita.
Samaa mietin uudelleen lainatessani kirjaa. En näe missään lainausautomaattia: hämmentävää – kirjasto, jossa asioidaan oikean ihmisen kanssa! Ja nyt kun niin teen, en osaakaan iloita vaan pikemminkin hämmennyn lisää. Tuntuu jotenkin karmivalta ajaa 40 kilometriä, käydä hakemassa kirja hyllystä ja pudottaa se sitten virkailijan eteen kuin jonkinlainen uhkaus tai haaste: ”Tapan sut!”
Yritän pehmentää tilannetta hymyllä. Kirjastokorttia etsiessäni en ehdi katsoa, hymyileekö virkailija takaisin.
On ikävä itsepalveluautomaattia. Luultavasti meillä molemmilla.
* * *
Kotona selailen Hurskaisen kokoelmaa. Ensivaikutelman perusteella tuskin jaksan lukea sitä kokonaan: populaarikulttuuria tarkastelevissa kirjoituksissa vilisee aivan liikaa ihmisten ja teosten nimiä. Sellainen on kovin pitkästyttävää – kiinnostavia ajatuksia harvoin löytyy sieltä, missä on paljon informaatiota.
Turhan kiivas name dropping myös rampauttaa lukukokemuksen nautintoa kielellisellä tasolla. Henkilöiden ja teosten nimet eivät asetu kovin helposti osaksi tekstiä vaan muodostavat saarekkeita, joiden kohdalla kirjoittaja joutuu usein toistamaan samankaltaisia ilmaisutapoja ja lauserakenteita. Sellaista jaksaa, jos aihe kiinnostaa erityisesti.
Hurskaisen popmusiikkia ja elokuvaa luotaavissa kirjoituksissa vaikuttaisi kuitenkin olevan mielenkiintoisia näkökulmia. Ehkä minä jaksankin.
* * *
Esseekokoelman nimi tulee anekdootista, jonka rajoja rikkovan voiman varaan Hurskainen rakentaa kokoelmansa nimiesseen. Kirjoittaja kertoo (on kuullut tarinan opettaja-äidiltään), kuinka opettajaharjoittelussa ollut opiskelija on viimein lopullisesti luokan häirikköön kyllästyttyään käynyt kuiskaamassa tälle: ”Jos et nyt ole hiljaa, niin minä tapan sinut.” – Ja häirikkö vaikenee ja alkaa tehdä tehtäviään kuten muutkin.
Ehkä tarina on jopa tosi. Ja vaikka opiskelija tokaisi lauseensa pelkkänä tehokeinona, ajatukseen sisältyy pelottava mahdollisuus. Hurskainen pohtii esseessään:
Olisiko ihme, jos joku heistä tarttuisi aseeseen? Perhesurmaksi laajennettu itsemurha selviää lamasta toiseen relevanttina toimintamallina, samalla kun koltiaiset lataavat verkkoon videoita ja ampuvat noin kymmenen ikätoveriaan. Miksei opettajakin voisi rangaista massaa, joka on tehnyt hänen elämästään painajaisen? Toimintamalli on lähes olemassa.
En tohdi ryhtyä edes miettimään, millaista tuhoa katkeroitunut ja mielenterveytensä menettänyt opettaja saisi aikaan. Koston enkelinä hän olisi hirvittävä: Matti Saari ja Pekka-Eric Auvinen vaikuttaisivat hänen rinnallaan – no, koulupojilta. Yhteisöjen turvallisuussuunnitelmat kun tehdään yleensä ulkoista vaaraa silmällä pitäen.
Jos uhkatekijä löytyykin omasta henkilökunnasta, asiat mutkistuvat. Enkä usko, että missään Suomen koulussa on tehty skenaariota hulluksi tulleen, aseistautuneen opettajan varalta.
* * *
Mikäli pahin toteutuisi, julkinen keskustelu liian suurista opetusryhmistä, homeessa olevista työympäristöistä, erityisopetuksen leikkauksista ja muista koulusäästöistä alkaisi aivan uudesta näkökulmasta.
* * *
Illalla paukkuu ja räjähtelee, ruuti haisee. Vuosi vuodelta yhä innottomammin odotan seuraavaa – pelottaa katsella tyhjää kalenteria, joka vähitellen alkaa täyttyä uutisilla onnettomuuksista, silmittömistä terroriteoista, unohdettujen nälänhätien pahenemisista, ilmastokokousten epäonnistumisista, budjettileikkauksista jne.
Onneksi yhteen asiaan voi kuitenkin luottaa: tänäkin vuonna kurjimmat kohtalot ja pelottavimmat tarinat luetaan edelleen kirjoista, ei sanomalehtien sivuilta. Ja onneksi hyviä juttuja ja ilon aiheita tulee edelleen vastaan kaikkialla!
* * *
Silti, varmuuden vuoksi – ja toki ihan muutenkin – toivotan kovasti jaksamista kaikille opetusalalla työskenteleville vuodelle 2015.
(Maanantaina tästä itsekin teinipirujen pariin, kesälomaa odottelemaan …)
jäljen ääni 