Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘sean manchester’

Ennen kuin luet tämän postauksen, suosittelen katsomaan Steve Johnsonin valokuvista kootun ja hienosti toteutetun koosteen Highgaten hautausmaan länsipuolesta, vanhemmasta osiosta. Vapaasti katsottavissa, kesto noin kolme minuuttia – ja musiikki sopii hyvin tunnelmaan:

http://mysterial.org.uk/films/highgate_cemetery.htm

Vaikuttava paikka, joka ruokkii kenen tahansa mielikuvitusta. Kummitusjutuille otollista maaperää, mutta miksei dekkareillekin. Ranskalaisen Fred Vargasin dekkari  Un lieu incertain (2008) ilmestyi kesällä suomeksi nimellä  Jalattomat, elottomat (suom. Marja Luoma, Gummerus 2010). Alkuteoksen nimi on varmaankin monitulkintainen, mutta ranskan kieltä taitamattomana en osaa kääntää sitä sen kummemmin kuin ”epävarma paikka”. –  Englanniksi teos on käännetty nimellä A Dubious Place. Dubious tarkoittaa paitsi epävarmaa niin myös mm. epäilyttävää, epäselvää, hämärää. Nuo määreet voi liittää Highgaten hautausmaahankin, sillä ainakin tuosta Steve Johnsonin valokuvasikermästä syntyy sellainen vaikutelma, että paikan henki on hämärä ja häilyvä.

Toinen Vargasin romaanissa esitetty hämärä paikka on serbialainen Kisilovan kylä, jonne komisario Adamsberg matkustaa selvittämään tutkittavanaan olevan murhajutun taustoja. Näitä kahta paikkaa yhdistää legendat, jotka kertovat –  tietenkin –  vampyyreista. Mutta ennen kuin hypitään liikaa eteenpäin, palataan Highgaten hautausmaan porteille, koska sieltä tarina saa alkunsa. – Komisario Adamsberg on  saapunut pariisilaisten työtoveriensa kanssa Lontooseen konferenssiin, jossa käsitellään siirtolaisongelmaa Euroopassa. Lontoolaisen kollegansa mukana hän päätyy rikospaikalle: Highgaten hautausmaan sisäänkäynnin eteen on tuotu vanhoja kenkiä, joissa on yhä jalat sisällä.

Haju oli yökättävä ja näky kammottava. Jopa Adamsberg jäykistyi ja jättäytyi vähän matkan päähän brittikollegansa taakse. Rikkinäisistä kengistä, joiden nauhat olivat auki, työntyi mädäntyneitä nilkkoja, ja mustunut liha ja vaaleat, poikki hakatut sääriluut olivat esillä. Näky poikkesi Lordi Clyde-Foxin kuvailemasta ainoastaan siinä, etteivät jalat yrittäneet päästä minnekään. Ne seisoivat jalkakäytävällä Highgaten hautausmaan vanhan sisäänkäynnin edessä kukin omassa kengässään kuin karmaiseva provokaatio. Ne olivat siististi järjestetyssä pienessä ja sietämättömässä sumpussa. Radstock valaisi kenkiä taskulampulla käsivarsi ojossa ja kasvot irvessä, koska hän yritti kaikin voimin torjua näkemäänsä. Irti leikatut nilkat sojottivat jalkineista taskulampun valokeilassa, ja Radstock yritti turhaan hätistellä kalmanhajua kädellään.    

Palattuaan Ranskaan Adamsbergin osasto saa ratkaistavakseen erittäin raa’asti toteutetun paloittelusurman, jossa uhri on silputtu ja murskattu poikkeuksellisella tavalla. Vähitellen paljastuu, että murha liittyy vampyyreihin. Mutta miten? Miksi? Ja kuka?

 Adamsberg tarttuu töihin jäljittelemättömällä tyylillään – omituisen ja epävakaan komisarion tutkimusmetodit Vargasin dekkarisarjassa eivät ole teknisesti korkealaatuista poliisityötä, päinvastoin. Rikosjuttujensa ratkaisuja Adamsberg vaikuttaa usein lähestyvän enemmänkin vaiston, aavistusten ja tunteen avulla kuin loogisesti päättelemällä. Mutta kyllä kylmää järkeäkin ja tehokasta rutiinipuurtamista  Adamsbergin osastolta tarvittaessa löytyy. Poliisityö on joukkuelaji, ja Adamsbergin joukkueesta löytyy henkilöitä, jotka täydentävät hänen puutteitaan.

Eräs tällainen on Danglard, joka ilmiömäisellä tavalla tuntuu aina tietävän kaiken. Muiden ei tarvitse tietää eikä edes katsoa Googlesta, he voivat aina kysyä Danglardilta:

  Danglard epäröi. Mistä olisi hyvä aloittaa? Ja oliko tarinan kertominen edes fiksua?
–  Eräänä iltana melkein neljäkymmentä vuotta sitten, vuonna 1970, kaksi nuorta tyttöä oikaisi hautausmaan poikki koulusta tullessaan. He saapuivat kotiin juoksujalkaa ja poissa tolaltaan, koska he olivat nähneet mustan hahmon, joka oli ajanut heitä takaa, ja vainajia, jotka olivat nousseet haudoistaan. Toinen tytöistä sairastui ja alkoi kävellä unissaan. Aina kun hän lähti kävelemään unissaan, hän suuntasi kohti hautausmaata ja joka kerran saman hautakammion luo. Sanottiin, että se oli Isännän hautakammio ja että Isäntä kutsui tyttöä. Tyttöä pidettiin silmällä, hänen perässään kuljettiin, ja hautakammion luota löydettiin kymmenittäin eläinten ruumiita, joista veri oli valutettu pois. Naapurit kauhistuivat, huhut levisivät, ja kun lehdet alkoivat kirjoittaa tapauksesta, kaikki riistäytyi käsistä.

 Tämä kahden koulutytön tarina ei ole ainoa ”silminnäkijätodistus”, vaan 1960–1970-luvuilla useat ihmiset näkivät outoja asioita Highgaten hautausmaalla tai sen lähistöllä. Itse asiassa Danglard, jota Adamsbergin osastolla pidetään itseoikeutettuna tietopankkina ja muistivelhona, erehtyy vuosiluvussa. Tapaus sattui jo vuonna 1967, eivätkä koulutytöt olleet palaamassa suoraan koulusta kotiin vaan he olivat liikkeellä myöhään illalla ja tulivat tapaamasta ystäviään. Jokunen viikko tämän tapauksen jälkeen eräs pariskunta näki hautausmaan ohi kulkiessaan portin takana hahmon, jonka katse sai heidät jähmettymään pelosta. Vastaavia kokemuksia oli monilla muillakin, ja huhut alkoivat levitä.

1970-luvulla legenda Highgaten vampyyrista paisui. Okkultismista kiinnostunut vampyyrinmetsästäjä (kyllä, luit oikein) Sean Manchester alkoi kauhoa vettä huhumyllyyn oikein urakalla. Helmikuussa 1970 hän kertoi paikallisessa sanomalehdessä teoriansa, jonka mukaan Highgaten hautausmaalla oli vampyyri. Hänen mukaansa kyseessä oli mustaa magiaa harjoittanut aatelismies, jonka ruumisarkku oli tuotu Valakiasta (alue nykyisen Romanian eteläosassa) joskus 1700-luvulla Lontooseen. Ja maaliskuun 13. päivänä, perjantaina, Manchester esiintyi televisiossa kertoen näkemyksistään. Samana iltana suuri joukko ihmisiä (joidenkin netissä olevien juttujen mukaan jopa satoja ihmisiä) tunkeutui Highgaten hautausmaalle tarkoituksenaan tuhota vampyyri. – Saalistuksen tuloksista on esitetty kovia väitteitä, mutta todennäköisintä kuitenkin on, että vampyyrinmetsästys, jota luultavasti useat eri uskalikot harrastivat Highgaten hautausmaalla vuosien mittaan, aiheutti enemmän vahinkoa haudoille (kammioihin murtauduttiin) ja omaisille kuin mahdolliselle vampyyrille.

Toinen myyttiin liittyvä henkilö on okkultismin harrastaja David Farrant, joka 1960–70-luvun vaihteessa tutki Highgaten hautausmaan outoja ilmiöitä. Hän kertoi itse nähneensä jouluaattona 1969 hautausmaan ohi kulkiessaan harmaan hahmon. Farrant ei kuitenkaan usko vampyyreihin, vaan pitää todennäköisempänä, että kyseessä on ollut haamu, jonka media (ja Sean Manchester) halusi nähdä vampyyrina. Näin Farrant kertoo kotisivuillaan. 

—–    —–    —–

Ja tapahtui vuonna 1970 todellinen tragediakin. Elonkuun ensimmäisenä päivänä, jolloin vietetään vanhaa sadonkorjuujuhlaa (Lammas Day), Highgaten hautausmaalta löydettiin murhattu naisen ruumis. Poliisin mukaan kyse oli mahdollisesti saatananpalvojien tekemästä rituaalimurhasta, mutta tietenkin huhupuheissa esitettiin vaihtoehtoisia teorioita.

