Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘mika waltari’

Edellisen postaukseni jatkeeksi otan Jorge Luis Borgesin Kuvitteellisten olentojen kirjasta (1967, suom. Sari Selander 2009, Teos) esille vielä toisenkin otuksen: madragoran, jota hyvällä syyllä voi kutsua taruolennoksi, sillä vanhojen uskomusten mukaan se on puoliksi kasvi ja puoliksi ihminen. Lemmenmarjaksikin kutsuttu ikivanha lääkekasvi tunnetaan Suomessa myös saksan/ruotsin kielestä juontuvalla nimellä alruuna, englanniksi kasvi on mandrake. Sinikka Piipon ja Ulla Salon teoksessa Mielen ja rakkauden kasvit (2005, WSOY) kerrotaan mandragoran kasvavan Euroopassa ”luonnonvaraisena Pohjois-Italiasta Balkanille viljelemättömillä pelloilla ja kivisillä jättömailla”, joten lähimetsistä sitä ei kannata lähteä etsimään.

Itse kiinnostuin mandragorasta melko tarkalleen seitsemän vuotta sitten lukiessani J.K. Rowlingin Harry Potter -sarjan toisen osan, Salaisuuksien kammio (1998, suom. Jaana Kapari 2001, Tammi). Siinä seurataan pienenä sivujuonena, kuinka Tylypahkan velhokoulun professori Verso kasvattaa alruunoita, joita velholääketiede käyttää palauttamaan muodonmuutoksen kokeneet tai kirouksen uhriksi joutuneet ihmiset ennalleen. Minuun teki romaanissa vaikutuksen Rowlingin oivaltavuus hyödyntää mandragoraan liittyviä legendoja. Niistä tunnetuimpia, ihmismäistä ulkonäköä ja kammottavaa huutoa luonnehtii myös Borges:

Mandragora-niminen kasvi sijoittuu Borametzin tavoin kasvi- ja eläinkunnan välimaastoon: se huutaa, kun sen juuri kiskotaan maasta. Tuo huuto voi tehdä ihmisen hulluksi (Romeo ja Julia, IV:3). Pythagoras määritti tämän kasvin ”antropomorfiseksi” eli ihmisen muotoiseksi, ja roomalainen maatalousoppinut Lucius Colomella ”semihomoksi” eli puoli-ihmiseksi. Albert Suuri kirjoitti, että mandragorassa on ihmislajille tyypillisiä piirteitä, kuten jako kahteen sukupuoleen.

Tylypahkan kasvihuoneessa professori Verso kehottaa oppilaita suureen varovaisuuteen: täysikasvuisen alruunan huuto tappaa, ja hyvin nuorienkin alruunoiden parulta pitää suojata kuulo, muuten menettää tajuntansa moneksi tunniksi. – Jos karmea huuto olisi Tylypahkan alruunoiden ainoa legendoista napattu ominaisuus, en vielä nostaisi Rowlingille hattua. Mutta kirjailija käyttää mielikuvitustaan ja kehittää alruunan antropomorfisuutta niin pitkälle, että luo kasville ihmismäiset kehitysvaiheet – vauvaiän, lapsuuden, murrosiän ja aikuisuuden (kolme katkelmaa kirjasta):

Harry napsautti laput korvilleen. Ne sulkivat äänet kokonaan pois. Professori Verso pani pinkin pörröparin omille korvilleen, kääri kaapunsa hihat, tarttui lujasti yhteen kasvitupsuun ja nykäisi voimakkaasti.
     Harrylta pääsi hämmästynyt ähkäisy, jota kukaan ei kuullut.
Juurten sijaan mullasta putkahti pikkuinen, likainen ja kamalan ruma vauva.

Verso ilmoitti tyytyväisenä, että alruunat olivat ruvenneet oikukkaisiksi ja salamyhkäisiksi, mikä tarkoitti että niiden lapsuus jäi kovaa kyytiä taakse.
     ”Siinä silmänräpäyksessä kun niiden finnit kuivuvat, ne voidaan siirtää taas uusiin ruukkuihin.”

Maaliskuussa alruunat järjestivät meluisat ja riehakkaat hipat kasvihuone kolmosessa. Siitä professori Verso ilahtui suuresti.
”Heti kun ne yrittävät ruveta siirtyilemään toistensa ruukkuihin, ne ovat kypsiä”, hän sanoi Harrylle.

Alruunan muihin käyttötarkoituksiin viitataan ainakin sarjan viimeisessä osassa Kuoleman varjelukset (2007, suom. Jaana Kapari-Jatta 2008, Tammi). Kun Voldemortin joukot hyökkäävät Tylypahkaan, yhtenä puolustuskeinona professori Verso apureineen vie täysikasvuisia alruunoita muurille. – Kirjassa niiden vaikutus on tietenkin tappava, mikäli lähistölle osuvat viholliset eivät ole suojanneet kuuloaan, mutta alruuna saattaa olla pimeyden voimilta suojautumista ajatellen muutenkin. Teoksessa Mielen ja rakkauden kasvit nimittäin mainitaan, että mandragoraa hallussaan pitävän uskottiin olevan mm. pahojen manauksien ulottumattomissa ja että pahat henget eivät pitäneet kasvin hajusta. Näitä ominaisuuksia alruunaruukkua kuljettava Neville ehkä tarkoittaakin huutaessaan Harrylle: ”Alruunoita! Heitellään ne muurien päälle – ne eivät tykkää näistä!”

Borges viittaa kirjassaan myös Raamattuun, 1. Mooseksen kirjaan, jonka 30. luvussa kerrotaan mandragoran eli lemmenmarjan käyttämisestä lääkkeenä lapsettomuuteen. Jaakob on mennyt naimisiin kahden sisaruksen kanssa, joista Lea on vanhempi ja Raakel nuorempi. Alun perin hän oli ihastunut vain Raakeliin, mutta sisarusten isä huijasi hänet ottamaan ensin puolisokseen Lean. Koska Jaakob suosi enemmän nuorempaa vaimoaan, tasaa Jumala tilejä suomalla poikalapsia aluksi ainoastaan Lealle. Ruubenin, Simeonin ja Leevin synnytettyään alkaa hän kuitenkin ilmeisesti olla jo siinä iässä, ettei lasten saaminen ole enää kovin helppoa. – Ruuben löytää vehnänleikkuun aikaan vainiolta lemmenmarjoja  (1. Moos. 30:14) . Hän vie ne äidilleen Lealle. Myös Raakel, joka on joutunut turvautumaan orjattarensa Bilhan apuun saadakseen miehelleen perillisiä, kiinnostuu marjoista:

Silloin Raakel sanoi Lealle: ”Anna minullekin poikasi tuomia lemmenmarjoja.” Mutta Lea vastasi hänelle: ”Eikö riitä, että sinä olet jo vienyt minulta mieheni, kun nyt vielä tahdot poikani lemmenmarjat?” Raakel sanoi: ”Olkoon menneeksi, Jaakob saa ensi yönä maata sinun kanssasi, kunhan minä saan poikasi lemmenmarjat.” Ja kun Jaakob illalla palasi laitumelta, Lea meni häntä vastaan ja sanoi: ”Sinun on nyt maattava minun kanssani, sillä minä olen ostanut sinut itselleni poikani löytämillä lemmenmarjoilla.” Jaakob makasi sinä yönä hänen kanssaan.

Jakeen 30:14 alaviitteessä kerrotaan, että lemmenmarja on ”hedelmällisyyden edistämiseen käytetty kasvi, luultavasti Mandragora officinarum”. – Lemmenmarjoista tuntuisi olevan erityisesti hyötyä Lealle, sillä hän tulee raskaaksi ja synnyttää Isaskarin. Luultavasti hän ei antanutkaan kaikkia lemmenmarjoja kilpasiskolleen, vaan käytti osan itse. Sellaisesta ei kyllä Raamatussa mainita mitään, mutta kyllä nämä siskokset ovat aivan varmasti tottuneet juonimaan toisiaan vastaan ja käyttämään kaikki konstit päästäkseen Jaakobin suosioon.

Tämän jälkeen Lea synnyttää vielä yhden pojan ja yhden tyttären: no, jos Ruuben kerran löysi lemmenmarjojen kasvupaikan, niin siellähän ne kasvavat seuraavinakin vuosina. Raakelille marjoista ei tuntuisi olevan välitöntä hyötyä, sillä vaikka hän synnyttääkin Jaakobille kaksi poikaa, Joosefin ja Benjaminin, tapahtuu se vasta Lean saatua tuon nuorimmaisen poikansa.

Mandragoran käyttö sekä hedelmällisyyden lisääjänä että yleensäkin seksuaalisen halukkuuden innostajana on ollut laajalti tunnettu. – Niccolo Machiavelli käsitellyt aihetta vuonna 1518 kirjoittamassan komediassa Mandragola. Callimaco on näytelmän juonikas päähenkilö, joka on ihastunut naimisissa olevaan Lucreziaan, ja haluaa vietellä tämän. Kaunis Lucrezia on naimisissa itseään paljon vanhemman Nician kanssa, mutta hän ei hyveellisenä naisena ole mikään helppo saalis. Jokaisella on kuitenkin heikkoutensa: Lucrezia ja Nicia ovat edelleen lapsettomia, vaikka he ovat olleet jo monta vuotta naimisissa.

Callimaco tekeytyy lääkäriksi ja lähtee kaupittelemaan Nicialle ratkaisua ongelmaan. Hän kertoo mandagorasta tehdystä juomasta, jonka nauttiminen auttaisi Lucreziaa tulemaan raskaaksi. Lääke ei kuitenkaan ole täysin vaaraton: ensimmäinen mies, joka harrastaa seksiä lääkkeen ottaneen naisen kanssa, kuolee. Callimaco ehdottaakin, että ensimmäiseksi rakastajaksi Lucrezialle järjestettäisiin joku ulkopuolinen. – Nicia lankeaa ansaan ja suostuu suunnitelmaan.

Lucrezian taivutteleminen erikoiseen järjestelyyn on paljon hankalampaa, mutta lopulta Lucrezia myöntyy, sillä hän ei halua asettua aviomiehensä tahtoa vastaan. Ja kuten voi arvatakin, tuon ”ulkopuolisen” rakastajan rooliin astuu Callimaco itse. Näytelmä päättyy tavallaan onnellisesti, sillä Lucrezia ihastuu nuoreen rakastajaansa ja haluaa heidän jatkavan suhdetta, ja toisaalta taas Nicia saa perillisen, sillä Lucrezia tulee raskaaksi.

Hedelmällisyyden parantamisen ja seksuaalisen himon kiihdyttämisen lisäksi mandagoraa on jo antiikin aikana käytetty narkoottisiin tarkoituksiin, kuten koviin kipuihin ja ennen amputaatioita. Teoksessa Mielen ja rakkauden kasvit mainitaan tähän liittyen eräs erityisen kiinnostava asia:

Roomassa tunnettiin myös ”kuoleman viini”, jota annettiin ennen ristiinnaulitsemista ja kidutuksia. Ajanlaskumme alussa Roomassa oli sääntö, että ristiinnaulittujen ruumiit piti silpoa ennen omaisille luovuttamista, koska mandraken tiedettiin tuovan myös kuolemankaltaisen unen.

Jeesuksen kuolemasta ja ylösnousemuksesta on esitetty spekulaatioita ja vaihtoehtoisia teorioita luultavasti jo heti hänen kuolemansa jälkeen. Olisiko mahdollista, että Jeesus ei kuollutkaan ristillä, vaan ainoastaan vaipui kuolemankaltaiseen uneen? – Kuulostaa melko mahdottomalta, mutta näkökulma muuttuu, jos asetellaan kysymys hieman toisin. Eli, kumpi on todennäköisempää: herätä kuolleista vai  herätä syvästä narkoosista?

Kysymyksenasettelu on sikäli hauska, että jos joku uskoo tunnetut luonnolait kumoavaan kuolleista heräämiseen, ei hän voi täysin kyseenalaistaa tuota toista vaihtoehtoa: vaikka vaipumisessa narkoosiin ristillä ja siitä selviämisessä on omat ongelmansa, on jokaisen pakko myöntää sen olevan huomattavasti loogisempi selitys. – Spekulaatiot narkoosista johtuvat ainakin osaksi Raamatun kuvauksista Jeesuksen viimeisistä hetkistä ristillä. Sekä Markus, Matteus että Johannes kertovat Jeesuksen juoneen jonkinlaiseen sieneen imeytettyä hapanviiniä juuri ennen kuin hän ”antoi henkensä”. Hapanviiniksi kutsuttiin viiniä, johon oli sekoitettu etikkaa. Oliko Jeesukselle tarjottuun viiniin sekoitettu jotain muutakin, esimerkiksi mandragoraa tai jopa oopiumia – tai mahdollisesti molempia?

– Lisäksi Johanneksen evankeliumissa on mielenkiintoinen yksityiskohta, joka paljastaa, että ristiinnaulitut otettiin alas tavallaan ”kesken toimituksen” ja että Jeesusta kohdeltiin eri tavalla kuin kahta muuta (Joh. 19: 31-34):

Silloin oli valmistuspäivä, ja alkava sapatti oli erityisen suuri juhla. Jotta ruumiit eivät jäisi sapatiksi ristille, juutalaiset pyysivät Pilatukselta, että ristiinnaulituilta lyötäisiin sääriluut poikki ja heidät otettaisiin ristiltä alas. Niinpä sotilaat katkaisivat sääriluut niiltä miehiltä, jotka oli ristiinnaulittu Jeesuksen kanssa, ensin toiselta ja sitten toiselta. Jeesuksen luo tultuaan he huomasivat hänen jo kuolleen eivätkä siksi katkaisseet hänen sääriluitaan. Yksi sotilas kuitenkin työnsi keihään hänen kylkeensä ja haavasta vuoti heti verta ja vettä.

Jos yksi Jeesuksen läheisimmistä opetuslapsista on lahjottavissa, niin miksei roomalainen vartiosotilaskin? Jeesuksen sääriluita ei katkottu, ja haavan aiheuttaminen keihäällä on saattanut olla vain paikalle kerääntyneelle yleisölle suunnattua teatteria. Nukutusjuoman paras mahdollinen nauttimisajankohtakin on ollut helppo määrittää, sillä juutalaisten sapatti alkoi jo perjantai-iltana, ja koska sapattina ei saanut tehdä työtä, sotilailla oli todennäköisesti tietty määräaika, jolloin ristiinnaulitut otettiin alas ristiltä. Sääriluut katkaistiin kuoleman nopeuttamiseksi.- Sopiva määrä oopiumin ja mandragoran sekoitusta etikkaviiniin lisättynä vie tajun ja hidastaa ruumiintoimintoja, mm. hengitystä – mutta aikaa ei tämän jälkeen varmaankaan ole paljon, sillä tajuttomuus todennäköisesti jouduttaa ristiinnaulitun loppua, koska hän ei voi enää kannatella painoaan jaloilla. 

Kuolemankaltainen uni on oleellisessa osassa myös maailmankirjallisuuden tunnetuimmassa rakkaustarinassa, William Shakespearen näytelmässä Romeo ja Julia. Välttääkseen hänelle järjestetyn avioliiton Julia ottaa isä Laurencen hänelle antamaa valekuolleeksi tekevää lääkettä, johon on uutettu mandragoraa. Julian nukkuessa kuin kuollut isä Laurencen on tarkoitus lähettää Romeolle kirje, jossa hän pyytää tätä saapumaan paikalle. Yhdessä he sitten menisivät hautaholviin, jonne Julian  ”kuollut ruumis” viedään. Suunnitelma on muuten hyvä, mutta valitettavasti se menee pieleen: nuorten rakkaustarinan loppu on traaginen.  – Tätä isä Laurence ei tietenkään vielä tiedä kertoessaan Julialle lääkkeen vaikutuksista (suom. Marja-Leena Mikkola, 2006, WSOY):

Mikään ei ilmaise, että yhä elät,
ei hengitys, ei ruumiin lämpö;
harmaaksi tuhkaksi kohta kuihtuvat
ruusut huulillasi ja poskillasi,
silmien luukut laskeutuvat alas,
niin kuin kuolema ne sulkee
päättäessään elämämme päivät.
Jäsenet vailla voimaa, notkeutta
ovat kuin kuolleella, kankeat ja kylmät;
ja neljäkymmentäkaksi tuntia
pysyt kuihtuneessa kalmon hahmossasi,
ja sitten unestasi heräät virkeänä

Elintoimintojen hidastuttaminen 42 tunnin ajaksi kuulostaa riskialttiilta. Jos esimerkiksi Jeesus vaipui ristillä narkoosiin, todennäköisesti häntä ei edes viety hautaan vaan elvytettiin mahdollisimman nopeasti: liian pitkä aika elintoiminnot hidastettuina saattaa aiheuttaa pysyviä aivovaurioita.  Hautakammioon olisi siinä tapauksessa päätynyt aivan eri ruumis, käärinliinoihin peitettynä. – Mutta kaunokirjallisuudessa kaikki keinot ovat sallittuja. Ja jotta mahdollinen lukija uskoisi, että Julian nauttimassa rohdossa todellakin on mandragoraa, lainattakoon vielä katkelma Julian mietteistä ennen lääkkeen juomista:

entä jos herään ennen määräaikaa –
keskellä tuota löyhkää, parkua,
joka kuin lemmenmarjan kauhunkiljaisut
vie järjen valon kuolevaisilta

Kuten jo aiemmista esimerkeistä on käytynyt ilmi, myyttisen mandragoran ominta aluetta ovat  nuo kaksi niin ihmiselämän kuin kirjallisuudenkin järisyttävintä voimaa: rakkaus ja kuolema. Lemmenlääkkeeksikin käytetyn kasvin synkempää puolta selittävät vanhat uskomukset, jotka liittyvät sen syntyyn ja kasvupaikkoihin. Borges kertoo Kuvitteellisten olentojen kirjassaan:

Se että mandragora muistuttaa erehdyttävästi ihmistä, on levittänyt taikauskoista käsitystä, että mandragorat kasvaisivat hirsipuiden läheisyydessä. Browne (Pseudodoxia Epidemica, 1646) kirjoittaa, että hirtetyistä tihkuva rasva saa ne itämään; populaari kirjailija Hanns Heinz Ewers (Alraune, 1913) puhuu puolestaan hirtettyjen siemennesteestä.

Kauhukirjallisuutta kirjoittaneen saksalaisen Hanns Heinz Ewersin romaania Alraune ei valitettavasti ole suomennettu – Ewers on ollut kustannusmaailman hylkimä 1940-luvulta saakka natsisympatioidensa takia. Suurin yksittäinen ”rike” hänen kirjailijaurallaan on ehkä kansallissosialistien vuonna 1930 kuolleen marttyyrin ja sankarin Horst Wesselin elämäkerran kirjoittaminen. Teoksen suomensi Mika Waltari (Horst Wessel, eräs saksalainen kohtalo, WSOY, 1933). Panu Rajala kertoo Mika Waltari -elämäkerrassaan Unio Mystica (2008, WSOY) nuoren Waltarin olleen hyvin kiinnostunut Hanns Heinz Ewersin kauhuromantiikasta ja ottaneen siitä vaikutteita nimimerkillä Kristian Korppi julkaisemaansa kauhunovellikokoelmaan Kuolleen silmät.

Ewersin romaanissa mandragora-myyttiä sovelletaan hätkähdyttävän erikoisella tavalla. Olen tosin lukenut kirjasta vain alkuosan (löysin netistä blogin, jossa Ewersin tuotantoa englanniksi kääntävä Joe E. Bandel tarjoilee maistiaisia tulevasta julkaisusta), mutta siitäkin sai jo aika hyvän kuvan kirjan luonteesta.  – Frank Braun ja hänen tiedemiesenonsa professori Ten Brinken ovat vierailulla eräässä kodissa, kun seinältä putoaa alas outo esine. Se paljastuu alruunaksi, mandragoran kuivuneeksi juureksi, joka on ollut suvussa jonkinlaisena talismaanina jo ainakin kahdensadan vuoden ajan. Frank Braun ja hänen enonsa saavat kuulla seikkaperäisen selvityksen alruunasta ja erityisesti sen synnystä: tarinan mukaan keskiajalla rikolliset hirtettiin alasti, ja kun hirtetyn niska katkesi, tapahtui siemensyöksy ja sperma lensi maahan. Näistä siemenistä kasvoi alruunoita, mies- tai naispuolisia. 

Professori kiinnostuu kasvista ja pyytää sen mukaansa. Mutta vielä enemmän aiheesta innostuu sisarenpoika, joka ehdottaa keinosiemennystä tutkineelle enolleen huikeaa tieteellistä tutkimusta: oikean alruunan luomista, myytin muuttamista todeksi. Sperman saaminen ei ole hänen mukaansa ongelma, sillä rikollisia hirtetään jatkuvasti. Ja Äiti Maa pitää tietysti ymmärtää symbolisesti: millainen on nainen, joka auliisti antautuu kenen tahansa siemennettäväksi? – Vastaus: prostituoitu tietenkin.

Professori ryhtyy tuumasta toimeen. Vaikka Äiti Maan korvike houkutellaankin mukaan suunnitelman toteuttamiseen aluksi melkoisella rahasummalla, tulee hän katumapäälle, jolloin toimenpide tehdään laboratoriossa vastoin hänen tahtoaan.  Äiti kuolee synnytettyään tytön, josta kehittyy täysin moraaliton ja seksuaalisuudessaan holtiton – isä kun on murhaaja ja äiti prostituoitu. Lopulta professorin adoptoima tyttö saa selville keinotekoisen taustansa, ja niin hän päättää kostaa kasvatti-isälleen.

– Mandragoralle ei taida löytyä Suomen luonnosta vastinetta. Toki meilläkin kasvaa myyttisiä lääkekasveja, kuten esimerkiksi hullukaali. Mutta se olisikin jo ihan oman postauksensa aihe.

Read Full Post »

Tänään on jokavuotiseksi perinteeksi muodostuneen Nanowrimo-kirjoituskilpailun toinen päivä. Viime vuonna kilpailuun osallistui 100 000 kirjoittajaa, joista 15 000 saavutti tavoitteen. Tarkoituksena on kirjoittaa marraskuun aikana vähintään 50 000 sanan pituinen romaani – tai ainakin osa romaanista. Romaanin ei ole pakko valmistua kuukauden aikana, mutta sanoja on saatava aikaiseksi minimimäärä. Aivan tyhjästä ei tarvitse aloittaa, sillä ennen marraskuun alkua voi tehdä hyvinkin tarkan suunnitelman romaanin rakenteesta ja sisällöstä, kunhan ei kirjoita varsinaista tekstiä etukäteen. – Sääntöjen noudattamista valvoo kukin kilpailija omalta osaltaan, eikä kilpailussa jaeta palkintoja.

En ole koskaan osallistunut Nanowrimoon, mutta olen kyllä harkinnut. Ei nimittäin ole ollenkaan mahdoton suoritus kirjoittaa juonellista tarinaa 50 000 sanaa kuukaudessa, varsinkaan, kun laadullisia kriteerejä ei ole – vain määrä ratkaisee. Jos arvioisi yhdelle sivulle mahtuvan – fonttikoosta ja marginaaleista riippuen – 250 sanaa, tulisi kirjalle mittaa noin 200 sivua. Se tarkoittaisi noin 1700 sanaa joka päivä. Siis 6½ sivua. Henkilölle, joka on harjoittanut joskus tavoitteellista kirjoittamista, sen ei pitäisi olla ylivoimaista. Ainoa ongelma on käytettävissä oleva aika. Voisin kuvitella kirjoittavani jossain määrin järjellistä, juonellista tekstiä 6½ sivun verran noin 3-5 tunnissa, itsekritiikittömyys-asteestani riippuen. Sekin vaatisi erittäin tarkan etukäteissuunnitelman, ja silti tuloksena syntyisi sellaista sisällyksetöntä soppaa, että tuskin haluaisin sitä uudelleen lukea. Ai niin, eihän laatu ratkaissut vaan määrä. Mutta mistä ihmeestä löytyisi ylimääräiset 3-5 tuntia päivässä kuukauden ajaksi?

Jos luopuisin kuukaudeksi kirjojen lukemisesta, television katselusta, blogin ylläpitämisestä ja asettaisin lisäksi itselleni nettikiellon … – Näillä konsteilla taitaisi jäädä aikaa vielä kirjoitetun tekstin hiomiseenkin. Työpäivätkään eivät muodostuisi liian suureksi ongelmaksi, jos arkisin kirjoittaisi 1000 sanaa ja viikonloppuisin reilut 2000 sanaa päivässä. Perheen kanssa pitäisi kyllä käydä pitkälliset neuvottelut, ennen kuin lupa viikonloppujen käyttämisestä itsekkäästi kirjoituspuuhiin heltiäisi.

Mutta miksi nähdä niin paljon vaivaa? Varsinkin, kun lopputulos olisi paino- ja todennäköisesti myös lukukelvotonta roskaa. – Kirjoittamisen kokemuksen takia. Ainakin itselläni kirjoittamisessa suurin ongelma on suunnaton itsekiittisyys, joka sysää liikkeelle tyhjän paperin kammon. Rima pitkän proosatekstin kirjoittamisen suhteen on liian korkealla. Jos alkaisi kirjoittaa säännöllisesti ja paljon, voisi parhaassa tapauksessa saavuttaa jonkinlaisen flow-kokemuksen, jossa kaikki padot murtuisivat ja alitajunnassani mahdollisesti tanssahteleva luovuus pääsisi vihdoinkin pintaan.

Stephen King on kertonut (teoksessaan Kirjoittamisesta), että työskennellessään hän kirjoittaa joka päivä 2000 sanaa. Siis viikonloppuisinkin. Nanowrimon tavoite onkin Kingille normaalitahtia. – Alan jonkinlaisena ”huippuna” voi mainita Mika Waltarin, joka kirjoitti Sinuhe egyptiläisen kolmessa ja puolessa kuukaudessa. Panu Rajalan teoksessa Unio Mystica – Mika Waltarin elämä ja teokset (2008, WSOY) kerrotaan, että Waltarilla ei ollut edes mitään muistiinpanoja tukenaan. Keskimäärin hän kirjoitti 15 liuskaa päivässä – ja parhaimpana päivänä 27 liuskaa! – Tahti on ollut siis yli kaksi kertaa reippaampi kuin Nanowrimon vaatimus ja kestänyt vieläpä yli kolme kertaa pidemmän ajan. Ja tietysti on huomioitava, että Sinuhe egyptiläinen ei ole mitä tahansa kiireessä keitettyä huttua, vaan upea ja monitahoinen kertomus.

Waltarin suoritus on mielestäni käsittämätön. Ehkä se selittää Sinuhen kertojanäänen todentuntuisuuden: mitä nopeammin kirjoittaa, sitä puheenomaisemmaksi tyyli muuttuu. Varmaankin siksi Sinuhe egyptiläinen kuulostaa äänikirjana niin hyvältä.

Blogikirjoittajissa on paljon päivittäin kirjoittavia potentiaalisia Nanowrimo-kisailijoita. Omaa elämää tarkastelevat tekstit ovat proosaa, vain juoni puuttuu. Vai puuttuuko? Monissa blogeissa on juonellisiakin kuvioita: seurataan esimerkiksi useamman päivän jonkin asian kehittymistä. Eli kokemusta on monelle karttunut rutiinikirjoittamisesta jopa vuosien ajan. Eikä 1700 sanaa itse asiassa ole kovinkaan pitkä teksti. Itse en kirjoita blogiin kuin pari kertaa viikossa, mutta esimerkiksi kaksi edellistä blogitekstiäni ovat olleet hieman yli 1000 sanan mittaisia.

Jos haluaisi päästä 50 000 sanan tavoitteeseen laadusta välittämättä, niin ehkä helpointa olisi valita jokin viihdekirjallisuuden genre, koska viihdekirjoissa juonen kaavamaisuus tai yllätyksettömyys ei ole niin suuri rasite. Ja Nanowrimossahan kaavamaisuus vain helpottaa kirjoittamista. – Itse pitäisin hyvinä vaihtoehtoina esimerkiksi romantiikkaa tai scifiä.

Romantiikassa etuna olisi tekstimäärää ajatellen se, että henkilöiden välisiä suhteita voisi olla runsaasti ja niillä voisi myös spekuloida loputtomiin. Romanttisesta kertomuksestani tulisi väistämättä parodia, ja todennäköisesti sijoittaisin sen opettajayhteisöön: eroottiset kohtaukset yrittäisin kuitenkin kirjoittaa hyvällä maulla, mutta niitä olisi runsaasti.  Scifin valinta taas mahdollistaisi kohelluksen ympäri avaruutta, ja siinä kyllä sivumäärä karttuisi. Päähenkilönä ja samalla kertojana olisi vanhempiaan etsivä orpo avaruusolio, joka kärsisi masennuksesta ja vakavasta paranoiasta. Eri planeetoille johtava etsintä yllyttäisi käsittämättömiin miljöökuvauksiin, joita ryydittäisivät alien-polon harhat ja traumaattiseen lapsuuteen palaavat takaumat.

Voi olla, että jonakin vuonna vielä osallistunkin Nanowrimoon.  Nimittäin vaikka kisassa ei mitään järkeä olekaan, niin minua alkoi juuri hieman kiinnostaa, miten tuolle orvolle alienille käy. Ja mikä onkaan historianopettajan synkkä salaisuus …

Read Full Post »

Juhlistin viikonloppuna Mika Waltarin 100-vuotisjuhlaa lukemalla hänen kauhunovellikokoelmansa vuodelta 1926. Kuolleen silmät – kertomuksia tuntemattoman ovilta (1926, Schildt) on julkaistu nimimerkillä Kristian Korppi kirjoittajan ollessa vasta 18-vuotias. Nimi viittaa Edgar Allan Poeen ja tämän kuuluisaan Korppi-runoon – Poe-vaikutteet näkyvätkin kertomuksissa selvästi. Joukossa on maalailevaa goottityyliä ja kauhuromantiikan miljöökuvauksia: öinen hautausmaa, palatsi, öinen kirkko, kartano ja hautakammio. Ja kuten Poellakin, tähän klassiseen perinteeseen sekoittuu psykologinen näkökulma: lukijan pääteltäväksi jää, onko yliluonnollisissa ilmiöissä kyse kertojan/päähenkilön harhoista vai todellisista pahoista hengistä. Waltari – tai Korppi, kumpihan tässä nyt olisi korrektimpi ilmaus – käyttää myös maaniseen hulluuteen suistuvaa kertojahahmoa, joka on tuttu esimerkiksi Poen novelleista Kielivä sydän tai Berenike.

Kuin Bereniken toisinto on Kristian Korpin novelleista Kirotut silmät. Berenikessahan mielipuolinen kertoja kärsii monomaniasta – sairaudesta, jossa jokin yksittäinen asia saattaa ruveta kalvamaan mieltä niin pahasti, että henkilö ajautuu hulluuteen. Berenikessa tuo pakkomielle on kertojan serkun Bereniken hampaat. Novelli on kammottava ja päättyy siihen, kun sekavassa mielentilassa oleva kertoja pudottaa kirjoituspöydällään olevan rasian lattialle. Ja mikäpä onkaan sen sisältö … – Kirotut silmät –novellissa Korppi ylittää esikuvansa järkyttävyyden niin brutaalilla tavalla, että en hetken aikaa edes ihmettele, miksei tästä novellikokoelmasta ole otettu uusintapainosta. Hampaiden sijaan pakkomielle liittyy erään naisen silmiin; naisen, jonka synnyttämän (kertoja on lapsen isä) vauvan kertoja on upottanut suohon. Jätän novellin kauhujen yksityiskohdat (murha + hautarauhan rikkominen) kuvaamatta, mutta en kuitenkaan malta olla viittaamatta novellin alkulauseisiin:

Ee-ei, ha-haa! Te erehdytte aivan kokonaan. Minä en suinkaan ole mikään mielipuoli, kaikkea vielä. Minua huvittaa tuo otaksumanne. Olen vain ystävieni neuvosta täällä parantamassa rasittuneita hermojani. Tein liiaksi työtä. Ja minä pidän vahvoista muureista ja ristikkorautaisista ikkunoista ja lukituista ovista. Ne antavat niin turvallisen tunteen. Tänne niiden on vaikeata päästä. Ha-haa!

Ei voinut nuori Waltari tietää, että joutuisi uransa myöhemmissä vaiheissa itsekin hakemaan apua ristikkoikkunoiden takaa. Tosin silloin syynä oli vakava työuupumus, ei mielipuolinen hulluus, eivätkä Waltaria vainonneet kirotut silmät vaan romaanihenkilöt, jotka eivät jättäneet häntä rauhaan, vaikka käsikirjoitus oli jo valmis.

Novellikokoelma on harvinaista herkkua, sillä siitä ei ole otettu uusintapainoksia. Kolme novelleista – Auringonlaskun saari, Punainen kolmio ja Muumio – on kuitenkin julkaistu kokoelmassa Lukittu laatikko ja muita kertomuksia (1978, WSOY). Niistä ensimmäinen kertoo viikinkikuninkaasta, joka miehineen purjehtii kaukaiselle saarelle ja löytää sieltä kaunista, vihreää jumalatarta palvovan kultin. Viikinkikuningas ryöstää jumalattaren patsaan laivaansa. Se koituu kaikkien turmioksi, sillä vaikka jumalatar ilmestyykin kuninkaalle öisin tarjoten tälle nautintoa, joutuu kuningas maksamaan siitä kalliin hinnan. Punainen kolmio taas on hieno psykologinen trilleri, jossa päähenkilö harhojen ja pakkomielteiden vallassa ajautuu itsemurhaan – tietenkin tarinassa on mukana salaperäinen, todella pelottava nainen, joka on joko mielikuvituksen tuotetta tai paha henki. Ja nainen on mukana Egyptiin sijoittuvassa tarinassakin: naispuolinen muumio lumoaa egyptologin – ja kirous toteutuu. – Tuo kokoelman toiseksi viimeinen novelli Muumio on samalla osoitus siitä, että Egypti-aihe kypsyi Mika Waltarin mielessä jo hyvin nuoresta saakka.

Nuoren Mika Waltarin naiskuva vaikuttaa poikkeuksellisen kompleksiselta. Kokoelman yhdeksästä novellista viiteen liittyy voimakas eroottinen lataus ja kohtalokas nainen – joko todellinen nainen tai houreinen harhakuva. Ja aina synnin palkka on kuolema. Lopuissakin novelleissa nainen aiheuttaa mustasukkaisuutta, hulluutta tai kostoa. – Novellissa Mustat orkideat eräs pankinjohtaja kertoo tarinan seudulla asuneesta ruhtinattaresta, jonka palatsissa vietettiin ”syntisiä juhlia”. Ruhtinattaren seuralaisena on suuri, musta koira, jota monet pitävät jonkinlaisena pahan hengen ruumiillistumana. Koira on hyvin mustasukkainen emännästään – niinpä romanssille tarjoutuukin tilaisuus vasta sitten, kun ruhtinatar lähettää koiransa ystävänsä luo kauas Venäjälle:

Tuo yö oli elämäni ihanin. Ja sen synti oli kaunis. Tuona yönä paljasti ruhtinatar minulle koko ruumiinsa häikäisevän valkeuden. Tummat kaihtimet oli laskettu alas ja punainen amppeli loi huoneeseen himmeätä valoa, kun minä hänen huuliltaan löysin ne itämaat, joista joskus olin uneksinut.

Iloa ei kestä pitkään. Koira palaa yllättäen takaisin, takkuisena ja pelottavampana kuin koskaan. Seuraavana yönä palatsin makuuhuoneen itämainen matto tahriutuu ruhtinattaren vereen. Koira ammutaan, mutta sen henki ei jätä pankinjohtajaa rauhaan. Muistoksi ruhtinattaresta pankinjohtajalle jää vain kuihtunut musta orkidea.

Itämaisuuteen Waltari liitti siis mystiikkaa ja eroottisuutta jo tuolloin – hieman myöhemmin hän lähti itse etsimään itäisen kulttuurin saloja Konstantinopoliin. Uuden etsintä ja 20-lukulainen elämänjano eivät muuten vielä näy tämän kokoelman novelleissa. Poikkeuksena on kuitenkin novelli Oopiumihoure, jonka alussa viitataan paheelliseen ja boheemiin miljööseen, merimiesten suosimaan yökerhoon Buenos Airesissa:

Edessämme on kolme lasia täynnä ainetta, jonka te varmaan tunnette – punaista, vihreätä ja vakka minkä helvetin väristä, jotka kaikki aineet sekoitettuina muuttuvat kermankarvaiseksi nesteeksi. Lethen kukkien juomaa, unhotuksen ja kaipauksen juomaa, kaiketi antiikin miehet sanoisivat, nestettä, joka sekoittaa aistit ja nopeasti tekee miehen hourupäiseksi raunioksi.

Laseissa on absinttia. Juoma oli novellin kirjoitusaikana kielletty monissa Euroopan maissa – Suomessa myös, kuten kaikki muutkin alkoholijuomat, sillä täällä elettiin kieltolain aikaa. Nimensä absintti on saanut koiruohon latinankielisestä nimestä. En tiedä, onko viittaus Lethen kukkiin yleinen absintin yhteydessä, mutta sopisi hyvin kuvaan – Lethe on kreikkalaisessa mytologiassa eräs Haadeksen joista, ja taruston mukaan juomalla Lethen vettä unohti kaiken. Riittävästi absinttia, niin lopputulos on varmasti sama. Lisäksi novellissa Oopiumihoure juomien vaikutusta voi halutessaan tehostaa: kyseisessä yökerhossa poltellaan myös oopiumia.

Jatkanpa vielä puhetta alkoholista, kun kerran alkuun pääsin. Kieltolaki kesti Suomessa koko ”iloisen kaksikymmentäluvun” ja päättyi vasta vuonna 1932. Silloin Alko otti tuotevalikoimaansa mm. Jaloviinan eli leikatun konjakin. Novellissa Naula minua hieman hämmensi se, että siinä kuvataan pienimuotoista illanistujaista näin:

Muutamana talvi-iltana tulivat Ruusenmarkki ja Haanperän Eemeli tänne minun tupaani, tähän samaan huoneeseen. Heillä oli mukanaan pari pulloa Kolmea Tähteä ja sikareita, ja me vietimme iltaa myöhään yöhön.

Tarinan sisäisessä logiikassa voisi kuvitella tuon kuvauksen sijoittuvan aikaan ennen kieltolakia. Oliko siis Kolmen tähden jallupullolla edeltäjä? – Ainakaan Google ei tuottanut tulosta tämän ongelman suhteen, pitäisi kaiketi kääntyä jonkun vanhoja etikettiä keräilevän harrastajan puoleen.

Keräilijöihin – tai ainakin hyvin varustettuihin antikvariaatteihin – kannattaa ottaa yhteyttä myös silloin, kun haluaa lukea Kristian Korpin novellikokoelman. Kaikissa kirjastoissakaan teosta ei nimittäin enää ole. Olisi korkea aika ottaa uusintapainos tästäkin Waltarin teoksesta. Luulisi varhaisen kauhunovellikokoelman kiinnostavan laajempaakin lukijakuntaa, vaikka se ei aivan vedä vertoja esikuvansa – Edgar Allan Poen – kauhukertomuksille. Muistettakoon kuitenkin, että nuori Waltari oli vasta mittavan tuotantonsa alussa. Ei 18-vuotiaalta voi vielä vaatia mestarin otetta.

Read Full Post »

Kirjailijoiden juhlavuosista on lukuisten menneeseen kurottavien puheiden ja kirjoitusten lisäksi konkreettista iloakin: vanhoista teoksista otetaan vihdoin uusia painoksia. Toki onhan tietysti oma fiiliksensä lukea kirjaston hyllystä poimittua vanhaa kirjaa, jonka sivut ovat vuosikymmenten aikana kuluneet monien lainaajien käsissä. Silloin tuntee jonkinlaista etäistä veljeyttä itselleen täysin tuntemattomien ihmisten kanssa: vaikka kirjaa ei olisi lainattu vähään aikaan, huokuu edellisen lukijan lämpö silti sivuilta – samankaltainen tunne syntyy silloin, kun talvella hiihtoreissulla löytää yleiseltä nuotiopaikalta hiipuvan hiilloksen, jonka jatkeeksi on mukavan vaivatonta sytyttää tuli uudelleen.

Vannoutuneet kierrätyksen kannattajakin kuitenkin varmasti myöntävät, että jos kirja on LIIAN sympaattiseksi selattu, ei lukukokemus enää tee oikeutta teokselle. – Tänä vuonna 19. syyskuuta tulee kuluneeksi 100 vuotta Mika Waltarin syntymästä,  mikä onkin näkynyt paitsi moninaisten kirjallisuustapahtumien yhteydessä niin myös lukuisina uusintapainoksina. Niiden joukossa on yksi tämän kesän nautittavimmista lukukokemuksistani: Lähdin Istanbuliin (2008, ens. painos 1948, WSOY).

Kirja kertoo Mika Waltarin matkasta sodan runteleman Euroopan halki Istanbuliin loka-joulukuussa vuonna 1947 – matkan aikana käydään Istanbulin lisäksi mm. Pariisissa, Sveitsissä, Roomassa ja Venetsiassa. Matkakirja alkaa kuvailulla kaikkensa antaneesta kirjailijasta, joka tuotteliaan luomiskautensa päätyttyä on joutunut univaikeuksien takia sairaalahoitoon. Sairaalassa ollessaan Waltari saa ajatuksen lähteä Istanbuliin, keräämään aineistoa seuraavaa kirjaansa varten: uuteen kirjaan paneutumisen Waltari mainitsee hyväksi lääkkeeksi toipumisessa edellisen kirjoitusprosessin rasituksista. Ei kuulosta aivan nykyisten ”eroon burnoutista”-oppien mukaiselta toiminnalta, mutta selittänee osaltaan Waltarin tuotannon laajuutta.

Teos on jonkinlainen jatke Waltarin ensimmäiselle idän matkan kuvaukselle Yksinäisen miehen juna (1929), joka sijoittuu vuoteen 1929. Se kertoo eurooppalaista modernismia, matkaamisen romantiikkaa ja idän eksotiikkaa etsivästä kirkasotsaisesta nuorukaisesta. Matkojen välillä on 18 vuotta: sinä aikana Eurooppa on ajautunut järjettömään sotaan ja rampautunut pahasti – ja 21-vuotiaasta elämän janoa potevasta etsijästä on tullut keski-ikäinen, itseironinen, perheellinen ammattikirjailija. Lähdin Istanbuliin onkin enemmän kuin pelkkä kertomus aineistonkeruumatkasta: sitä voi lukea – hieman kliseisesti – keski-ikäistyvän miehen kaipuuna omaan nuoruuteen ja aikaan ennen sotaa; aikaan, jolloin niin Waltari itse kuin koko Eurooppakin oli vielä täynnä tulevaisuudenuskoa. Paljon ei kuitenkaan ole enää jäljellä: rauniot, materiaalipula, epävarmuus, suru, arvet – Waltari kohtaa matkallaan synkkyyttä ja kurjuutta, ja nuoruuden kiihkostakin on ainakin ensisilmäyksellä katsottuna vain rippeet jäljellä.

Lähdin Istanbuliin ei kuitenkaan ole pelkkää synkistelyä, päinvastoin: kerronnan pelastaa huumori, jolla Waltari maustaa havaintojaan kohtaamistaan ihmisistä ja sattumuksista – itseään säästämättä. Ja vaikka tullessaan esimerkiksi Pariisiin Waltari aluksi kokeekin pettymyksen huomatessaan sen muuttuneen kovasti nuoruusvuosista, onnistuu hän kuitenkin jonkin ajan kuluttua taas innostumaan ja nauttimaan kaupunkikokemuksestaan. – Alkumatkalla Waltarilla on mukana vaimonsa, jonka lähtöä matkalle hän perustelee viisumeita hakiessaan mm. taloudellisilla syillä. Omasta mielestään Waltari nimittäin kuluttaa rahaa vähemmän matkustaessaan vaimonsa kanssa. Näkemys saa lukijassa vahvistusta, kun vaimo lähtee kesken matkaa takaisin Suomeen. Yksin ollessaan Waltari mm. yltyy pelaamaan rulettia kasinolla Venetsiassa ja kustantaa uudet kengät italialaiselle nuorelle neidolle Roomassa.  Yksinään matkaavan Waltarin moraali pitää kuitenkin tilanteet hallinnassa: uhkapeliin hän ei tuhlaa aivan kaikkia rahojaan, ja vaikka roomatar tarjoaisi lahjoituksille mielellään vastinetta, ilmoittaa Waltari tälle tulleensa sodassa impotentiksi, joten turha toivoa enempiä liiketoimia. 

Tilanteisiin heittäytymisen aste erottaakin nämä kaksi matkakuvausta toisistaan. Nuori, elämää etsivä ja velvoitteista vapaa Waltari hakee romantiikkaa ja toteuttaakin sitä; keski-ikäinen Waltari taas tuntuu kyllä katselevan arvostavasti vieraiden maiden naiskauneutta ja hieman leikittelevän mielessään erilaisilla ajatuksilla, mutta pitäytyy kuitenkin sivustaseuraajan roolissaan (tai ainakin niin hän kokemuksistaan kertoo). Faktan ja fiktion suhde tässäkin kohdin jää epäselväksi ja kertojan luotettavuus arvoitukseksi. – Epäluuloista lukijanmieltäni järisyttää erityisesti Lähdin Istanbuliin -teoksen kohtaus, jossa Waltari kertoo Istanbulissa sijaitsevan Londra Bar -nimisen yökerhon emännästä. Kauniin kreikkalaisen naisen nimi on nimittäin Meri. Näin Waltari kertoo Merin esitelleen itsensä:

”Minun nimeni on Meri. Kun miehet sen ensimmäisen kerran kuulevat, niin he sanovat: Merikö? Mutta toisen kerran minut nähdessään he sanovat: Ah Meri. Ja kolmannella kerralla he eivät voi enää muuta kuin huokaista: Voi, voi, Meri!”

Meri tekee Waltariin niin suuren vaikutuksen, että vielä ennen lähtöään Istanbulista hän käy tervehtimässä tätä Londra Barissa, jossa nähtävästi on viettänyt aikaansa useampanakin iltana. Suorapuheinen ja kaunis Meri tuo minulle – ja varmasti monelle muullekin lukijalle – mielleyhtymän toiseen lähes samannimiseen kapakanpitäjään, Krokotiilinpyrstön emäntään Meritiin Sinuhe egyptiläisessä, joka esittäytyy Sinuhelle näin:

”Mikä on nimesi kaunotar?”
Hän vastasi matalalla äänellä ja sanoi: ”Nimeni on Merit eikä minua ole tapana puhutella kaunottareksi, kuten ujot pojat tekevät saadakseen aiheen ensimmäistä kertaa koskettaa kädellään tarjoilutytön kupeita. Toivon, että muistat sen, jos joskus uudelleen kunnioitat käynnilläsi taloamme, lääkäri Sinuhe, Sinä, joka olet yksinäinen.”

Hmmm… – Onkohan Meri edes oikeasti olemassa? Vai alkavatko Waltarin teosten henkilöhahmot jo sekoittua häntä ympäröivään todellisuuteen? Joka tapauksessa Londra Bariin Waltari palaa vielä vuosia myöhemmin, vuonna 1968, käydessään taas Istanbulissa. Londra Barin nimi tosin on vaihtunut, siitä on tullut Folies Bergere. Emäntä on kuitenkin sama, mikä Waltarin mukaan (reportaasi tästä matkasta julkaistu alun perin Suomen Kuvalehdessä 1968, löytyy teoksesta Matkakertomuksia, 1988, WSOY) ”todistaa hänessä rautaista terveyttä ja kuparilla vuorattua vatsalaukkua”. Sellainen olisi voinut olla Meritinkin tulevaisuus – ikääntyä tyylikkäästi Krokotiilinpyrstön ja sen asiakaskunnan mukana – mutta kohtalo ja Sinuhen hulluudeksi kasvava jääräpäisyys päätti toisin. – Taas kerran Waltaria lukiessani ajatus palaa Sinuhe egyptiläiseen: mutta miksi niin on, sitä en osaa varmasti sanoa. Ehkä hänen pääteoksensa kokoaa jollakin tavoin uran alkuvaiheen aiheita ja teemoja – ja toisaalta useissa myöhemmissä teoksissa näkyy sen vaikutus, varjo. Tai sitten Sinuhe yksinkertaisesti on jättänyt minuun lukijana niin voimakkaan jäljen, että en osaa nähdä Waltarin muuta tuotantoa vertaamatta sitä tietoisesti+alitajuisesti Sinuheen.

Tietysti mielleyhtymään voi vaikuttaa myös kerronta: Waltari käyttäää vahvaa minä-kertojaa niin matkakertomuksissaan kuin monissa romaaneissaankin. Ja kyllä Waltari varmasti sijoittaa minä-kertojiensa suuhun paljon omia ajatuksiaankin, esimerkiksi Sinuhen syvämietteiset pohdinnot voivat yleispätevyydessään kuvata niin muinaista Egyptiä kuin nykyaikaakin. Lähdin Istanbuliin -teos keskittyy enemmän ihmiskuvauksiin ja erilaisten sattumusten havainnointiin, mutta kyllä kertoja silloin tällöin luo laajempiakin ihmiselämää koskevia katsauksia. Erityisen tuoreelta vaikuttaa pohdiskelu työtehosta ja elämänlaadusta, jota Waltari miettii katsellessaan Istanbulin käsityöläisten verkkaista elämänrytmiä, joka ehkä ulkoisesti näyttää tehottomalta mutta joka ei toisaalta stressaakaan:

Ruotsi on työtehon ja teknillisen edistyksen johtavia maita Euroopassa, mutta tuloksena on tuskaneuroosin hallitseva asema 40-luvun nuoren kirjailijapolven aiheiden valinnassa. Jo kysymys siitä, että vapaa-aikojen vietosta on tullut sosiaalinen ongelma, johon keksitään erilaisia ratkaisuja, osoittaa, että joko ihmisessä tai järjestelmässä on jotakin vikaa. Kuta määräävämmin yhteiskunta suhtautuu ihmisen työhön ja vapaa-aikojen viettoon, sitä yksitoikkoisemmaksi muuttuu elämä ja sitä enemmän lähestymme kaikesta yksilöllisestä vastuusta vapaan laumaihmisen ihannetta.

Näin kirjoittaa Mika Waltari 60 vuotta sitten – lainauksen pääpointti sopisi erittäin hyvin monen nyky-yhteiskunnan kiihkeää tahtia arvostelevan yhteiskuntatieteilijänkin suuhun. Työtehokkuus ja elintaso lisääntyvät, mutta onnellisuus ei kuitenkaan lisäänny samaa vauhtia, päinvastoin. Kuitenkin lainauksessa näkyy myös asenneilmapiirin muutos: 60 vuotta sitten vapaa-aika tuotti ihmisille päänvaivaa, koska siihen ei ollut totuttu. Waltari ajatteleekin parannuskeinon löytyvän hitaammasta työtahdista, jolloin vapaa-aikaa olisi vähemmän eikä työkään stressaisi. Nykyisin kuitenkin suurempi ongelma on se, että työteho lisääntyy, mutta vapaa-aika ei: jatkuvan kasvun ihanne syö työtehokkuuden suoman edun – kiinnostavasti aihetta ruotii mm. Osmo Soininvaara kirjassaan Vauraus ja aika (Teos, 2007). Joka tapauksessa syy ongelmiin on sama, länsimaisen kulttuurin vaalima tehokkuusajattelu.

Molemmat matkakertomukset, niin Yksinäisen miehen juna kuin Lähdin Istanbuliin, saavat onnellisen lopun. Kun nuori Waltari palaa matkaltaan, hän on onnellinen huomatessaan, että itse asiassa Helsinki on kaikista hänen näkemistään kaupungeista modernein. Ja kun keski-ikäinen Waltari palaa matkaltaan, hän on onnellinen siitä, että pääsee kotiin (loppumatkassa tulee odottamattomia esteitä, joten paluu viivästyy).

Read Full Post »

21.7.

Loppumatka onkin päämäärätietoista ajoa. Moottoriteiden ankeutta ja autojonojen harmautta maustaa Lars Svedbergin ääni: 31 cd-levyn kaksiosainen äänikirjapaketti Sinuhe egyptiläinen ei lopu kesken, varsinkaan, kun Keski-Euroopan ihmeitä ihasteltaessa äänikirjaa tuli kuunneltua vain silloin tällöin.  

Minulle Waltarin tarina aukeaa parhaiten traagisessa jaksossa, jossa Sinuhe matkaa Minean ja Kaptahin kanssa Kreetaan. Sinuhe on vähitellen alkanut tointua surusta ja häpeästä, jonka hän nuoruudessaan itse aiheutti mielipuolisella rakkaudellaan kavalaan Neferneferneferiin. Matkusteltuaan vuosia eri maissa hän on hankkinut kokemusta niin lääkärin ammatissaan kuin elämässäkin – ja eräällä matkallaan pelastanut kuninkaan naistalosta vastoin tahtoaan sinne joutuneen härkätanssijattaren, kauniin Minean.

Sinuhe rakastuu Mineaan ja Minea Sinuheen, mutta heidän rakkautensa ei voi saada täyttymystä, sillä Minea on kreetalaisen uskonnon papitar, joka on lupautunut palvomalleen härkäjumalalle. Waltari muuntelee vanhaa Minotaurus-myyttiä kirjansa uskonto- ja kulttuurikriittiseen teemaan sopivaksi. Alkuperäisessä tarinassa kreetalaiset vaativat verona ateenalaisilta joka yhdeksäs vuosi seitsemän nuorta miestä ja seitsemän nuorta naista (kirjoitin tästä samasta aiheesta hieman jo aiemminkin, Shakespearen Kesäyön uni -näytelmään viitatessani) uhrattavaksi labyrintissa elävälle Minotaurukselle. Kyse on siis vallankäytöstä: uhrit kokevat julman kuoleman, ja kaikki ateenalaiset haluavat käytännön loppuvan. Waltarin romaanissa nuoret eivät kuitenkaan ole ateenalaisia vaan kreetalaisia, saaren omaa kansaa; eikä näitä nuorukaisia ja neitoja valita arvalla, vaan vain kaikkein parhaimmat yksilöt pääsevät kohtaamaan jumalansa. Myös määrät ovat huikeita: Pimeään taloon astelee joka kuukausi uusi neito tai nuorukainen.

Minea ei usko kuolevansa Pimeässä talossa, sillä kulttiin kuuluu ajatus siitä, että härkäjumalan luona valitut pääsevät osallisiksi suuresta ilosta ja onnesta – siksi vielä kukaan ei ole tullut takaisin, vaikka se on sallittua. Mutta Minea lupaa Sinuhelle tulevansa takaisin; hän käy vain ensin toteuttamassa velvollisuutensa papittarena, ja palaa sitten elämään rakastettunsa kanssa.

Koko kreetalaisten uskonto palvontamenoineen on tietenkin suurta huijausta, kuten Sinuhen eri maissa kohtaamat uskonnot yleensäkin. Silti vaatii Sinuhelta ja hänen palvelijaltaan Kaptahilta suunnatonta rohkeutta lähteä Pimeän talon labyrinttiin etsimään Mineaa, joka ei ole palannutkaan, vaikka niin lupasi. Tässäkin Waltari sekoittaa tarinoita: alkuperäisessä Theseus kävelee itse uhrina kohtaamaan Minotauruksen, ja kreetalaisen kuninkaan Minoksen tytär Ariadne antaa hänelle langan, jonka avulla labyrintista löytää takaisin. Waltarin romaanissa kuninkaan tytär Minea onkin uhri, ja lankaa keksii käyttää käytännön asioissa teräväpäinen Kaptah.

Nuoruudessaan Sinuhe menetti uskonsa itseensä ja rakkauteen; Pimeässä talossa hän lakkaa uskomasta jumaliin ja kiroaa elämänkin. Ilman Pimeän talon kokemustaan Sinuhe tuskin ryhtyisi niin sokeasti uskomaan farao Ekthatonin näkyihin ja ajatuksiin Kristuksen kaltaisesta valon ja rakkauden jumalasta Atonista. Aton on olemukseltaan kaikkien vanhojen jumalien vastakohta, ja varsinkaan Kreetan härkäjumalan kanssa sillä ei ole mitään yhteistä. Aton ei ole pelon vaan rakkauden jumala, jolla ei ole kuvaa tai hahmoa, mutta joka silti on läsnä kaikessa.

Pimeä talo ja muisto Mineasta jättää Sinuheen pysyvän vamman – ja traagisinta onkin, että päästäkseen pimeydestä takaisin valoon hän tulee sokeaksi tosiasioille ja järjen äänelle, aivan samalla tavalla kuin rakastuessaan Neferneferneferiin. Se johtaa Sinuhen lopulta uuteen tuhoon ja menetykseen.

Sinuhe egyptiläinen on upea teos, ja nimenomaan Lars Svedbergin kertomana. Svedberg esittää eri henkilöiden ominaispiirteet osuvasti äänensävyillä ja painotuksilla, ja hänen vakuuttavan matala kertojaäänensä on nautittavaa kuultavaa. Loistava valinta matkaseuraksi tai ihan vain kotona kuunneltunakin: Sinuhe egyptiläisen seurassa tekee matkan joka tapauksessa.

Read Full Post »

%d bloggers like this: