Kun Raftery (siis Stephenin hevonen, ei se runoilija) kuolee, Stephen muuttaa Pariisiin, jossa 1910-luvulla vallitsi huomattavasti liberaalimpi ilmapiiri kuin Lontoossa. Siellä hän uppoutuu kirjoitustyöhönsä, mutta jo seuraavana vuonna maailma järkkyy. Kesällä 1914 alkaa ensimmäinen maailmansota, ja Stephenin on palattava Lontooseen. Stephen ei tyydy perinteisiin naisten sota-ajan töihin, vaan hän kaipaa miesten rinnalle etulinjaan. Viimein tavoite toteutuu, ja Lontoon ambulanssiyksikköön liittynyt Stephen pääsee Ranskaan:
Huone oli kerran ollut suuren ja vauraan Compiègnen villan hyvin arvossapidetty salonki, mutta nyt sen ikkunoista puuttuivat lasit; jäljellä oli vain kolhiintuneet ja lohkeilleet ikkunaluukut, jotka nitisivät aavemaisesti maaliskuun yön hyisessä tuulessa vuonna 1918. Salongin seinien kohtalo ei ollut paljon ikkunoiden kohtaloa hääppöisempi; niiden brokadi roikkui irtonaisena, ja rankkasade oli hiljattain piiskannut katon läpi ja tehnyt rumia laikkuja hentoiselle kankaalle – katon tummasta laikusta tippui alinomaa vettä. Entisen kodin jäännökset, pieniä rikkinäisiä pöytiä, vanha valokuva tummuneissa kehyksissä, lapsen keinuhevonen, lisäsivät vain tämän villan, johon Breakspearen yksikkö oli nyt leiriytynyt, ääretöntä lohduttomuutta. Breakspearen yksikkö koostui englantilaisnaisista ja oli nyt palvellut Ranskassa reilut kuusi kuukautta osana Ranskan armeijan ambulanssijoukkoja.
Katkelmaan Radclyffe Hallin romaanista Yksinäisyyden kaivo (suom. Milla Karvonen, 2010, Basam Books) sisältyy monta kiinnostavaa yhteyttä niin historiaan kuin muihin teksteihin. Historiallinen konteksti avautuu tekstissä mainitusta paikkakunnan nimestä. Compiègne ei ehkä useimmille suomalaisille lukijoille merkitse paikkana yhtään mitään, vaikka se saattaakin olla tuttu nimi jo peruskoulun historiantunneilta. No, kukapa noita paikkakuntia jaksaa muistaa. Yleissivistyksen kannalta riittää kun tietää tai osaa edes perustellusti arvata, mitä merkittävää tapahtui Ranskassa 11.11. klo 11 vuonna 1918. (Katkelman suomennosta on täsmennettävä sen verran, että nyt siitä voi laajempaan tekstiyhteyteen perehtymätön lukija saada väärän tulkinnan. Kyse ei ole ”Compiègnen villasta”, kuten suomennoksessa sanotaan, vaan ”Compiègnessa sijaitsevasta villasta”: a large and prosperous villa in Compiègne.)
Kun järkyttävyydessään ja järjettömyydessään kauhistuttava ensimmäinen maailmansota vihdoin saatiin loppumaan, aselepo allekirjoitettiin juuri Compiègnessa, 11. marraskuuta 1918 (allekirjoitus tapahtui jo aamulla, mutta paperiin merkittiin kellonajaksi tuo 11. Lieneeköhän ollut harkittu valinta hyvän muistisäännön luomiseksi?) . Paikka oli erikoinen: junanvaunu metsän keskellä, kaupungin ulkopuolella. Käytännöllinen ratkaisu, sillä paikalle pääseminen rautateitse oli vaivatonta ja samalla turvattiin myös rauhanneuvotteluiden huomaamattomuus. Junanvaunu museoitiin muistomerkiksi rauhasta. – Kun Radclyffe Hall kirjoitti romaaninsa vuonna 1928, aseleposopimuksen solmimisen paikkakunta oli varmasti hänen tiedossaan. Compiègnella on siis paljon symbolista arvoa. Mutta sitä Hall ei tietenkään vielä voinut tietää, että sama paikkakunta, sama metsän kätkemä rautatienpätkä ja vieläpä tismalleen sama junanvaunu olivat uudelleen aselevon solmimisen näyttämönä 22.6.1940.
Tuolloin Adolf Hitler näytti kaapin paikan ranskalaisille. Valloitettuaan Ranskan hän halusi nöyryyttää ranskalaisia istuttamalla näiden edustajat samaan vaunuun, jossa saksalaiset olivat 22 vuotta aiemmin joutuneet myöntymään koviin rauhanehtoihin. Vaunun legenda kasvoi, mutta valitettavasti tämä koitui lopulta myös sen kohtaloksi: natsit veivät vaunun Saksaan voitonmerkikseen, ja sodan loppuvaiheissa tuhosivat sen, sillä he eivät halunneet antaa vaunua liittoutuneiden käsiin. (Aseleposopimuksista ja vaunun vaiheista on netissä paljonkin juttua, perusteellisesti esimerkiksi täällä, jossa on muutama valokuvakin.)
– – – – –
Mutta ei eksytä liikaa maailmansotien tapahtumiin. Jos kaipaa Compiègnen historiasta omasta sukupuoliroolistaan irrottautunutta naista jonkinlaiseksi Stephenin paikalliseksi esikuvaksi, niin kauempana menneisyydessä on luvassa jättipotti: Jeanne d’Arc, joka kahdeksantoistavuotiaana johdatti joukkonsa Compiègneen paikallisten ranskalaisten avuksi keväällä 1430. – New Orleansin neitsyt on fantastinen sankaritar, jonka historiallista henkilöä ja legendaa on vaikea erottaa toisistaan. Ne sekoittuivat toisiinsa varmasti jo Jeanne d’Arcin aikana. Ja syystäkin: hänen karismansa on täytynyt olla todella vaikuttavaa, sillä nuoren naisen pääsy ”puskametsästä” sotajoukkojen johtajaksi on huima saavutus.
Menestyksekkäästi joukkojaan johtaneen Jeanne d’Arcin tie nousi pystyyn Compiègnessa 23.5.1430. Englantilaisia tukeneet burgundilaiset vangitsivat Jeanne d’Arcin ja myivät hänet englantilaisille. Seuraavana vuonna Jeanne d’Arc poltettiin roviolla oikeudenkäynnin jälkeen. Mielenkiintoista tuomiossa oli se, että lopulliseksi todisteeksi Jeanne d’Arcin syyllisyydestä kerettiläisyyteen nousi hänen pukeutumisensa mieheksi. – Historical Assosiation of Joan of Arc Studies –sivustolta löytyy alkuperäisten oikeudenkäyntipöytäkirjojen kommentaarien ja muun kiinnostavan aineiston lisäksi tutkielma, jossa paneudutaan nimenomaan Jeanne d’Arcin ”ristiinpukeutumiseen”. Tutkielmassa hyödynnetään mahdollisimman alkuperäisiä tapauksesta saatavilla olevia lähteitä, mm. kuvauksia oikeudenkäynnistä ja parikymmentä vuotta myöhemmin pidetystä Jeanne d’Arcin maineen palauttamisen oikeudenkäynnistä. Syytetty perustelee pukeutumistaan sekä käytännöllisyydellä että siveellisyydellä: naisen asusteet eivät sovellu sotimisen vaatimuksiin eikä miesten matkassa kulkevan kannata korostaa naisellista puoltaan.
Oikeudenkäyntipöytäkirjoissa Jeanne d’Arcin pukeutumista kuvataan seuraavasti (suomennos Päivi Setälän kirjasta Keskiajan nainen, Otava, 1996):
Mainittu Jeanne riisui ja hylkäsi täysin naisen vaatteet, hiukset leikattuina lyhyiksi ja pyöreään muotoon miesten tapaan, hän pukeutui paitaan, polvihousuihin, jakkuun, johon housut liittyivät, pitkään ja napitettuun niin sanottuun kahdenkymmenen nyörin jakkuun, pitkiin sääryksiin, jotka on solmittu ulkopuolelta, lyhyeen mantteliin, joka ulottuu polviin tai niille main, päälakipäähineeseen, tiukkoihin saappaisiin tai varsikenkiin, pitkiin kannuksiin, miekkaan, tikariin, rintahaarniskaan, peitseen ja muihin aseisiin sotilaiden tyyliin.
Lisäksi Jeanne d’Arcin kerrotaan olleen ”mieheksi” pukeutumisessaan kaikkea muuta kuin vaatimaton: hänen ritarin asunsa olivat huomiota herättäviä. Keskiajan Ranskan feodaaliyhteiskunnassa Jeanne d’Arc on rikkonut sukupuoliroolien lisäksi myös uskonnollisia ja sosiaalisia normeja niin poikkeuksellisella tavalla, että meidän ajastamme käsin teon provokatiivisuuden luonnetta ja voimakkuutta on vaikea ymmärtää. – Stephen toteuttaa maskuliinista puoltaan ambulanssijoukoissa, mutta Jeanne d’Arc ratsasti joukkojensa kärjessä miekkaansa heiluttaen. Setälä kirjoittaakin:
Ironista kyllä, Jeannen, ehkä sankarillisimman naisista, elämä oli kunnianosoitus miehisille periaatteille ja miesten toimintakentälle. Vain kerran oikeudenkäynnin aikana Jeanne piti kiinni kivenkovaan naisellisista taidoistaan. Hän sanoi haastavansa kenet tahansa Rouenin naisista kilpailemaan kanssaan ompelemisessa ja kehräämisessä, noissa jaloissa naisten taidoissa.
Jeanne d’Arc kelpaa siis esikuvaksi naisille, jotka haluavat tasaveroisesti menestyä miehisillä elämänalueilla – miehisin keinoin. Mutta hän ei ole mikään paras mahdollinen malli sellaiselle naisliikkeelle, joka etsii vaihtoehtoja maskuliinisia toimintatapoja ihannoivalle kulttuurille.
– – – – –
1400-luvulla ristiinpukeutumisen luonnottomuudelle haettiin perusta Raamatusta. Luultavasti jotkut kiihkoilijat vetoavat samaan Vanhan testamentin ehdottomaan ohjeeseen vieläkin (5. Moos. 22:5):
Nainen ei saa pitää yllään mitään miehen asuun kuuluvaa, eikä mies saa pukeutua naisen vaatteisiin. Jokainen, joka niin tekee, on iljetys Herralle, teidän Jumalallenne.
Jokainen, joka on lukenut 5. Mooseksen kirjan yksittäisiä ohjeita, ymmärtää niiden soveltamisen järjettömyyden. Olisi mielivaltaista irrottaa yksi säädös kokonaisuudesta, kun ei muitakaan ohjeita noudateta. Järjettömyyttä hipoo esimerkiksi 5. Moos. 25: 11-12. (Kannattaa vilkaista, jos kirjahyllystä löytyy Raamattu. Ja samalla terveisiä kaikille Raamattua kirjaimellisesti tulkitseville: näinkö todellakin tulee menetellä?) – Muistettava kuitenkin on, että jos eläisimme 1400-luvulla, tällainen yhdenkin jakeen kritisoiminen ja toteaminen sovellettavuudeltaan järjettömäksi saattaisi leimata minut harhaoppiseksi, kerettiläiseksi.
Jeanne d’Arcia kuulustelleiden kirkonmiesten mielestä 5. Mooseksen kirjan ohjeissa ei siis todennäköisesti ollut mitään huvittavaa – ne olivat Jumalan sanaa, ehdottomia totuuksia. Oikeudenkäynnin vaiheista selviää, että Jeanne D’Arc suostui luopumaan miesten vaatteista (hän käytti niitä vankeusaikanakin, varjellakseen siveyttään) ja myönsi kuulemansa äänet mahdollisesti harhoiksi. Näin hän vältti kuolemantuomion, joka muutettiin vankeudeksi. – Salakavala juoni kuitenkin koitui hänen turmiokseen: eräänä yönä vartijat veivät hänen naistenvaatteensa pois ja jättivät tilalle ainoastaan miesten asun. Kun hän heräsi, ei hän pyynnöistään huolimatta saanut muita vaatteita tilalle. Viimein hänen oli pakko pukeutua jälleen mieheksi, ja kun tämä tuli ilmi, se tulkittiin avoimeksi pilkaksi tuomiota, kirkkoa ja Jumalaa kohtaan. Niin Jeanne d’Arc päätyi roviolle.
Lähteenä tähän ”salaliittoteoriaan” vaatehuijauksesta on mm. jo edellä mainittu tutkielma Primary Sources and Context Concerning Joan of Arc’s Male Clothing. – Samassa kirjoituksessa kerrotaan myös parikymmentä vuotta myöhemmin tapahtuneesta Jeanne d’Arcin kunnian palautuksesta, jossa vedottiin mm. siihen, että monet pyhimysnaiset olivat olosuhteiden pakosta tai muista syistä pukeutuneet miesmäisesti. Ja tärkeäksi nousi myös Tuomas Akvinolaisen (1225-1274) Summa Theologiae. Teoksessaan katolisen kirkon suurin auktoriteetti toteaa ristiinpukeutumisen synniksi, mutta ei silloin, jos se on olosuhteisiin nähden välttämätöntä. Esimerkiksi jos muita vaatteita ei ole saatavilla tai halutaan harhauttaa vihollista. Sotajoukkojen mukana kulkeneen Jeanne d’Arcin pukeutumisen tulkittiin kuuluvan tähän kategoriaan, ja niin hänen maineensa palautettiin. – Kohtaa, jossa pukeutumista käsitellään, ei löydy Tuomas Akvinolaisen klassikosta tehdystä alkuperäistä kokoelmaa suppeammasta suomennoksesta (Gaudeamus, 2002). Englanninkielisenä mm. täällä.
– – – – –
Silti ei voi tietenkään olla varma siitä, etteikö Jeanne d’Arc olisi myös nauttinut mieheksi pukeutumisesta, tuntenut roolin omakseen. Tähän viittaisi se, että hänen kerrotaan olleen pukeutumisessaan liioitteleva ja keikarimainen. Pukeutuminen ei siis ehkä ollut pelkästään käytännön syistä motivoitunutta. Mutta on vaikea uskoa, että Jeanne d’Arc olisi pelkästään mieheksi pukeutumisen toivossa pyrkinyt sotajoukkojen johtoon. Ensisijaisena syynä on varmasti ollut henkilökohtainen kokemus Jumalan kutsusta tehtävään – siis äänistä, jotka hän kuuli ja jotka antoivat hänelle ohjeita. Sisäinen hurmos on luonut karismaattisen sädekehän. Tuskin Jeanne d’Arc muuten olisi vakuuttanut kaikki kruununprinssiä myöten tehtävänsä jumalallisesta alkuperästä.
Jeanne d’Arc ei kuitenkaan ole symboliarvostaan huolimatta syy siihen, että Hall sijoittaa ambulanssiyksikön Compiégneen. Selitys on paljon yksinkertaisempi: Hall tunsi henkilökohtaisesti Toupie Lowtherin, jonka naiskuskeista koostunut ambulanssiyksikkö toimi ensimmäisen maailmansodan aikana Compiégnen seudulla. Kirjassaan Female Masculinity (1998, Duke University Press) Judith ”Jack” Halberstam (sekä akateemisesti että ulkonäöllisesti katu-uskottava kirjoittamaan aiheesta) kertoo, että Hall ja hänen kumppaninsa Una Troubridge tapasivat Toupie Lowtherin vuonna 1920. Lowther oli miesmäinen nainen ja aristokraattista sukuperää, ja Hall oli hyvin vaikuttunut sekä hänen persoonastaan että palveluksestaan sodassa. Lowther oli menestynyt tehtävissään, ja hänet oli palkittu Croix de Guerre -urhoollisuusmitalilla – kuten monet muutkin yksikön jäsenet. Hackett-Lowther Ambulance Unit oli ensimmäisessä maailmansodassa kaiketi ainoa naisyksikkö, joka suoritti tehtäviä myös etulinjan läheisyydessä. Halberstamin kirjassa kerrotaan yksikön koostuneen suunnilleen 20 autosta ja 25-30 naiskuskista.
Kuvauksia ambulanssiyksikön vaiheista on kirjoittanut mm. Mary Dexter, joka oli jonkin aikaa yksikössä kuskina. Hänen äidilleen lähettämistään kirjeistä on koottu teos In the Soldier’s Service; War Experiences of Mary Dexter, England, Belgium, France, 1914–1918. Netissä luettavissa olevasta tekstistä ilmenee, että yksikkö perustettiin syksyllä 1917. Sitä ennen Dexter toimii vapaaehtoistyöntekijänä sotilassairaaloissa Englannissa ja Belgiassa ja alkaa myös opiskella psykologiaa. Dexter haluaa kuitenkin lähemmäksi sodan ydintä, etulinjaa, ja innostuu kuullessaan Toupie Lowtherista, joka on kokoamassa ambulanssiyksikköä. Lopulta Dexter ja Lowther lähtevät kahdestaan Englannista Ranskaan autoineen. Alkumatkasta on kuitenkin vaikeuksia, sillä Lowther sairastuu keuhkopussintulehdukseen, ja matka keskeytyy kuukaudeksi. – Vaikka Dexter ja Lowther luultavasti tutustuvat tänä aikana hyvin toisiinsa, ei kuitenkaan kannata tehdä hätäisiä johtopäätöksiä. Ei edes siitä, että Hallin romaanissa Stephenin ambulanssiyksikössään tapaama rakastettu oli myös nimeltään Mary.
Lowther usein mainitaan esikuvaksi Yksinäisyyden kaivon Stephenille. Mutta ei yksinomaan Stephenille, sillä kuten Halberstam kirjassaan kertoo, Hall kirjoitti Toupie Lowtherin henkilön innoittamana lyhyen kertomuksen nimeltä Miss Ogilvy Finds Herself (löytyy ainakin antologiasta The Penguin Book of First World War Stories, Penguin Books, 2007) pari vuotta ennen Yksinäisyyden kaivon julkaisemista. Myös neiti Ogilvy johtaa ambulanssiyksikköä ensimmäisessä maailmansodassa. Väärään sukupuoleen syntynyt neiti Ogilvy saavuttaa vihdoin roolin, johon hän luontevimmin kuuluu. Haasteita riittää, rohkeutta ja kovuutta vaaditaan: Ogilvy saa luutnantin arvon (kuten Lowther), ja hänen kykyjään ja pelottomuuttaan arvostetaan. Hän saa myös saman kunniamerkin kuin Toupie Lowther oikeassa elämässä – ja Stephen romaanissa Yksinäisyyden kaivo. – Mutta sitten sota päättyy, ja yhtäkkiä kaikki on kuin ennenkin:
Voi poloista neiti Ogilvya, joka synkkänä istuu junassa miehekkäine saappaineen ja kenttälakkeineen! Voi kaikkia sodasta palaavia neiti Ogilvy -parkoja asetakeissaan, sotilassaappaissaan ja lapsellisissa kuvitelmissaan! Sotia tulee ja menee, mutta maailma ei muutu: se unohtaa aina kiitollisuudenvelan, jonka muistamista se ei pidä tarkoituksenmukaisena.
Lukuisat neiti Ogilvyn kaltaiset naiset, jotka sota-aikana ovat saaneet toimia itselleen luonteenomaisemmissa tehtävissä, huomaavat joutuvansa taas asettumaan rooliin, johon he eivät luonnostaan sovi. Elämä sodan jälkeen tuntuu kurjalta. Ja kun sodan jälkeen silloin tällöin Ogilvyn luona vierailuilla käynyt tuttu tyttö sodanaikaisesta yksiköstä ilmoittaa menevänsä naimisiin, Ogilvyn maailma romahtaa lopullisesti. – Ehkä Ogilvylla on ollut salattuja tunteita tyttöä kohtaan. Romaanissaan Yksinäisyyden kaivo Hall kehittelee ajatusta pidemmälle: Stephen rakastuu ambulanssiyksikössä tapaamaansa Maryyn ja muuttaa tämän kanssa sodan jälkeen yhteen.
Niin pitkälle Hall ei vielä novellissaan mene. Neiti Ogilvy on vain nainen, joka haluaisi olla mies. Toisaalta novellin lopun fantasiat eivät juuri jätä epäselvyyksiä Ogilvyn haluista. – Neiti Ogilvy haluaa irrottautua kurjasta arjestaan ja matkustaa lomalle lähellä Devonin rannikkoa olevaan saareen. Ogilvy hämmästyy huomatessaan tuntevansa paikan tutuksi, vaikka ei ole siellä koskaan käynytkään. Hän myös joutuu oudon tunnekuohun valtaan, kun majatalon emäntä esittelee hänelle muinaislöytöä, saarella tuhansia vuosia sitten eläneen asukkaan jäännöksiä.
Neiti Ogilvyn lähtiessä saarella kävelylle novelliin avautuu maagisen realismin taso: Ogilvy tuntee eläneensä samassa paikassa joskus kauan sitten, edellisessä elämässään. Kuvitelma on vahva ja siirtää Ogilvyn kauas esihistorialliseen aikaan. Hän on vahva ja alkukantainen mies, joka kisailee nuoren tytön kanssa. Asetelma on luolamiesmäisen korostunut: kun leikin tiimellyksessä tytön vaate on pudonnut alemmas paljastaen ”persikanmuotoiset rinnat”, mies nostaa tytön syliinsä ja kantaa hänet rinteessä olevaan luolaan. Siellä ”Jane” ponnettomasti hieman vastustelee ”Tarzaniaan”, mutta antautuu sitten täysin. – Novellin lopussa etsintäpartio löytää neiti Ogilvyn kuolleena luolasta.
Radclyffe Hallin maskuliinisille naisille tuntuu kelpaavan rakkauden ja halun kohteeksi ainoastaan feminiininen nainen. Neiti Ogilvy toteuttaa halunsa juuri ennen kuolemaansa fantasiassaan, muuttumalla luolamieheksi. Stephen yrittää rakentaa suhdetta elävässä elämässä, mutta epäonnistuu.
– – – – –
Jos haluaa lukea lesbolaisesta ambulanssiyksiköstä hieman päivitetymmän tarinan, niin kannattaa tarttua lesbolaisuutta useissa kirjoissaan käsitelleen Sarah Watersin romaaniin Yövartio (2006, suom. Helene Bützow, 2007, Tammi). Kirjan tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodan aikaiseen Lontooseen. Yksi romaanin keskeisistä henkilöistä on sodan aikana Lontoon ambulanssijoukoissa palveleva Kay. Hän on Stephenin kaltainen maskuliininen nainen, joka myös ammentaa yksinäisyyden kaivon pohjatonta alakuloa sodan loputtua ja rakkaussuhteen päätyttyä. Vaikka Yövartio ei ole mikään Yksinäisyyden kaivon toisinto, on teosten yhtäläisyyksistä päätellen Waters varmasti ollut romaania kirjoittaessaan hyvin tietoinen Hallin klassikosta.
Kay ei palvele rintamalla, mutta ambulanssikuskina hänen työpanoksensa on tärkeä saksalaisten pommittaessa Lontoota. Eikä työ ole riskitöntä. Se mahdollistaa myös sankaruuden, ja sankarikaavaa mukaillen Kay löytääkin elämänsä rakkauden puoliksi raunioihin hautautuneena (suom. Helene Bützow):
Hän pani kätensä Helenin otsalle ja pyyhkäisi tomuiset hiukset hänen otsaltaan. Kay teki sen aivan ohimennen, mutta hän alkoi empiä nähdessään Helenin pelokkaan ilmeen – isot tummuneet silmät laastinvalkoisissa kasvoissa.
”Pieni hetki”, Kay sanoi. ”Teidän täytyy olla edustava, kun raivausmiehet tulevat.”
Kay juoksi Mickeyn luo ja tuli takaisin vesipullo mukanaan. Hän kostutti vedellä nenäliinaansa ja alkoi pyyhkiä varovaisesti likaa Helenin kasvoista. Hän aloitti otsasta ja eteni kohti leukaa. ”Nyt silmät kiinni”, Kay mutisi. Hän pyyhki Helenin ripset, pienet kuopat nenän vieressä, ylähuuleen uurteen, suupielet, posket ja leuan.
”Kay!” Mickey huusi.
”Tullaan!”
Pöly irtosi Helenin kasvoista. Iho oli liian punertava, pehmeä, ällistyttävän sileä. Kay pyyhki vielä vähän ja painoi sitten kätensä Helenin leuan ympärille. Hän ei olisi halunnut lähteä. Hän katsoi Helenin kasvoja ihmeissään, kykenemättä uskomaan, että sellaisen kaaoksen keskeltä saattoi paljastua jotakin niin raikasta ja virheetöntä.
Kohtaus on vaikuttava, sillä siinä Kay ei pelkästään vertaudu neitoa pelastamaan saapuneeseen ritariin. Kyse on luomisesta: Kay on Jumala, joka tekee maan tomusta ihmisen. Tai antiikin tarun Pygmalion, joka muovasi itselleen unelmiensa naisen ja herätti tämän eloon. – Suhde on epätasapainossa jo alusta alkaen, sillä se perustuu Kayn fantasiaan ritarillisesta omistautumisesta palvonnan kohteelle ja jyrkälle butch/femme-jaottelulle – eli lesbosuhteeseen kopioidaan heteronormatiivinen malli, jossa eletään kuin mies ja nainen.
Kay epäonnistuu, mutta eri syystä kuin Radclyffe Hallin romaanin päähenkilö Stephen. Yksinäisyyden kaivossa Stephenin rakastettu Mary on liian heteroseksuaali – Stephen tajuaa tilanteen, ja miltei pakottaa Maryn lähtemään miehen matkaan. Kayn rakastettu Helen on taas liian lesbo – Helen haluaa kumppanikseen naisen, ei miesmäisesti käyttäytyvää maskuliinista naista. Stephenin ja Kayn kaltaisten maskuliinisten naisten ongelma onkin haastava: kuinka löytää ikään kuin aidosti heteroseksuaali nainen, joka kuitenkin haluaa elää naissuhteessa? En uskalla itse lähteä tätä kysymystä pohdiskelemaan, sillä heteroseksuaalina miehenä liikkuisin varsin heikoilla jäillä jo ensi metreistä saakka. Näkökulmia maskuliinisen naisen problematiikkaan voi asiasta kiinnostuva lukea esimerkiksi jo edellä mainitusta Judith ”Jack” Halberstamin teoksesta Female Masculinity.
– Ennen kuin sota päättyy, Kay menettää Helenin toiselle naiselle, Julialle. Sen lisäksi hän joutuu luopumaan sota-aikaisesta maskuliinisesta roolistaan, aivan kuten Stephen tai neiti Ogilvy. Lohtunsa Kay löytää eskapismista: hän ei uppoudu yhtä kohtalokkaasti mielikuvitusmaailmoihin kuin neiti Ogilvy, mutta hän passivoituu ja alkaa käydä elokuvissa. Elokuvaharrastuksen tarkempi esittely tarjoaisi kiinnostavia mahdollisuuksia Kayn persoonan avaamiseen, mutta tähän Waters ei romaanissaan ryhdy (kirjassa seurataan monia muitakin henkilöhahmoja). Hieman ovea raotetaan kohtauksessa, jossa Kay tapaa naapurinsa palatessaan elokuvista:
Herra Leonard seisoi ovensuussa, kasvot varjossa. Hän sanoi hiljaa: ”Olen ajatellut teitä tänään, neiti Langrish. Mitä kuuluu?”
Kay sanoi hänelle kuuluvan hyvää. Herra Leonard sanoi: ”Olette ilmeisesti ollut ulkona viettämässä iltaa?” Hän kallisti päätään ja jatkoi: ”Olitteko tapaamassa vanhoja ystäviä?”
”Olin elokuvissa”, Kay vastasi nopeasti.
Herra Leonard nyökkäsi viisaan oloisesti. ”Elokuvissa, niinpä niin. Ne ovat minusta eriskummallisia paikkoja. Opettavaisia paikkoja … Tehkääpä yksi asia, kun menette seuraavan kerran elokuviin, neiti Langrish. Kääntäkää päätänne ja katsokaa olkanne yli. Mitä näette? Lukemattomia kasvoja, joihin lankeaa ohikiitävien asioiden rauhaton, välkkyvä valo. Auki rävähtäneet silmät tuijottavat peloissaan, kauhuissaan tai himokkaina. Juuri sillä lailla kehittymätön henki pidetään aineellisuuden ansassa: sepityksillä ja haaveilla …”
Herra Leonardin ääni oli matala, tasainen, vangitseva. Kun Kay ei sanonut mitään, hän tuli lähemmäksi ja tarttui lempeästi hänen käteensä. Hän sanoi: ”Minusta tuntuu, että te olette yksi niistä hengistä, neiti Langrish. Se johtuu siitä, että te etsitte silmät maahan luotuina ettekä näe muuta kuin tomua. Teidän täytyy nostaa katseenne, ystävä hyvä. Teidän täytyy oppia kääntämään silmänne pois katoavasta.”
Kehittymätön henki pidetään aineellisuuden ansassa, kuten Leonard asian muotoilee. Kieltämättä elokuvateatteri on haaveilijoiden ja eskapistien onnela. Mutta mitkä ovatkaan Kayn vaihtoehdot? Kay elää aineellisuuden ansassa muullakin tavoin: naisen ruumis estää häntä toteuttamasta todellista luontoaan. 1940-luku ei ole vielä otollista aikaa hänen kaltaisilleen naisille, ja siksi Leonardin kehotus ei paljon auta. Kun umpikujassa nostaa katseensa ylös, näkee vain edessä häämöttävän seinän.
Omiin kaavoihinsa kangistuneeseen Kayhyn verrattuna romaanissa kuvattu Helenen ja Julian suhde onkin piristävällä tavalla moderni. Lesbolaisuus näyttäytyy muunakin kuin maskuliinisten naisten juttuna. Juuri tällaisen naisten välisen, tasavertaisemman suhteen kuvauksen puutetta Radclyffe Hallin romaanissa Yksinäisyyden kaivo on kritisoitu: Hall antaa aiheesta hyvin kapean ja stereotyyppisen kuvan, mutta silti hänen romaaniaan on luettu jonkinlaisena ”lesbolaisuuden raamattuna”. Se on romaanin väärinlukemista , sillä Yksinäisyyden kaivon Stephen on yksittäistapaus, ei mikään lesbon prototyyppi.
– – – – –
Sarah Waters päivittää Radclyffe Hallin Yksinäisyyden kaivon ambulanssiyksikön lesboineen ensimmäisen maailmansodan taisteluista toisen maailmansodan Lontoon pommituksiin. Kiinnostavaa olisi lukea vielä romaani, jossa sama teema tuotaisiin nykypäivään, esimerkiksi Nato-joukkojen ”operaatioon” Irakissa. – Ja mikäli mahdollista lukijaa epäilyttää tämä lesbosuhteiden esiintyminen ambulanssijoukoissa, niin kyllä, niitä todella oli. Lupaan palata aiheeseen vielä tämän postaussarjan viimeisessä osassa, jossa mm. esittelen ensimmäisen maailmansodan naisambulanssikuskiromansseista ehkä sen kiinnostavimman – tosin ei niinkään itse romanssin vaan kyseisten naisten persoonien ansiosta.
Tykkää tästä:
Tykkää Lataa...
Read Full Post »
jäljen ääni 