Sean Manchester on kirjoittanut 70-luvun tapahtumista ja omista kokemuksistaan kirjan The Highgate Vampire. En ole opusta lukenut, mutta esittelyjen mukaan siinä kerrotaan, kuinka Manchester itse joitakin vuosia myöhemmin 70-luvulla löysi Highgaten vampyyrin ja tuhosi sen. Manchesterin kertomukset vaikuttavat jossain määrin tutuilta. Hän juuri on kertonut tuosta unissaan kävelevästä tytöstä, jonka hän pelasti vampyyrilta mm. laittamalla tämän huoneeseen valkosipulia. Kun tähän lisää hänen teoriansa Euroopasta kuljetetusta ruumisarkusta sekä kuvaukset omista toimista vampyyrinmetsästäjänä, yhteys alkaa hahmottua: Stokerin Draculaa tunnutaan lainattavan häpeilemättä. – Myös David Farrant on kirjoittanut oman tulkintansa tapahtumista. Hänen kirjansa Beyond the Highgate Vampire: A True Case of Supernatural Occurrences and Vampirism That Centred Around London’s Highgate Cemetery (1994) vaikuttaa mielenkiintoiselta. Jos minulla olisi liikaa aikaa, lukisin nuo molemmat, rinnakkain.

Fred Vargasin dekkarissa Jalattomat, elottomat kerrotaan toisestakin hyvin tunnetusta vampyyrilegendasta, nimittäin Peter Plogojowitzista:

–  Miksi hänet kirottiin?
–  Koska vuonna 1725 talonpoika Peter Plogojowitz kuoli synnyinpaikassaan Kisilovassa.
–  Älä aloita hänen kuolemastaan. Kerro mitä hän teki eläessään.
–  Mutta kun hänen elämänsä meni pilalle vasta sen jälkeen kun hän oli kuollut. Kolme päivää hautaanpanon jälkeen Plogojowitz tuli tapaamaan vaimoaan keskellä yötä ja vaati tältä kenkäparia, jotta pääsisi matkustamaan.
–  Kenkäparia?
–  Niin. Hän oli unohtanut kenkänsä. Haluatko kuulla lisää, vai joko tajusit itsekin, että tarina on jonninjoutava?
–  Kerro lisää, Vlad. Minulla on hämärä muistikuva, että olen joskus kuullut vainajasta, joka tuli vaatimaan kenkiään.
– Miehen käynnin jälkeen kymmenen seuraavan viikon aikana kylässä tapahtui yhdeksän väkivaltaista kuolemaa, ja kaikki uhrit olivat Plogojowitzin läheisiä. He menettivät verta ja kuolivat uupumukseen. Kuolemaa tehdessään kaikki sanoivat nähneensä Plogojowitzin kumartuneen ylleen tai jopa maanneen heidän päällään. Kyläläiset joutuivat paniikkiin, koska he uskoivat, että Plogojowitz oli muuttunut vampyyriksi, joka imi ihmisistä elämän. Pian koko Euroopassa ei muusta puhuttukaan kuin hänestä. Plogojowitzin ja Kisilovan, kylän jossa sinä istut juomassa rakijaa tänä iltana, takia sana vampyyri levisi ensimmäistä kertaa näiden seutujen ulkopuolelle.

Plogojowitzin tarinaa kertoo Adamsbergin serbialainen opas Vlad, jonka kutsumanimi hauskasti viittaa tietenkin Vlad Seivästäjään –populaarikirjallisuudessa tunnetaan paremmin nimellä kreivi Dracula.

Legenda Plogojowitzista on vampyyriuskomuksia käsittelevien teosten perusmateriaalia, eli Vargas ei ole sitä itse keksinyt. Minusta tuntuu myös siltä, että olisin kuullut tuon jutun kenkiään kyselemään tulleesta vainajasta  jossakin muussakin yhteydessä kuin vampyyritarinana. Ehkä kansansadussa tai kummitusjutussa. Ajatus kuolleesta, joka herättyään henkiin lähtee ensimmäiseksi hakemaan kotiinsa jääneitä kenkiään, on yhtäaikaa sekä absurdi että arkisen looginen. 1700-luvulla kenkiä ei ostettu noin vain automarketista, hyvät jalkineet olivat luultavasti arvokkaita. Toki voisi kuvitella kunnon vampyyrin tulevan toimeen ilmankin, mutta on muistettava, että 1700-luvun kansantarinoissa vampyyrit olivat kyvyiltään ja voimiltaan huomattavasti lähempänä tavallista kuolevaista kuin nykyisten vampyyrielokuvien/tv-sarjojen kungfudraculat. Miksei siis kävisi kysymässä kenkiään –  mitäpä  vaimokaan niillä tekisi ilman miestä!

Fred Vargasin romaanissa Peter Plogojowitzin tarinakin liittyy lopulta myös Highgaten hautausmaahan. Ja kuten hyvän dekkarin ideaan kuuluu, lukijalla on mahdollisuus ratkaista juttu jo ennen viimeisiä paljastuksia, jos vain lukee tarinaa huolellisesti ja tarkkaavaisesti.

Read Full Post »

%d bloggaajaa tykkää tästä: