Yksinäisyyden kaivo (4/4): Pariisi

Pariisi oli lesbokulttuurin mekka ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Kaupunkiin muotoutui liberaaleja taide- ja kulttuuripiirejä, joissa homo/biseksuaalisuutta pidettiin pikemminkin normina kuin poikkeavuutena (aihetta sivutaan monissa elämäkerroissa ja romaaneissa). – Radclyffe Hallin romaanin Yksinäisyyden kaivo päähenkilö Stephen Gordon johdatellaan ”vaihtoehtoiseen” Pariisiin  jo ennen sotaa, jolloin Stephen muuttaa Lontoosta Pariisiin. Oppaana hänellä on kirjailijaystävänsä Jonathan Brockett, joka myös on homoseksuaali. Ystävyyden alkuvaiheessa homoseksuaalisuus on Stephenille vielä niin suuri tabu, että siitä ei puhuta. Vähitellen Brockett kuitenkin alkaa kiertää aihetta yhä lähempää ja lähempää. Esimerkiksi heidän vieraillessaan Versailles’ssa Brockett viittaa käsitykseen Marie Antoinetten naissuhteista (suom. Milla Karvonen, Basam Books, 2010):

     Brockett osoitti pikkusalongin yksinkertaisia takanreunuskoristeita ja katsahti sitten Stepheniin: ”Madame de Lamballe lahjoitti nuo kuningattarelle”, hän kuiskasi pehmeästi.
     Hän nyökkäsi, vain hämärästi käsittäen miehen tarkoituksen.
     Kotvasen kuluttua he seurasivat Brockettia puistoon ja seisahtuivat katselemaan Tapis Vertiä, jonka varttimailin pituinen vehreys päättyy suoraan, ihastuttavaan kanavaan.
     Brockett sanoi, hyvin hiljaa, jottei Puddle kuulisi häntä: ”Noilla kahdella oli usein tapana tulla tänne auringon laskiessa. Toisinaan heitä soudettiin kanavaa pitkin auringon laskiessa – voitko kuvitella, Stephen? Heidän on täytynyt tuntea olonsa sangen kurjaksi, raukkaparat, lopen kyllästyneeksi tekosyihin ja teeskentelyyn. Väsytkö sinä koskaan sellaiseen? Kautta Jumalani, minä totisesti väsyn!” Mutta hän ei vastannut, sillä nyt miehen tarkoituksesta ei voinut erehtyä.

Brockettille Marie Antoinette on jonkinlainen lesboikoni, mutta vaikka ajatus Marie Antoinetten lesbolaisuudesta tuntuu jännittävältä, on hyvin luultavaa, että legendalla ei ole mitään muuta tosiasiallista perustaa kuin vuonna 1789 alkaneen Ranskan vallankumouksen ajan pamfletistien ja vallankumouksellisten puheet. Lesbolaisuuden lisäksi Marie Antoinettea syytettiin mm. orgioiden järjestämisestä ja oman poikansa seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Väitteet olivat todennäköisesti täysin perättömiä. Ikävä kyllä vallankumouksen ajan oikeuskäytänteet olivat kirjavia. Niinpä huhut päätyivät Marie Antoinettea vastaan pidetyn oikeudenkäynnin syytelistaan, ja hänet tuomittiin kuolemaan lokakuussa 1793.

Marie Antoinette on malliesimerkki siitä, kuinka pitkät jäljet huhuilla voi olla. Laajalti tunnettu on Marie Antoinetten nimiin laitettu lausahdus ”Jos kansalla ei ole leipää, annetaan heille leivoksia!” Se kyllä osuvasti kertoo kuningattaren vieraantuneisuudesta ja yläluokkaisuudesta, mutta historiallista lähdekritiikkiä kyseinen lentävä lause ei kestä: on liian todennäköistä, että lausahduksen alkuperä löytyy Antoinetten vastustajien pohjattomista herjausarkuista. On sääli tulla muistetuksi sanoista, joita ei ole koskaan lausunut.

– – – – –

Sama Jonathan Brockett, joka kertoo Stephenille Marie Antoinetten ja Madame de Lamballen ystävyydestä, esittelee hänet Pariisin ”vaihtoehtoisten” seurapiirien kuningattarelle, Valérie Seymourille. Brockett kuvailee Seymourin Stephenille jo etukäteen:

Hän eli elämäänsä kaikessa rauhassa, sillä mikään ei huolettanut häntä ja vain harvat asiat ahdistivat häntä. Hän oli täysin vakuuttunut siitä, että näinä rumina aikoina oli pyrittävä hinnalla millä hyvänsä kauneuteen. Mutta hän saattoi Stephenistä olla hieman vapaamielinen, sydämenasioissa hän oli libre penseuse; hänen rakkaussuhteensa täyttäisivät kolme nidettä, siistimisen jälkeenkin. Suuret miehet olivat rakastaneet häntä, suuret kirjailijat olivat kirjoittaneet hänestä, yksi oli kuollut, sanottiin, koska hän oli käännyttänyt tämän luotaan, mutta Valérieta eivät miehet viehättäneet – kuitenkin, kuten Stephen näkisi, jos menisi hänen juhliinsa, hänellä oli lukuisia miespuolisia ystäviä.

Valérie Seymour ei ole mikään tyhjästä keksitty hahmo. Hänen esikuvansa Natalie Barney on hyvin tunnettu, keskeinen henkilö Pariisin kulttuurielämässä 1900-luvulla. Vuosikymmenien ajan Barney piti kirjailijoita ja muita kulttuurialan toimijoita yhteen koonnutta salonkia samassa talossa rue Jacobilla, 1910-luvulta jopa 1960-luvulle saakka (taloon viitataan Hallin romaanissa, sillä Stephen asettuu Pariisissa asumaan nimenomaan rue Jacobilla sijaitsevaan rakennukseen). Vierailijoiden nimilista on mittava, ja maailmansotien välillä Barneyn salongissa kävivät  käytännössä kaikki Pariisissa edes jonkin aikaa asuneet merkittävät kirjailijat. Sappholaisuutta ja feminismiä avoimesti esille tuoneen Seymourin salongissa kävi jopa vanha kunnon leijonantappajamme (Hemingway)! (lähde: esim. tämä Natalie Barneyn elämäkerran kirjoittaneen Suzanne Rodriguezin haastattelu)

Radclyffe Hallin romaanissa Valérie Seymour edustaa voimakkaan itsetuntoista, avointa ja eteenpäin suuntautuvaa lesbolaisuutta. Siinä missä Stephen Gordon pyrkii eroon naiseudestaan jäljittelemällä miehiä, Seymour on hyvinkin naisellinen. Hän ei halua mieheksi miehen paikalle, vaan elää vapaata naisen elämää niissä puitteissa, missä se on mahdollista. Tosin täytyy todeta, että Seymourilla ja myös hänen esikuvallaan Natalie Barneylla nämä puitteet ovat hyvin leveät: molemmat ovat sikarikkaita perijättäriä.

Seymour on piristävä vastavoima Stephenin henkilökohtaisen tilanteen toivottomuudelle. Hän rakentaa omanlaisensa maailman, joka toimii aivan muilla lainalaisuuksilla kuin heteronormatiivinen yhteiskunta. Tai lainalaisuuksia on vähemmän. Esimerkiksi ihmissuhteissaan Seymour on hyvin liberaali, ja Brockett kertookin tämän ”rakkaussuhteiden täyttävän kolme nidettä”. Sama pätee myös Natalie Barneyn kohdalla. Asiaa valaisee Judith Thurman järkälemäisessä Colette-elämäkerrassaan Colette – intohimon salaisuudet (1999, suom. Anna-Maija Viitanen, 2001, WSOY):

Mikäli Natalien Pariisissa oli joku onnellinen ja uskollinen heteroseksuaalinen pari, hän ei tunnu sitä huomanneen. Jos nainen tunsi velvollisuudekseen hankkia jälkeläisen, tuli hänen ymmärtää ryhtyä lesboksi, kun velvollisuus oli täytetty. Naiset eivät vielä ”osanneet olla vapaita”, hän kirjoitti. Hänen mukaansa vapaus oli sitä, että ihminen ”pani likoon” kaikki henkiset kykynsä suostumatta ikinä yksiavioisen perhe-elämän kahleisiin.

Ja hieman myöhemmin:

Sartren tapaan Natalie saneli ja muutti olosuhteittensa ehtoja ja vaati vapautta, joka yleensä oli yksipuolinen. Hän ei piitannut aiheuttamistaan kärsimyksistä eikä rakastajiensa välisestä mustasukkaisuudesta, joka usein oli kiihkeää. Oscar Wilden sukulaistyttö Dolly Wilde, johon Nataliella myös oli pitkä suhde, sulkeutui yleensä hotellihuoneeseen mukanaan varasto partakoneenteriä, alkoholia ja kokaiinia aina kun Amatsoni lähti tapaamaan jotain toista nuorta kaunotarta. Mutta Natalie jätti uskollisen taloudenhoitajansa lohduttamaan Dollya ja nautti senhetkisestä seikkailusta.

Helppoahan tuollainen vapaa elämä on ollut yläluokkaiselle, varakkaalle naiselle. Mutta tavallisen työväentaustaisen lesbon mahdollisuudet  oman seksuaalisuuden toteuttamiseen ovat olleet huomattavasti heikommat.

Katkelmassa mainittu Barneyn rakastajatar Dolly Wilde (1895-1941) on kiinnostava henkilö, joka sai aikalaistensa keskuudessa kulttuuripiireissä huomiota kuuluisan sukulaisensa ansiosta. Valitettavasti tätä postausta ei viitsi pitkittää koko Dolly Wilden henkilöhistorian kuvauksella. Oleellisinta on Joan Schenkar kirjoittamassa elämäkerrassakin Truly Wilde (2000) kerrottu episodi ensimmäisen maailmansodan aikaisesta Pariisista. Sinne oli sijoitettuna Punaisen Ristin yksikkö, johon Dolly Wilde oli tullut palvelemaan vapaaehtoisena kuljettajana. Ja mikä tärkeintä Radclyffe Hallin romaanin keskeisen aiheen uskottavuuden kannalta: Wildella oli suhde toiseen naisambulanssikuskiin, Marion ”Joe” Carstairsiin (1900-1993).

– – – – –

Muidenkin vastaavien suhteiden olemassaolosta löytyy satunnaisia viitteitä, mutta Dolly Wilden ja Joe Carstairsin suhteen voi luokitella ”varmaksi tapaukseksi”, sillä Schenkarin teoksen lisäksi siihen viitataan monessa eri lähteessä. Ovathan Wilde ja Carstairs molemmat melko tunnettuja henkilöitä.

Jos nimittäin Dolly Wilde vaikuttaa kiinnostavalta, Joe Carstairs on sitä moninkertaisesti. Teini-ikäisenä ikänsä valehdellut ja ambulanssijoukkoihin liittynyt Carstairs oli melkoinen ”jätkä”, joka sodan jälkeen jatkoi autojen parissa ja siirtyi perittyään paljon rahaa pikavenekuljettajaksi 20-luvulla. Hän hankki mainetta nopeuskilpailuissa ja tavoitteli ennätyksiä. Myös naisrintamalla Carstairs oli aktiivinen: kuuluisin valloitus lienee näyttelijätär Marlene Dietrich. (Englanninkielentaitoiset pääsevät hieman jyvälle Carstairista lukemalla esimerkiksi Kate Summerscalen artikkelinThe Queen of Whale Cay – Summerscale on kirjoittanut myös samannimisen elämäkerran.)

En tiedä, miten hyvin Radclyffe Hall on tuntenut mahdollisia lesbopareja entisten ambulanssikuskien joukosta. Voisin kuitenkin kuvitella, että jos tällaisia naisten välisiä suhteita on ollut, niistä on aivan varmasti myös puhuttu (tai ainakin kuiskittu) 20-luvulla Natalie Barneyn salongin kaltaisissa tilaisuuksissa. – Ainakin Sarah Watersille Joe Carstairs on varmasti tuttu. Hänen romaaninsa Yövartio (2006, suom. Helene Bützow, 2007, Tammi) eräs hahmo on toisen maailmansodan aikana Lontoossa päivystävä butch-tyylinen naisambulanssikuski, joka on oikealta nimeltään Iris Carmichael, vaikka häntä kutsutaankin Mickeyksi. Carstairs/Carmichael – voisiko olla sattumaa, että fiktiivisen (lesbon) naisambulanssikuskin nimi muistuttaisi niin paljon todellisen, vieläpä hyvin kuuluisan (lesbon) ambulanssikuskin nimeä?

Hauskaa Mickeyn oikeassa nimessä on sen monimerkityksellisyys. Sarah Watersin romaanissa toinen ambulanssikuski Kaye esittelee ystävänsä näin:

”Tässä on hyvä ystäväni, neiti Iris Carmichael. Oletteko koskaan nähnyt mitään, mikä muistuttaisi iiristä vähemmän kuin hän? Olkaa hänelle kiltti, niin hän ehkä antaa teidän sanoa häntä Mickeyksi.”

Ei ole Mickeystä kedon kukkaseksi. Lisäksi jonkinlaisena lukijalle suunnattuna koukkuna on Iris-nimen eräs merkitys: kreikassa iris on tarkoittanut sateenkaarta – jota taas monissa yhteyksissä käytetään homoseksuaalien tunnuksena.

– – – – –

Yksinäisyyden kaivoa ei voi luonnehtia positiiviseksi romaaniksi, mutta en pitäisi sitä  täysin toivottomanakaan. Oman kiinnostavan lisän kirjan loppuratkaisuihin tuo uskonnollisuus, jota kriitikko Maaria Pääjärvi kommentoi Maailmankirjat-verkkolehteen kirjoittamassaan arviossa:

     Huomionarvoisen vivahteen romaaniin tuo Stephenin kääntymys katoliseen uskoon kirjan loppupuolella. Kääntymys ylevöittää hänet seksuaalisuutensa ja rakkautensa valtiaaksi, ja hän pystyy päästämään irti rakastetustaan, joka saa sekä helpomman että onnellisemman tulevaisuuden miehen vaimona. 
     Kirja päättyy Stephenin ilmestykseen, vetoomukseen Jumalalle, jossa inverttien äänet anovat tunnustusta itselleen. Yksinäisyyden kaivo on raskas, se ei ole kertomus seksuaali-identiteetin vapautumisesta, vaan kuvaus häpeästä, joka ei päästä otteestaan. 

Stephen on nimetty marttyyri Stefanuksen mukaan, joten epäitsekäs luopuminen rakastetusta tämän parasta ajatellen sopii hyvin kuvaan. – Kun Pääjärven mainitsemassa ilmestyksessä Stephen huutaa Jumalalta armahdusta itselleen ja kaltaisilleen, voisi sen tulkita ennemminkin aluksi kuin lopuksi: onhan Stephen kirjailija, joten voi olla, että hän ryhtyy seksuaalivähemmistöjen äänitorveksi. Vaikka Jumala tuntuisi välinpitämättömältä, kyllä ihmiset kuulevat, jos pitää tarpeeksi meteliä. Ehkä Stephen Gordonin seuraava romaani on samanhenkinen kuin Radclyffe Hallin Yksinäisyyden kaivo. 

Stephenin profeetallisuudelle on luotu tukeva pohja hänen lapsuudessaan. Stephen on syntynyt jouluaattona, ja jo lapsena herkkä, uskonnollisen kasvatuksen saanut tyttö samastui Jeesukseen. Kun perheen sisäkkö Collins, johon seitsemänvuotias Stephen on ihastunut, kärsii vesipolvesta, Stephen haluaa auttaa häntä:

Stephen sanoi vakavana: ”Toivoisinpa oikein kovasti, että minulla olisi se – olisipa minulla sinun vesipolvesi, Collins, koska sitten minä voisin kärsiä sen sinun puolestasi. Haluaisin, että minuun koskisi oikein kovasti sinun vuoksesi, Collins, samalla tavoin kuin Jeesukseenkin koski syntisten vuoksi. Entä jos rukoilisin kovasti, enkö sitten voisi saada sen? Tai jos hankaan polveani sinun polveasi vasten?

Mutta vaikka Stephen rukoilee ahkerasti muutaman viikon ajan Collinsin polven parantumista Jeesukselta, mitään ei tapahdu. Niinpä hän päättää ryhtyä itse toimeen: ei ole aikaa odottaa Jeesusta, vaan on itse alettava sijaiskärsijäksi. – Stephen konttaa lattialla useana päivänä ja saakin polvensa kunnolla naarmuille. Kun asia paljastuu, Collins ilmoittaa pientä uhrautujaa säästääkseen polvensa olevan jo parempi.

Romaanin lopussa Stephen miettii epätoivoissaan: Kuka se oli, joka oli sanonut … odotas, mitkä ne sanat olivat? ”Se loistaa pimeydessä eläville …” – Stephen tapailee Raamatun kohtaa, joka löytyy Uudesta Testamentista juuri ennen Jouluevankeliumia (Luuk. 1:77-79):

     Sinä johdat hänen kansansa tuntemaan pelastuksen, syntien anteeksiantamisen.
     Näin meidän Jumalamme hyvyydessään armahtaa meitä: Korkeudesta saapuu luoksemme aamun koitto.
     Se loistaa pimeydessä ja kuoleman varjossa eläville, se ohjaa jalkamme rauhan tielle.

Joulun lapsesta tulee syntisten pelastus, osattominen puolesta puhuja. Ehkä näinkin romaanin lopun sanomaa voi tulkita, ja  tekee mieli vetää jonkinlaiset yhtäläisyysmerkit Stephenin ja Radclyffe Hallin välille. Vaikka Yksinäisyyden kaivo ei luultavasti ole parhaimmalla mahdollisella tavalla voimauttavaa kirjallisuutta lesboidentiteettinsä kanssa painiskelevalle tytölle/naiselle, voi sitä kuitenkin kulttuuri- ja kirjallisuushistoriallisen merkityksensä ansiosta pitää eräänlaisena aamunkoittona. Pioneerin osa ei ole helppo: aikalaiset vastustavat ja seuraajatkin kritisoivat. Tärkeintä kuitenkin on se, että Radclyffe Hall teki aihetta tunnetuksi aikana, jolloin siitä ei juurikaan puhuttu.

– – – – –

Mainittakoon vielä eräs yllättävä romaani, jossa voi nähdä jonkinlaisia yhtymäkohtia Radclyffe Hallin Yksinäisyyden kaivoon: Bram Stokerin The Man (1905). Yllätyksellistä ei ole pelkästään yhtäläisyyksien löytyminen. Melkein vielä hämmentävämpää on se, että Stoker on kirjoittanut niinkin siirappisen romaanin kuin The Man kaikessa tunteellisuudessaan ja romantiikassaan on. Toinen erikoinen piirre on teoksen lähes feministiset sävyt, jotka kyllä talttuvat ja latistuvat loppua kohti.

Mutta niihin yhtäläisyyksiin: Yksinäisyyden kaivon päähenkilönä on yläluokkainen, aatelistaustainen Stephen Gordon – ja Bram Stokerin romaanissa taas kerrotaan Stephen Normanista, jonka sukutausta on hyvin samantyylinen kuin Gordonilla. Molemmat ovat etunimestään huolimatta naisia (ja huomaa: sama etunimi, jopa sukunimetkin hieman samanlaiset), kummallakin on hyvin läheinen suhde isäänsä ja kummankin isät kuolevat yllättäen onnettomuudessa, liian varhain. Vaikka Stokerin romaanin päähenkilö ei ole Stephen Gordonin kaltainen ”invertti”, ei hänkään halua mukautua omalle sukupuolelleen perinteisesti asetettuihin odotuksiin, sillä hänestäkin toivottiin aluksi poikaa ja sellaisena häntä ainakin jossain määrin on myös kasvatettu.

Pojan nimi annetaan tyttövauvalle poikkeuksellisissa olosuhteissa, sillä äiti menehtyy melko pian synnytyksen jälkeen. Muussa tapauksessa todennäköisesti tunteet eivät valtaisi alaa, ja poikaodotuksista huolimatta päädyttäisiin rationaalisempaan ratkaisuun:

      ”Rakas, rakas mieheni, olen niin surullinen kun joudun jättämään sinut! Olet tehnyt minut hyvin onnelliseksi ja rakastan sinua kovasti! Anna anteeksi, rakas, sinä varmasti kärsit ja tunnet tuskaa kun minä olen poissa!  Ja voi Stepheniä, minä tiedän että sinä hoidat hellästi pienokaistamme – sinun ja minun – kun minä olen poissa. Hänellä ei tule olemaan äitiä; sinun täytyy olla hänelle sekä isä että äiti.”
      “Hän on aina minun sydämessäni, rakkaani, aivan kuten sinäkin!” Liikutukseltaan mies pystyi puhumaan vain vaivoin. Hänen vaimonsa jatkoi:
       ”Voi rakkaani, ethän murehdi, kun hän ei olekaan poika, joka voisi kantaa nimeäsi?” Yhtäkkiä hänen silmänsä kirkastuivat, ja hauras ääni kuulosti riemukkaalta, kun hän sanoi:
      ”Hän jää meidän ainokaiseksemme; tulkoon siis hänestä meidän poikamme! Anna hänelle nimi, jota me molemmat rakastamme!” Vastaukseksi mies nousi ja laittoi kätensä hyvin, hyvin hellästi vauvan päälle ja sanoi:
      “Rakas vaimoni, tästä rakkaasta lapsesta, joka rinnassaan kantaa sinun sieluasi, tulee minun poikani; ainoa poika, joka minulla koskaan tulee olemaan. Koko elämäni ajan minä, jos Kaikkivaltias Jumala suo, rakastan häntä – meidän pientä Stepheniämme – kuten sinä ja minä rakastamme toisiamme!”

Tämän jälkeen vastasyntyneen Stephenin äiti kuolee. Sentimentaalinen kohtaus ei ole ainoa romaanissa: vaikka minulla lukijana ei ole sinällään mitään tunnehyökyjä vastaan, Stokerin romaanissa niitä kyllä tarjotaan aivan liikaa. – Koska Stepheniä kasvatetaan isän lupauksen mukaisesti, varttuu hänestä nuori nainen, joka ei halua alistua ajan sukupuoliroolien vaatimuksiin. Ei siis esimerkiksi siihen, että vain mies saa kosia, ja naisen on kiltisti odotettava, josko joku tulisi ja ottaisi vaimoksi. Tästä dilemmasta syntyykin romaanin keskeinen juonikuvio.

Bram Stoker on aiemminkin leikitellyt nimillä (esimerkiksi Draculassa kreivi Dracula käyttää allekirjoitusta Count de Ville – lausuttuna de Ville = Devil, paholainen). Kun romaanin päähenkilönä on nainen nimeltä Stephen Norman, ei voi olla sorvaamatta nimeä tyyliin Stephen No(r)man. Stephen, joka ei kuitenkaan ole mies. Ja vaikka Stephen kenties haluaisi olla mies, löytää hän sittenkin viimein oman naisidentiteettinsä, kun todellinen The MAN astuu näyttämölle. – Samankaltaisesta alkutilanteesta päädytään hyvin erilaiseen lopputulokseen kuin Hall romaanissaan 23 vuotta myöhemmin. Feministinen sanoma latistuu, mutta vaikkakaan ei häviä täysin olemattomiin. Laskelmoitua romantiikkaa 1900-luvun alun naislukijoille, väittäisin. 

Mutta onko Radclyffe Hall lukenut Stokerin romaanin? Ehkä, tai sitten molemmat ovat hakeneet innoitusta esimerkiksi Sándor/Sarolta Vayn tapauksesta, jota käsittelin tämän kirjoitussarjan ensimmäisessä osassa. (Ja Stephen-nimi olisi yhtäläisyytenä pelkkää sattumaa ?)

– – – – –

Radclyffe Hall (1880–1943) on haudattu Lontooseen, Highgaten hautausmaalle. Edellä mainitun Bram Stokerin kautta syntyisi upea aasinsilta Highgateen liittyviin vampyyritarinoihin, ja tunnelmaa voisi sävyttää Radclyffe Hallin kiinnostuksella spiritismiin …

Valitettavasti olen kuitenkin blogissani tuota synkeää paikkaa jo melko paljon kalunnut, kolmiosaisessa Highgaten hautausmaa -sarjassa … – Ja muutenkin on tullut korkea aika vihdoinkin sulkea Yksinäisyyden kaivo ja heittää hyvästit Stephenille. Vaikka aluksi suhtauduin tähän lesboklassikkoon hieman nurjasti, niin lukumatka kaikkine lukuisine sivupolkuineen on ollut hyvin antoisa. Valitettavasti niistä vain jäävuorenhuippu näkyy näissä viidessä kirjoituksessa. Ja silti olisi voinut vielä enemmän tiivistää.

Read Full Post »

Yksinäisyyden kaivo (3½/4): Sotien sankarittaret

Kun Raftery (siis Stephenin hevonen, ei se runoilija) kuolee, Stephen muuttaa Pariisiin, jossa 1910-luvulla vallitsi huomattavasti liberaalimpi ilmapiiri kuin Lontoossa. Siellä hän uppoutuu kirjoitustyöhönsä, mutta jo seuraavana vuonna maailma järkkyy. Kesällä 1914 alkaa ensimmäinen maailmansota, ja Stephenin on palattava Lontooseen. Stephen ei tyydy perinteisiin naisten sota-ajan töihin, vaan hän kaipaa miesten rinnalle etulinjaan. Viimein tavoite toteutuu, ja Lontoon ambulanssiyksikköön liittynyt Stephen pääsee Ranskaan:

Huone oli kerran ollut suuren ja vauraan Compiègnen villan hyvin arvossapidetty salonki, mutta nyt sen ikkunoista puuttuivat lasit; jäljellä oli vain kolhiintuneet ja lohkeilleet ikkunaluukut, jotka nitisivät aavemaisesti maaliskuun yön hyisessä tuulessa vuonna 1918. Salongin seinien kohtalo ei ollut paljon ikkunoiden kohtaloa hääppöisempi; niiden brokadi roikkui irtonaisena, ja rankkasade oli hiljattain piiskannut katon läpi ja tehnyt rumia laikkuja hentoiselle kankaalle – katon tummasta laikusta tippui alinomaa vettä. Entisen kodin jäännökset, pieniä rikkinäisiä pöytiä, vanha valokuva tummuneissa kehyksissä, lapsen keinuhevonen, lisäsivät vain tämän villan, johon Breakspearen yksikkö oli nyt leiriytynyt, ääretöntä lohduttomuutta. Breakspearen yksikkö koostui englantilaisnaisista ja oli nyt palvellut Ranskassa reilut kuusi kuukautta osana Ranskan armeijan ambulanssijoukkoja.

Katkelmaan Radclyffe Hallin romaanista Yksinäisyyden kaivo (suom. Milla Karvonen, 2010, Basam Books) sisältyy monta kiinnostavaa yhteyttä niin historiaan kuin muihin teksteihin. Historiallinen konteksti avautuu tekstissä mainitusta paikkakunnan nimestä. Compiègne ei ehkä useimmille suomalaisille lukijoille merkitse paikkana yhtään mitään, vaikka se saattaakin olla tuttu nimi jo peruskoulun historiantunneilta. No, kukapa noita paikkakuntia jaksaa muistaa. Yleissivistyksen kannalta riittää kun tietää tai osaa edes perustellusti arvata, mitä merkittävää tapahtui Ranskassa 11.11. klo 11 vuonna 1918.  (Katkelman suomennosta on täsmennettävä sen verran, että nyt siitä voi laajempaan tekstiyhteyteen perehtymätön lukija saada väärän tulkinnan. Kyse ei ole ”Compiègnen villasta”, kuten suomennoksessa sanotaan, vaan ”Compiègnessa sijaitsevasta villasta”: a large and prosperous villa in Compiègne.)

Kun järkyttävyydessään ja järjettömyydessään kauhistuttava ensimmäinen maailmansota vihdoin saatiin loppumaan, aselepo allekirjoitettiin juuri Compiègnessa, 11. marraskuuta 1918 (allekirjoitus tapahtui jo aamulla, mutta paperiin merkittiin kellonajaksi tuo 11. Lieneeköhän ollut harkittu valinta hyvän muistisäännön luomiseksi?) . Paikka oli erikoinen: junanvaunu metsän keskellä, kaupungin ulkopuolella. Käytännöllinen ratkaisu, sillä paikalle pääseminen rautateitse oli vaivatonta ja samalla turvattiin myös rauhanneuvotteluiden huomaamattomuus. Junanvaunu museoitiin muistomerkiksi rauhasta. – Kun Radclyffe Hall kirjoitti romaaninsa vuonna 1928, aseleposopimuksen solmimisen paikkakunta oli varmasti hänen tiedossaan. Compiègnella on siis paljon symbolista arvoa. Mutta sitä Hall ei tietenkään vielä voinut tietää, että sama paikkakunta, sama metsän kätkemä rautatienpätkä ja vieläpä tismalleen sama junanvaunu olivat uudelleen aselevon solmimisen näyttämönä 22.6.1940.

Tuolloin Adolf Hitler näytti kaapin paikan ranskalaisille. Valloitettuaan Ranskan hän halusi nöyryyttää ranskalaisia istuttamalla näiden edustajat samaan vaunuun, jossa saksalaiset olivat 22 vuotta aiemmin joutuneet myöntymään koviin rauhanehtoihin. Vaunun legenda kasvoi, mutta valitettavasti tämä koitui lopulta myös sen kohtaloksi: natsit veivät vaunun Saksaan voitonmerkikseen, ja sodan loppuvaiheissa tuhosivat sen, sillä he eivät halunneet antaa vaunua liittoutuneiden käsiin. (Aseleposopimuksista ja vaunun vaiheista on netissä paljonkin juttua, perusteellisesti esimerkiksi täällä, jossa on muutama valokuvakin.)

 – – – – –

Mutta ei eksytä liikaa maailmansotien tapahtumiin. Jos kaipaa Compiègnen historiasta omasta sukupuoliroolistaan irrottautunutta naista jonkinlaiseksi Stephenin paikalliseksi esikuvaksi, niin kauempana menneisyydessä on luvassa  jättipotti: Jeanne d’Arc, joka kahdeksantoistavuotiaana johdatti joukkonsa Compiègneen paikallisten ranskalaisten avuksi keväällä 1430. – New Orleansin neitsyt on fantastinen sankaritar, jonka historiallista henkilöä ja legendaa on vaikea erottaa toisistaan. Ne sekoittuivat toisiinsa varmasti jo Jeanne d’Arcin aikana. Ja syystäkin: hänen karismansa on täytynyt olla todella vaikuttavaa, sillä nuoren naisen pääsy ”puskametsästä” sotajoukkojen johtajaksi on huima saavutus.

Menestyksekkäästi joukkojaan johtaneen Jeanne d’Arcin tie nousi pystyyn Compiègnessa 23.5.1430. Englantilaisia tukeneet burgundilaiset vangitsivat Jeanne d’Arcin ja myivät hänet englantilaisille. Seuraavana vuonna Jeanne d’Arc poltettiin roviolla oikeudenkäynnin jälkeen. Mielenkiintoista tuomiossa oli se, että lopulliseksi todisteeksi Jeanne d’Arcin syyllisyydestä kerettiläisyyteen nousi hänen pukeutumisensa mieheksi. – Historical Assosiation of Joan of Arc Studies –sivustolta löytyy alkuperäisten oikeudenkäyntipöytäkirjojen kommentaarien ja muun kiinnostavan aineiston lisäksi tutkielma, jossa paneudutaan nimenomaan Jeanne d’Arcin ”ristiinpukeutumiseen”. Tutkielmassa hyödynnetään mahdollisimman alkuperäisiä tapauksesta saatavilla olevia lähteitä, mm. kuvauksia oikeudenkäynnistä ja parikymmentä vuotta myöhemmin pidetystä Jeanne d’Arcin maineen palauttamisen oikeudenkäynnistä. Syytetty perustelee pukeutumistaan sekä käytännöllisyydellä että siveellisyydellä: naisen asusteet eivät sovellu sotimisen vaatimuksiin eikä miesten matkassa kulkevan kannata korostaa naisellista puoltaan.

Oikeudenkäyntipöytäkirjoissa Jeanne d’Arcin pukeutumista kuvataan seuraavasti (suomennos Päivi Setälän kirjasta Keskiajan nainen, Otava, 1996):

Mainittu Jeanne riisui ja hylkäsi täysin naisen vaatteet, hiukset leikattuina lyhyiksi ja pyöreään muotoon miesten tapaan, hän pukeutui paitaan, polvihousuihin, jakkuun, johon housut liittyivät, pitkään ja napitettuun niin sanottuun kahdenkymmenen nyörin jakkuun, pitkiin sääryksiin, jotka on solmittu ulkopuolelta, lyhyeen mantteliin, joka ulottuu polviin tai niille main, päälakipäähineeseen, tiukkoihin saappaisiin tai varsikenkiin, pitkiin kannuksiin, miekkaan, tikariin, rintahaarniskaan, peitseen ja muihin aseisiin sotilaiden tyyliin.

Lisäksi Jeanne d’Arcin kerrotaan olleen ”mieheksi” pukeutumisessaan kaikkea muuta kuin vaatimaton: hänen ritarin asunsa olivat huomiota herättäviä. Keskiajan Ranskan feodaaliyhteiskunnassa Jeanne d’Arc on rikkonut sukupuoliroolien lisäksi myös uskonnollisia ja sosiaalisia normeja niin poikkeuksellisella tavalla, että meidän ajastamme käsin teon provokatiivisuuden luonnetta ja voimakkuutta on vaikea ymmärtää. – Stephen toteuttaa maskuliinista puoltaan ambulanssijoukoissa, mutta Jeanne d’Arc ratsasti joukkojensa kärjessä miekkaansa heiluttaen. Setälä kirjoittaakin:

Ironista kyllä, Jeannen, ehkä sankarillisimman naisista, elämä oli kunnianosoitus miehisille periaatteille ja miesten toimintakentälle. Vain kerran oikeudenkäynnin aikana Jeanne piti kiinni kivenkovaan naisellisista taidoistaan. Hän sanoi haastavansa kenet tahansa Rouenin naisista kilpailemaan kanssaan ompelemisessa ja kehräämisessä, noissa jaloissa naisten taidoissa.

Jeanne d’Arc kelpaa siis esikuvaksi naisille, jotka haluavat tasaveroisesti menestyä miehisillä elämänalueilla –  miehisin keinoin. Mutta hän ei ole mikään paras mahdollinen malli sellaiselle naisliikkeelle, joka etsii vaihtoehtoja maskuliinisia toimintatapoja ihannoivalle kulttuurille.

– – – – –

1400-luvulla ristiinpukeutumisen luonnottomuudelle haettiin perusta Raamatusta. Luultavasti jotkut kiihkoilijat vetoavat samaan Vanhan testamentin ehdottomaan ohjeeseen vieläkin (5. Moos. 22:5):

Nainen ei saa pitää yllään mitään miehen asuun kuuluvaa, eikä mies saa pukeutua naisen vaatteisiin. Jokainen, joka niin tekee, on iljetys Herralle, teidän Jumalallenne.

Jokainen, joka on lukenut 5. Mooseksen kirjan yksittäisiä ohjeita, ymmärtää niiden soveltamisen järjettömyyden.  Olisi mielivaltaista irrottaa yksi säädös kokonaisuudesta, kun ei muitakaan ohjeita noudateta. Järjettömyyttä hipoo esimerkiksi 5. Moos. 25: 11-12. (Kannattaa vilkaista, jos kirjahyllystä löytyy Raamattu. Ja samalla terveisiä kaikille Raamattua kirjaimellisesti tulkitseville: näinkö todellakin tulee menetellä?) – Muistettava kuitenkin on, että jos eläisimme 1400-luvulla, tällainen yhdenkin jakeen kritisoiminen ja toteaminen sovellettavuudeltaan järjettömäksi saattaisi leimata minut harhaoppiseksi, kerettiläiseksi.

Jeanne d’Arcia kuulustelleiden kirkonmiesten mielestä 5. Mooseksen kirjan ohjeissa ei siis todennäköisesti ollut mitään huvittavaa – ne olivat Jumalan sanaa, ehdottomia totuuksia. Oikeudenkäynnin vaiheista selviää, että Jeanne D’Arc suostui luopumaan miesten vaatteista (hän käytti niitä vankeusaikanakin, varjellakseen siveyttään) ja myönsi kuulemansa äänet mahdollisesti harhoiksi. Näin hän vältti kuolemantuomion, joka muutettiin vankeudeksi. – Salakavala juoni kuitenkin koitui hänen turmiokseen: eräänä yönä vartijat veivät hänen naistenvaatteensa pois ja jättivät tilalle ainoastaan miesten asun. Kun hän heräsi, ei hän pyynnöistään huolimatta saanut muita vaatteita tilalle. Viimein hänen oli pakko pukeutua jälleen mieheksi, ja kun tämä tuli ilmi, se tulkittiin avoimeksi pilkaksi tuomiota, kirkkoa ja Jumalaa kohtaan. Niin Jeanne d’Arc päätyi roviolle.

Lähteenä tähän ”salaliittoteoriaan” vaatehuijauksesta on mm. jo edellä mainittu tutkielma Primary Sources and Context Concerning Joan of Arc’s Male Clothing. – Samassa kirjoituksessa kerrotaan myös parikymmentä vuotta myöhemmin tapahtuneesta Jeanne d’Arcin kunnian palautuksesta, jossa vedottiin mm. siihen, että monet pyhimysnaiset olivat olosuhteiden pakosta tai muista syistä pukeutuneet miesmäisesti. Ja tärkeäksi nousi myös Tuomas Akvinolaisen (1225-1274) Summa Theologiae. Teoksessaan katolisen kirkon suurin auktoriteetti toteaa ristiinpukeutumisen synniksi, mutta ei silloin, jos se on olosuhteisiin nähden välttämätöntä. Esimerkiksi jos muita vaatteita ei ole saatavilla tai halutaan harhauttaa vihollista. Sotajoukkojen mukana kulkeneen Jeanne d’Arcin pukeutumisen tulkittiin kuuluvan tähän kategoriaan, ja niin hänen maineensa palautettiin. – Kohtaa, jossa pukeutumista käsitellään, ei löydy Tuomas Akvinolaisen klassikosta tehdystä alkuperäistä kokoelmaa suppeammasta suomennoksesta (Gaudeamus, 2002). Englanninkielisenä mm. täällä.

  – – – – –

Silti ei voi tietenkään olla varma siitä, etteikö Jeanne d’Arc olisi myös nauttinut mieheksi pukeutumisesta, tuntenut roolin omakseen. Tähän viittaisi se, että hänen kerrotaan olleen pukeutumisessaan liioitteleva ja keikarimainen. Pukeutuminen ei siis ehkä ollut pelkästään käytännön syistä motivoitunutta. Mutta on vaikea uskoa, että Jeanne d’Arc olisi pelkästään mieheksi pukeutumisen toivossa pyrkinyt sotajoukkojen johtoon. Ensisijaisena syynä on varmasti ollut henkilökohtainen kokemus Jumalan kutsusta tehtävään – siis äänistä, jotka hän kuuli ja jotka antoivat hänelle ohjeita. Sisäinen hurmos on luonut karismaattisen sädekehän. Tuskin Jeanne d’Arc muuten olisi vakuuttanut kaikki kruununprinssiä  myöten tehtävänsä jumalallisesta alkuperästä.  

Jeanne d’Arc ei kuitenkaan ole symboliarvostaan huolimatta syy siihen, että Hall sijoittaa ambulanssiyksikön Compiégneen. Selitys on paljon yksinkertaisempi: Hall tunsi henkilökohtaisesti Toupie Lowtherin, jonka naiskuskeista koostunut ambulanssiyksikkö toimi ensimmäisen maailmansodan aikana Compiégnen seudulla. Kirjassaan Female Masculinity (1998, Duke University Press) Judith ”Jack” Halberstam (sekä akateemisesti että ulkonäöllisesti katu-uskottava kirjoittamaan aiheesta) kertoo, että  Hall ja hänen kumppaninsa Una Troubridge tapasivat Toupie Lowtherin vuonna 1920. Lowther oli miesmäinen nainen ja aristokraattista sukuperää, ja Hall oli hyvin vaikuttunut sekä hänen persoonastaan että palveluksestaan sodassa. Lowther oli menestynyt tehtävissään, ja hänet oli palkittu Croix de Guerre -urhoollisuusmitalilla – kuten monet muutkin yksikön jäsenet. Hackett-Lowther Ambulance Unit oli ensimmäisessä maailmansodassa kaiketi ainoa naisyksikkö, joka suoritti tehtäviä myös etulinjan läheisyydessä. Halberstamin kirjassa kerrotaan yksikön koostuneen suunnilleen 20 autosta ja 25-30 naiskuskista.

Kuvauksia ambulanssiyksikön vaiheista on kirjoittanut mm. Mary Dexter, joka oli jonkin aikaa yksikössä kuskina. Hänen äidilleen lähettämistään kirjeistä on koottu teos In the Soldier’s Service; War Experiences of Mary Dexter, England, Belgium, France, 1914–1918. Netissä luettavissa olevasta tekstistä ilmenee, että yksikkö perustettiin syksyllä 1917. Sitä ennen Dexter toimii vapaaehtoistyöntekijänä sotilassairaaloissa Englannissa ja Belgiassa ja alkaa myös opiskella psykologiaa. Dexter haluaa kuitenkin lähemmäksi sodan ydintä, etulinjaa, ja innostuu kuullessaan Toupie Lowtherista, joka on kokoamassa ambulanssiyksikköä. Lopulta Dexter ja Lowther lähtevät kahdestaan Englannista Ranskaan autoineen. Alkumatkasta on kuitenkin vaikeuksia, sillä Lowther sairastuu keuhkopussintulehdukseen, ja matka keskeytyy kuukaudeksi. – Vaikka Dexter ja Lowther luultavasti tutustuvat tänä aikana hyvin toisiinsa, ei kuitenkaan kannata tehdä hätäisiä johtopäätöksiä. Ei edes siitä, että Hallin romaanissa Stephenin ambulanssiyksikössään tapaama rakastettu oli myös nimeltään Mary. 

Lowther usein mainitaan esikuvaksi Yksinäisyyden kaivon Stephenille. Mutta ei yksinomaan Stephenille, sillä kuten Halberstam kirjassaan kertoo, Hall kirjoitti Toupie Lowtherin henkilön innoittamana lyhyen kertomuksen nimeltä Miss Ogilvy Finds Herself  (löytyy ainakin antologiasta The Penguin Book of First World War Stories, Penguin Books, 2007) pari vuotta ennen Yksinäisyyden kaivon julkaisemista. Myös neiti Ogilvy johtaa ambulanssiyksikköä ensimmäisessä maailmansodassa. Väärään sukupuoleen syntynyt neiti Ogilvy saavuttaa vihdoin roolin, johon hän luontevimmin kuuluu. Haasteita riittää, rohkeutta ja kovuutta vaaditaan: Ogilvy saa luutnantin arvon (kuten Lowther), ja hänen kykyjään ja pelottomuuttaan arvostetaan. Hän saa myös saman kunniamerkin kuin Toupie Lowther oikeassa elämässä – ja Stephen romaanissa Yksinäisyyden kaivo. – Mutta sitten sota päättyy, ja yhtäkkiä kaikki on kuin ennenkin:

Voi poloista neiti Ogilvya, joka synkkänä istuu junassa miehekkäine saappaineen ja kenttälakkeineen! Voi kaikkia sodasta palaavia neiti Ogilvy -parkoja asetakeissaan, sotilassaappaissaan ja lapsellisissa kuvitelmissaan! Sotia tulee ja menee, mutta maailma ei muutu: se unohtaa aina kiitollisuudenvelan, jonka muistamista se ei pidä tarkoituksenmukaisena.

Lukuisat neiti Ogilvyn kaltaiset  naiset, jotka sota-aikana ovat saaneet toimia itselleen luonteenomaisemmissa tehtävissä, huomaavat joutuvansa taas asettumaan rooliin, johon he eivät luonnostaan sovi. Elämä sodan jälkeen tuntuu kurjalta. Ja kun sodan jälkeen silloin tällöin Ogilvyn luona vierailuilla käynyt tuttu tyttö sodanaikaisesta yksiköstä ilmoittaa menevänsä naimisiin, Ogilvyn maailma romahtaa lopullisesti. – Ehkä Ogilvylla on ollut salattuja tunteita tyttöä kohtaan. Romaanissaan Yksinäisyyden kaivo Hall kehittelee ajatusta pidemmälle: Stephen rakastuu ambulanssiyksikössä tapaamaansa Maryyn ja muuttaa tämän kanssa sodan jälkeen yhteen. 

Niin pitkälle Hall ei vielä novellissaan mene. Neiti Ogilvy on vain nainen, joka haluaisi olla mies. Toisaalta novellin lopun fantasiat eivät juuri jätä epäselvyyksiä Ogilvyn haluista. – Neiti Ogilvy haluaa irrottautua kurjasta arjestaan ja matkustaa lomalle lähellä Devonin rannikkoa olevaan saareen. Ogilvy hämmästyy huomatessaan tuntevansa paikan tutuksi, vaikka ei ole siellä koskaan käynytkään. Hän myös joutuu oudon tunnekuohun valtaan, kun majatalon emäntä esittelee hänelle muinaislöytöä, saarella tuhansia vuosia sitten eläneen asukkaan jäännöksiä. 

Neiti Ogilvyn lähtiessä saarella kävelylle novelliin avautuu maagisen realismin taso: Ogilvy tuntee eläneensä samassa paikassa joskus kauan sitten, edellisessä elämässään. Kuvitelma on vahva ja siirtää Ogilvyn kauas esihistorialliseen aikaan. Hän on vahva ja alkukantainen mies, joka kisailee nuoren tytön kanssa. Asetelma on luolamiesmäisen korostunut: kun leikin tiimellyksessä tytön vaate on pudonnut alemmas paljastaen ”persikanmuotoiset rinnat”, mies nostaa tytön syliinsä ja kantaa hänet rinteessä olevaan luolaan. Siellä ”Jane” ponnettomasti hieman vastustelee ”Tarzaniaan”, mutta antautuu sitten täysin. – Novellin lopussa etsintäpartio löytää neiti Ogilvyn kuolleena luolasta.

Radclyffe Hallin maskuliinisille naisille tuntuu kelpaavan rakkauden ja halun kohteeksi ainoastaan feminiininen nainen. Neiti Ogilvy toteuttaa halunsa juuri ennen kuolemaansa fantasiassaan, muuttumalla luolamieheksi. Stephen yrittää rakentaa suhdetta elävässä elämässä, mutta epäonnistuu.

 – – – – –

Jos haluaa lukea lesbolaisesta ambulanssiyksiköstä hieman päivitetymmän tarinan, niin kannattaa tarttua lesbolaisuutta useissa kirjoissaan käsitelleen Sarah Watersin romaaniin Yövartio (2006, suom. Helene Bützow, 2007, Tammi). Kirjan tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodan aikaiseen Lontooseen. Yksi romaanin keskeisistä henkilöistä on sodan aikana Lontoon ambulanssijoukoissa palveleva Kay. Hän on Stephenin kaltainen maskuliininen nainen, joka myös ammentaa yksinäisyyden kaivon pohjatonta alakuloa sodan loputtua ja rakkaussuhteen päätyttyä. Vaikka Yövartio ei ole mikään Yksinäisyyden kaivon toisinto, on teosten yhtäläisyyksistä päätellen Waters varmasti ollut romaania kirjoittaessaan hyvin tietoinen Hallin klassikosta.   

Kay ei palvele rintamalla, mutta ambulanssikuskina hänen työpanoksensa on tärkeä saksalaisten pommittaessa Lontoota. Eikä työ ole riskitöntä. Se mahdollistaa myös sankaruuden, ja  sankarikaavaa mukaillen Kay löytääkin elämänsä rakkauden puoliksi raunioihin hautautuneena (suom. Helene Bützow):

     Hän pani kätensä Helenin otsalle ja pyyhkäisi tomuiset hiukset hänen otsaltaan. Kay teki sen aivan ohimennen, mutta hän alkoi empiä nähdessään Helenin pelokkaan ilmeen – isot tummuneet silmät laastinvalkoisissa kasvoissa.
     ”Pieni hetki”, Kay sanoi. ”Teidän täytyy olla edustava, kun raivausmiehet tulevat.”
     Kay juoksi Mickeyn luo ja tuli takaisin vesipullo mukanaan. Hän kostutti vedellä nenäliinaansa ja alkoi pyyhkiä varovaisesti likaa Helenin kasvoista. Hän aloitti otsasta ja eteni kohti leukaa. ”Nyt silmät kiinni”, Kay mutisi. Hän pyyhki Helenin ripset, pienet kuopat nenän vieressä, ylähuuleen uurteen, suupielet, posket ja leuan.
     ”Kay!” Mickey huusi.
     ”Tullaan!”
     Pöly irtosi Helenin kasvoista. Iho oli liian punertava, pehmeä, ällistyttävän sileä. Kay pyyhki vielä vähän ja painoi sitten kätensä Helenin leuan ympärille. Hän ei olisi halunnut lähteä. Hän katsoi Helenin kasvoja ihmeissään, kykenemättä uskomaan, että sellaisen kaaoksen keskeltä saattoi paljastua jotakin niin raikasta ja virheetöntä.

Kohtaus on vaikuttava, sillä siinä Kay ei pelkästään vertaudu neitoa pelastamaan saapuneeseen ritariin. Kyse on luomisesta: Kay on Jumala, joka tekee maan tomusta ihmisen. Tai antiikin tarun Pygmalion, joka muovasi itselleen unelmiensa naisen ja herätti tämän eloon.  – Suhde on epätasapainossa jo alusta alkaen, sillä se perustuu Kayn fantasiaan ritarillisesta omistautumisesta palvonnan kohteelle ja jyrkälle butch/femme-jaottelulle  – eli lesbosuhteeseen kopioidaan heteronormatiivinen malli, jossa eletään kuin mies ja nainen.

Kay epäonnistuu, mutta eri syystä kuin Radclyffe Hallin romaanin päähenkilö Stephen. Yksinäisyyden kaivossa Stephenin rakastettu Mary on liian heteroseksuaali  – Stephen tajuaa tilanteen, ja miltei pakottaa Maryn lähtemään miehen matkaan. Kayn rakastettu Helen on taas liian lesbo – Helen haluaa kumppanikseen naisen, ei miesmäisesti käyttäytyvää maskuliinista naista.  Stephenin ja Kayn kaltaisten maskuliinisten naisten ongelma onkin haastava: kuinka löytää ikään kuin aidosti heteroseksuaali nainen, joka kuitenkin haluaa elää naissuhteessa? En uskalla itse lähteä tätä kysymystä pohdiskelemaan, sillä heteroseksuaalina miehenä liikkuisin varsin heikoilla jäillä jo ensi metreistä saakka. Näkökulmia maskuliinisen naisen problematiikkaan voi asiasta kiinnostuva lukea esimerkiksi jo edellä mainitusta Judith ”Jack” Halberstamin teoksesta Female Masculinity.

 – Ennen kuin sota päättyy, Kay menettää Helenin toiselle naiselle, Julialle. Sen lisäksi hän joutuu luopumaan sota-aikaisesta maskuliinisesta roolistaan, aivan kuten Stephen tai neiti Ogilvy. Lohtunsa Kay löytää eskapismista: hän ei uppoudu yhtä kohtalokkaasti mielikuvitusmaailmoihin kuin neiti Ogilvy, mutta hän passivoituu ja alkaa käydä elokuvissa.  Elokuvaharrastuksen tarkempi esittely tarjoaisi kiinnostavia mahdollisuuksia Kayn persoonan avaamiseen, mutta tähän Waters ei romaanissaan ryhdy (kirjassa seurataan monia muitakin henkilöhahmoja). Hieman ovea raotetaan kohtauksessa, jossa Kay tapaa naapurinsa palatessaan elokuvista:

     Herra Leonard seisoi ovensuussa, kasvot varjossa. Hän sanoi hiljaa: ”Olen ajatellut teitä tänään, neiti Langrish. Mitä kuuluu?”
     Kay sanoi hänelle kuuluvan hyvää. Herra Leonard sanoi: ”Olette ilmeisesti ollut ulkona viettämässä iltaa?” Hän kallisti päätään ja jatkoi: ”Olitteko tapaamassa vanhoja ystäviä?”
    ”Olin elokuvissa”, Kay vastasi nopeasti.
     Herra Leonard nyökkäsi viisaan oloisesti. ”Elokuvissa, niinpä niin. Ne ovat minusta eriskummallisia paikkoja. Opettavaisia paikkoja … Tehkääpä yksi asia, kun menette seuraavan kerran elokuviin, neiti Langrish. Kääntäkää päätänne ja katsokaa olkanne yli. Mitä näette? Lukemattomia kasvoja, joihin lankeaa ohikiitävien asioiden rauhaton, välkkyvä valo. Auki rävähtäneet silmät tuijottavat peloissaan, kauhuissaan tai himokkaina. Juuri sillä lailla kehittymätön henki pidetään aineellisuuden ansassa: sepityksillä ja haaveilla …”
     Herra Leonardin ääni oli matala, tasainen, vangitseva. Kun Kay ei sanonut mitään, hän tuli lähemmäksi ja tarttui lempeästi hänen käteensä. Hän sanoi: ”Minusta tuntuu, että te olette yksi niistä hengistä, neiti Langrish. Se johtuu siitä, että te etsitte silmät maahan luotuina ettekä näe muuta kuin tomua. Teidän täytyy nostaa katseenne, ystävä hyvä. Teidän täytyy oppia kääntämään silmänne pois katoavasta.”

Kehittymätön henki pidetään aineellisuuden ansassa, kuten Leonard asian muotoilee. Kieltämättä elokuvateatteri on haaveilijoiden ja eskapistien onnela. Mutta mitkä ovatkaan Kayn vaihtoehdot? Kay elää aineellisuuden ansassa muullakin tavoin: naisen ruumis estää häntä toteuttamasta todellista luontoaan. 1940-luku ei ole vielä otollista aikaa hänen kaltaisilleen naisille, ja siksi Leonardin kehotus ei paljon auta. Kun umpikujassa nostaa katseensa ylös, näkee vain edessä häämöttävän seinän.  

Omiin kaavoihinsa kangistuneeseen Kayhyn verrattuna romaanissa kuvattu Helenen ja Julian suhde onkin piristävällä tavalla moderni. Lesbolaisuus näyttäytyy muunakin kuin maskuliinisten naisten juttuna. Juuri tällaisen naisten välisen, tasavertaisemman suhteen kuvauksen puutetta Radclyffe Hallin romaanissa Yksinäisyyden kaivo on kritisoitu: Hall antaa aiheesta hyvin kapean ja stereotyyppisen kuvan, mutta silti hänen romaaniaan on luettu jonkinlaisena ”lesbolaisuuden raamattuna”. Se on romaanin väärinlukemista , sillä Yksinäisyyden kaivon Stephen on yksittäistapaus, ei mikään lesbon prototyyppi.

 – – – – –

Sarah Waters päivittää Radclyffe Hallin Yksinäisyyden kaivon ambulanssiyksikön lesboineen ensimmäisen maailmansodan taisteluista toisen maailmansodan Lontoon pommituksiin. Kiinnostavaa olisi lukea vielä romaani, jossa sama teema tuotaisiin nykypäivään, esimerkiksi Nato-joukkojen ”operaatioon” Irakissa. – Ja mikäli mahdollista lukijaa epäilyttää tämä lesbosuhteiden esiintyminen ambulanssijoukoissa, niin kyllä, niitä todella oli. Lupaan palata aiheeseen vielä tämän postaussarjan viimeisessä osassa, jossa mm. esittelen ensimmäisen maailmansodan naisambulanssikuskiromansseista ehkä sen kiinnostavimman – tosin ei niinkään itse romanssin vaan  kyseisten naisten persoonien ansiosta.

Read Full Post »

Yksinäisyyden kaivo (3/4): ”Olen Raftery, runoilija”

Stephenin hevosen nimi selitettiin edellisen postauksen lopussa olevassa katkelmassa. Hevonen on nimetty irlantilaisen runoilijan Anthony Rafteryn  (1779 –1835) (Antoine Ó Raifteiri iirinkielisessä asussaan) mukaan. Erikoinen valinta, sillä Rafteryn kerrotaan (siis todellakin vain kerrotaan joissakin esittelyissä, vaikuttaa legendalta) lähteneen nuorena kotikulmiltaan siksi, että hän aiheutti isäntänsä hevosen kuoleman. Raftery oli jonkinlaisena apupoikana tai renkinä talossa, jossa hänen tehtäviinsä kuului mm. viestien vieminen. Matkat taittuivat useimmiten hevosella, ja eräältä tällaiselta matkaltaan palatessaan hän teki arviointivirheen. Hevonen ei selvinnytkään esteen (ainakin eräässä versiossa mainitaan ojaksi) yli. Raftery ei itse loukkaantunut pahasti, mutta hevonen kuoli. Hevonen oli isännälleen rakas, ja Raftery katsoi parhaaksi kadota maisemista.

Kuin tätä Rafteryn ja hänen ratsunsa kohtaloa uhmaten Stephen yllyttää uuden ratsunsa riskinottoon jo heti ensimmäisessä ketunajossa:

Eikä olisi itse Bellerofonkaan intoutunut yhtä uskaliaisiin tekoihin kuin Stephen sinä päivänä hajareisin Rafteryn selässä, tuuli kasvoissaan ja tuli sydämessään, mikä teki elämästä autuutta. Aivan ajon alussa kettu kääntyi Mortonin suuntaan ja ylitti suuren pohjoisen aitauksen ennen kuin kääntyi jälleen ja jatkoi kohti Uptonia. Aitauksessa oli valtaisa, pystysuora pensasaita, vaikuttava piilopaikka puuainekselle, ja mitä muuta he tekivätkään, nuo kaksi nuorta olentoa, kuin menivät suoraan sitä kohti ja ylittivät sen kevyesti – ne, jotka näkivät Rafteryn ylittävän tuon pensasaidan, eivät enää koskaan voineet epäillä sen urheutta.

Huonomminkin olisi siis voinut käydä. Mutta nähtävästi Stephen ratsuineen on lyömätön, tuskin heitä muuten verrattaisiin antiikin legendaariseen parivaljakkoon: Bellerofoniin ja Pegasokseen. – Anthony Rafteryn kohdalla ratsastusonnettomuutta selittänee hänen heikko näkönsä. Lapsena sairastettu isorokko aiheutti sokeutumisen. Isorokko mainitaankin historiankirjoissa yhdeksi yleisemmistä silmäsairauksien syistä. Luultavasti jonkin verran Raftery ainakin vielä nuorukaisena näki, ei kai hänen muuten olisi annettu ratsastaa ollenkaan. Tai sitten koko ratsastusonnettomuus on pelkkää legendaa – melkein uskottavampi vaihtoehto. Joka tapauksessa Raftery ei kirjoittanut itse mitään tekstejään ylös, vaan hän esitti runojaan ja laulujaan kiertelevänä sokeana trubaduurina, joka musisoinnillaan kerjäsi itselleen elannon.

Koska Rafteryn runot on kerätty jälkeenpäin suullisesta perinteestä, ei aina ole varmaa, onko hän itse todellakin alkuperäinen kirjoittaja. Tämä epäily koskee myös hänen tunnetuinta runoaan Mise Raifteri an File, jonka runoilijan kerrotaan antaneen vastaukseksi, kun joku uteli hänen henkilöllisyyttään. Jos mahdollinen lukija on käynyt Irlannissa vuosina 1992–2002, hän todennäköisesti on pitänyt Rafteryn runon ensimmäistä säkeistöä kädessään – tosin iiriksi. Säkeistö oli painettuna Irlannin viimeisen viiden punnan setelin kääntöpuolelle. Kuvassa on luokkahuone, kolme alakouluikäistä oppilasta, heidän takanaan Euroopan kartta (henkii modernia irlantilaisuutta) ja vasemmalla seinällä liitutaulu, jolle on kirjoitettu Rafteryn säkeet. Kerran olen käynyt Dublinissa, keväällä 1997, ja silloin tuli seteliä ihmeteltyä. Näin runon on iirin kielestä kääntänyt Douglas Hyde (1860-1949):

I am Raftery the poet,
Full of hope and love,
With eyes that have no light,
With gentleness that has no misery.

Going west upon my pilgrimage
by the light of my heart
Feeble and tired,
To the end of my road.

Behold me now,
And my face to a wall,
A-playing music
Unto empty pockets.

Ja vastaava suomeksi tulkittuna. Tämä ei kyllä tee oikeutta alkuperäiselle, sillä en nyt jaksa ruveta miettimään, miten runon sisäiset viittaukset ja symboliikan siirtäisi suomen kielelle. Tärkein sisältö kuitenkin suunnilleen seuraava:

Olen Raftery, runoilija
täynnä toivoa ja rakkautta;
silmäni ovat sokeat,
tyyneyteni vailla ahdistusta.

Pyhiinvaelluksellani länteen
tietä valaisee sydämeni;
väsyneenä ja horjuen
kuljen matkani loppuun asti.

Katso, nyt seison
seinää vasten
soittamassa musiikkia
tyhjätaskuille.

En ole aivan varma, miten runon neljäs säe pitäisi kääntää, sillä ”gentleness” on monitulkintainen eikä tuo englannin kielen rakenne ”has no misery” oikein käänny suomen kielelle. Mielenrauha tai tyyneys yhdistettynä edellisen säkeen sokeuteen onkin luettavissa omana tulkintanani. Kun ei näe maailmaa, ei näe kaikkea kärsimystäkään. Ja silti ajatus on tavallaan paradoksinen, sillä kyllähän ahdistus, kurjuus ja puute ovat varmasti tuttuja sokealle maata kiertävälle vanhalle trubaduurille. Niinpä tarkemman lukemisen kautta tästä välittyy myös ”gentle”-sanan jalouteen (gentleman = herrasmies) viittaavat merkitykset: runoilija osaa kantaa taakkansa ylpeästi ja tyylillä eikä sorru voivottelemaan omaa kurjuuttaan. With gentleness that has no misery.

”Pilgrimage” tarkoittaa pyhiinvaellusta, toivioretkeä. Ja kun suunnataan länttä kohti, merkitys on selvä: lännen maa on ikivanha tuonpuoleisen symboli. Pyhiinvaellus, ”sydämeni valo oppaanani” (by the light of my heart) ja matkan kulkeminen loppuun saakka väsymyksestä huolimatta kertovat runoilijan vakaumuksellisuudesta, uskonnollisuudesta. Hieno on myös rinnastus ”silmien valon” (with eyes that have no light) ja ”sydämen valon” välillä: koska sokea ei voi suunnata ulkomaailmasta tulevaa valoa kohti, hänen on luotettava sydämensä valoon. – Ja lopetussäkeistö palauttaa mainiosti jo turhankin elämänfilosofiseksi heittäytyneen esittelyn runoilijan ja puhuteltavan tämänhetkiseen tilanteeseen, konkreettisesti ja haastavasti.

Iirinkielisiä runoja paljon englanniksi kääntäneen Augusta Gregoryn (1852-1932) käännöksessä sanotaan ”my back to the wall”, mikä tietysti merkitykseltään vastaa täysin suomenkielistä lausetta ”selkä seinää vasten”. Mutta Douglas Hyden ja joidenkin muidenkin kääntäjien suosima muoto ”my face to a wall” on monitulkintaisempi: sen voi ymmärtää selän kääntämisenä maailmalle tai lopullisena umpikujaan ajautumisena, mutta tässä ehkä selvimmin välittyy tunne siitä, että yleisö, jota esiintyjä katsoo, on ”tyhjätaskuisuudessaan” ja todennäköisesti passiivisuudessaankin kuin pelkkä seinä.

– – – – –

Innostuin etsiskelemään enemmänkin Rafteryn runoja. Löytyihän niitä, mutta samalla kun lueskelin erästä irlantilaisesta runoudesta koottua antologiaa, osui katseeni johonkin vielä kiinnostavampaan: kansanballadiin nimeltä Donal og (Nuori Donald). – Kyseinen antologia on The Poem-book of  The Gael, Eleanor Hullin vuonna 1913 toimittama kokoelma, joka on luettavissa esimerkiksi täällä. Tuo nettiversio on kuitenkin melkoisen epäystävällinen lukijaa kohtaan, joten jos haluaa lukea Donal Ogin, niin lukukelpoisen runon kommentteineen voi katsoa Guardianin sivuilta, jossa se on viime vuoden huhtikuussa esitelty viikon runona.

Donal Og  kertoo suuresta rakkaudesta ja sen loppumisen aiheuttamasta murheesta, jota hylätty neito tilittää. Runon alussa kuvataan rakkauden olleen jo alkuaankin mahdoton: tytölle on luvattu hopeamastoinen kultapursi, hieno valkea kartano merenrannalta, kalannahasta tehdyt käsineet, linnunnahasta tehdyt kengät ja Irlannin ihanimmasta silkistä tehty puku. Luetteloa ei pidä ajatella kirjaimellisesti, se vain kuvaa lupausten mahdottomuutta. Rakkaudesta ei kuitenkaan tullut mitään, joten nyt tyttö (runon puhuja) istuu – HUOM! – Yksinäisyyden kaivon äärellä:

When I go by myself to the Well of Loneliness,
I sit down and I go through my trouble;
when I see the world and do not see my boy,
he that has an amber shade in his hair.

Ja sama suomeksi, suunnilleen:

Kun käyn Yksinäisyyden kaivolle,
istun alas murehtimaan;
näen maailman mutta en rakkaintani,
häntä jolla on meripihkaa hiuksissaan.

Englanninkielinen käännös iirinkielisestä runosta on Augusta Gregoryn käsialaa, joten jos Radclyffe Hall on lukenut Rafteryn tuotantoa englanniksi, on paljon mahdollista, että hän on tähänkin runoon törmännyt (Gregory käänsi myös Rafterya). Ja kun ottaa huomioon balladin tunnettuuden, niin se on melkeinpä todennäköistä: näinköhän siis Yksinäisyyden kaivon nimi on poimittu juuri näiltä riveiltä? – Koska en ole löytänyt mitään selitystä Radclyffe Hallin romaanin nimen alkuperälle, jääköön tämä hauskaksi arvaukseksi.

Runon  loppu on synkeä. Yksinäisyyden kaivolla murhe paisuu mustaksi, tukahduttavaksi tunnetilaksi:

My heart is as black as the blackness of the sloe,
or as the black coal that is on the smith’s forge;
or as the sole of a shoe left in white halls;
it was you that put that darkness over my life.

You have taken the east from me; you have taken the west from me;
you have taken what is before me and what is behind me;
you have taken the moon, you have taken the sun from me;
and my fear is great that you have taken God from me!

Vapaasti tulkittuna:

Sydämeni on musta kuin oratuomenmarja,
yhtä musta kuin hiili sepän ahjossa
tai hylätty kengänpohja valkoisessa eteisessä;
sinä työnsit elämäni pimeyteen.

Veit minulta idän ja lännen,
veit minulta menneen ja tulevan,
veit minulta kuun ja auringon,
ja pahasti pelkään, että veit minulta Jumalankin!

Hylätyksi tulemisen tunne on kuvattu totaaliseksi menetykseksi. Vaikka runossa onkin kyse heteroseksuaalisen rakkauden päättymisestä, on Hall silti saattanut innoittua tekstistä. Sanat ja aihe eivät täsmää hänen romaaninsa kanssa (vaikka kyllähän Stephenkin joutuu pettymään rakkaudessa), mutta synkän murheen kuvauksen vahvuudessa sinällään on jonkinlaista sukulaissieluisuutta  Stephenin masennukseen, kun ihmiset, yhteiskunta, luonto ja Jumala tuntuvat asettuvan häntä vastaan.

– – – – –

Palataan vielä Stepheniin ja hänen hevoseensa Rafteryyn.  Tämän postauksen alkuun siteerasin romaanista katkelman, jossa Stephenia verrattiin Bellerofoniin. Minulle tuo yksittäinen nimi hohtaa majakkana kirjan sivulta: myytit ovat jännittäviä ikkunoita muinaisten legendojen maailmaan, ja ne ovat vuosituhansien aikana kyllästäneet itsensä täyteen symboliikalla. Myytin kautta myös romaaniin voi aueta kiinnostavia näköaloja. Kuten nytkin.

En kertaa tässä koko legendaa (esimerkiksi Wikipediasta löytyy aivan kelvollinen versio tarinasta), vaan hyppään tarinassa siihen kohtaan, jossa Bellerofon saa mahdottoman tehtävän: hänen on tapettava Khimaira, voittamaton hirviö. Khimairalla oli leijonan pää, vuohen vartalo ja häntänä käärme. Omituinen ulkonäkö ei ollut sen ainoa pelote, sillä se syöksi tulta kuin lohikäärme. – Bellerofon saa jumalilta apua ja ratsukseen siivekkään Pegasoksen. Pegasos lentää Khimairan yläpuolelle, ja Bellerofon pudottaa lyijyä pedon kitaan. Khimairan tulinen henkäys sulattaa metallin, joka polttaa hirviön sisuskalut ja niin Khimaira kuolee.

Bellerofonin taru ei pääty tähän, vaan hänen myöhemmistä vaiheistaan on kerrottu monia eri versioita. Yksi yhteinen piirre niissä kuitenkin on: ennemmin tai myöhemmin Bellerofon ylpistyy ja unohtaa olevansa vain ihminen. Hän suuntaa ratsullaan korkealle taivaalle, jumalien luokse. Tätä Zeus ei hyväksy, vaan lähettää paarman puraisemaan Pegasosta. Hevonen pillastuu, ja Bellerofon putoaa alas. – Erään version mukaan Bellerofon selviää hengissä, mutta vammautuu pahoin ja joutuu kiertämään maata raajarikkona ja henkisesti lyötynä, ihmisten parjaamana.

– – – – –

Ja miten tämä liittyy Radclyffe Hallin romaaniin Yksinäisyyden kaivo? – Khimaira, jota vastaan Bellerofon urheasti käy, on naaraspuolinen. Antiikin myyteissä Khimaira rinnastuu luonnonvoimiin, myrskyyn ja tulivuorenpurkauksiin, vuodenaikojen vaihteluun. Siis sellaiseen, jota vastaan kenenkään on mahdoton kapinoida. Stephenin kohdalla symboliikka on selvä: Khimaira edustaa hänen naiseuttaan, ja siitähän Stephen juuri haluaisi päästä eroon. Symboliikka vahdistuu, kun ottaa huomioon, että mieheyden kokemuksen Stephen saavuttaa parhaiten Rafteryn selässä: ketunajossa hän voi todistaa olevansa yhtä etevä kuin mies, etevämpikin – oman Pegasoksensa avulla.

Mutta Stephen ei tyydy tähän ohikiitävään maskuliinisuuden kokemukseen. Hän haluaa saavuttaa täyden mieheyden. Hän rakastuu naiseen. – Siten Stephen asettuu uhmaamaan perimmäistä luontoaan, ajan moraalikäsityksiä, jopa Jumalaansa. Kuten antiikin tragedioissa, hybristä seuraa nemesis, jumalten kosto. Seuraukset ovat Stephenin kannalta  katastrofaaliset. Äiti hylkää tyttärensä, joka joutuu lähtemään rakastamastaan Mortonista, kotiseuduiltaan. Stephen muuttaa Lontooseen ja ottaa Rafteryn mukaansa. Mutta siellä hevonen ei kykene – vaatimattomalla puistopolulla astellessaan  – kohoamaan samanlaiseen siivekkääseen, villiin laukkaan kuin Mortonin lähimaastoissa. Muutosta Bellerofoniksi ja Pegasokseksi ei enää tapahdu. Satujen ja legendojen aika on ohi. 

Ja kun rakas hevonen kuolee, menettää Stephen viimeisen yhteyden lapsuutensa ja nuoruutensa hetkiin, jolloin Raftery polki Khimairan jalkoihinsa ja Stephen saattoi kokea todella olevansa Stephen.

– – – – –

Stephen ei kuitenkaan täysin anna periksi, vaan nousee vielä. Ja hyvä niin, sillä romaani on edennyt vasta puoliväliin …

Read Full Post »

Yksinäisyyden kaivo (2/4): ”En ole koskaan kuullutkaan sellaisesta!”

Kun Radclyffe Hallin Yksinäisyyden kaivo ilmestyi Englannissa, sen julkaiseminen kiellettiin melko pian kirjan sisällön takia (lesbolaisuus). Kulttuuriväki oli kuitenkin aktiivista. Elokuun 30. päivänä vuonna 1928 ystävättärelleen Vita Sackville-Westille lähettämässään kirjeessä Virginia Woolf kertoo, että Leonardo Woolf (Virginian mies) ja Morgan Forster (kirjailija E.M. Forster siis) alkoivat heti puuhata protestia ja kerätä allekirjoituksia vetoomukseen kirjailijoita ja kulttuurivaikuttajilta. Hanke kariutui yllättävään tahoon: kirjailija Radclyffe Halliin itseensä. Kun Forster vieraili Hallin luona, Virginian mukaan Hall rähisi hänelle ”kuin kalamuija” ja vaati, että hänen romaanistaan ei saa kirjoittaa mitään kirjettä ilman, että kirjeessä mainitaan romaanin olevan ”taiteellisesti ansiokas – jopa nerokas”. (The Letters of Virginia Woolf. Volume Three 1923-1928. Toim. Nigel Nicolson ja Joanne Trautman, 1977, A Harvest/HBJ Book)

Vaatimus oli mahdoton monestakin syystä. Käytännössä juuri kukaan allekirjoittajista ei ollut lukenut kirjaa. Ja vaikka olisikin, ei kirjeen tarkoitus ollut suitsuttaa Radclyffe Hallin neroutta (mihin tuskin olisi ollut mitään aihettakaan) vaan puolustaa romaanin oikeutta olla olemassa. Hanke tyrehtyi, ja Virginia Woolf kirjoittaakin kirjeessään, että sananvapauden puolustamisen into viileni ja vaihtui toiveeseen ”kunpa kirjaa ei olisi kirjoitettukaan”. Luultavasti Hall menetti tapahtuman seurauksena huomattavan määrän tukijoita ja ymmärtäjiä kulttuuriväen keskuudesta.

– – – – –

Muutama päivä myöhemmin, sunnuntaina 2. syyskuuta, Virginia Woolf palaa kirjeessään aiheeseen Yksinäisyyden kaivo. Vita Sackville-Westille osoitettu kirje on hyvin erikoinen: se on muodoltaan pikemminkin novelli tai näytelmäkäsikirjoituksen yksittäinen kohtaus. Woolf on vierailulla anoppinsa luona ja kirjoittaa kuvauksen keskustelusta, jossa ovat läsnä Virginia, hänen miehensä Leonardo (lempinimi Len) ja jälkimmäisen äiti, rouva Woolf. Kuvaus on monta sivua pitkä, ja tuntuukin siltä, että Woolf on nähnyt vaivaa sen kirjoittamisessa. Luultavasti sen merkitykset avautuvat parhaiten juuri Vita Sackville-Westille, joka varmaankin tuntee Woolfin anopin ja henkilöt, jotka keskustelun aikana mainitaan.

Siteeraan tähän suunnilleen puolet kirjeestä, sen jälkimmäisen osan. Alkuperäisessä muodossaan kirje on kirjoitettu yhtä pötköä kaikki. Jaksottelu on siis lisätty helpottamaan lukemista – samoin käännös, joka muutamassa kohdassa kyllä hieman oikoo mutkia, mutta on muuten aika uskollinen.  

Rouva Woolf: Näettekö tuon kissan? Takassa on ihana musta kissanpentu, jolla on valkoiset käpälät. En tiedä miksi, mutta minä aina näen hahmoja. Näen hahmoja kaikkialla.

Virginia: Se todistaa että sinun pitäisi kirjoittaa runoja.

Rouva Woolf: Voi rakas Virginia, en voisi kuvitellakaan tekeväni mitään sellaista. Jos olisin yhtä älykäs kuin sinä, kirjoittaisin mielelläni. Haluaisin kirjoittaa kauniista asioista, joita olen elämässäni kokenut. Mutta en surullisista kokemuksista – ja niitä minulla on ollut paljon. Jokaisella on kuitenkin lahjansa. Minun lahjanani on ollut lasten kasvattaminen.

Virginia: Oletkin kasvattanut heitä kahdeksan.

Rouva Woolf: Olen kasvattanut kymmenen. Ja he kaikki ovat kunnollisia miehiä ja naisia. He kaikki ovat hyväluonteisia. Len on suurenmoinen mies. Hänen olisi pitänyt mennä lakialalle. Hän on niin terävä-älyinen ja ajattelussaan monipuolinen. Hänen isänsä sanoi että maailma kuuluu Lenille. Oletko lukenut Radclyffe Hallin kirjan? Ostin sen Harrodsilta. Hän oli Bellan ystävä. He kävivät yhdessä rouva Colesin koulua ja hänellä oli tapana tulla joskus meille – kunnollinen perhetyttö. Bella ei koskaan pitänyt hänestä, mutta ei Bella häntä inhonnutkaan. Ja nyt hän on kirjoittanut tämän kirjan. Tietystikään en voi nyt sanoa siitä sinulle kaikkea mitä haluaisin, koska emme ole kahden. Saatan olla hölmö, mutta en voi puhua sinulle ja Lenille aivan kuin Len ei olisi paikalla. Mutta haluaisin kovasti puhua kirjasta sinun kanssasi kahdestaan.

(Saatuaan hieman lisää rohkeutta rouva Woolf kuitenkin jatkaa.)

– Mielestäni on hirvittävän sääli, että tuollainen kirja on julkaistu. En tarkoita nyt niitä tavallisia syitä. Tarkoitan sitä, että monet naimattomat naiset asuvat yksin. Eikä heillä ole helppoa nyt, kun sellainen kirja on kirjoitettu. Sellaista minä mietin. Saatat luulla minun valehtelevan – olen sentään 76-vuotias – mutta ennen kuin luin tämän kirjan en tiennyt sellaisia asioita olevan olemassakaan. Enkä usko heidänkään tietävän. Minä en ole koskaan kuullut sellaisesta. Kun minä olin koulussa, ei siellä tapahtunut mitään vastaavaa. Olin sisäoppilaitoksessa kaksi vuotta enkä koskaan kuullut mistään sellaisesta. Kerran eräs tyttö erotettiin, mutta en koskaan saanut tietää miksi. Ehkä jonkin inhottavan asian vuoksi, mutta tuskin sentään mitään sellaista. Ja kun menin naimisiin ensimmäisen mieheni kanssa – hän oli hurmaava mies, saksalainen – niin vakuutan, että en tiennyt avioliitosta sen enempää kuin Flon vauva. Se todistaa, että emme tienneet asioista sisäoppilaitoksessa.

Leonard: Minun sisäoppilaitoksessani me kyllä tiesimme. Se oli turmeltunein paikka missä koskaan olen ollut. Ja sinä laitoit minut sinne kaksitoistavuotiaana ilman että tiesin mistään mitään.

Rouva Woolf: Mutta olinhan antanut sinulle hyviä ohjeita, Len.

Len: Et sinä minulle mitään ohjeita ollut antanut.

Rouva Woolf: Len! Kuinka voit sanoa niin, kun tiedät miten suurenmoinen mies isäsi oli! Ja kun isäsi kuoli, minä sanoin itselleni että vaikka en voisikaan olla teille samaa kuin hän, tekisin kaikkeni kasvattaakseni teistä kunnollisia miehiä ja naisia; ja joskus, Virginia, otin korillisen heidän sukkiaan mukaan sänkyyn voidakseni aloittaa niiden parsimisen heti aamulla herättyäni. Olin päättänyt kasvattaa lapset heidän isänsä toiveiden mukaisesti uhrauksista piittaamatta. Hän oli niin suurenmoinen mies. Mutta minun mielestäni neiti Radclyffe Hallin kirjassa on paljon kaunista. Siinä on vanha hevonen – aivan upea kohtaus: naisen on ammuttava hevosvanhus, jota eläinlääkäritkään eivät voi enää auttaa. Se on niin vanha, että mitään ei ole tehtävissä. Ja niin hän ampuu hevosen itse. Kaunista.

Ja William on suurenmoinen hahmo. Hän on vanha tallirenki. Kaikki vanhasta hevosesta ja vanhasta tallirengistä on hyvin kaunista. Mutta muuten en kirjasta välittänyt. Vaikka onhan nainen tietenkin ihmeellisen älykäs. Ja uskallanpa väittää, että Bexhillin hotellissa tuskin on juuri ketään, joka joskus on kuullut hänestä. Tietenkään silloin kun herra Turgeon osti talon Bexhillistä, alue ei ollut samanlainen kuin nyt. Hänen talonsa oli ranskalaisnaisen rakennuttama. Sellaisessa vanhassa talossa on hyvin paljon komeroita. Käytätkö sitruunaöljyä ampiaisenpistoihin? Jotkut inhoavat sen tuoksua. Kuulin erään köyhän naisen kuolleen pistokseen. Kerroinko muuten millainen kamala säikähdys oli Babsilla, kun tyttö laittoi palavan halon takaisin koriin ja tuoli paloi tuhkaksi lastenhuoneen alapuolella? Ja sitten he lähtivät asuntovaunulla Somersetiin: lastenhoitaja – hän oli Bexhillistä, Babs palkkasi hänet lehti-ilmoituksella – sanoi että asuntovaunulla matkaaminen oli hänen unelmansa.

(Huomautus: karavaanari-kulttuuria todellakin oli Englannissa jo 20-luvulla. Tästä linkistä löytyy esimerkki.)

Ja kun he olivat matkalla – en osaa sanoa tarkalleen missä – Phil sanoi: ”Minä siirrän tuon laatikon niin saat tilaa”, sillä he olivat kaikki pakkautuneet asuntovaunuun. Ja siihen tyttö tokaisi: ”Minä teen itse sinulle tilaa”, viittoili ohikulkevalle rekalle ja hyppäsi sen kyytiin. Niin hän lähti. Se oli kuin elokuvissa, Phil sanoi. Ja kun tyttö oli kadonnut, Babs laittoi käden kaulalleen – tiedäthän sen hänen tätinsä antaman kauniin korun. Se oli poissa. Eivätkä he tietenkään voineet olla varmoja, että tyttö otti sen, mutta eikö ollutkin erikoinen juttu? Hän viittoili rekalle ja lähti. Mutta nyt me lähdemme nukkumaan ja minä lainaan sinulle tuon kirjan iltalukemiseksi jos vain haluat, Virginia. Sillä sinä olet niin älykäs …

Kirje on kiehtova. Tuntuu siltä, että Virginia Woolf ei tosiaankaan ole lukenut Radclyffe Hallin romaania. Toisaalta, hän ei juuri millään lailla kommentoi lesbolaisuuteen tai sananvapauteen liittyviä mielipiteitään anopilleen. Ehkä syystäkin: on parempi pysyä väleissä.

Joka tapauksessa Leonardin äiti on upea hahmo hieman höpsähtäneenä vanhana rouvana. Rouva Woolfin ajatus harhailee ja pyristelee lauseiden perässä, jotka tuntuvat tulevan loppumattomana virtana.   – Toisaalta, kuten vanhat ihmiset usein, vanharouva tuntuu käyttävän höppänyyttään jonkinlaisena tekosyynä: aika kätevästi hän vaihtaa puheenaihetta, kun Leonard rupeaa moittimaan kasvatustaan. Ja tuo ”sellaista/sellaisia asioita” (such things) ei kertaakaan määrity tarkemmin, vaikka rouva Woolf toistaa sitä useita kertoja. Kun lesbolaisuutta ei nimetä ääneen, ei sitä silloin ole olemassakaan.

– – – – –

Rouva Woolf osaa myös olla ilkeä. Kun hän puhuu Virginia Woolfin kaunokirjallisiin kykyihin, viittaa hän heti perään omiin lahjoihinsa: lasten saamiseen ja niiden kasvatukseen. Virginian ja Leonardin suhde oli lapseton, joten aika säälimättömän rinnastuksen rouva Woolf anoppina tekee.

Vaikka emmehän voi tietää, millainen keskustelu oikeasti on ollut. Osa vuorosanoista saattaa olla vain Virginia Woolfin tarkoin harkittua anopin kustannuksella pilailevaa fiktiota. Näin voisi päätellä esimerkiksi kirjeessä mainitusta rouva Woolfin iästä. Hän on syntynyt vuonna 1848 (tarkistin tämän useammasta eri lähteestä, muualtakin kuin lukemani kirjekokoelman elämäkertatiedoista), mutta mainitsee olevansa 76-vuotias kirjeen kirjoittamisen aikoihin (syyskuussa 1928). Syntymävuoden perusteella oikea ikä olisi tuolloin kuitenkin 79 tai 80. Monta vaihtoehtoista tulkintaa siis: a) rouva Woolf ei muista oikeaa ikäänsä, b) rouva Woolf valehtelee, c) Virginia Woolf muistaa iän väärin ja d) Virginia Woolf tekee tarkoituksellisen virheen ja haluaa siten osoittaa jotakin.  – Päädyn viimeiseen vaihtoehtoon, sillä täytyy ottaa huomioon, mitä rouva Woolf sanoo ilmoitettuaan väärän iän: hän vakuuttaa, että ei valehtele kun kieltää  kuulleensa ikinä mistään lesbolaisuudesta. Ja on juuri pari sekuntia aiemmin valehdellut ikänsä! Asioiden kaunisteleminen tuntuu olevan olennainen osa rouva Woolfin retoriikkaa  – oli sitten kyse omasta iästä tai seksuaalivähemmistöjen olemassaolosta.

– – – – –

Romaanissa esiintyvän hevostarinan suhteen olen kuitenkin vanhan rouvan kanssa samoilla linjoilla. Päähenkilö Stephenin suhde hevosiin on kuvattu kauniisti. En ole koskaan ollut erityisen innostunut hevosaiheisista kirjoista,  mutta nähtyäni äidinkielenopettajana aiheesta monta, hehkuvan innostunutta kirjaesittelyä, olen oppinut arvostamaan niissä piilevää voimaa. Varsinkin, kun usein innostuneen esityksen on pitänyt juuri niihin luokan hiljaisiin lukeutuva tyttö. – Vaikka Radclyffen kuvaus Stephenin ja tämän hevosen suhteesta on kovin tunnekylläistä, tuntuu se (ehkä juuri siksi) todelta. Luultavasti uskollisuudenvaloja ovat vannoneet monet muutkin hevosensa saaneet, aivan samalla tavalla kuin 12-vuotias Stephen tavatessaan ensimmäisen kerran 5-vuotiaan Rafterynsa (suom. Milla Karvonen, 2010, Basam Books): 

Hevonen osoittautui saapuessaan harmaaksi ja sorjaksi, ja sen silmät olivat pehmeät kuin irlantilainen aamu, ja sen mieli kirkas kuin irlantilainen auringonnousu, ja sen sydän nuori kuin Irlannin villi sydän, mutta silti omistautuva, uskollinen ja palvelualtis, ja sen nimi maistui suussa suloiselta – Raftery, runoilijan mukaan. Stephen rakasti Rafteryä ja Raftery rakasti Stepheniä. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä, ja he puhuivat toisilleen tuntikausia sen karsinassa – eivät iirin kielellä eivätkä englannin, vaan hiljaisella kielellä, jossa on kovin vähän sanoja mutta sitäkin enemmän pieniä ääniä ja pieniä liikkeitä, jotka heille molemmille merkitsivät enemmän kuin sanat. Ja Raftery sanoi: ”Kannan sinua urheasti, palvelen sinua jokaisena eloni päivänä.” Ja hän vastasi: ”Pidän sinusta huolen päivin ja öin, Raftery, jokaisena elosi päivänä.” Näin Stephen ja Raftery vannoivat uskollisuuden valansa kahden sen tuoksuvassa, heinänhajuisessa tallissa.

Kolmetoista vuotta myöhemmin Stephen taluttaa vanhan ystävänsä ulos tallista katsomaan auringonnousua, vielä kerran. Ei tarvitse olla hevostyttö joutuakseen turvautumaan nenäliinaan, kun Stephen revolveri kädessään kuiskaa hevosen korvaan viimeiset sanat:

”Anna anteeksi, Raftery.” 

Read Full Post »

Yksinäisyyden kaivo (1/4): Roskaa, sanoo Winterson.

80 vuotta sitten, vuonna 1928, julkaistiin kaksi romaania. Toinen on nautinto, toinen eräänlaista kidutusta. Toinen on suurenmoinen taideteos, toinen huonosti kirjoitettua ja erittäin omituista yhteiskuntarealismia. Toinen vapautti fiktion ja elämäkerran mahdollisuudet, toinen loi kuvitteellisen vankilan esittäen sen totuutena. Toisessa sankarittarena on nainen, joka on ollut myös mies. Toisen sankarina on nainen, joka käyttäytyy kuin mies ja toivoisi olevansakin sellainen.

Jeanette Winterson vertailee (artikkeli julkaistu alun perin The Timesin kirjallisuusosiossa 27.6.2008) kahta samana vuonna ilmestynyttä romaania, joissa molemmissa käsitellään sukupuoli-identiteettiä: Virginia Woolfin Orlandoa ja Radclyffe Hallin Yksinäisyyden kaivoa. Jotta ei jäisi epäselväksi, kumpaa Winterson pitää taideteoksena ja kumpaa ei, niin siteerataan häneltä vielä yksi täsmämurjaisu:

Yksinäisyyden kaivo on eräs kaikkien aikojen huonoimmista kirjoista. Sen proosa on kömpelöä, näkemys liioittelevan tunteellista, mielikuvitus tyhjää. Silti sitä on myyty miljoonia kappaleita ja sitä on kutsuttu ”lesbolaisuuden raamatuksi” – hirveä ajatus.

Artikkelissa esitetyille näkemyksille antaa painoarvoa Jeanette Wintersonin henkilö. Kun tunnettu ja arvostettu naiskirjailija, joka on myös itse lesbo, haukkuu yhden lesbokirjallisuuden suurimmista klassikoista maanrakoon, mielenkiinto herää. Winterson ei kritisoi pelkästään romaanin kaunokirjallista antia, vaan syyttää sen lesbolaisuuden kuvausta harhaanjohtavaksi. Hänen mukaansa Radclyffen romaani antoi ikävän ja vääristyneen kuvan lesbokulttuurista muiden silmissä, mutta sen lisäksi teos myös kahlitsi monien omaa seksuaalista identiteettiään etsivien naislukijoiden ajattelua.

– – – – –

Viime syksynä suomennetun Yksinäisyyden kaivon (suom. Milla Karvonen, 2010, Basam Books) päähenkilönä on rikkaan aatelisperheen ainoa lapsi, Stephen Gordon. Etunimestään huolimatta hän on nainen: isä toivoi poikaa ja risti lapsen Stepheniksi jo ennen syntymää. Stephen-nimestä tulee itsensä toteuttava enne: tytöstä kasvaa poikamainen ja maskuliininen niin luonteeltaan kuin ulkomuodoltaankin. Äiti alkaa inhota normeista poikkeavaa tytärtään, mutta isä ymmärtää ja suojelee tätä. Isä myös oppineena miehenä arvaa, mistä on kyse. Häneltä kuitenkin puuttuu rohkeutta ottaa asia esille. Ja sitten onkin jo liian myöhäistä: tapahtuu onnettomuus, ja Stephen menettää tärkeimmän tukijansa.

Syy siihen, miksi Stephen ei ole kuin muut nuoret naiset ja miksi hän ihastuu omaan sukupuoleensa, paljastuu Stephenille sattumalta, kun hän tutkii isävainaansa työhuonetta:

Hän ryhtyi ottamaan teoksia hitaasti ja innottomin sormin ulos, tuskin edes vilkaisematta niiden nimiä. Se antoi hänelle jotakin tehtävää, siinä kaikki – hän ajatteli saavansa muuta ajateltavaa. Sitten hän huomasi, että hyllyllä kaapin alaosassa oli rivi kirjoja, jotka oli asetettu toisten taakse. Seuraavassa hetkessä yksi niistä oli hänen kädessään, ja hän katsoi kirjoittajan nimeä: Krafft Ebing – hän ei ollut milloinkaan aiemmin kuullut tuosta kirjoittajasta. Yhtä kaikki hän avasi tuon nuhruisen vanhan kirjan. Sitten hän katsoi tarkemmin, sillä sen marginaaleissa oli hänen isänsä pienellä, oppineella käsialalla kirjoitettuja muistiinpanoja, ja hän näki oman nimensä noissa muistiinpanoissa …

Stephen löytää muitakin vastaavia teoksia isänsä hyllystä. Niitä ei romaanissa mainita nimeltä. Ei tuota Richard von Krafft-Ebingin kirjoittamaakaan, mutta todennäköisesti se on hänen kuuluisin teoksensa Psychopathia Sexualis (julkaistu vuonna 1886, löytyy englanninkielisenä käännöksenä mm. täältä). Teoksessa esitellään seksuaalisuuden eri muotoja tapauskertomusten kautta. Lukukokemuksena se on melkoinen tämän päivän lukijallekin: Krafft-Ebing ei juurikaan keskity heteroseksuaalisuuteen mutta koluaa sitäkin tarkemmin seksuaalisuuden valtavirrasta poikkeavat syrjäpolut ja pimeät kujat. Erilaiset fetissit ja maniat, sadismi, masokismi, sodomia, insesti jne. käydään läpi esimerkkien ja potilaskertomuksien avulla. Kuvaukset ovat yksityiskohtaisia. Valistumatonta lukijaa suojellakseen kirjoittaja käyttää jonkin verran latinankielisiä ilmauksia seksiakteihin viitatessaan ja esimerkiksi siteeratessaan hyväksikäytön uhreiksi joutuneiden lasten todistajanlausuntoja.

Toki monet latinankielisyydet ovat sen verran helppoja tai arvattavia, että ainakin 2000-luvun lukija kyllä tietää, mistä on kyse. Esimerkkeinä vaikkapa coitus cum femina tai immissio penis in anum. Toisaalta useat virkkeet ovatkin jännittävämpiä latinaksi, koska ei tiedä aivan tarkasti, mitä tapahtuu. Tapauskertomuksessa nro 211 kerrotaan 44-vuotiaasta miehestä, jonka vaimolla on maitokauppa. Toteamusta ”His wife kept a milk-shop” seuraa pitkä latinankielinen virke, ja sen jälkeen taas todetaan englanniksi, että tekonsa aikana hän koki hekumallista mielihyvää, ”kuin sametti olisi koskettanut”. Ja vielä vaikutelman tehostamiseksi kerrotaan: mies ei heittänyt maitoa pois vaan käytti sitä itse ja myi asiakkaillekin. – Olisi kiinnostavaa pohdiskella enemmänkin Krafft-Ebingin kirjaa ja sitä, miten 125 vuotta vanhaa tieteellistä tutkimusta tulee lukeneeksi kuin kaunokirjallisuutta, mutta yritän pysyä postaukseni varsinaisessa aiheessa.

– – – – –

Homoseksuaalisuutta, niin miesten kuin naistenkin, on tarkasteltu teoksessa paljon. Stephenillä ei ole aiheesta muuta ennakkotietoa kuin omat kokemuksensa, joten häntä käy sääliksi: homoseksuaalisuus esitetään samassa opuksessa kuin mitä kummallisimmat seksuaaliset taipumukset. Viktoriaanisen ajan kasvatuksen saanut ja suuren tunnekuohun vallassa oleva nuori nainen tuskin huomaa, että Krafft-Ebing suhtautuu homoseksuaalisuuden ilmentymiin aikaansa nähden jopa epätyypillisen ymmärtävästi, mm. juuri transseksuaalisuuteen.

Viittauksella Krafft-Ebingin tutkimukseen on kuitenkin huomattavasti syvällisempi merkitys romaanissa kuin pelkästään olla esimerkkinä Stephenin isän kirjahyllyn järisyttävistä teoksista. Radclyffe Hall tarjoaa maininnallaan vihjeen Stephenin seksuaalisuuden määrittelyyn ja lisäksi myös tarkoituksellisesti paljastaa Stephenin jonkinlaisen esikuvan. – On todennäköistä, että Stephen löytää isänsä merkintöjä paljon tapauskertomuksen nro 166 kohdalta. Se on tutkimuksen muihin kuvauksiin verrattuna poikkeuksellisen pitkä, kymmensivuinen esittely unkarilaisesta aatelisnaisesta, joka esiintyi miehenä ja ehti jopa olla vuosia naimisissa ilman, että hänen vaimonsa huomasi valhetta. Sándor/Sarolta Vay syntyi perheen ja erityisesti isän odotusten vastaisesti tytöksi – aivan kuten Stephen. Vanhempien kasvatusmetodeja kritisoiva Krafft-Ebing luonnehtii Sándoria näin:

Isä kasvatti häntä kuin poikaa, kutsui häntä Sandoriksi ja salli tyttärensä lihasvoimaa ihaillen hänen ratsastaa, ohjastaa ja metsästää.
     Toisaalta, tämä typerä isä antoi toisen poikansa kulkea naisten vaatteissa ja kasvatti häntä tyttönä. Tämä ilveily lakkasi kun poika lähetettiin oppilaitokseen 15-vuotiaana.
     Sarolta-Sandor asui kotonaan isänsä vaikutuksen alaisena kaksitoistavuotiaaksi, jolloin hänet lähetettiin isoäitinsä (äidin puolelta) hoitoon Dresdeniin. Kun maskuliininen käytös alkoi muuttua liian ilmeiseksi, isoäiti lähetti hänet instituuttiin, jossa hän joutui pukeutumaan naisten vaatteisiin.
     Kolmetoistavuotiaana hänellä oli rakkaussuhde englantilaiseen tyttöön, jolle hän esitti olevansa poika ja jonka kanssa hän karkasi.
     Sarolta palasi äitinsä luokse, joka ei osannut tehdä mitään vaan salli tyttärensä muuttua taas Sandoriksi, pukeutua miesten vaatteisiin ja rakastua vähintään kerran vuodessa oman sukupuolensa edustajaan.
     Samalla Sandor sai hyvän koulutuksen ja teki isänsä kanssa matkoja, tietenkin nuoreksi herrasmieheksi pukeutuneena. Hän itsenäistyi varhain ja vieraili kahviloissa, myös epäilyttävissä, ja kerskuipa hän eräänä päivänä istuttaneensa ilotalossa tyttöä kummallakin polvellaan. Sandor oli usein juovuksissa, maskuliiniset urheilulajit olivat hänen intohimonsa ja hän oli hyvin taitava miekkailija.

Vanhat aristokraattiset sukujuuret, katolisuus, atleettisuus, poikamaisuus, ratsastus, miekkailu ja mieheksi pukeutuminen sopivat myös Stepheniin. Erojakin tietysti on: Stephen käyttäytyy paljon kunniakkaammin ja vastuullisemmin, eikä hänen äitinsä suvainnut tyttärensä miesmäistä tyyliä. – Lisävakuudeksi Stephenin ja Sándorin yhtäläisyyksistä mainittakoon, että vaimo, josta Sándor Vay joutui sukupuolensa paljastuttua eroamaan, oli nimeltään Marie. Radclyffe Hallin romaanissa Stephenin rakastettu on Mary.

Tärkeä yhtäläisyys on sekin, että molemmista tuli kirjailijoita. Sándor Vay kirjoitti kaksitoista romaania, joita ei valitettavasti ole käännetty englanniksi (en löytänyt netistä myöskään viittauksia saksan- tai ranskankielisiin käännöksiin). Jos joku mahdollisista lukijoista taitaa unkaria (omat unkarin opintoni tyrehtyivät suomen kielen opintoihin sisältyneeseen pakolliseen kurssiin), olisi hauska tietää edes jokin Sándor Vayn romaanin nimi suomeksi. Listaa hänen kirjoittamistaan teoksista löytyy esimerkiksi tämän unkarilaisen antikvariaatin sivuilta (sukunimi on merkitty ennen etunimeä, unkarilaisittain). Lesbokirjallisuuden klassikoiksi Sarolta/Sándor Vayn romaaneista ei kuitenkaan taida olla, sillä kreivitär/kreivi julkaisi teoksensa pseudonyymiä käyttäen, miehenä. Luultavasti romaanien sisältökin on siis vakiintuneita sukupuolieroja kannattelevaa – varsinkin, kun Sándor Vayn nimimerkkinä oli Dumas’n muskettisotureista tuttu sankari: D’Artagnan.

– – – – –

Vaikka Stephenin kokema järkytys hänen löytäessään isänsä hyllystä Krafft- Ebingin teoksen Psycopathia sexualis herättää lukijassa sääliä, vielä hirveämmältä tuntuu mahdollisuus, että myös Sándor Vay luki aikoinaan samaisen kirjan. Sándor Vay kuvataan oppineeksi, monista eri aloista kiinnostuneeksi älykkääksi ”naiseksi”, ja koska hän kuoli vasta vuonna 1918 (Psycopathia Sexualis julkaistiin siis vuonna 1895), ei kirjan päätyminen hänen käsiinsä tunnu lainkaan mahdottomalta. Tätä mahdollisuutta ajatellen julminta on tapauskertomuksen loppupuoli, jossa yksityiskohtaisesti kuvaillaan (eksaktein latinankielisin termein) Sándor Vayn fyysisiä piirteitä, myös intiimejä alueita. Todellisen biologisen sukupuolensa tarkkaan salassa pitäneelle tällainen on ollut nöyryyttävää. Kenelle tahansa.

Jonkin aikaa mietinkin, onko teoksen esittely ja siihen linkittäminen korrektia. Teos kuitenkin liittyy olennaisesti Radclyffe Hallin romaanin tulkintaan ja taustoittaa hyvin 1800-luvun lopun käsitystä seksuaalisuudesta. Silti, Krafft-Ebingin tutkimusta lukiessa tulee hieman samankaltainen olo kuin silloin, jos erehtyy toviksi tuijottamaan 4D-dokumenttia televisiosta.  

– – – – –

Kun perehtyy tarkemmin Stephenin henkilöön, alkaa ymmärtää Jeanette Wintersonin kiukkua. Stephen ei edusta mitenkään yleisesti lesbolaisuutta, sillä vaikka naisten välisissä suhteissa usein onkin roolijakoa maskuliiniseen ja feminiiniseen osapuoleen, on Stephenin kohdalla kyse paljon syvemmästä ”mieheyden kokemuksesta”. Luultavasti hänet diagnosoitaisiinkin nykyisin transseksuaaliksi, mikä mahdollistaisi hänen kaltaiselleen varakkaalle henkilölle parhaan mahdollisen hoidon korjausleikkauksineen alan johtavissa sairaaloissa, jos vain Stephen itse sitä haluaisi. 

Stephenin tilanne on mahdoton. Kun Stephen ensimmäisen maailmansodan jälkeen vakiintuu elämään rakastettunsa Maryn kanssa vapaamielisessä Pariisissa, hän haluaa itselleen ikään kuin kopion heteroseksuaalisesta parisuhteesta, jossa hän itse on mies ja Mary nainen. Koska Stephenilla on ehdottomat, aristokraattisesta sukutaustasta juontuvat kunnian käsitteet, haluaa hän myös tarjota rakastetulleen sen, minkä tämä hänen mielestään ansaitsee. Mutta se ei ole mahdollista, ei ainakaan 1920-luvun yhteiskunnassa:

Hänen oli maksettava tuosta vaistosta, joka varhaisessa lapsuudessa oli saanut hänet tuntemaan jotakin palvonnan kaltaista tuota täydellistä asiaa kohtaan, jonka hän vaistosi vanhempiensa välisessä rakkaudessa. Koskaan aiemmin hän ei ollut nähnyt niin selvästi kaikkea sitä, mitä Mary Llewelyniltä puuttui, kaikkea sitä, mikä kirpoaisi hänen haparoivasta otteestaan eikä kenties koskaan palaisi Martinin lähtiessä – lapset, koti, jota maailma kunnioittaisi, kiintymyksen siteet, joita maailma pitäisi pyhinä, siunattu turva ja rauha, joka seurasi maailman vainosta vapautumista. Ja yhtäkkiä Martin näyttäytyi Stephenille mittaamattoman yltäkylläisenä hahmona; tällä oli käsissään kaikki nuo korvaamattomat lahjat, joihin hänellä, rakkauden kerjäläisellä, ei koskaan olisi varaa. Vain yhden rakkauden lahjan hän kykenisi antamaan Marylle, ja se oli Martinin lahja.

Martin on kilpakosija, ja romaanin loppu huipentuu Stephenin jalon epäitsekkääseen tekoon. – Tasa-arvon kannalta romaanin näkökulmassa on ansionsa, mutta myös heikkoutensa. Stephenin tapaus osoittaa, että vaikka naisella olisi (1900-luvun alkupuolella) kaikki edellytykset ja ominaisuudet menestyä miehisessä maailmassa, kompastuskiveksi osoittautuu biologinen sukupuoli. Kuitenkaan Stephen ei vaikuta miltään naisasianaiselta: hän ei ole purkamassa yhteiskunnan valtarakenteita vaan haluaisi itse kuulua huipulle – kuin mies.

– – – – –

Radclyffe Hallin Yksinäisyyden kaivo onkin paradoksaalinen naiskysymyksessään. Toisaalta kyse on lesbokirjallisuuden pioneerityöstä ja tärkeästä kannanotosta, mutta toisaalta teos (päähenkilönsä ajatusmaailman kautta) ei varsinaisesti pura patriarkaatin valtarakenteita vaan haluaa vain tuoda ne myös maskuliinisten naisten ulottuville. Yksinäisyyden kaivo on yhteiskunnallisesti merkittävä teos, mutta silti sääty-yhteiskuntansa vanki. Siihen verrattuna samana vuonna julkaistu Virginia Woolfin Orlando on hätkähdyttävän moderni näkökulmiltaa. Ei ihme, että Jeanette Winterson tuntee enemmän omakseen Orlandon monessa suhteessa ajattoman kuvauksen henkilöstä, jossa on läsnä sekä maskuliininen että feminiininen puoli. Winterson toteaa artikkelissaan:

Kirja alkaa: “Nuorukainen, sillä ei ollut epäilystäkään hänen sukupuolestaan …” – röyhkeä aloitus, koska loput romaanista perustuu juuri sellaiselle epäilylle. Orlando on seksikäs, provokatiivinen ja viekoitteleva. Voimallaan se herättää ajatuksen, että sitoutumalla sukupuoleensa ihminen haaskaa puolet elämästään.

Winterson kiteyttää ajatuksen hyvin: ihmiselämä on liian lyhyt siihen, että jättäytyisi tietoisesti oman mieheytensä tai naiseutensa vangiksi ja turvautuisi pelkästään valmiiksi annettuihin kaavoihin. Enkä nyt siis tarkoita, että kaikkien pitäisi heittäytyä biseksuaaleiksi – vaikka tosin Woody Allen onkin todennut mainiosti: ”Hyvä puoli biseksuaalisuudessa on se, että mahdollisuudet saada seuraa lauantai-illaksi tuplaantuvat.” 

Mies/nainen-raja-aitojen kyseenalaistamisen omassa itsessään voi kokea henkisesti, niin itseymmärryksen kuin yleensäkin ihmistuntemuksen rikastuttajana. Niin tapahtuu Woolfin romaanin sankarille/sankarittarelle, Orlandolle. Ja osoittaakseen tähän prosessiin liittyvät mahdollisuudet, Woolf antaa Orlandon tavata Shel-nimisen miehen, joka kykenee samaan. Syntyvä yhteisymmärrys on hätkähdyttävää (suom. Kirsti Simonsuuri, 1984, Kirjayhtymä):

     ”Oletko aivan varma ettet ole mies?” Shel kysyi huolestuneena, ja hän toisti kaikuna.
     ”Voiko olla mahdollista ettet ole nainen?” ja sitten heidän täytyi antaa siitä todiste ilman sen kummempia mutkia. Sillä he kumpikin olivat niin hämmästyneitä toisen myötäelämisen nopeudesta, ja heille kummallekin oli suuri silmien avaus, että nainen saattoi olla yhtä suvaitsevainen ja suorapuheinen kuin mies, ja mies yhtä salaperäinen ja hienovarainen kuin nainen, että heidän täytyi antaa todiste siitä hetimmiten.

Hieman olen lukevinani ironiaakin rivien välistä. Ajatus sukupuolieron murtamisesta on kuitenkin tärkeintä, ja tapa, jolla Woolf aihetta romaanissaan kuljettaa eteenpäin, on kaunis. Kuten on Sally Potterin ohjaama elokuvaversiokin (1992), pääosassa Tilda Swinton.

 – – – – –

Koska Yksinäisyyden kaivo tuntuu aiheena olevan pohjaton, jatkan tästä vielä peräti kolmen postauksen verran (jotka, jos Luoja suo, ovat toivottavasti tätä lyhyempiä). Jos tuntuu siltä, että ei oikein innosta lesbokirjallisuus – ja varsinkaan sen käsittely jäljenäänimäisesti, suosittelen mahdollista lukijaa viipymään jääkaapilla suunnilleen viikon verran.

Read Full Post »