Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘petri tamminen’

Mitä onni on

Viime tiistaina Otavan kirjallisten iltojen kiertue vieraili Jyväskylässä. Yleisönä oli äidinkielenopettajia, kirjastolaisia ja kirjakaupan väkeä. Kirjailijoiden esityksistä jäi erityisesti mieleen Mirja Pyykkö, Olli Jalonen ja Petri Tamminen. Pyykkö kertoi körttilapsuudestaan Oulussa, Jalonen lähes 20 vuoden työstä ja kymmenistä tuhansista matkakilometreistä nyt vihdoin ilmestyneen romaaninsa parissa ja Tamminen pohdiskeli onnen olemusta uuden kirjansa teeman mukaisesti.

Otava palkitsi kuulijat tarkkaavaisuudesta jakamalla tilaisuuden loppuessa Petri Tammisen romaanin Mitä onni on (2008, Otava). Tamminen kertoi halunneensa kirjoittaa kirjan, jonka jaksaisi lukea sellainenkin, joka ei yleensä lue kirjoja. Helposti lähestyttävä kirja onkin: selkeitä lauserakenteita ja paljon lyhyitä virkkeitä, alle kaksisataa sivua pituutta, aiheen (siis onnen) problematiikka kaikille jo entuudestaan tuttu, kirjassa on vain muutama keskeinen henkilö, juoni etenee ilman turhia kikkailuja – ja itse asiassa tarina ja sen sisältämä opetuskin on yleismaailmallinen. Ei kannattaisi lähteä merta edemmäs kalaan, onnen etsinnässä varsinkaan.

Kirjan kertoja on kirjailijamies, joka vaikuttaa melkoiselta luuserilta niin kirjoittamisensa kuin perheensäkin suhteen. Hänen vaimonsa Liisa ehdottaa yhteistä hanketta, kirjaa suomalaisesta onnesta – kirjailija ottaa idean vastaan, mutta ryhtyykin kehittelemään sitä kaverinsa Hannun kanssa. Vaimo jätetään kylmästi sivuun, ja niin alkaa kertojan ja Hannun poikamaista kohellusta muistuttava projekti, jonka aikana matkataan pitkin Suomea, tutustutaan lukuisiin ihmisiin ja saadaan hyvin vähän mitään konkreettista aikaan onni-kirjan kirjoittamisessa.

Mitä onni on on paitsi kertomus onnen etsinnästä niin myös tutkielma kirjoittamisen vaikeudesta. Tosin romaanin kertojan kannattaisi kaikesta päätellen harkita alanvaihtoa – mitä järkeä on olla kirjailija, jos ei keksi mitään kirjoitettavaa? – Kertojan puolustukseksi sanottakoon, että onnesta on vaikeaa saada otetta: siihen on niin monta eri näkökulmaa, ettei oikein tiedä, mistä aloittaisi. Kun kirjailija ja hänen ystävänsä kiertävät Suomea haastattelemassa ihmisiä, saavat he näiltä seuraavanlaisia onnen määritelmiä:

Onni on ruoansulatuskysymys. (runoilija)
Onni on syntyä Suomeen. (lottovoittaja)
Onni on oma kulta. (juhannushääpari)
Onni on rauhallisesti sujunut yövuoro. (synnytyslääkäri)
Onni on hyvä muisto. (99-vuotias)

Ehkä parhaimmin kirjassa onnen määrittelee kirjailijan oma tytär, joka kertoo onnen olevan tunnetta. Tämän näkökulman Petri Tamminenkin toi esille Otavan kirjaillassa. Hän vertasi onnen tunne-luonnetta tietoon onnesta ja toi esille sen tosiseikan, että vaikka ihminen tietäisi olevansa onnellinen, hänellä saattaa silti olla huonot fiilikset. Länsimaisen filosofian perinteessähän onnellisuutta on Aristoteleesta saakka pidetty ihmiselämän korkeimpana tavoitteena – mutta koska filosofiassa korostuu järki, on onnen määrittelykin usein järkikeskeistä ja ulkoisesti tarkasteltavissa oleviin tosiasioihin pyrkivää. Sellaisiin raameihin ei sovi käsitys onnesta tunnetilana. Monet ihmiset tuntevatkin itsensä onnettomiksi, vaikka kaiken järjen mukaan heidän pitäisi olla onnellisia.

Tunnistan tämän itsessänikin: asun hyvinvointiyhteiskunnassa, joka on yksi maailman turvallisimmista ja kehittyneimmistä valtioista, minulla on mukava perhe, työpaikka (ei aina niin mukava, mutta parempi niin kuin ilman työtä), riittävä toimeentulo, ilmaiset kirjastopalvelut, kohtuullinen terveys etc. Mutta silti en aina tunne itseäni onnelliseksi. Välillä mieltä kalvaa epämääräinen tyytymättömyys, eksistentiaaliset kysymykset ahdistavat, ihmisten typeryys ja itsekkyys suututtaa, kunnallisen päätöksen teon hitaus ja umpimielisyys raivostuttaa, ilmastonmuutos ja maailmanpoliittinen tilanne huolestuttaa ja kaikkein pahimpana vaivana on oma keskinkertaisuuden ja saamattomuuden tunne. Tilannetta ei paranna se, että ilman omakohtaista uskoa en voi tukeutua siihen ajatukseen, että ehkä vielä jossakin toisessa elämässä / paratiisissa odottaa parempi maailma. Ei, kaikki on tässä ja nyt, tätä mennään seuraavat 35–50 vuotta, sitten kaikki loppuu minun kohdaltani. Ellei jo aiemmin, jos huonosti käy.

Tämän henkilökohtaisen ruikutuksen siivittämänä päädynkin toteamaan, että itse asiassa koko onnellisuus käsitteenä ja ilmiönä ärsyttää minua (ainakin juuri nyt, kun asiaa synkeänä pohdiskelen – huomenna voi olla toisin). Ehkä juuri tästä syystä pidän kirjan kaikista onnenmäärittely-yrityksistä eniten Hannun vastauksesta, kun kirjailija kysyy häneltä onnesta:

– Oletko sä Hannu onnellinen?
– Ai minä, Hannu hämmästyi. – En mä halua olla onnellinen. Mulla on muutakin tekemistä. Mun pitää maalata.

Hannu ei haaskaa aikaansa pohtimalla onnellisuutta, vaan kokee sitä – maalaaminen on hänelle jonkinlainen flow-kokemus. Muutenkin Hannu etsii onnensa konkreettisista teoista, ei puheista ja pohdinnoista, kuten kirjailijaystävänsä. Hannu on hedonisti, joka harrastaa intohimoisesti makeisia ja naisia. Makeisten syöminen korostuu kirjassa, sillä kertoja muistaa aina mainita, mitä tuotetta hänen ystävänsä syö. Ja vaikuttaa siltä, että Hannu on paitsi makean suurkuluttaja niin myös etsijä: hän ei ole jämähtänyt mihinkään Fazerin Siniseen, vaan ahmii tarinan aikana melkoisen kirjon eri makeistuotteita. Sama pätee myös Hannun naissuhteisiin.

Kirjailija pyrkii ensin kartoittamaan tulevan kirjansa ”onnen jyviä” muiden ihmisten kokemuksista, mutta lopulta hän päätyy etsimään omaa henkilökohtaista onneaan. Ja mistäpä muualtakaan keski-ikäistyvä mies sitä hakisi kuin nuoruusaikansa kultaisista päivistä. Kirjailija lähteekin Hannun kanssa Tanskaan, kirjailijan nuoruudenrakastetun luokse. Ja siellä hän vihdoin oppii, mitä onni on – tai ainakin tajuaa jotain olennaista onnen olemuksesta.

                                  ————————————————

Omalla kohdallani onni lymyilee – melko kliseisesti, mutta minkäpä sille mahtaa – pienissä hetkissä: kun puolivuotias huudahtaa leluaan heilutellen ”Tättättäää!” tai kun sunnuntaiaamuna otan postiluukusta lattialle pudonneen Hesarin käteeni; kun aurinko paistaa parvekkeelle tai kun laitan jalkaani lämpimät villasukat; kun istumme kahvikupit kourassa katselemassa Euroopan karttaa ja suunnittelemme jo ensi kesän reissua tai kun palaan kirjastosta kotiin kassi täynnä varaamiani uutuuskirjoja; kun saan aikaa itselleni kirjoittaa blogiin jutun ja varsinkin kun saan sen valmiiksi; kun kämppä on siivottu viikkojen kaaoksen jälkeen ja voi taas alkaa hyvillä mielin sotkea paikkoja; kun työviikko on ohi ja juo sen ensimmäisen siemauksen olutta; kun makailee sängyssä kattoa tuijotellen eikä tee yhtään mitään.

Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Onnen määrä ja laatu vaihtelee, mutta kyllä sitä elämästä löytyy. Suurimman erehdyksen tekeekin silloin, kun alkaa miettiä elämäänsä kokonaisuutena, sillä kokonaisvaltaista onnea ja sen olemusta on mahdoton hahmottaa. – Ohessa pari kuvaa onnen hetkistä kesämökillä. Kun saa komean halkopinon valmiiksi, niin on varmasti onnellinen! (kuvat: tinkatinka)

Read Full Post »

Enon opetukset

Myytit ovat kulttuurisidonnaisia ja kulttuurisesti luotuja, elämää ja maailmaa selittäviä ”tarinoita”. Myytissä on aina läsnä valhe, joka täydellistää sen pyrkimykset: esimerkiksi hyvyyttä ja pahuutta ei oikeassa elämässä voi tarkastella niin mustavalkoisesti, kuin ne satujen myyttisissä tarinoissa esitetään. Petri Tammisen romaanin Enon opetukset (2006, Otava) asetelmaa tarkasteltaessa voisi puhua miehen myytistä ja sen rakentumisesta. Oikeastaan siinä on kuitenkin kyse nimenomaan mieheyden valheesta, ei jostakin alkukantaisesta, omaa paikkaansa itsepintaisesti hakevasta luonnollisesta voimasta. Miehisyys esitetään valheena, joka miehen täytyy opetella ja uskotella sekä itselleen että muille niin hyvin, että hän alkaa tuntea sen joka solullaan – ja niin uskottavasti, että se henkii hänen olemuksestaan, liikkeistään, puheistaan ja teoistaan.

Romaanin kertoja ja päähenkilö Jussi ei ole sisäistänyt asiaa. Hän ihailee elämänsä ”oikeita” miehiä, Enoaan ja tämän ystävää Myrskyä, jotka ovat häntä suunnilleen 10 vuotta vanhempia. Todellisuudessa Eno ja Myrsky ovat varsin onnettomia tapauksia, jotka kumpikin tahollaan päätyvät alkoholismiin ja yksinäisyyteen, vaikka usein elämä näyttäytyykin riehakkaana ilonpitona ja naisia riittää. Lukija havaitsee ristiriidan, alemmuudentuntoinen Jussi ei. Hän myöntää, että Enolla ja Myrskyllä on ongelmia, mutta pitää heitä kuitenkin sankareinaan. Kaikessa heidän toiminnassaan – vaikka se ulkopuolisen silmin näyttäytyisikin järkyttävänä – hän näkee jonkinlaisen myyttisen sankarillisuuden, hänen tavoittamattomissaan olevan miehisen omaleimaisuuden ilmentymän, ja täydentää sen omalla ihailullaan.

Minä näin heidän suuruutensa vielä silloinkin, kun he makasivat leirintäalueen nurmella sammuneena, tukka sateesta märkänä ja puvut kurassa; vielä silloinkin minä näin, että kaikki leirintäalueen viisaus ja sankaruus asuu heissä.

Romaani jakautu kolmeen osaan, kolmeen kohtaamiseen Enon kanssa: lapsuuden kesään vuoteen 1981; kala/ryyppyreissuun Enon luona syksyllä 1994, Jussin ollessa jo perheellinen; Jussin avioeroon ja Enon kuolemaan keväällä 2005. Jussin suhde Enoon pysyy samanlaisena koko ajan, Eno on varhaiskeski-ikäiselle Jussillekin samanlainen ihailun kohde kuin lapsena. Muihin miehiin kuin Enoon ja Myrskyyn Jussi ei juurikaan itseään vertaa, mikä viestii siitä, että Jussin alemmuuskompleksi johtuu nimenomaan Enosta. Enostaan hän on luonut itselleen jo lapsena miehen mallin, joka oli hänelle liian suuri silloin ja on vielä vanhemmallakin iällä.

Jussista on turha hakea esimerkkiä miehisyyden myytin kanssa painiskelevasta nykymiehestä. Hänen alemmuuskompleksinsa ei johdu niinkään oman miesidentiteetin etsimisestä, vaan kyse on yleensäkin jonkinlaisesta identiteettiongelmasta, jonka selvittelemiseen tarvittaisiin todennäköisesti useamman vuoden terapiaa. Jussi on perässähiihtäjä-tyyppiä, joka olisi aivan yhtä hyvin voinut leimautua lapsesta saakka vaikka tätiinsä – silloin hänen ongelmansa tietysti olisivat erilaisia. Identiteettiongelma selittyykin mielestäni päähenkilön henkilökohtaiseksi traumaksi, eikä sen kautta voi yleispätevästi tarkastella nykyajan mies-problematiikkaa.

Mutta Enon kautta mieheyden valhe paljastaa tosiolemuksensa. Hänen isänsä kuolee, kun hän on miehuuden kynnyksellä, ja niinpä hän joutuu itse itseään mieheksi kasvattamaan. Ehkä siksi hänellä on paljon valmiiksi pohdittuja ja kokemuksen kautta opittuja ajatuksia, joita hän ystävällisesti jakaa myös Jussille. Enon opetukset sinänsä ovat varsin ytimekkäitä. Pitää toimia, ei jäädä liikaa epäröimään. Eno esimerkiksi kertoo olevansa sisimmässään ujo ihminen, joka jättää ujoutensa kotiin ulos lähtiessään. Ja tietysti miehisyyteen liittyvää perusasennetta ei saa unohtaa, sitä täytyy vaalia: kun Jussi rupeaa saunan lauteilla liikaa filosofoimaan, Eno palauttaa hänet maan pinnalle:

– Että olisiko sekin ollut semmoinen sielun tajuamisen hetki, minä sanoin.
– Miehet menee ihan sekaisin kun ne näkee isot tissit, eno sanoi.

Enon opetukset ei mielestäni ollut yhtä kiinnostava kuin jotkin aiemmat Tammisen teokset (esim.  Elämiä ja Piiloutujan maa), joissa elämää on tarkasteltu jollakin tavoin vaihtoehtoisesta näkökulmasta. Toki Jussi näkee Enon toisin kuin muut, mutta Tammisen aiempien tekstien lukukokemukset ovat herättäneet odotuksia, joihin Enon opetukset ei täysin vastaa. Erilainen, ajatuksia herättävä näkökulma on  esimerkiksi Tammisen novellissa Salkku, joka kertoo kiusaamisesta. Koukkuna siinä on, että normaali koululaisten raa’asta maailmasta tuttu kiusaamisasetelma on siirretty opettajien keskuuteen. 58-vuotias historianopettaja saa vaimoltaan uuden salkun, ja kun hän vie sen töihinsä, muut miesopettajat haukkuvat ja kiusaavat häntä sen takia. Salkku varastetaan häneltä, ja hän joutuu myös fyysisen väkivallan kohteeksi. Kaikki käyttäytyvät kuin kakarat. Jos tarina sijoitettaisiin koululaisten keskuudessa tapahtuvaksi, ei siinä olisi mitään ihmeellistä. Mutta kun osapuolina ovat opettajat, kiusaamisen raadollisuus paljastuu.

Read Full Post »

%d bloggers like this: