Kritiikkiä (2/30): Putte Wilhelmsson 1/2

Herman Melvillen Moby Dickin arviota varten luin rinnakkain alkutekstin sekä uuden ja vanhan suomennoksen, tarkastelin klassikon vastaanottohistoriaa aikalaisista nykypäivään ja yritin avata sitä omintakeista amerikkalaista kielen ja kirjoitetun sanan kulttuuria, jossa Moby Dick ilmestyessään oli kuohuttava teos.

Toimituksen palaute? Julkaisukelvoton. Miksi? Siksi, Majander täsmensi puhelimitse, ettei arvostelussa ollut riittävästi ”juoniselostetta”.

 – Turmio ja perikato -blogi, 24.2.2012

Sitaatti on kriitikko Putte Wilhelmssonin blogista Turmio ja perikato, jossa hän muistelee kymmenen vuotta sitten Helsingin Sanomiin kirjoittamaansa kritiikkiä. Uusi kirjallisuustoimittaja Antti Majander hyllytti arvostelun, jossa Moby Dickin tapahtumien kuvailemisen sijaan pohdittiin Melvillen romaanin asemaa kirjallisuuden traditiossa. Pienin muutoksin teksti kuitenkin julkaistiin (Wilhelmsson on liittänyt sen postauksensa jatkeeksi).

Lähtökohtaisesti olen samalla kannalla kuin Wilhelmsson: klassikkoteoksen avaaminen muusta kuin juonen näkökulmasta on perusteltua.  Moby Dick -romaanista keskivertolukija tietää, että valkoista valastahan siinä yritetään pyytää – ja että huonosti käy. Kyse ei ole mistään neitseellisestä uutuusromaanista, sillä moni on lukenut kirjan tai nähnyt sen filmatisoinnin. Majanderin näkökulma jää silti mietityttämään: miten paljon kirja-arvostelulta kaivataan juonen ja henkilöiden esittelyä?

* * *

Tietenkin sekä lukijoita että kirjoja on monenlaisia, joten yksiselitteistä mielipidettä ei voi muodostaa. Moni haluaa jonkinlaisen käsityksen siitä, minkälainen tarina ja maailma kansien välissä odottaa. Silti kaikkea ei saa paljastaa: varsinkin juonivetoisten teosten kohdalla tapahtumien liika kuvailu vie lukuilon.  Olisi kurja lukea dekkariarvostelua, jossa alkuasetelman esittelyn lisäksi viitattaisiin myös muihin kirjassa tapahtuviin murhiin ja niiden vaikuttimiin. Toisaalta taas usein kaunokirjallisuudessa itse juoni ei välttämättä ole kovinkaan tärkeä (äärimmäisenä esimerkkinä tuore Ulysses-suomennos), jolloin sen esittely ei haittaa / ei ole tarpeellista.

Kritiikkien lukijoissa on joka tapauksessa paljon sellaisia, jotka eivät halua arvostelun olevan pelkkä pitkitetty takakansiteksti. He ovat kiinnostuneita siitä, minkälaisen arvon kriitikko teokselle antaa, millaiseen kehykseen hän lukemansa asettaa. Tällaiset lukijat luultavasti viihtyvät Putte Wilhelmssonin tekstien parissa. Jos kritiikin perusperiaatteina pidetään teoksen kuvailua, tulkintaa ja arvottamista, niin Wilhelmsson tuntuu useissa teksteissään tinkivän ensimmäisestä jättääkseen kahdelle muulle enemmän palstatilaa. Hän siirtyy suoraan asiaan.

Usein kriitikolle suokin vapauden katsoa teoksen ohi kohti laajempaa kokonaisuutta, jos aihe niin vaatii. Riittävän hyvä syy tällaiseen on esimerkiksi Jorge Luis Borges.  Arvostelussaan Borgesin Hiekkakirjasta (suom. Pentti Saaritsa, 2003) Wilhelmsson kertoo lähinnä Borgesin tuotannon merkityksestä maailmankirjallisuudessa. Ilmestynyttä uutta suomennosta puidaan vain muutaman virkkeen verran – voikin kysyä, onko teksti pikemminkin lukijaa informoiva artikkeli kuin kritiikki. Huomion vie Borgesin varhaisempi suomennosvalikoima, Haarautuvien polkujen puutarha, ja sen synnyttämät ajatuskulut. Wilhelmsson visioi arvostelussaan (Borges – maailmankirjallisuuden viimeinen nero, TS 28.8.2003):

Borgesin puutarha tuo mieleen tietokoneajan tyypillisen ahdistuskohtauksen. Jos me emme tarkista ”kaikkia vaihtoehtoja”, jotka Google-hakurobotti tarjosi tekemäämme hakuun, me emme saa selville koko totuutta vaan ainoastaan jonkin vaillinaisen polun. Toisaalta haku tuotti tuhansia polkuja, joten kaikkien tarkistaminen on inhimillisesti katsoen mahdotonta.

Tämä epävarmuus on kuin verho, joka jakaa maailmamme kahtia. Sen toisella puolella on tietokoneiden ja muiden medioiden välittämän loputtoman informaation aavemainen maailma, joka saa toisen, ”todellisemman” maailmamme näyttämään vaikeasti tavoitettavalta, hetkelliseltä ja vajavaiselta.

Arvostelu ei kerro kovinkaan tarkkaan, mitä Hiekkakirja sisältää. Silti kritiikki koukuttaa ja houkuttaa tarttumaan Hiekkakirjaan: Borges vaikuttaa kirjailijalta, jota ei saa ohittaa.

* * *

Teoksesta irrottautuvassa tai jopa sen ohittavassa arvostelun kirjoittamisessa on myös vaaransa. Kuvailun tehtävä kritiikissä kun ei ole pelkästään esitellä kirjaa lukuvinkkejä kaipaavalle lukijalle. On myös tärkeää luoda jonkinlainen käsitys kirjasta, jotta lukijalla on edellytyksiä ymmärtää teoksen tulkintaa ja arvottamista koskevat lausunnot. Tästä näkökulmasta katsottuna Wilhelmssonkin sortuu hutaisuihin. Esimerkiksi Paul Austerin romaanin Sunset Park kritiikki on hämmentävä – en ole lukenut tätä teosta (paljon Austerin muuta tuotantoa kylläkin), ja Wilhelmssonin kritiikin perusteella en kyllä ymmärrä, mistä kirjassa mahtaa olla kyse (Aamulehti, 27.9.2011):

Tuore suomennos Sunset Park tukeutuu viisaasti parempien taiteilijoiden teoksiin, kun se yhä pönkittää mielikuvaa Austerin ammattikunnasta uhrautuvana, tavallisen ihmisen henkisenä tukena ja oppaana.

Valitettavasti mikään Austerin omassa proosassa ei vakuuta, että hänellä olisi jotain olennaista sanottavaa F. Scott Fitzgeradin romaanista Kultahattu (1925) ja William Wylerin elokuvasta Elämämme parhaat vuodet (1946).

Tiedän, että copypasteni on armoton ja irrottaa kappaleet kokonaisuudesta, mutta jokainen voi halutessaan lukea koko arvostelun tästä. Siis mikä rooli Fitzgeraldin romaanilla ja Wylerin elokuvalla on kirjassa? Jokin romaanin sisällä oleva austerimainen metafiktiivinen rakennelma? Vai onko kyse vain pelkistä maininnoista? Wilhelmssonin itse tulkitsemista intertekstuaalisista kytkennöistä? Asiaa ei paljonkaan selvennä seuraava kappale, jossa hypätään kuvailemaan kirjan sanomaa:

Parhaiten romaanin oman sanottavan kiteyttää aforismi, joka ei ylittäisi julkaisukynnystä postikorttifirmassa: ”Elossa olemisen ihmeellinen omituisuus.” Tai olemisen ohimenevyyttä koskeva oivallus, jonka Paulo Coelho hylkäisi liian latteana: ”Nykyisyys on kadonnut ikiajoiksi.”

Wilhelmsson ei ilmeisestikään ole pitänyt Austerin romaanista, ja hän antaa sen myös näkyä tekstissään. Lukukokemuksen innottomuus heijastuu välinpitämättömyytenä romaanin sisältöä kohtaan: kriitikko ei vaivaudu sitä esittelemään, sillä arvostelun viestihän on muutenkin selvä – turha kirja. En ehkä muuten kiinnittäisi tähän huomiota, mutta kun postaustani varten lueskelin Wilhelmssonin kritiikkejä 2000-luvulta, löysin arvostelut neljästä Paul Austerin romaanista. Ja kaikki kritiikit ovat jokseenkin negatiivisia.

Kyllä omakin innostukseni Austerin teoksia kohtaan on laimentunut, vaikka joskus oikein odotin uusia Auster-suomennoksia. Jossain vaiheessa vain huomasin, että en saanut kirjoista enää niin paljon irti: liikaa samankaltaisten ideoiden ja henkilöiden toistoa. Kritiikki lukijoiden ja kriitikoiden kestosuosikkia kohtaan voisi siis olla hedelmällistä luettavaa, mutta tuntuu siltä, että Wilhelmsson syyllistyy samaan syntiin kuin Auster. Kahdessa arvostelussa aloituksetkin on kirjoitettu samanlaisiksi – tarkoituksella vai vahingossa. Näin alkaa jo edellä siteerattu kritiikki romaanista Sunset Park:

Aluksi Paul Auster vaikutti postmodernistilta, jota kiinnosti kirjallisuuden muoto elämänsisältöjen kustannuksella.

Sittemmin kävi ilmi, että Auster onkin romantikko. Ja ettei hän pidä taidetta yleisön jaettuna illuusiona vaan taiteilijan ihmetekona. Parin vuoden takainen Mies pimeässä (2009) verhosi tämän mahtailun siten, ettei kirjailijaa esitetty sankarina vaan marttyyrina:”Olen yksin pimeässä ja vatvon maailmaa mielessäni samalla kun kamppailen jälleen unettomuuteni kanssa, valvon jälleen yön suuressa amerikkalaisessa autiomaassa.”

Ja saman Wilhelmsson muotoili hieman eri sanankääntein aiemmin arvostellessaan romaania Sattumuksia Brooklinissa (Austerin evankeliumi, TS 21.7.2008):

Uransa alkuvaiheessa amerikkalainen Paul Auster vaikutti kirjailijalta, jota kiinnostivat kirjoittamisen eivätkä ihmisten ongelmat. Myös kirjallisuus oli hänelle enemmän mystinen ilmiö kuin kätten tuote. Ei elämän osa tai elämäntapa, vaan lunastus, joka lievittää ahdistusta ja poistaa tarkoituksettomuuden tunteen. 

Nykyisin Auster vaikuttaa kirjailijalta, josta on vain mukava kuunnella omaa ääntään.

”Kuoleman ajatus kääntää väistämättä ajatukset vakaviin asioihin”, toteaa kuusikymppinen vakuutusasiamies Nathan Glass Austerin tuoreessa suomennoksessa Sattumuksia Brooklynissa.

Syntyy vaikutelma leipääntyneestä kriitikosta, joka kirjoittaa oman kritiikkinsä uudelleen, kun ei muutakaan keksi. Miksi Wilhelmsson vaivautuu arvostelemaan Austerin romaaneja – tai edes lukemaan niitä? Haluaako hän paljastaa lukijoiden ja kriitikoidenkin suositun kirjailijan teosten onttouden? Ehkä kovin kauas tulevaisuuteen saakka tätä projektia ei kannata jatkaa, muuten se alkaa vaikuttaa lukijoista pakkomielteiseltä. – Linkit niihin kahteen muuhun Auster-arvosteluun:  Oraakkeliyö (TS 16.1.2007 ) ja Näkymätön (TS 27.10.2010).

* * *

Kritiikkiä-sarjan ensimmäisessä postauksessa ja sen kommenteissa pohdittiin ammattikriitikoutta. Wilhelmsson ainakin täyttää kriteerit: pitkään ja aktiivisesti kritiikkejä moniin eri julkaisuihin kirjoittanut kriitikko nauttii arvostusta – vaikka paljon on myös niitä, joita hänen usein pisteliäs tyylinsä ärsyttää (ja heistäkin monet arvostavat, ärsyyntyneinäkin). Jokin aika sitten Wilhelmsson esimerkiksi sai Taiteen keskustoimikunnan kolmevuotisen arvostelija-apurahan. Sellaista ei ihan löyhin perustein anneta. Asiantuntemustaan ja lukeneisuuttaan Wilhelmsson ei piilottele, päinvastoin: jo Markku Ihonen kirjoitti Hyvä kritiikki -esitelmässään vuonna 1999 näin:

Yksi uusi ilmiö näyttäisi olevan kriitikkojen oppineisuuden osoittaminen. Havaitakseni tämän kritiikkityypin on pannut varsinaisesti liikkeelle Putte Wilhelmsson. Hänen kirjallisuuskritiikkejään leimaa tavaton oman tietämyksen vyöryttely. Arvostelun kohde sitten lopulta asetellaan huolellisesti punottuun kehykseen, jossa se näyttää taatusti siltä kuin kriitikko haluaa. Myös Wilhelmssonin kieli on usein sillä tapaa ylivirittynyttä, että se kuulostaa hienolta ja eksaktilta mutta tosiasiassa on monin tavoin hämärää ja vaikeaselkoista.

90-luvulla tehdyt ”rikokset” ovat varmastikin vanhentuneita, mutta kiinnostavan näkökulman sitaatti tarjoaa. Vaikka minulla ei riitä ajallinen perspektiivi eikä asiantuntemuskaan soveltaa Ihosen väitettä Wilhelmssonin 2000-luvun kirjoituksiin kattavasti, niin tuon oppineisuuden sävyn tunnistan. Mutta mikä sen rooli on: pyrkiikö Wilhelmsson ”vyöryttäessään” tietämystään osoittamaan omaa oppineisuuttaan – vai jakamaan sitä? Pönkittääkö kriitikko omaa asemaansa asiantuntija-auktoriteettina vai onko kyse puhtaasta halusta avata lukijalle uusia näkökulmia, herättää ajatuksia?

Oletan, että joillekin henkilökohtaisen lukukokemuksen merkitystä korostaville lukijoille Putte Wilhelmssonin tyyli saattaa toisinaan vaikuttaa vieraalta, ja silloin sen herkästi tuomitsee itsetarkoitukselliseksi.  Akateemista jargonia kaihtavan lukijan kipupistettä ärsyttäväksi esimerkiksi käy hyvin arvostelu Ja ihminen loi kuoleman (Parnasso 7/2007)  Philip Rothin romaanista Jokamies. Tekstissään Wilhelmsson yhdistää romaanin tarkasteluun ”halun” käsitteen, jonka terminologista taustaa hän selittää muutaman kappaleen verran:

Viime vuosikymmenten älykkökeskustelussa tämän taistelun synonyyminä on usein toiminut arvoituksellinen ”halun” käsite. Termin alkuperä ei kuitenkaan ole biologiassa, johon ruumiinvaivoja yhä seikkaperäisemmin luetteleva Roth nyt uppoutuu. Eikä Freudin viettiteoriassa, joka askarrutti häntä kolme vuosikymmentä sitten Haamukirjailijassa. Se on Keatsin runoutta lähempänä olevassa romanttisessa filosofiassa.

Kiistelty psykoanalyytikko Jacques Lacan poimi sen Alexandre Kojéven Hegel-luennoista, joissa se tarkoittaa samaa kuin eetos 1800-luvun kirjallisuudessa: ihmisen tietoinen elämä on uuden ja vielä ei-olevan etsimistä, olevaan tyytyminen on eläimen selviytymiskamppailua.

Tästä samasta ei-olevasta sitten juontuu Hegelin ratkaisematon herran ja orjan paradoksi, Thomas Hardyn romaanien nöyryyttävä tragedia sekä Lacanin psykoanalyysi, jossa olennaista ei ole jokin olemassa oleva asia, vaan jonkin tuleminen tai tapahtuminen.

Myönnän saavani päänsärkyä aina, kun joku alkaa puhua Jacques Lacanista. Myönnän myös, että esimerkkini on tarkoitushakuisesti valittu: ei Wilhelmssonin kritiikeissä kovinkaan usein näin paljon ”oppineisuutta” osoiteta/jaeta. Luulen, että tämän tekstin kohdalla Antti Majanderin punakynä saattaisi heilahtaa.

On paljastavaa, että Wilhelmsson joutuu selittelemään melko pitkästi ”halun” käsitettä. Hän tietää, että se on lukijan näkökulmasta hankala ja ehkä jopa kaukaa haettu apparaatti teoksen tulkintaan. Itse pidän paljon juuri tästä kritiikistä, sillä kiinnostavaa siinä on eräänlainen epäonnistuminen omassa luennassani: vaikka kaikki tuo selittäminen kyllä selventää, mitä Wilhelmsson tarkoittaa, se ei onnistu vakuuttamaan minua. Wilhelmsson jatkaa:

Lacanin psykoanalyysi onkin pohjimmiltaan darvinistista, kuten myös Rothin kirjallisuus. Halu on sokea elämänvoima, joka varjelee elämän muutosta ja jatkumista, ei sen pysyvyyttä, muotoa tai tarkoitusta.

En voi itselleni mitään: ensimmäinen lukukokemukseni Rothin kirjoista – Portnoyn tauti, mikäpä muukaan – liittää mielessäni ”halun” niin vahvasti päähenkilö Alexander Portnoyn masturbaatioharrastuksiin, että puhe ”elämän muutosta ja jatkumista varjelevasta sokeasta elämänvoimasta” Hegel-viittauksinen kuulostaa hyvin perusteltunakin huvittavalta. Kehykseen, jonka Wilhelmsson Rothin romaanille Jokamies luo, syntyy jännitteinen halkeama, jossa ”halun” käsitteen on/off-tyylinen ymmärtäminen/väärin(?)ymmärtäminen horjuttaa niin kriitikon esittämää ajatusta kuin omia mielikuvianikin.

* * *

Jos lukijan mielestä tuo Wilhelmssonin kuvaama ”halun” käsite tuntuu olevan tyylillisesti väärässä paikassa romaanista kirjoitetussa arvostelussa, hän on tavallaan oikeassa. Paremmin katkelma toimii Turun Sanomien kritiikissä (Turun metafysiikkaa, 4.12.2007), jossa Wilhelmsson kritisoi aivan toista teosta, kirjoituskokoelmaa Mediaa etsimässä:

Sihvonen ei valitettavasti selvitä elämänvoiman romanttista taustaa, vaan tyytyy käyttämään sitä psykoanalyyttisesta elokuvatutkimuksesta tutun ”halun” synonyyminä.

Halun alkuperä ei kuitenkaan ole biologiassa eikä Freudin viettiteoriassa, vaan jälleen kerran saksalaisessa romantiikassa. Psykoanalyytikko Jacques Lacan poimi sen Alexandre Kojèven Hegel-luennoista, joissa se tarkoittaa samaa kuin eetos ajan kirjallisuudessa: ihmisen tietoinen elämä on uuden ja vielä ei-olevan etsimistä, olevaan tyytyminen on eläimen selviämiskamppailua.

Tästä samasta ei-olevasta sitten juontuu Hegelin herran ja orjan paradoksi, kirjailija Thomas Hardyn tragediat sekä professorin mediaoppi, jossa olennaista ei ole jokin olemassa oleva asia, vaan jonkin ”tuleminen”, ”sysäävä voima”, ”liike” tai ”tapahtuminen”.

Myös Parnasson juttu on ilmestynyt joulukuussa 2007: kumpikohan siis on kirjoitettu ensin? Tekisi mieli arvata, että  yliopiston tutkijoita vastaan nokittelevan arvostelun terminologiaa tarkentava lähestymistapa on siirretty lähes sellaisenaan romaanista kirjoitettuun kritiikkiin. Ratkaisu ei välttämättä ole paras mahdollinen, vaikka tietysti on huomioitava, että Jokamiehen arvostelu on julkaistu Parnassossa. Kirjoittaessaan kritiikin Rothin seuraavasta suomennetusta teoksesta Haamu poistuu Wilhelmsson on maanläheisempi: kyseinen kritiikki julkaistiin Aamulehdessä.

En usko, että Putte Wilhelmsson haluaa (taas tuo sana …) erityisesti todistella oppineisuuttaan Parnasson lukijoille.  Jokamies-arvostelussaan kriitikko vain pyrkii antamaan lukijalle hyvin perustellun, kiinnostavan näkökulman tai eräänlaisen kehyksen teokseen. Kritiikkihän on tavallaan arvosteltavan kohteen kehystämistä: kehystä voi rakentaa omasta lukukokemuksesta, teoksen rakenteellisesta analyysista, kirjailijan elämän vaiheiden tarkastelusta, kirjallisuuden traditiosta, jostakin teoriasta tai käsitteestä, muista kirjoista, yhteiskunnasta jne. Hyvässä kritiikissä tuo kehys on se kiinnostavin asia, ei niinkään teos itse. Ja hyvässä kritiikissä parhaimmillaan tuo kehys jättää jonkinlaisen jäljen lukijaan, antaa tälle eväitä kirjallisuuden vastaanottamiseen.

* * *

Toisaalta voisi todeta dekkaritermein: kriitikolla on huomattava motiivi oman auktoriteettiasemansa kohottamiseen, sillä hän antaa subjektiivisia arvostelmia siinä toivossa, että lukija vakuuttuisi niiden paikkansapitävyydestä. Ja mitä enemmän lukija uskoo arvostelijan oppineisuuteen, sitä enemmän hän luottaa tämän asiantuntijuuteen – syntyy eräänlainen harha kriitikon maun objektiivisuudesta, tai ainakin lukutapa, jossa kriitikolla kuvitellaan olevan luotettavaa tietoa siitä, mikä on hyvää ja mikä huonoa kirjallisuutta. Toisinaan siihen alkaa uskoa kriitikko itsekin.

– Koska postauksesta on tulossa toivottoman pitkä, säälin mahdollista lukijaa ja julkaisen tämän kahdessa osassa. Jatkoa Putte Wilhelmssonista kriitikkona siis piakkoin.

* * *

Kritiikkiä-sarja käy läpi kotimaista kirjallisuuskritiikkiä lukijan näkökulmasta. Edelliseen osaan pääset tästä: (1/30) Maailma muuttuu, Marttaseni.

Read Full Post »

Sattumuksia Brooklynissa

Kertomus alkaa tyylikkäästi:

Etsin rauhallista paikkaa jossa kuolla. Joku suositteli Brooklynia, ja niin minä lähdin seuraavana aamuna Westcheristä sinne tunnustelumatkalle.

Paul Austerin romaanin Sattumuksia Brooklynissa  (2005, suom. Erkki Jukarainen 2008, Tammi) päähenkilö, kuusikymppinen Nathan Class, on eronnut vaimostaan, sairastunut keuhkosyöpään ja rikkonut välinsä tyttäreensä. Silti hän ei ole katkeroitunut, elämänsä kolhuja valittava vanheneva (ja pian ehkä kuolevakin) mies, vaan päinvastoin: sympaattinen kertojahahmo, joka toivottomalta vaikuttavasta tilanteestaan huolimatta alkaa saada tarinan edetessä elämänlangoista kiinni. Eikä vain omalta osaltaan, sillä hän auttaa myös muita. Muutettuaan Brooklyniin Nathan nimittäin huomaa, ettei olekaan yksin. Hänen elämäänsä ilmestyy mm. sisarenpoika Tom, joka on luopunut unelmistaan ja jumittunut paikoilleen, Tomin kirjakauppaa pitävä työnantaja Harry, jonka menneisyys on hyvin kuoppainen ja joka vaikuttaa taas ajautuvan vaikeuksiin, sekä Nathanin nuori sisarentyttärentytär Lucy, joka ilmestyy kuin tyhjästä eikä suostu aluksi puhumaan mitään eikä kertomaan edes äitinsä olinpaikkaa.

Vähitellen asiat muuttuvat paremmiksi ja ihmiset löytävät toisensa ja itsensäkin. Nathanin siipien suojassa Tom ja Lucy saavuttavat onnen, osittain kohtalon oikkujen ansiosta, eikä Nathan itsekään jää onnesta osattomaksi. Austerin romaani henkiikin kokonaisuudessaan niin suurta positiivisuutta ja optimismia, että se pakottaa minut lukijana pohtimaan, millainen koira kirjaan on haudattu.  – Ja kyllähän se koira lopulta löytyykin, mutta vasta kirjan viimeiseltä sivulta: tarina loppuu vain muutamia kymmeniä minuutteja ennen kuin New Yorkin ja koko maailman rauha järkkyy. Eikä mikään ole enää niin kuin ennen.

– – – – –

Auster on kuulunut suosikkikirjailijoihini siitä saakka, kun luin lukioikäisenä hänen New York -trilogiansa. Siinä Auster leikitteli (tai vakavoitteli, riippuu miten asiaa haluaa tarkastella) kertojan ja kerronnan välisillä suhteilla, rakenteli metafiktiota, jossa lukija  ei voi – eikä myöskään tarinan henkilöt – koskaan olla varma siitä, keikahtaako koko kerronnallinen kuvio jossakin vaiheessa täysin päälaelleen. Samaa velmuilua Auster on harrastanut myöhemmissäkin teoksissaan, esimerkiksi romaanissa Oraakkeliyö, josta olen aiemmin kirjoittanut täällä. Uusin suomennos, Sattumuksia Brooklynissa, ei kuitenkaan ole mikään metafiktiinen romaani. Vaikkakin juonen kylkiäisiksi on ripoteltu lukuisia pieniä sivupolkuja ja kertomuksenpätkiä, eivät ne kyseenalaista itse perustarinaa. Nuo kertomukset ovat nimittäin osa Nathanin aloittamaa projektia, Ihmiselämän mielettömyyden kirjaa, johon hän aikoo koota kaikki epäonnistumiset ja nolot sattumukset -niin omansa kuin kohtaamilleen ihmisille sattuneet. Hyvä idea, varsinkin lukijan kannalta, sillä sattumusten kuvailu tuo kerrontaan mukavasti huumoria.

Toista tavaramerkkiään, intertekstuaalisuutta, Auster kuitenkin käyttää, ja romaanissa onkin sekä viittauksia kirjoihin että pari mainiota kirjallista anekdoottia liittyen Edgar Allan Poeen ja Franz Kafkaan. – Niistä jälkimmäinen on hyvin koskettava, lähes epäuskottava kertomus siitä, kuinka Kafka lohduttaa puistossa tapaamaansa nukkensa kadottanutta tyttöä viemällä tälle parin viikon ajan ”nuken kirjoittamia” kirjeitä. Ajatus siitä, kuinka Kafka käyttää viimeisten elinkuukausiensa kallisarvoisia hetkiä nuken haamukirjoittajana, on yhtä aikaa kaunis ja järkyttävä – kaunis eleenä, surullinen maailmankirjallisuuden kannalta (olisihan Kafka voinut kirjoittaa silläkin ajalla vielä yhden loisteliaan novellin …).

Romaanissa on myös pelkkää ripausta suurempi annos poliittisuutta ja yhteiskunnallisuutta. Paul Auster ja hänen vaimonsa Siri Hustvedt ovat julkisuudessa ilmaisseet tukensa demokraateille ja näissä vaaleissa Obamalle. Jostakin luin Hustvedtin sanoneen edellisten (muistaakseni edellisten) presidentinvaalien yhteydessä, että jos Bush voittaa, hän muuttaa Norjaan. Ei muuttanut, mutta joka tapauksessa kannanotto oli selkeä. – Sattumuksia Brooklynissa sijoittuu vuoden 2000 presidentinvaalien aikoihin, ja kirjassa keskeiset henkilöt kannattavat demokraatteja. Nathanin sisarenpojan Tomin suuhun asetellaan kovaa kritiikkiä:

Sitten puhe kääntyy väistämättä politiikkaan ja marraskuussa pidettäviin vaaleihin. Tom paasaa oikeistolaisten vallananastuksesta. Hän mainitsee siitä esimerkkeinä melkein onnistuneen Clintonin tuhoamisen, abortin vastaisen liikkeen, tuliaselobbaajat, radion puheohjelmissa levitetyn fasistisen propagandan, lehdistön pelkuruuden, kiellon opettaa kehitysoppia joissakin osavaltioissa. ”Me marssimme taaksepäin”, hän sanoo. ”Menetämme joka päivä palasen maastamme. Jos Bush valitaan, jäljelle ei jää mitään.”

– En ehkä nostaisi tätä poliittista näkökulmaa kirjassa niin vahvasti esiin, ellen olisi sattunut kirjaa lukiessani vilkaisemaan netistä, onko Auster viime aikoina julkaissut uutta kirjaa. Löysinkin esittelyjä ja kritiikkejä tuoreesta, nyt syksyllä ilmestyneestä romaanista The Man in the Dark (esim. Literary Review), jossa myös nostetaan esille vuoden 2000 presidentinvaalit. Austerin uusimmassa romaanissa unettomuudesta kärsivä August Brill alkaa kehitellä yön pimeinä tunteina tarinaa vaihtoehtoisesta USAn historiasta: vuoden 2000 presidentinvaalien jälkeen ei olisikaan tapahtunut terrori-iskua WTC:n torneihin eikä Irakin sotaa olisi syttynyt. Sen sijaan 16 osavaltiota on irtautunut Bushin johtamasta USAsta, ja maa on ajautunut veriseen sisällissotaan.

Mielenkiintoinen visio, jossa on hiven totuuttakin: jos terrori-iskua ei olisi tapahtunut, Bush ei olisi saanut koottua vaalien takia kahtia jakautunutta valtiota yhteiseen rintamaan, vaan kritiikki hänen ajamaansa sisäpolitiikkaa kohtaan olisi kasvanut. Tuskin se sisällissotaan olisi johtanut, mutta yön pimeinä tunteina mielikuvitus saa siivet. Joka tapauksessa kirjan aiheen voisi ajatella näin vaalien alla herättävän USAssa kiinnostusta ja ajatuksia – ja ainakin Austerin on haastatteluissa helppo tuoda esille oma näkemyksensä siitä, millainen Yhdysvaltojen poliittinen tulevaisuus pitäisi olla.

Eikä tässä vielä kaikki: tuon erikoisen vaihtoehtohistorian lisäksi Auster esittää uudessa romaanissaan vanhoja kunnon metafiktio-temppujaan, joista aiemmin mainitsin. Pimeässä tarinaansa kertovan Brillin tarinan päähenkilö on nimittäin Owen Brick, jonka tehtävänä on lopettaa sota surmaamalla sen aloittanut henkilö. – Siis presidentti Bush? Ehei, vaan tietenkin August Brill, mies joka istuu pimeässä ja kertoo tarinaa …

– Pitää ehkä lukea The Man in the Dark englanniksi, sillä tuskin maltan noin kiinnostavalta kuulostavan romaanin suomennosta odotella yhden/kahden vuoden verran.

Read Full Post »

Oraakkeliyö

Onhan aiheella kikkailtu aiemminkin: kirjoitetaan romaani, jonka sisällä on toinen romaani. Paul Austerin Oraakkeliyö (2006, suom. 2006, Tammi) käsittelee sisäkkäisten ja toisiaan risteävien kertomusten verkostoa kuitenkin niin mukaansatempaavasti, että lukija ei ala nyrpistellä nenäänsä kerronnalliselle monikerroksellisuudelle: romaanin sisällä oleville kertomuksille, jotka ovat tavallaan peilitekstejä romaanin tarinoille ja tapahtumille.

Kertomus alkaa sinisestä muistikirjasta, jonka vaikeasta sairaudesta toipuva kirjailija Sidney Orr ostaa sattumalta (tosin tässä kirjassa tapahtumien ja tekojen sattumanvaraisuus alkaa menettää sattuma-luonnettaan…). Muistikirjaan hän alkaa hahmotella tarinaa Nick Bowen -nimisestä kustannustoimittajasta, joka eräänä päivänä päättää kadota omasta elämästään ja muuttaa toiseen kaupunkiin. Kirjoittaessaan salaperäiseen siniseen muistikirjaansa myös Sidneyn oma ote elämästä alkaa luisua raiteiltaan – jopa niin, että uppoutuessaan tarinan kirjoittamiseen hän paitsi vertauskuvallisesti niin myös konkreettisesti katoaa hetkittäin tästä maailmasta.

Sinisen muistikirjan tarinassa Nick Bowen lukee käsikirjoitusta, jonka nimi on Oraakkeliyö. Siinä on päähenkilönä ensimmäisessä maailmansodassa haavoittuva Lemuel Flagg, joka sokeuduttuaan saa profetoimisen kyvyn. Tulevaisuuden näkeminen on etuoikeus, johon liittyy kuitenkin myös ongelmia.

Paul Austerin Oraakkeliyön keskeisiä aiheita ovat kirjoittaminen ja aika. Paitsi että kuvataan Sidney Orrin kirjoittamista ja sitä, mistä hän saa ideoita ja innoitusta, tuodaan esille hieman yliluonnollisella tavalla myös kirjoittamisen vaarallisuus. Sanat saattavat olla niin vahvoja, että ne paljastavat todellisuuden ja jopa vaikuttavat tapahtumiin. Romaanin monet tarinat ja kertomukset kietoutuvatkin Sidney Orrin ja hänen vaimonsa sekä heidän kirjailijaystävänsä John Trausen elämään.

Oraakkeliyössä kertomukset ja tarinat eivät pysy omissa kansissaan vaan sekoittuvat toisiinsa. Myös ajan kronologista järjestystä murretaan. Lemuel Flaggista kertova romaani on Sidney Orrin mukaan ”lyhyt filosofinen romaani tulevan ennustamisesta, aikaa käsittelevä sepitelmä”. Sidney ideoi myös aikamatkustusta käsittelevän elokuvakäsikirjoituksen Wellsin Aikamatkasta. Ja yleensäkin paljastetaan menneitä asioita, jotka paljastuessaan antavat uusia merkityksiä nykyhetkelle. Myös kirjoittamisen vaikutus kirjan henkilöiden elämään on alleviivaa ajatusta, että kirjoittamisessa on läsnä sekä mennyt, nykyhetki että tulevaisuus.

Itse pidin Austerin romaanissa siitä, että kirjan moninainen intertekstuaalisuus pysyy pääasiassa kirjan kansien välissä: Oraakkeliyössä on luotu kertomuksien verkosto, jossa lukija voi kokea eri tekstien välisten viittausten löytämisen ilon. Ei tarvitse välttämättä tuntea kirjallisuushistoriaa, sillä kaikki ainekset on lukijan saatavavilla. Toki kertomuksista voi etsiä yhtymäkohtia muuhunkin kirjallisuuteen.

Paul Austerin romaanissa on myös omaelämäkerrallisuutta. Sidney Orrin kirjailijaystävän nimi on John Trause – anagrammi Austerista. Kirjassa Trausen poika Jacob on huumeongelmainen tapaus, joka ajautuu rikollispiireihin. Myös Paul Austerin omalla pojalla Danielilla on ollut vastaavia ongelmia. Auster on aiemminkin sijoittanut itsensä romaanihahmokseen ja leikitellyt siten kertojan ja romaanihenkilön välisellä suhteella. Oraakkeliyössä Sidney Orrin kertojuus palautuu kertojaan itseensä: tarina alkaakin hallita kertojaansa.

Taiteillessaan rinnakkaisilla ja sisäkkäisillä kertomuksilla Auster ei luo mitään iloista leikkiä, päinvastoin: kirjoittamisesta ja sen vaikutuksista kertovassa Oraakkeliyössä on paljon ahdistaviakin sävyjä. Romaanin monimutkaisuus on kuitenkin kiehtovaa, ja se viekoittelee lukijan peliin mukaan.

Read Full Post »