Petter Amundsen?

Jatkanpa vielä edellisen postauksen hengessä, koska aihe on kieltämättä kiinnostava. Kysymys kuuluu: Onko Erlend Loen ja Petter Amundsenin kirja Shakespearen salaisuus feikki? – Karin edelliseen postaukseeni lähettämästä kommentista rohkaistuneena päätän yrittää tutkia teoksen tekijyyttä samoin metodein kuin Amundsen tutkii Shakespearen tekstejä.

Suureksi ongelmaksi muodostuu tietenkin se, että minulla ei ole alkukielistä teosta. Ja vaikka olisikin, norjan kielestä ymmärrän vain sen, mitä ruotsin pohjalta voi ymmärtää. En anna tämän kuitenkaan lannistaa mieltäni, vaan käytän hyväkseni sitä vähää materiaalia, joka on identtistä niin suomenkielisessä kuin norjankielisessäkin teoksessa. Eli nimet.

Erlend Loe on tunnettu kirjailija, mutta Petter Amundsenin henkilö askarruttaa. Onko liivatetta kaupusteleva urkuri todellakin itse kirjassa esitettyjen teorioiden takana? Vai onko hän vain välikappale? Petter Amundsen kuulostaa melko tyypilliseltä norjalaisnimeltä, mutta ulkonäkö voi pettää. Amundsen itse kirjassaan tutkii mm. nimiin ja sanoihin sisältyviä anagrammeja, joten eiköhän samaa voisi yrittää hänen omaankin nimeensä. Koska Amundsen tutkii Shakespearea, joka siis kirjoitti englanniksi, oletan, että myös mahdollisia anagrammejakin kannattaa etsiä englanniksi

Remade Pen Stunt viittaisi vahvasti siihen, että Amundsen on todellakin vain kynänkäyttäjä, ”stuntti”, ja todellinen Shakespeare-koodin ratkaisija olisi joku muu. Mutta kuka? – Mitään järkevää henkilönnimeä ei löydy, mutta mahdollisesti kyseessä on kuitenkin nainen, sillä Petter Amundsenista saa myös anagrammin Menstruated Pen.

Toinen metodi, jota Amundsen kirjassaan käyttää, on kirjainten laskeminen. Petter Amundsen -nimessä on yhteensä 14 kirjainta. Se voisi viitata Shakespearen sonetteihin, sillä sonettihan koostuu 14 säkeestä. Sitä paitsi, kirjassa Amundsen kuluttaa varsin paljon sonettien tutkimiseen – jopa sonettikokoelman alussa olevaan omistuskirjoitukseen. Alkuperäisen sonettikokoelman alussa olevan omistuskirjoituksessa on allekirjoituksena T. T. – Jos tarkastelee nimeä Petter, huomaa, että siitäkin löytää peräkkäin kaksi t-kirjainta (hei, jos tällainen analyysi kuulostaa jonkun mielestä typerältä, niin älkää minua syyttäkö, vaan Amundsenia, joka etenee päättelyissään aivan yhtä loogisesti …).

Tilastollisesti on tietysti ihan todennäköistä, että etunimeen saattaa olla kätkettynä Shakespearen sonettikokoelman omistuskirjoituksen laatijan nimikirjaimet, vieläpä peräkkäin. Kovin yleistä se ei kuitenkaan ole – esimerkiksi minun nimessäni ei noita kirjaimia ole. Ehkäpä tämä on mahdollinen vihje. Petter Amundsen -nimestä saakin seuraavanlaisen anagrammin:

TT – Named Pen User

Sattumaako? – Mahdollisesti, mutta kun sattumia alkaa olla useampia, on järkevämpää ajatella, että ehkäpä ne onkin tehty tarkoituksella. Tästä aiheesta myös Amundsen puhuu paljon kirjassa: hän laskee todennäköisyyksiä esimerkiksi jonkin merkitsevän kirjainyhdistelmän sijaitsemista juuri tietyn sanan yhtyedessä.

Koska Petter Amundsen nimenä johdattaa meidät sonetteihin, on syytä vielä kokeilla, löytyisikö soneteista jokin vahvistus hypoteesille, jonka mukaan Amundsenin sanojen takana onkin joku toinen tutkija. Mutta mistä sonetista etsiä?

Ratkaisua voi yrittää hakea kokeilemalla vielä erästä Amundsenin ahkerasti kirjassaan käyttämistä metodeista: nimien lukuarvojen laskeminen. Avaimen lukuarvojen laskemiseen Amundsen on löytänyt Gustavus Selenuksen teoksesta Cryptomenytics. Lukuarvo saadaan siten, että A = 1, B = 2, C = 3, D = 4 … jne. J-kirjainta taulukossa ei ole, joten se on hypättävä yli – mutta onneksi ei ole Amundsenin nimessäkään. Petter Amundsenin lukuarvo saadaan seuraavasti:

P(15)+E(5) +T(19)+T(19)+E(5)+R(17) = 80

A(1)+M(12)+U(20)+N(13)+D(4)+S(18)+E(5)+N(13) = 86

Yhteensä siis 166. Mutta sonettejahan on vain 154! – Onneksi ratkaisu löytyy: koska Petter-sanan kaksi T-kirjainta kuuluvat tietysti alun omistuskirjoitukseen, täytyy ne vähentää lukuarvosta, mikäli aikoo selvittää oikean sonetin. 166-38=128.

Sonetti numero 128 on seuraavanlainen:

oft, when thou, my music, music play’st,
Upon that blessed wood whose motion sounds
With thy sweet fingers, when thou gently sway’st
The wiry concord that mine ear confounds,
Do I envy those jacks that nimble leap
To kiss the tender inward of thy hand,
Whilst my poor lips, which should that harvest reap,
At the wood’s boldness by thee blushing stand!
To be so tickled, they would change their state
And situation with those dancing chips,
O’er whom thy fingers walk with gentle gait,
Making dead wood more blest than living lips.
Since saucy jacks so happy are in this,
Give them thy fingers, me thy lips to kiss.

Rakkaus, oi rakkaus – mutta tuskinpa Petter Amundsenin nimi tähän  sonettiin vain lemmen takia viittaa. ”Give them thy fingers, me thy lips to kiss” – mistäpä muusta tämä kertoo kuin siitä, että Amundsenin kirjoitukseen puhaltaa liekin aivan muu kuin hän itse. Kenties joku tutkijanainen, joka on samalla hänen rakastettunsa: naiseenhan viittasi jo se yksi Petter Amundsenin anagrammeistakin.

Joten eiköhän tämä tullut selväksi. Petter Amundsen on itsekin olkimies – aivan kuten hän väittää William Shakespearen olevan. Enempää en kuitenkaan pysty asiaa selvittelemään ilman norjankielistä Organisten-teosta, joten vielä arvoitukseksi jää, onko teoksen teoriakin huijausta vai ei.

(Toki mahdollinen lukija voi tehdä omat johtopäätöksensä urkurin tutkimuksista jo tämänkin postauksen luonteen perusteella: Amundsenin metodeilla voi tehdä melkein mitä tulkintoja tahansa, mistä tahansa …)

Read Full Post »

Shakespearen salaisuus

Jos minulta kysytään, kenen teoksia ovat Hamlet, Romeo ja Julia ja Kuningas Lear, niin vastaukseni on tietysti: William Shakespearen. Silti en varsinaisesti usko, että tuo 1616 kuollut englantilainen näyttelijä olisi aivan yksin luonut joukon näytelmäkirjallisuuden merkittävimpiä klassikkoteoksia. Vaikka kirjallisuuden tutkimuksessa vallitsevana näkemyksenä on se, että Shakespeare on itse näytelmänsä kirjoittanut, Shakespearen osuutta hänen nimellään julkaistuihin teoksiin on epäilty jo vuosisatojen ajan – todennäköisesti hänen elinaikanaankin. Ja liittyyhän Shakespeareen pari ilmeistä ongelmaa: hänestä tiedetään vähän (mikä mahdollistaa spekulaation) ja toisaalta hänen näytelmänsä ovat upeita (miten näyttelijällä olisi riittänyt tieto ja taito sellaisten tekstien luomiseen?).

Shakespearen tekstien kirjoittajan on täytynyt olla hyvin sivistynyt – tekstien perusteella voi olettaa hänen tunteneen laajasti kirjallisuutta, historiaa ja todennäköisesti hallinneen muitakin kieliä kuin englannin (ainakin latinaa). Kielellisesti lahjakkaalla kirjoittajalla on täytynyt olla myös paljon aikaa tekstiensä viimeistelyyn. Shakespearen tiedetään kuitenkin itse toimineen mukana näyttelijäseurueessa, joten ei hän ainakaan kokopäivätoimisesti voinut paneutua kirjalliseen työhön. Myöskään hänen mahdollisesta koulunkäynnistään ei ole olemassa todisteita. Shakespearen aikalaisissa on kuitenkin lukuisia tunnettuja ehdokkaita, jotka täyttäisivät mestariteosten kirjoittajalta vaaditut kriteerit. On myös mahdollista, että teoksia ei kirjoittanut kukaan yksittäinen henkilö vaan ryhmä, jolle näyttelijä Shakespeare antoi nimensä käyttöön. Mutta miksi näin olisi tapahtunut? Miksi antaa kunnia teoksistaan toiselle?

Syyt ovat saattaneet olla poliittiset. Shakespearen näytelmissä käsitellään arkaluonteisiakin asioita, ja vaikka näytelmäseurueilta hyväksyttiinkin jossain määrin kuningashuoneen piikittelyä, olisi tilanne ollut aivan toinen, jos näytelmän olisi kirjoittanut joku poliittisesti merkittävämpi sivistyneistön edustaja.

Tai sitten Shakespearen 36 näytelmää, 154 sonettia ja joukko muita tekstejä kirjoitettiin aivan muusta syystä: ruusuristiläisistä koostunut ryhmä pääarkkitehtinaan lordi Francis Bacon kirjoitti teokset ja koodasi niiden sisään joukon viestejä, jotka paljastavat Oak Islandille (lähellä Kanadan rannikkoa) kätketyn aarteen sijainnin. Aarre ei tietenkään ole mikä tahansa, vaan mahdollisesti jopa temppeliherrojen aikoinaan haltuunsa ottama Pyhä Graal – tai toisin sanoen käsikirjoituskokoelma, jossa paljastetaan Pyhän Graalin olemus (kyllä, taas samaa: Jeesus ei ehkä kuollutkaan ristillä vaan pakeni maasta ja jatkoi elämäänsä perheineen toisaalla …).

– Kyllä, luit aivan oikein. Ja ei, minä en itse keksinyt tuota, vaikka minulla onkin vilkas mielikuvitus. Kyse on Erlend Loen ja Petter Amundsenin kirjoittamasta teoksesta Shakespearen salaisuus (2006, suom. Outi Menna 2007, Johnny Kniga), jossa Loe esittelee lukijoille Amundsenin huikeaa analyysia ja hyvin pitkälle meneviä johtopäätöksiä Shakespearen teoksista. Teos on yli 400-sivuinen ja hyvin puuduttavaa luettavaa, sillä siinä koko ajan etsitään koodeja. Esimerkiksi sonettia 145 käsitellään sivutolkulla:

Minulla on tulkintani sonetin viimeisistä riveistä.

          I hate, from hate away fhe threw,
          And fau’d my life faying not you.

Ensinnäkin sana THREW. Runon naispuolinen ”hän” on aiemmin puhunut, mutta nyt hän heittää. Sanoi = SAID.  Threw on variantti sanasta Through, näin sanotaan Oxford English Dictionaryssa. Kysymys kuuluukin, onko sanoilla Through ja Said jotain yhteistä kreikan kielessä? Onpa hyvinkin. Kun sanan Said kääntää takaperin, siitä tulee DIAS. Dia tarkoittaa läpi, eli samaa kuin Through.
     Viimeinen tulkintamahdollisuus piilee sanoissa not you.
     Aika ovelaa katsos, nimittäin ou on kreikkaa ja tarkoittaa ei.
     Not = ou
     Ja koodilogiikan mukaanlatinalaisten aakkosten y voi tarkoittaa kreikkalaisten aakkosten g:tä (gammaa), joka on kirjoitettuna y.
     You-sanan Y voi siis tarkoittaa kreikan G:tä.
     Näin ollen sana not on tekstissä kahdella kielellä, englanniksi ja kreikaksi.

Sonettia 145 on tietysti syytäkin ruotia perusteellisesti, sillä siihen on viitattu sonettikokoelman esipuheessa. Suoraanko? Ei toki, vaan nerokkaasti geometrian avulla. Kun Amundsen piirtää esipuheen runojen päälle kaksi kärjellään olevaa kolmiota, ylempi niistä sisältää 81 kirjainta ja alempi 64. – Tässä vaiheessa varmasti moni lukija jo sanoo mielessään ”Ahaa”, mutta varmuuden vuoksi selvennän. 81+64=145.

Jos ottaa tämän teoksen luettavakseen sen takia, että on pitänyt Erlend Loen aiemmista teoksista, erehtyy. Toki Loen tyyli on nytkin läsnä, mutta varsinaisen pääroolin saa Petter Amundsen – urkuri, vapaamuurari, liivatteen maahantuoja (hänellä on oma yritys) ja laskettelun harrastaja – jonka ajatusten eräänlaisena kätilönä Loe toimii. Kirja koostuu siis tapaamisista ja keskusteluista, joiden aikana Amundsen perehdyttää Loen teoriansa saloihin. Teos ei ole mikään romaani (kirjastossakin luokiteltu kirjallisuudentutkimuksen luokkaan) vaan tutkimus, joka on kirjoitettu tällaiseksi jutusteluksi, koska se on liian epätieteellinen ja hatara julkaistavaksi tieteellisenä teoksena.

Amundsenin lähtökohdissa on hitunen järkeä. Francis Bacon oli vaikutusvaltainen Shakespearen aikalainen, ja hän on monen muunkin tutkijan ykkössuosikki Shakespearen teosten kirjoittajaksi. Tiedetään myös, että Bacon oli kiinnostunut koodeista. Kun Amundsen poimii Shakespearen teksteistä kohtia, jotka on tulkittavissa kätketyiksi viittauksiksi Baconiin, niin toki saattaa olla kyse sattumasta tai ylitulkinnasta, mutta toisaalta miksipä ei. Kuitenkin uskottavuus kärsii, kun Amundsen ryhtyy näkemään koodeja siellä täällä – ymmärrän kyllä selkeästi sanojen alkukirjaimista muodostuvan Bacon-sanan voivan olla vihje, mutta erilaisten kolmioiden piirtely tekstiin ja sanojen lukeminen välillä kreikkana, välillä latinana, vaikuttaa tarkoitushakuiselta. – Ja kun Amundsen alkaa etsiä näytelmäteksteistä viittauksia tähtikuvioihin ja niiden kautta jotenkin ihmeellisesti paikantaa Oak Islandin, pitäisi peli viimeistään viheltää poikki. (Oak Islandilta on etsitty aarretta jo satojen vuosien ajan, joten aivan tuulesta temmattu tuo aarrekätköajatus ei ole.)

Olen lopettamassa kirjan lukemisen monta kertaa, mutta jotenkin taistelen sen loppuun puuduttavista ja epäuskottavista koodiselvittelyistä huolimatta. Minua ei enää kiinnosta Shakespearen salaisuus, vaan tämän Loen ja Amundsenin kirjan salaisuus. Päädyn kolmeen vaihtoehtoon:

1. Petter Amundsen on hullu.
2. Petter Amundsen on nero.
3. Petter Amundsenin ja Erlend Loen kirja Shakespearen salaisuus on lukijan huijausta.

Ensimmäinen ja toinen kohta ei asiaa tarkemmin mietittyäni sulje toisiaan pois. Nerouden ja hulluuden välinen raja on häilyvä. Joka tapauksessa Amundsen on nerokkaan kekseliäs – jos hänen teoriansa pitää paikkansa, hän on nero. Mutta jos ei, hän on nerokas hullu. Jälkimmäinen ajatus tuntuu uskottavalta, sillä Amundsenin teoriassa on kyse aarteenmetsästyksestä, ja kuten esimerkiksi Graalin maljan etsijöillä aikoinaan, Amundsenillakin asiasta vaikuttaa tulleen jonkinasteinen pakkomielle. Pakkomielteen ongelmana on se, että hän haluaa löytää ratkaisun, jolloin tutkimuksesta tulee tarkoitushakuista. Amundsen yhdistää Shakespearen teokset ja Francis Baconin Oak Islandiin, koska hän haluaa tehdä niin.

Kolmanteen vaihtoehtoon en saa tyydyttävää ratkaisua. Amundsenin henkilö on niin epäuskottava (urkuri, Shakespeare-tuntija, liivatekauppias), että välillä jo mietin, voisiko tapauksessa olla kyse samanlaisesta olkimiehestä kuin Shakespeare. Ehkäpä joku kirjallisuudentutkija haluaa pelleillä kaikkien salaliittoteorioiden ja Dan Brown -diggareiden kustannuksella. Kuitenkaan hän ei voi tehdä sitä omalla nimellään – se tekisi hänet naurunalaiseksi tiedemaailmassa. Niinpä hän tekee yhteistyötä Loen ja Amundsenin kanssa. Loe on tunnettu ja suosittu kirjailija, joten julkisuus on taattu – ja Amundsen on niin epäuskottava roolissaan, että joskus tulevaisuudessa, kun huijaus paljastuu, naurut ovat sitä makeammat.

En ole mikään Shakespeare-tuntija, vaikka melkoisen määrän olen hänen näytelmistään lukenutkin, joten en voi myöskään perustellusti sanoa, mitä mieltä Shakespearen salaisuudesta pitäisi olla. Vielä hankalammaksi teoksen kritisoimisen tekee se, että Shakespearen tuotannosta on otettu monia eri painoksia – ja Amundsen tutkii nimenomaan sitä ensimmäistä foliota (niin varhaisia kirjoituskokoelmia kutsutaan). Vain harvoilla tutkijoilla on mahdollisuus päästä tarkastelemaan ensimmäisten painosten kallisarvoisia kappaleita, eikä näköiskappaleisiin ole luottamista. Avainasemassa koodin purkamisessa kun on erilaiset ladonnassa syntyneet yksityiskohdat, painovirheet, sivunumerointi ja isojen/pienten kirjainten käyttö.

Oma mielipiteeni on, että Amundsenin teoria ei ole uskottava. Nojaa, uskon kyllä, että Shakespearen teoksista voi löytyä vihjeitä Francis Baconista ja siitä, että Shakespeare ei itse kirjoittanut näytelmiään. Mutta aarrekarttaa näytelmistä ei saa. Tai saahan toki, jos tekee kuten Amundsen, jonka eteneminen vaikuttaa täysin mielivaltaiselta ja tarkoitushakuiselta: kun tarpeeksi piirtelee kuvioita, vaihtelee tarpeen mukaan kieltä ja laskee sanojen lukuarvoja, niin kyllähän sitä löytää mitä vain. Näppärillä ratkaisuilla ja puheilla hämätään lukijaa myös siinä mielessä, että suuri osa kirjasta liittyy aarrekarttaan hyvin vähän – mukaan on todennäköisesti otettu paljon ainesta vain sen takia, että se tekee hatarasta teoriasta edes hieman vakuuttavamman.

– Teoksen alkuperäinen nimi on Organisten, siis urkuri. Se viittaisi siihen, että Erlend Loe ei ole kirjoittanut teosta niinkään Shakespearen salaisuudesta, kuten suomalainen kustantaja hieman harhaanjohtavasti (markkinahakuisesti?) on kirjan otsikoinut. Loe rakentaa henkilökuvaa kryptologiaan hurahtaneesta urkurista, jonka intohimo tutkimuskohteeseensa on aivan käsittämätöntä. Siksi kirjan voi lukea toisinkin – kuvauksena nerouden ja hulluuden rajamaastossa liikkuvasta pakkomielteestä. Shakespearen salaisuus aarrekarttoineen on vain tuon pakkomielteen tuotos ja kohde, jonka järkevä lukija osaa asettaa omaan arvoonsa. Näin kun asian ajattelee, niin kirjaa sietää paremmin: voi rauhassa hämmästellä ihmismieltä, joka pystyy rakentamaan uskomattomia kehitelmiä melkein mistä vain.

Voisi kirjan lukea jopa jonkinlaisena Da Vinci -koodin tapaisten teosten parodianakin. Tai ehkä ei sittenkään, voihan nimittäin olla, että nämä norjalaiset ovat todellakin tosissaan …

Read Full Post »