Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘patti smith’

Jos on pyöritellyt levysoittimessaan ahkerasti Patti Smithin upeita 1970-luvun tuotoksia Horses (1975) ja Easter (1978), kannattaa lukea omaelämäkerrallinen teos Ihan kakaroita (2010, suom. Antti Nylén, WSOY, 2010). Siinä Smith kertoo hänen ja valokuvataiteilija Robert Mapplethorpen yhteisestä taipaleesta kohti taiteilijuutta ja kuuluisuutta. Alku on hippeilevän romanttinen: kaksi nuorta, rahatonta ja asunnotonta taiteilijanalkua tapaavat New Yorkissa kesällä 1967. Ja loppu koruttoman surullinen: Mapplethorpe kuolee aidsiin keväällä 1989. – Välissä kerrotaan Smithin ja Mapplethorpen tarina. Tai oikeastaan Pattin ja Robertin, sillä Smith kirjoittaa henkilökohtaisesti ja valtaosa kirjasta käsittelee aikaa, jolloin Patti oli pelkkä Patti ja Robert pelkkä Robert. Kuuluisuudesta ei ollut tietoakaan. 

Aluksi kyse on rakkaussuhteesta, mutta pysyvämmiksi siteiksi Pattin ja Robertin välille muodostuvat yhteisymmärrys taiteen ja luovuuden merkityksestä sekä ystävyys, joka kestää myös ristiriidat (esim. sen, kun Robert tajuaa olevansa homoseksuaali) ja erilleen kasvamisen. – Vaikka Smith kertoo avoimesti elämänvaiheistaan, tuntuu välillä siltä, että paljon asioita jää piiloon. Esimerkiksi rakkauden kesän ja sitä seuraavan ”romanttisen” ajanjakson kuvaus keskittyy yllättävän paljon arkisiin huomioihin: rahan ansaitsemiseen, asuntoon ja sen sisustamiseen, elokuviin, musiikkiin jne. Tunteistaan Robertia kohtaan Patti puhuu säästeliäästi: vaihdetaan kyllä lahjoja, piirretään yhdessä, ihaillaan toisen taidetta – mutta nuoren rakkauden siirappi puuttuu, sitä ei tunnu löytyvän edes rivien väleistä.

Ihan kakaroita on kiinnostava paitsi taiteilijuuden niin myös ajankuvan kannalta. 1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun New York on käsittämätön taiteen ja musiikin legendojen tihentymä, keskiössään tietenkin Andy Warhol kumppaneineen. Samaan ilmiöön mahdollinen lukija on luultavasti törmännyt aiemminkin, jos on sattunut lukemaan jonkun tuon ajan newyorkilaisen kulttuuripersoonan elämästä. – Tähän joukkoon Patti ja Robert pääsevät mukaan muuttaessaan asumaan Chelsea-hotelliin, jossa satunnaisesti tai pysyvämmin majaili noihin aikoihin paljon taiteilijoita ja muusikoita (hotellin esittelyistä päätellen heitä on aina ollut runsaasti hotelliin majoittuneiden joukossa). Moni aikakauden musiikkia kuunteleva antaisi varmasti paljon aikamatkasta Chelsea-hotellin yhteydessä sijaitsevaan El Quixote –ravintolaan vuoden 1969 elokuussa:

Minulla oli pitkä laivastonsininen viskoosimekkoni, jossa oli valkoisia pikkuja, ja olkihattu: olin Eedenistä itään -asussani. Pöydässä vasemmalla puolellani Janis Joplin yhtyeineen piti hovia. Äärimmäisenä oikealla olivat Grace Slick ja The Jefferson Airplane sekä joitakin Country Joe and The Fishin jäseniä. Taimmaisessa pöydässä oven edessä istui Jimi Hendrix, joka riiputti päätään ja söi hattu päässä, nenätysten jonkun blondin kanssa. Kaikkialla istui muusikoita, ja pöydille heidän eteensä oli katettu kukkuraisia annoksia katkarapuja, salsa verdeä ja paellaa sekä sangriakannuja ja tequilapulloja.
       Seisoin siinä hämilläni, mutta en tuntenut itseäni tunkeilijaksi. Chelsea oli minun kotini, El Quixote minun baarini. Paikassa ei ollut järjestysmiehiä eikä minkäänlaista sisäpiiritunnelmaa. Muusikot olivat siellä Woodstock-festivaalin takia, mutta hotellielämä oli pannut minut niin pahasti pimentoon kaikesta, etten tiennyt mitään koko festivaalista tai siitä, mitä se merkitsi.

21-vuotiaana Patti Smith ei vielä tiedä, että jonakin päivänä myös hänet mainitaan matkaoppaissa Chelsea-hotellissa majailleiden kuuluisuuksien nimilistassa: Jack Kerouac, Dylan Thomas, Bob Dylan, Janis Joplin, Arthur C. Clarke, Arthur Miller, Dee Dee Ramone, Sid Vicious jne. Patti ja Robert asuvat ensin hotellin pienimmässä huoneessa, sitten huoneessa numero 204, jonka naapurissa Dylan Thomas aikoinaan joi itsensä hengiltä.  Hotelli onkin nuorille taiteilijanaluille virikkeellinen ympäristö, jossa syntyy paljon kontakteja ja neuvoja jaellaan auliisti.

Chelsea-hotellista on tehty paljon lauluja, yksi kuuluisimmista (ainakin niin kuuluisa, että minäkin olen sen kuullut) lienee Leonard Cohenin Hotel Chelsea. Lauluntekijän itsensä mukaan se kertoo Janis Joplinista. Joplin ei ollut mikään kaunotar ja tuskin Cohenillakaan olisi ollut tuohon(kaan) aikaan pääsyä ensirakastajan rooleihin. Mutta musiikillinen karisma ja omalaatuisen upea lauluääni korvaavat molemmilla ulkonäköpuutteita. Musiikki mahdollistaa ja yhdistää. Vaikea sanoa, kuinka paljon laulu perustuu tositapahtumiin, loppu kuitenkin on kauneudessaan uskottava:

I remember you well in the Chelsea Hotel
you were famous, your heart was a legend.
You told me again you preferred handsome men
but for me you would make an exception.
And clenching your fist for the ones like us
who are oppressed by the figures of beauty,
you fixed yourself, you said, ”Well never mind,
we are ugly but we have the music.”

Leonard Cohenin esityksen voi kuunnella ja katsella helposti Youtubessa.   – Myös Patti tutustuu hotellissa Janis Jopliniin. Valitettavasti päihdehuuruinen elämä koituu niin Joplinin kuin monen muunkin muusikon kohtaloksi. Jimi Hendrix kuolee 18. syyskuuta 1970 ja Janis Joplin pari viikkoa myöhemmin, 4. lokakuuta. Smithin kirjassa heidän kuolemansa on mainittu samalla sivulla. Patti ei itse juurikaan käytä päihteitä, tai ainakaan sellaisesta ei kirjassa kerrota. Robertille kyllä maistuu LSD ja muukin.

Yllättäviäkin puolia Patti Smithin urakehityksestä löytyy. Hän ei aloittanutkaan musiikin parissa, vaan kirjoitteli aluksi runoja ja harrasti kuvataidetta. Mutta kun ajattelee tarkemmin, ei se ehkä niin yllättävää olekaan. Naispuolisia esikuvia blues/rock-artisteissa ei juurikaan ollut, ensimmäisiä voimahahmoja varmaankin olivat juuri nuo Janis Joplin ja Jefferson Airplanen Grace Slick. – Kun Smith viimein alkoi tehdä musiikkia, jälki oli vakuuttavaa. Debyyttialbumi Horses on kestänyt hyvin aikaa, ja ilmestyessään se on varmasti ollut tapaus rockpiireissä. Runoilijan kädenjälki näkyy sanoituksissa ja joidenkin kappaleiden esityksissäkin on runon lausumisen tunnelmaa. Näin Patti Smith kertoo kirjassaan:

Viimeisenä esitimme ”Glorian” muodossa, johon se oli muutaman viimeksi kuluneen kuukauden aikana asettunut: minun ”Oath”-runoni ja Van Morrisonin upean klassikon yhdistelmäksi. Se oli alkanut Richard Hellin kuparinvärisellä Danelectro-bassolla, jonka olimme ostaneet häneltä 40 dollarilla. Minulla oli ajajtus, että soittaisin itse tuota bassoa, ja koska se oli pienikokoinen, arvelin, että se pysyisi käsissäni. Lenny näytti, miten E soitetaan, ja samalla kun soitin nuotin, lausuin säkeen Jesus died for somebody’s sins but not mine. Olin kirjoittanut nuo sanat pari vuotta aiemmin eräänlaiseksi olemassaolon julistukseksi, jolla lupaisin ottaa vastuun omista teoistani. Kristusta jos ketä vastaan kannatti kapinoida, hänhän oli kapina itse.

Hieno kappale, senkin voi kuunnella Youtubessa, jos ei ole varaa hankkia koko levyä. Patti Smithin Gloria kuuluu sarjaan ”alkuperäistä paremmat cover-biisit”. Kiinnostavaa on tuo Oath-runon julistus: Jeesus kuoli jonkun syntien tähden mutta ei minun. Toimittajat ovat udelleet sen sanomasta Smithiltä useissakin haastatteluissa. Teksti on ymmärretty jopa ateistiseksi, mutta siitä ei ole kyse: Smith haluaa vain korostaa yksilön vapautta ja vastuuta. Runon lopussa alun ensimmäinen säe vielä toistetaan:

So Christ
I’m giving you the good-bye
firing you tonight
I can make my own light shine
and darkness too is equally fine
you got strung up for my brother
but with me I draw the line
you died for somebody’s sins
but not mine

Perisynti, Jeesuksen uhrikuolema ja tavallisille kuolevaisille jumalallisen epäloogisesti kohdentuva armo ovat kristinuskon ydintä, mutta samalla ne kuuluvat kristinuskossa juuri niihin asioihin, joihin itse olen suhtautunut hyvin kriittisesti nuoresta saakka. Smithin sanoissa on järkeä, ja painoarvoa niille antaa se, että Smith itse on uskonnollinen. Uskonnollisuutensa hän kuitenkin määrittelee itse eikä sitoudu tiukasti jonkin tietyn uskontokunnan oppeihin. Tähän saattaa olla syynä kotikasvatus: Smithin äiti oli Jehovan todistaja. Kun Smith irtaantui kotona saamistaan ajattelumalleista, tarvittiin kapinaa, mutta uskonnollisuus jäi. – Smithin uskonnollisuus näyttäytyy silloin tällöin kirjassa, jo alun saatesanoissakin. Niitä kirjan suomentaja Antti Nylén kommentoi esseekokoelmansa Halun ja epäluulon esseet (Savukeidas, 2010) kirjoituksessa Perseellisyys:

       Mikä sitten on uskonnollista taidetta? Kaikki taide. Paitsi huono taide, ei-taide.
       Olen näitä esseitä kirjoittaessani samalla suomentanut Patti Smithin omaelämäkerrallista proosateosta, ja kirjansa saatetekstissä hän lausuu, että ”taide kantaa viestiä Jumalalta, ja Jumalalle se pohjimmiltaan kuuluu”. Olen samaa mieltä – jos kohta myös sitä, että toiset taideteokset kuuluvat Jumalalle hieman enemmän kuin toiset.
       Patti Smithin ajatuksesta voi helposti johtaa toisen: jokainen tosi taiteilija on Jeesus, Jumalan ”poika”.

Nylénin ajatukseen tulee potkua, kun lukee hänen esseensä, joka luultavasti on hyvin provokatiivinen monen uskovaisen mielestä. Kirjoituksessaan Nylén käsittelee mm. taiteilija Pentti Otto Koskisen performanssia Perseveraatio (1976–). Siinä alaston taiteilija liikuttelee peukaloaan peräaukossaan, josta vuotaa verta taiteilijan reisille. Esseisti siteeraa Koskista, joka kutsuu performanssiaan ”uskonnolliseksi aktiksi” ja ”keskusteluksi Jumalan kanssa”. Perseveroimalla taiteilija alentaa ja häpäisee itsensä, tekee itsestään ”armon kerjäläisen”.

En tiedä, onko Patti Smith tarkoittanut saatesanojaan ymmärrettäväksi niin laajasti taidetta yleensä koskevaksi kuin Nylén tekee. Smith on osoittanut sanansa ensisijaisesti Robert Mapplethorpen taiteelle. Toisaalta Mapplethorpen taiteenkin kutsuminen ”Jumalasta peräisin olevaksi” on kyllä aika provokatiivista, sillä Mapplethorpen valokuvataiteesta löytyy paljon esimerkkejä mm. sadomasokistisesta kuvastosta. Hieman harmittaa, että Smithin teoksen suomentaja Antti Nylén ei ole analysoinut ”persekeskeisessä” esseessään Mapplethorpen melko tunnettua teosta, omakuvaa vuodelta 1978, jossa taiteilija poseeraa kameralle mustassa nahka-asussa, pitäen kiinni härkäruoskasta, jonka kahvan hän on työntänyt takapuoleensa. Härkäruoska on kuin paholaisen häntä, ja myös Mapplethorpen köyry asento ja haastava ilme tuovat mieleen klassisen paholaiskuvaston. ”Häntä” on vain hieman väärässä paikassa, ja siitä syntyy ristiriita, joka tekee kuvasta monitulkintaisen. Löytyisikö tästäkin itsensä häpäisyä ja pyrkimystä keskusteluun Jumalan kanssa? (Valokuva löytyy helposti netistä joko selailemalla Googlen kuvahakua asiasanalla Mapplethorpe tai hieman hakua tarkentamalla lisäämällä nimen perään bullwhip.)

Itse en näistä takapuolijutuista oikein innostu. Nylénille sen ilon suon, sillä kunnon esseistin tuleekin tarttua epäsovinnaisiin ajatuskehitelmiin. Ja Robert Mapplethorpella taas oli taiteilijan kutsumus, problemaattinen homoidentiteetti ja halu etsiä uutta taiteellisessa ilmaisussa. – 60-luvun lopulla kaulakoruja punovasta kukkaispojasta on kuitenkin pitkä matka sadomasokistisiin sessioihin. ”Uudistunut” Robert hämmentää ja järkyttää myös Pattia.  Kuitenkaan Robertin tarkoitus ei ollut erityisesti sensaatiohakuisuus:

       Hän ei ajatellut kuviensa sopivan kaikile. Kun hän ansimmäisen kerran pani hardcore-kuviaan näytteille, ne olivat X:llä merkityssä kansiossa, lasilaatikossa, kielletty alle 18-vuotiailta. Hän ei halunnut työntää kuviaan ihmisten kasvoille – paitsi minun, jos halusi kiusata minua. 
       Kun kysyin häneltä, mikä yllytti häntä ottamaan tuollaisia kuvia, hän vastasi vain, että jonkun oli se tehtävä ja että hän teki sen mielellään. Hän oli etuoikeutetussa asemassa päästessään näkemään äärimmäisiä seksiakteja, ja hänen mallinsa luottivat häneen. Hänen missionaan ei ollut paljastaa vaan dokumentoida seksuaalisuuden tiettyä puolta taiteessa, sillä kukaan ei ollut sitä aiemmin tehnyt.

1980-luku toi tullessaan homopiireille uuden ongelman. Aids levisi aluksi Yhdysvalloissa juuri homomiesten ja narkkareiden keskuudessa. Robertilla aids todettiin vuonna 1986, joten mahdollisesti hän on saanut viruksen jo ennen kuin on edes tiennyt koko taudin olemassolosta. – Ennen kuin Robert kuolee, Smith lupaa hänelle, että vielä jonakin päivänä hän kirjoittaa heidän tarinansa.

——

Ja vielä lopuksi eräs yksityiskohta. 70-luvun valokuvista on tullut ihailtua Patti Smithin tyyliä. Jotenkin olin naiivisti kuvitellut, että Smithin kaltainen rosoisen rockin esittäjä olisi pukeutunut huolettomasti, asiaa turhaa pohtimatta. Näin ei ole, eipä tietenkään: 

Minulle pukeutuminen oli vain tilaisuus näyttää siltä kuin esiintyisin ranskalaisessa uuden aallon elokuvassa. Minulla oli pari vaihtoehtoista tyyliä, kuten raidallinen V-aukkoinen paita ja punainen kaulahuivi, niin kuin Yves Montandilla Pelon palkassa, Seinen vasemman rannan beat-tyyli; vihreät sukkahousut ja punaiset balettitossut, tai oma versioni Audrey Hepburnin Rakastunut Pariisissa -tyylistä: pitkä musta villatakki, mustat trikoot , valkoiset sukat ja mustat Capeziot. Käsikirjoituksesta riippumatta olin yleensä valmis noin kymmenessä minuutissa.

Tuolle kymmenelle minuutille kuitenkin nostan hattua.

Mainokset

Read Full Post »

%d bloggers like this: