Ekologisen trillerin kulta-aika

Siinä se jälleen lukee, tällä kertaa Risto Isomäen romaanin Litium 6 (2007, Tammi) takakannessa: ekologinen trilleri. – Nimilappu, joka tekee lähes pelkästään viihteeksi leimautuneesta jännitysgenrestä taas markkinakelpoisen laajemmallekin yleisölle. Onhan ekologinen näkökulma paitsi ajankohtainen niin myös melkeinpä välttämätön maapallon ja ihmiskunnan tulevaisuutta ajatellen. Trendikkäässä genressä on kuitenkin myös ongelmansa: ympäristökysymyksiin keskittyvä teema saattaa tehdä romaanista eettisesti hyvän, mutta se ei sinällään kuitenkaan riitä tekemään romaanista hyvää trilleriä. Ympäristöpamfletin kirjoittaminen trillerin sisään saattaa nimittäin kostautua juonen ja rakenteen tasolla.

Ekologisella trillerillä on tällä hetkellä markkinapotentiaalia. Periaatteessa kyseisen genren kaltaisia kirjoja on kirjoitettu aiemminkin, ne on vain luokiteltu scifiksi. Ihmiskunnan itsetuho / ”luonnon vastaisku” ihmisten toimille ovat olleet tieteiskirjallisuudessa varsin käsiteltyjä aiheita. Ne ovat kuitenkin yleensä sijoittuneet kauas tulevaisuuteen, jonnekin vasta useiden sukupolvien kuluttua tapahtuviksi uhkakuviksi. Nyt vastaavat tarinat eivät enää olekaan scifiä, sillä viimeistään tämän vuosikymmenen kuluessa ilmastonmuutos uhkineen on osoittautumassa tosiasiaksi, ja vieläpä juuri nyt tapahtuvaksi – dystopia ei sijaitsekaan hamassa tulevaisuudessa,  vaan se tapahtuu juuri nyt: ensioireet ovat jo havaittavissa. Scifi-genrestä ”ulostuleminen”  mahdollistaa myös laajemman lukijakunnan, sillä tieteiskirjallisuus saattaa monesta potentiaalisesta trillerin ystävästä tuntua vieraalta. Hyvä esimerkki tästä on viime vuonna suomennettu Frank Schätzingin Pedot , joka edustaa aihepiiriltään ekologista trilleriä, mutta jonka voi luokitella scifiksikin.

Ekologinen trilleri ammentaa aineksia muistakin jo vakiintuneista populaarikulttuurin genreistä, esimerkiksi katastrofielokuvista, joissa luonto osoittaa voimansa ja ”raivonsa”. Kuitenkaan vaikkapa hirmumyrskyistä tai lähestyvän komeetan uhasta kertovassa elokuvassa luonnon toimintaa ei ole motivoitu millään tavalla: ekologisessa trillerissä tuodaan esille syyllinen, eli ihminen itse, joka on ahneudellaan ja piittaamattomuudellaan järkyttänyt luonnon tasapainon. Tässä uhan syntymisessä juuri piileekin se tekijä, joka erottaa ekologisen trillerin omaksi alalajikseen.

Hyvä esimerkki olisi tappajaviruksen leviämisestä kertova trilleri. En ole tosin tainut lukea ainuttakaan, mutta aiheeseen liittyviä elokuvia olen nähnyt joitakin. Oletetaan, että tarinassa jostakin alkaa levitä uusi, entistä tappavampi ja helpommin tarttuva virus (Ebola-niminen trilleri taitaa olla kirjoitettukin). Aiheessa ei kuitenkaan sinällään ole mitään ekologista (paitsi että valtava joukko ihmisiä kuolee, mikä luonnon kannalta on hyvä asia). Jos mutaation on luonut esim. jokin USAn armeijan salainen laboratorio, sairauden syy on ihmisen toiminnassa, mutta edelleenkin näkökulma puuttuu. Samoin jos kyse on terrorismista, ei siinäkään ole ekologisen trillerin aineksia.

Jotta tarinan voisi luokitella ekologiseksi trilleriksi, pitäisi viruksen syntyyn vaikuttaa jokin tällä hetkellä ympäristön kannalta riskitekijäksi arvioitu seikka – esimerkiksi geenimanipulointi. Tällöin trillerissä pitää ehdottomasti olla geenimanipulointiin kriittisesti suhtautuvia asiantuntijoita, jotka ovat jo vuosikausia vastustaneet luonnon perimän sorkkimista ja joiden uhkakuvat alkavat vähitellen käydä toteen. Ideaan tietysti kuuluu se, että heidät yritetään aluksi vaientaa – pahiksina on markkinavoimat, suuryritykset, konservatiiviset tiedemiehet ja mukavuudenhaluinen kasvoton kuluttaja – mutta kun tilanne alkaa riistäytyä käsistä, nämä aiemmin hyljeksityt sankarit nousevat pelastamaan maailman. Ja ekologisen trillerin hengessä kirja on tungettu täyteen tietoa ja luentoja aiheesta geenimanipulaation vaarat.

Tämäntyylinen trilleri tuli pari päivää sitten kaksiosaisena sarjana televisiosta. Lontoo tulvii kertoo siitä, millaisia tuhoja todella paha hirmumyrsky voisi aiheuttaa osuessaan täydellä voimalla Lontooseen. Todellista esimerkkiä ei tarvitse hakea kaukaa, New Orleansin tapahtumat ovat vielä tuoreessa muistissa. Lontoo tulvii -sarjassa vanha tiedemies oli ennustanut pahimman mahdollisen uhkakuvan – häntä ei kuitenkaan uskottu. Ja vasta kun kaikki on jo veden vallassa, hänet haetaan paikalle pelastamaan kaupunki. – Mutta oliko kyse ekologisesta trilleristä vai pelkästä katastrofielokuvasta? Väittäisin, että tällaiset katastrofielokuvat alkavat väistämättäkin olla luonteeltaan ekologisia trillereitä, vaikka tapahtumia ei koko ajan selitettäisikään ilmastonmuutoksen kautta. Hirmumyrskyjen ja muiden ääri-ilmiöiden lisääntymisen sekä merenpinnan kohoamisen yleisö osaa liittää ilmastonmuutoksen seurauksiin ilman selittelyjäkin.

Lähivuosina ekologinen trilleri tulee genrenä voimistumaan todennäköisesti kovastikin. Kovin pitkäaikainen se ei kuitenkaan välttämättä ole. Jos uhkakuvat käyvät toteen, siltä katoaa pohja: kun ihmiskunta alkaa todella kamppailla olemassaolostaan, sisältyy ekologinen näkökulma ihmisten kokemusmaailmaan automaattisesti. Silloin luulisi taas scifin voimistuvan visioineen siitä, miten ihmiskunnan voisi teknologian avulla pelastaa.

Mutta palataanpa alkuun ja Isomäen teokseen. Litium 6 on kelpo jännäri, jossa USAn ydinterrorismiin erikoistunut yksikkö saa vihiä tuhovoimaltaan todella suuresta iskusta, joka vaarantaisi miljoonien ihmisten hengen. Kirjassa on ekologinen sanoma: ydinvoima ei ole riskitöntä. Silti perusasetelma kirjassa ei oikeastaan poikkea esim. 007-tyylisestä agenttijännäristä: vastustajana on fundamentalistinen terroristiryhmä, jonka toimet pitää selvittää ja eliminoida. Isomäen edellinen romaani Sarasvatin hiekkaa oli lähtökohdiltaan selkeämmin ekologinen trilleri: siinä syypää tuhoon oli ihmisen aiheuttama ilmastonmuutos.

Litium 6 -romaanin oikeutus ekologinen trilleri -nimikkeeseen kyllä sinänsä täyttyy kirjaan sisällytetyn ydinvoima-kritiikin turvin, mutta juonen kohdalla ympäristönäkökulmaa täytyy kaivella hieman pintaa syvemmältä. Päättelyketju on seuraavanlainen: ihmiskunta pyrkii hillitsemään aiheuttamaansa ilmastonmuutosta ydinvoiman käytön lisäämisellä ==> mitä enemmän ydinvoimaa käytetään, sen suurempi on riski, että siihen kohdistuu terrorismia  ==> joten kirjassa käsitelty ydinterrorismi on sekin tavallaan ilmastonmuutoksen seurausta. – Tällä perusteella mikä tahansa ydinterrorismista kertova jännäri voisi olla ekologinen trilleri. Isomäeltä on muuten taktisesti hyvä veto nostaa ydinvoimanvastustuksessaan esille tuo terrorismi. Se puree hyvin suureen yleisöön, on riittävän konkreettinen ja sille voi mielessään luoda kasvot.

                                                         ————————-

Jään odottelemaan, milloin James Bond seikkailee ekologisessa trillerissä. Kylmän sodan jälkeen 007-saagassa on jo käsitelty niin huumekauppiaat, terroristit kuin hullut diktaattoritkin. Melko heppoisiksi ovat osoittautuneet, vaikka täpäriäkin tilanteita on ollut. Ihmiskunnan tämän hetken pelottavin vihollinen eli ilmastonmuutos tarjoaisi varteenotettavan vastustajan tuplanollallekin.

Read Full Post »

Pedot

Vain harva tutkija enää kyseenalaistaa ilmastonmuutoksen. Jonkin verran erimielisyyksiä vallitsee siitä, missä määrin muutokset ovat ihmisen toimien seurausta ja missä määrin luonnollista vaihtelua. Myös ilmastonmuutoksen seurauksista ja varsinkin aikataulusta on erilaisia käsityksiä: varovaisten arvioiden mukaan esim. merenpinta nousee seuraavan sadan vuoden aikana vain jonkin verran, kun taas radikaaleimmat tutkijat ennustavat suurtuhoja maailman merenrannoilla sijaitseviin metropoleihin lähivuosikymmenten aikana. Mutta entäpä jos ekokatastrofi tapahtuisikin hyvin nopeasti?

Katastrofielokuvassa The Day After Tomorrow jäätikköjen sulaminen ja merien lämpeneminen johtaa yhtäkkiä nopeaan maailmanlaajuiseen muutokseen säätiloissa. Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa alkaa käsittämättömän vauhdikas jääkausi: lumi ja jää valtaa kaupungit, miljoonat ihmiset joutuvat jättämään kotinsa ja massoittain ihmisiä kuolee. Länsimainen, teollistunut maailma romahtaa. – The Day After Tomorrow on kuitenkin todella epäuskottava: ilma kylmenee liian vauhdikkaasti, ja tehokkaan vaikutelman aikaansaamiseksi käsikirjoittajat ovat täysin sivuuttaneet mm. maapallon ilmaston itsesäätelyn mekanismit.

Huomattavasti uskottavampi ilmastonmuutoskatastrofi tapahtuu Risto Isomäen romaanissa Sarasvatin hiekkaa, jossa ilmaston lämpeneminen saa aikaan ketjureaktion, joka johtaa valtavaan tsunamiin ja sitä seuranneisiin massiivisiin tuhoihin. Onkin totta, että joulukuussa 2004 erityisesti Thaimaata ja Sri Lankaa järisyttänyt tsunami osui ihmiskunnan ja koko maapallon kannalta melko vaarattomalle alueelle, vaikka ihmisuhrien paljous olikin valtava inhimillinen katastrofi. Vielä pahemmin olisi voinut käydä, jos kyseisillä rannikoilla olisi ollut ydinvoimaloita. – Tsunami on mahdollinen myös Atlantin valtamerelläkin. Tsunami voisi aiheutua Pohjois-Atlantilla valtavan, kilometrien pituisen jäämassan yhtäkkisestä lohkeamisesta.  Tai jos osa Kanarian saarten ryhmään kuuluvasta vulkaanisesti herkällä alueella sijaitsevasta La Palmasta murtuisi ja romahtaisi  mereen, seurauksena olisi megatsunami, joka osuessaan Yhdysvaltojen rannikolle saattaisi olla jopa yli sata metriä korkea.

Uhkakuvaa tällaisesta jättimäisestä tsunamista hyödyntää myös vuonna 2004 Saksassa ilmestynyt Frank Schätzingin Pedot (suom. Heli Naski, Bazar). Se kertoo tapahtumasarjasta, joka alkaa yksittäisistä, epätavanomaisista ilmiöistä eri puolella maailman meriä. Meren eliöt – niin suuret kuin pienetkin – ovat alkaneet käyttäytyä oudosti ja tekevät hyökkäyksiä veneitä ja jopa laivoja kohtaan. Aivan kuin meri olisi noussut kapinaan kaikkea ihmiskunnan tuhoamista ja saastuttamista vastaan. Yhtäkkiä ollaankin tilanteessa, jossa koko ihmiskunnan tulevaisuus on uhattuna. Apuun kutsutaan sekalainen joukko tiedemiehiä – ja naisia eri maista. Toimintaa koordinoi – kukapa muukaan – USAn armeija.

Bestselleriksi Saksassa noussut trilleri on mittava teos, yli 900-sivuinen järkäle, jonka laajuutta selittää se, että suurin osa kirjan kymmenistä henkilöistä on jonkin luonnontieteen alan tutkijoita – ja jokaisella on painava sanansa sanottavana omasta erikoisalastaan. Muuten Pedot noudattaa trillerin peruskaavaa: lähdetään varsin laiskasti liikkeelle ja luodaan taustaa kertomukselle, kunnes vähitellen alkaa todella tapahtua ja loppu huipentuu toiminnalliseen finaaliin, jossa kaikki ratkeaa. Näinhän se trillereissä on aina ollut, ja tulee aina olemaan. Toiminta sinällään ei kuitenkaan ole tämän romaanin suurin anti, sillä kerronta pysähtyy välillä useammaksikin sivuksi, kun esitellään tieteellisiä faktoja. Rakennetta voisikin verrata esimerkiksi Tom Clancyn kirjoihin, joissa välillä luennoidaan aseteknologiasta ja poliittisista voimasuhteista, Michael Crichtonin jännäreihin, joissa kertomuksen sekaan on heitetty aimo annos tietoa esim. biologiasta tai geeniteknologiasta, tai jopa Dan Brownin romaaneihin, joissa uskonnollinen symboliikka vatvotaan perin pohjin.

Schätzingin kirjassa huomion keskipisteenä on meri ja asiantuntijoiden kirjo moninainen: esitellään syvänmerentutkimusta, öljynporausteknologiaa, solubiologiaa, delfiini- ja valastutkimusta, inuiittien mytologiaa sekä avaruustutkimusta. Asiantuntijat joutuvat yhdistämään tietonsa ja kokemuksensa ratkaistaakseen ongelman – ja pelastaakseen maailman … Jonkinlaisen vihjeen siitä, mistä kirjassa on kyse, antaa jo heti romaanin alussa tapahtuva valastutkija Leon Anawakin ja SETIn tutkijan Samantha Crowen kohtaaminen. (Anawak on valassafareja järjestävä inuiitti, jolta on kulttuuri-identiteetti hukassa, ja Crowe on avaruudesta älyllistä elämää etsivän projektin tutkija, jota kirjassa verrataan Jodie Fosterin esittämään hahmoon elokuvassa Ensimmäinen yhteys.):

    ”SETI?” hän kysyi. ”Toimitko sinä SETI:ssä?”
    ”Aivan oikein. Search for EXtra Terrestrial Intelligence. Tarkemmin sanoen etsintäprojekti Phoenix.”
    ”Tutkitteko te avaruudesta kuuluvia ääniä?”
    ”Noin tuhatta auringon kaltaista tähteä, jotka ovat iältään vanhempia kuin kolme miljardia vuotta. Kyllä vain. Se on vain yksi projekti monista, mutta ehkä tärkein, jos sallit minu olla itserakas.”
    ”Piru vieköön!”
    ”Suljepa taas suusi, Leon, eihän se nyt niin kummallista ole. Sinä analysoit valaitten lauluja ja yrität saada selville, onko niillä syvyyksien asukeilla meille jotain kerrottavaa. Me kuulostelemme avaruutta, koska olemme vakuuttuneita, että siellä suorastaan kuhisee inhimillisiä sivilisaatioita. Sinun valastutkimuksesi ovat todennäköisesti pidemmällä.”
    ”Minulla on tutkittavana vain pari valtamerta, sinulla koko universumi.”
    ”Myönnetään, että mittasuhteet ovat toiset. Saan kuitenkin jatkuvasti kuulla, että syvästämerestä tiedetään vielä vähemmän kuin avaruudesta.”

Niinpä niin. Valtameret ovat tutkimaton ”takapihamme”, ja Schätzingin romaanissa käy selväksi, että maa-alueiden ylivertainen hallinta ei tarkoita sitä, että ihmiskunta automaattisesti kontrolloisi koko planeettaa – korkeintaan se voi toimillaan vaurioittaa sen itselleen asuinkelvottomaksi.  

Jonkinlaiseen ekologisten romaanien genreen kuuluvaksi teokseksi Pedot on poikkeuksellinen siinä mielessä, että se ei johdonmukaisesti paheksu ihmisten tekoja luontoa kohtaan – aivan loppua lukuun ottamatta. Luettuani kirjan pidin sitä ensin puutteena: kaipasin jonkinlaista moraalista sanomaa. Romaanissa kuitenkin paneudutaan enemmänkin maailman pelastamiseen kuin ihmiskunnan itsesyytöksiin. Toisaalta, tarkemmin ajateltuna, moraalista näkökulmaa ei oikeastaan tarvitse ujuttaa kerronnan sekaan: lukija tekee sen itse.

Kirjan perusasetelma – luonto ryhtyy kapinaan riistäjäänsä vastaan – on hedelmällinen. Ihmiskunnan ja luonnon suhdetta voisi lähestyä myytinomaisesti: jumalat kostavat ihmiskunnalle sen, että ihminen on kohottanut itsensä jumalan kaltaiseksi ja unohtanut kiitollisuuden velkansa äiti Gaiaa kohtaan. Koston välineenä toimii oivasti meri, jonka ihmisen silmissä hallitsematonta voimaa ohjaa vimmastunut Poseidon. Meri valtaa takaisin sen, mikä joskus kauan sitten on ollut sen omaa. Sillä alkumereenhän evoluution pitkä kierto meidät johdattaa, kun katsomme ajassa taaksepäin.

Frank Schätzingin Pedot ei ole henkilökuviensa suhteen mikään syvyyspsykologinen tutkielma. Lukuisista henkilöhahmoista kuitenkin muutama nousee paremmin esille, keskeisimpänä juuri tuo aiemmin mainittu Leon Anawak, jonka henkilökohtaiseen problematiikkaan lukija pääsee tutustumaan, kun tämä valastutkija palaa hetkeksi hylkäämilleen juurilleen, esi-isiensä maahan, jään ja tarujen keskelle. Valitettavasti Anawakin henkilökin jää hieman keskeneräiseksi: kertoja herättelee lukijassa kysymyksiä, joihin ei kuitenkaan romaanin toimintapainotteisessa lopussa enää anneta vastauksia. – Ymmärrän kyllä, että kovin paljon henkilöiden taustoja tässä romaanissa ei voikaan selvitellä, sillä jo nyt massiivinen opus saattaa karkottaa varovaisempia lukijoita runsassivuisuudellaan.

Muunlaista syvyyttä romaanista ei kuitenkaan puutu: tiedollista syvyyttä löytyy lukijan ihmeteltäväksi monessakin asiassa, ja välillä sukelletaan syvälle meren uumeniin, pohjamutiin saakka. Keskiverroilla luonnontieteellisillä tiedoilla varustetun humanistin on tosin mahdoton sanoa, miten totuudenmukaista Schätzingin kuvaus merenalaisesta maailmasta moninaisine ilmiöineen on.

Pedot ei ole viimeinen romaani lajissaan: ekologisia kysymyksiä pohdiskelevia kirjoja tullaan kirjoittamaan vielä paljon. Toivottavaa siksi, että ympäristökysymyksiä on todellakin syytä tuoda esille; valitettavaa siksi, että niitä tarvitsee tuoda esille. – Ja todennäköistä on, että monessa tulevassa romaanissa eräs tässäkin kirjassa esiintyvä ainesosa on vahvasti läsnä, ikävällä tavalla. Nimittäin meren pohjassa piilevä todellinen katastrofin lähde: kiinteässä muodossa oleva metaani, joka vapautuessaan valtamerten pohjasta lisäisi kasvihuoneilmiötä kohtalokkaalla tavalla. Taas yksi pelon aihe ihmiskunnalle lisää – jo aivan liian pitkän listan jatkoksi.

Read Full Post »