Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘seita vuorela’

Blogimaailmassa on hauskaa seurailla uusia, juuri aloittaneita blogeja. Kaikki on silloin mahdollista: blogin olemus ei ole vielä täysin hahmottunut edes kirjoittajalle itselleen. Valitettavasti osun paikalle yleensä vasta silloin, kun postauksia on kertynyt kuukausien ajalta. Toki blogi voi olla hyvä ja nautittava, todennäköisesti parempikin kuin alussa, mutta se on jo jollain tapaa valmis. Ensiaskeleiden viehätys jää kokematta.

Tällä kertaa olen oikeassa paikassa, oikeaan aikaan. Kirjailija Seita Vuorela jakoi Facebook-sivullaan linkin uuteen kirjailijablogiin Lasimestari. Nimen alkuperä selittyy kolmen kirjailijan – Seita Vuorelan, Johanna Venhon ja Juuli Niemen – Helsingin Kalliossa sijaitsevan yhteisen työhuoneen historialla. Se on joskus aikoinaan toiminut lasimestarin puotina. Blogin esittelyssä pohditaan yhteyttä nykyhetken ja menneen välillä:

Onko kirjoittamisella ja lasinpuhaltamisella mitään yhteistä? Sanat voivat olla yhtä särkyviä ja uuden värisenä maailman paljastavia kuin kullalla punaiseksi värjätty lasiruutu, ja kirja voi olla tuulia ja sateita uhmaava, järjetön ruusuikkuna.

Joitakin kertoja olen ollut katsomassa lasinpuhallusta, ja aina olen kokenut siinä olevan jotakin taianomaista. Maa, ilma, tuli, vesi – kaikki ovat mukana prosessissa, jossa vaatimattomalta näyttävä materiaali muuttuu kauniiksi esineeksi. Ei ihme, että alkemistit olivat kiinnostuneita esimerkiksi prismoihin kätkeytyneistä mahdollisista voimista.

Myös kirjoittamisessa eri elementeistä työstetään taidolla ja vaivalla teos lukijoiden ihmeteltäväksi. Ja aivan kuten tekovaiheessa rikkoutunut lasiaihio joko sulatetaan uudelleen käytettäväksi massaksi tai mahdollisesti heitetään pois, myös tekstiä ja lauseita on karsittava. Kuitenkin, jos haluaa saada todella hienoja lopputuloksia, on uskallettava ottaa riskejä: niin lasinpuhalluksessa kuin kirjoittamisessa.

*  *  *

Lasimestari-blogin ensimmäinen postauksen on kirjoittanut Seita Vuorela. Hän kuvailee työhuoneen ikkunan läpi avautuvaa näkymää, nuhruista ja boheemia Kalliota. Entisen lasimestarin puodin sijainti on otollinen, ja istuessaan kirjoittamassa ikkunan ääressä voi nähdä sellaista, mikä jossain muualla jäisi näkemättä:

Nähdä selän kumara asento, kun mies painuu seksiluolaan yksinäisyyttä pakoon ja thaipaikan tyttö polttaa tupakkaa hytisten liian kylmän talven kynnyksellä.

Kirjailija tarvitsee työssään materiaalia, havaintoja. Työhuoneen ulkopuolella olevaa maailmaa voi katsoa lasin läpi, sanojen läpi. – Ja löytyy Lasimestari-nimestä muunkinlaisia näkökulmia kirjoittamiseen. Lasi ei ole pelkkä samanaikaisesti etäisyyttä ja läheisyyttä luova läpinäkyvä pinta kirjailijan ja maailman välillä, vaan se on myös henkilökohtaiselle alueelle etenevä kirjailijuuden metafora. Kirjoittajan täytyy uskaltaa kohdata oma herkkyytensä ja haurautensa. Vuorela kirjoittaa:

Välillä minun käteni ovat lasia, katson niiden lävitse, tunnustelen maiseman pintoja. Ajattelen ehkä särkyväni, mutta jatkan kuitenkin. Pikku hiljaa.

Vanhempani asuvat Kalliossa, aivan kirkon vieressä. Seuraavan kerran kun menen käymään Helsingissä, teen aivan takuulla kävelyretken: maleksin pitkin katuja ja tuijottelen ikkunoita. Ehkä näen jonkun näistä kolmesta kirjailijasta katsomassa lasin läpi, huomaamassa hahmoni – ja niin kenties tulen osaksi jotakin tarinaa.

*  *  *

Virtuaalisesti kolmen kirjailijan työhuone sijaitsee siis osoitteessa Lasimestari.

Read Full Post »

Jos minulla olisi enemmän intoa paneutua aiheeseen, kirjoittaisin Helsingin kirjamessuista reportaasin samaan tapaan kuin David Foster Wallace esseihtii Mainen hummerifestivaaleista. Tällä kertaa jätän kuitenkin pastissin kyhäilyn väliin ja ainoastaan viittaan Wallacen esseen otsikkoon. Näin Wallace aloittaa esseensä Hummereita yltä kyllin (kokoelmasta Hauskaa, mutta ei koskaan enää, suom. Juhani Lindholm, Siltala, 2012):

Suunnattoman suuri, haiseva ja äärimmäisen hyvin markkinoitu Mainen hummerifestivaali pidetään vuosittain heinäkuun loppupuolella osavaltion rannikon keskipaikkeilla Penobscotin lahden länsipuolella, alueella joka on Mainen hummeriteollisuuden hermorunko.

Pasilaa tuskin voi nimittää Helsingin kirjallisen kulttuurin hermorungoksi, mutta suuri ja hyvin markkinoitu tapahtuma Helsingin kirjamessut kieltämättä on. Ja vaikka ”haiseva” onkin väärä adjektiivi kuvaamaan messualueen ilmapiiriä, huomaa tungoksen ja kaikkialta silmille syöksyvän kirjaähkyn keskellä siirtyvänsä aina ajoittain epämukavuusalueelle. On mielenkiintoista käydä kustantajien esittelypöytien valikoimaa läpi ja pysähtyä hetkeksi kuuntelemaan kirjailijahaastatteluja – mutta erityisen mukavaa se ei ole, sillä kirjoja on liikaa eikä taustamelun takia oikein jaksa keskittyä mihinkään kovin pitkäksi aikaa.

Edellisen postauksen kommenteissaan Ripsa ja Eeva totesivat, että he eivät todellakaan halua lähteä kirjamessuille ahdistumaan. Vaikka kirjojen ystäviä ovatkin. Vertailun vuoksi – näin Wallace ahdistuu hummerifestivaaleilla:

Otetaan esimerkiksi vaikka juuri mainittu telttaravintola, jossa on ainainen jono kuin Disneylandissa ja joka osoittautuu neljännesneliömailin kokoiseksi katetuksi alueeksi täynnä kahviloita ja pitkiä laitospöytiä, joiden ääressä tutut ja tuntemattomat istuvat kylki kyljessä rusauttelemassa ja mutustelemassa ja kuolaamassa. Teltassa on kuuma ja sen notkolle painunut katto vangitsee huurut ja hajut, joista jälkimmäiset ovat varsin voimakkaita ja liittyvät vain osittain ruokaan. Teltassa on myös kova meteli, ja tästä metelistä huomattava osa liittyy maiskutukseen.

Tuollaiseen tunnelmaan Suomessa ei taida päästä kuin kesäfestareiden täpötäydessä oluttuvassa. Toki kirjamessuillakin voi rääkätä itseään, mutta eihän kenenkään ole pakko mennä sinne, missä kaikki muut ovat. Rauhaa kaipaava messuvieras pysytteleekin viisaasti loitolla Sofi Oksasen kirjailijahaastattelun kaltaisista esityksistä, joissa ihmisiä pakkautuu turhan monta yhtä neliömetriä kohti. Messuhumusta löytyy suvantopaikkoja, jotka samanaikaisesti tarjoavat kiinnostavia kurkistuksia kirjallisuuden marginaaliin.

Eräs sellainen oli Nuoren Voiman liiton koju messuhallin periferiassa (piti oikein kartan kanssa etsiä paikka, ja sittenkään en ollut löytää). Vaatimattoman kokoisella esittelypöydällä oli lähinnä Nuori Voima -kirjallisuuslehtiä. Ajattelin ensin ostaa edullisesti pari vanhaa numeroa, mutta sitten huomioni kiintyikin pieneen pinoon Scriptor-nimisiä lehtiä. Olen törmännyt julkaisuun kerran aiemminkin. Nyt tartuin päällimmäiseen lehteen lähinnä siksi, että kannessa oli otsikkona Mörkö – sama aihe, jota itse sivusin postauksessani juuri ennen messuille lähtöä.

Scriptor ei ole mikä tahansa kirjallisuuslehti. Se on suunnilleen lukioikäisten nuorten itse kirjoittama ja toimittaja. Kun vanhimmat joukosta ovat parikymppisiä ja lehden painoskin 150 kpl, niin pakkohan Mörkö-numero on ostaa, jo ihan kannatuksen vuoksi. Eikä lehti mikään huono ostos ole: se on kivasti taitettu ja sivuilta välittyy intohimo kirjoittamiseen, kirjallisuuteen. Ja mikä tärkeintä, lehteä on helppo lähestyä, myös muiden nuorten. Esimerkki Daria Tarkhovan kirjoittamasta Muumilaakson Mörköä käsittelevästä esseestä:

Muumimaailmassa on monta hahmoa, joilla on salaisuuksia. Nuuskamuikkusella on salainen etelä, jonne hän kaipaa. Tuutikki pitää petoja vaatekaapissa ja hänen luonaan asuvat näkymättömät hiiret. Mörölläkin on salaisuuksia. Hän ei puhu mitään, koska kukaan ei halunnut kuunnella. Hänen salaisuutensa kasvoivat niin suuriksi, ettei hän pystynyt enää kertomaan niitä. Salaisuudet kuitenkin painnavat häntä. Hän hakee lämpöä, elämää, juttuseuraa – mutta kaikki juoksee pois. Mörön salaisuudet käyvät mahdottomiksi, ne jäädyttävät mörköä sisältä. Ja silloin nämä salaisuudet leviävät hallana maahan.

Scriptor ei ole mikään avantgardistinen kirjallisuuslehti, mutta miksipä sen pitäisikään olla. Vaikka näkisin kyllä mielelläni sellaisenkin ilmiön, että kirjallisuuden avantgarden ottaisi omakseen jokin aktiivinen nuorten joukko. Tällä hetkellä kirjallisuuden rajojen tutkiskelun päävastuu tuntuu lepäävän keski-ikäistyvien/keski-ikäistyneiden runoilijoiden harteilla.

Tärkeämpää on kuitenkin innostus ja tekeminen. Kun selailin Scriptor-lehteä NVL:n kojulla, kanssani tuli heti juttelemaan kolme toimituskuntaan kuuluvaa nuorta. Mukavaa porukkaa. Yritin tunnistaa näin jälkikäteen heitä Scriptorin sivuilta, mutta kasvomuistini on valitettavan huono. Joka tapauksessa kotiin tultuani ja lehteä selailtuani minua harmitti, etten ostanut useampaa numeroa. Ehkäpä korjaan tilanteen ja tilaan niitä netin kautta lisää.

* * *

Toki vierailin myös siellä toisessakin marginaalissa eli keski-ikäistyvässä avantgardessa. Poeasian osastolta (tai pöydältä – osasto on hieman liioiteltu nimitys tässä yhteydessä) kävin ostamassa Juri Joensuun tuoreen väitöstutkimuksen suomalaisesta kokeellisesta kirjoittamisesta 1960- ja 2000-luvuilla. Teoksen nimi on Menetelmät, kokeet, koneet – ja alaotsikko Proseduraalisuus poetiikassa, kirjallisuushistoriassa ja suomalaisessa kokeellisessa kirjallisuudessa. Proseduraalisuuden Joensuu määrittelee lyhyesti heti Johdannossa:

Sanasta proseduuri (menettely- tai toimintatapa tai sellaisten sarja) johdettu proseduraalinen kirjoittaminen merkitsee kirjoittamista, jota ohjaamaan kirjoittaja valitsee – ennalta ja tietoisesti – jonkin formaalin ja toistettavan periaatteen: säännön tai menetelmän. Spontaaniin tai vapaaseen (tai sellaiseksi ajateltuun) kirjoittamiseen verrattuna menetelmä perustainen kirjoittaminen sisältää aina jonkinlaisen keinotekoisen tai teknisen ulottuvuuden.

Menetelmällisyys kirjoittamisessa on kaikille runojen lukijoille tuttua. Runomitat (jambi, trokee) ja runomuodot (haiku, sonetti) luovat etukäteen valittuja sääntöjä ja rajoitteita kirjoittamiseen. Ja vaikka runomittoihin ei olisi perehtynytkään, jokainen on ainakin kouluaikoinaan harrastanut menetelmällistä kirjoittamista tehdessään loppusoinnuteltuja runoja (Kevät tuli, lumi suli, puro sanoi …).

Olen ehtinyt lukea Joensuun teosta vasta osittain, mutta se vaikuttaa kiinnostavalta. Erityisesti kiitosta voisi antaa lukuisille, perusteellisesti käsitellyille kirjallisuusesimerkeille. Näkemykset eivät jää miksikään abstraktiksi pohdiskeluksi, vaan laajasti menetelmällistä kirjoittamista tutkinut Joensuu käy proseduraalisuuden muotoja seikkaperäisesti läpi. Itse en ole koskaan ollut erityisen innostunut esimerkiksi hakukonerunoista, mutta kirjoittaessaan Janne Nummelan, Tytti Heikkisen ja Harry Salmenniemen runoista Joensuu onnistuu herättämään minussa positiivisiakin ajatuksia menetelmän suhteen.

Eräs mielessäni virinnyt kysymys kuuluu näin: Jos runo on tehty hakukoneella, mutta lukija ei sitä huomaa (ts. hänelle ei tule edes mieleen, että teksti on alusta loppuun googlettamisen tulosta), niin onko runo silloin ”hyvä” vai ”huono” hakukoneruno? Sama tietysti pätee moniin muihinkin menetelmällisen kirjoittamisen muotoihin. Vaatiiko ”proseduraalinen estetiikka” sitä, että lopputuloksen perustuminen johonkin menetelmällisyyteen on lukijan tiedossa? – Ehkä vastaus löytyy Joensuun tutkimuksesta: täytyy lukea se vielä oikein ajatuksella läpi.

Teoksen loppupuolella Joensuu pohtii menetelmälliseen kirjoittamiseen liittyviä piirteitä lääketieteen näkökulmasta. Löytyy ainakin minun mielestäni yllättävä yhteys (tai ei se niin yllättävä ole, en vain aiemmin ole kuullut/tullut ajatelleeksi näkökulmaa) menetelmällisyyden ja skitsofrenian välillä. Skitsofreenikkojen kielessä voi nimittäin olla samoja piirteitä kuin menetelmällisessä kirjoittamisessa, esimerkiksi tavallisesta kielenkäytöstä poikkeavia sääntöjä tai rajoitteita:

Skitsofreenikkojen kielenkäytöstä on löydetty yhteneväisyyksiä runouden keinojen kanssa. Tällaisia ovat vaikea tai käsittämätön kieli, uudissanat, alluusiot, soinnuttelu, kielipelit ja nonsense. Monet skitsofreenikot muovaavat ja järjestelevät kieltä jatkuvasti ja pakonomaisesti äänteiden, sanojen, tavujen tai kirjainten tasolla.

Se, mikä normatiivisessa arkikielessä on epätervettä ja ei-toivottua, onkin runokielelle ominaista, jopa sen edellytys. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että runoilijat olisivat skitsofreenikkoja. Mutta ”luova hulluus” – niin, kyllä sitä voi pitää jonkinlaisena kokeellisuuden edellytyksenä.

Mielenkiinnosta ostin myös Juri Joensuun esikoisrunokokoelman Valohuppu, joka sekin on julkaistu tänä syksynä. Sain ostopäätökseen kannustusta myymässä olleelta runoilija Olli-Pekka Tennilältä. Kirjan kannet suunnitellut Olli-Pekka totesi, että Joensuun kokoelma kannattaa ostaa jo senkin vuoksi, kun siinä on niin hienot kannet … Oletin, että kokoelma sisältäisi menetelmällisen runouden keinoja, mutta joko oletukseni on väärä tai sitten en vain osaa löytää niitä. Tekstit vaikuttavat äärimmäisen harkituilta, ja kovin helposti ne eivät lukijalle avaudu. Taputankin käsiäni: onnistunut ostos, sillä tässä riittää ihmeteltävää vielä pitkäksi aikaa.

Itseäni ihastuttaa esimerkiksi kokoelman Intressit-osiosta löytyvä runo:

kasvusto on diagrammin muodossa

kuin matemaattisissa kiihdytyksissä
sama tokkuraisuus

tämä suuntaamaton niitty
eräänlainen aksentti

tiheä ruoho
tiheä sinetti

Koska lueskelin ensin Joensuun tutkimusta, naksahti mielessäni tämän runon kohdalla jonkinlainen assosiaatio menetelmälliseen kirjoittamiseen. Ehkä se ei siihen mitenkään liity (täytyisi ensin lukea runokokoelma kokonaisuutena ja tehdä sitten vasta tulkintoja), mutta jotenkin kasvuston ahtautuminen diagrammin muotoon ja nuo matemaattiset kiihdytykset tuntuvat viittaavan sääntöihin ja kaavoihin luomistyössä, aksentti johonkin rajoitteseen tai toistuvaan rakenteeseen. Tiheä ruoho, tiheä sinetti – siinäkin voi nähdä rinnastettuna valtavan luovuuden lähteen ja toisaalta sitä kahlehtivan pakon, menetelmälliseen kirjoittamiseen liittyvän tavan koodata lähetys (lukijalle) jonkinlaisen keinotekoisen kielellisen hierarkian tai säännön kautta.

* * *

Mutta nyt edettiin jo ehkä hiukan liian kauas marginaaliin. Kävin minä lauantaina messuilla vieraillessani katsastamassa ihan markkinakelpoisiakin kirjailijoita (siis tokihan Juri Joensuukin on erittäin markkinakelpoinen – markkinat vain ovat proseduraalisen kirjallisuuden tutkimuksessa hieman rajatummat). Positiivinen kokemus oli Louhi-lava, jolla esiintyi nuortenkirjailijoita. Tuoreen näkökulman tunnelmaan toivat haastattelijoina toimineet Kallion ilmaisutaidon lukion opiskelijat.

Seurasin siellä mm. Seita Vuorelan haastattelua. Huomasin muista kirjablogeista, että samana päivänä WSOY järjesti bloggaritapaamisen, jossa Vuorelakin oli mukana. Harmi, kun en ole saanut itseäni tyrkytettyä millekään WSOY:n postituslistalle, jäi tuokin väliin. Joka tapauksessa olen Karikon (Wsoy, 2012) lukenut – loistava nuortenromaani! Ja myönnetään, en ole täysin objektiivinen tekemään siitä sen tarkempaa arviota, sillä tunnen kirjailijan aika hyvin. Mutta toisaalta ehkä juuri siksi (hänen aiemmatkin teoksensa lukeneena) uskallan väittää, että Karikko on Seitan tähänastisista kirjoista paras. Aiemminhan hän on kirjoittanut Seita Parkkola -nimellä ja osan tuotannostaan yhdessä Niina Revon kanssa.

En kehtaa jääviysongelmien takia kirjoittaa romaanista arviota, mutta toivottavasti muut bloggarit tarttuvat Karikkoon. Juoni on jännittävä ja koukuttaa aikuisenkin lukijan – taitavasti rakennettu kertomus, joka herättää paljon ajatuksia ja tuntemuksia. Ja kieli on kohdillaan. Tyylinäytteeksi kuvaus paikasta, jonne kertoja perheineen matkustaa lomanviettoon:

Land’s End Camping.

Viimeinen kaistale maata ennen merta. Ehkä juuri tuolloin annoin nimen leirintäalueelle. Nyt enää en muista milloin se tarkalleen tapahtui. Mutta sen minä muistan kuinka meri huumasi minut tuoksullaan. Se tuoksui villisti meriasioilta: lokeilta, kaloilta ja simpukoilta. Rantaan ajautuneelta verkolta ja siltä pehmeältä oliivinväriseltä levältä, jota on röykkiöittäin pitkin rantaviivaa. Vaikka meri oli tavallaan valtaväylä maailmalle, se samalla eristi leirintäalueen yksinäisyyteensä. Oli meri, oli tie, oli kalliot. Niiden kolmen voiman puristuksessa leirintäalue kyyhötti kuin rätti taistelukehässä, jossa hirviöt ottavat mittaa toisistaan.

Karikko on niitä romaaneja, joita ei saa spoilata ollenkaan. Parhaimmillaan kirja on silloin, kun kertomus paljastuu vähitellen. Kannattaa tutustua: Karikossa on edellytyksiä pienoiseksi nuortenkirjaklassikoksi, johon varmasti tullaan viittaamaan tulevina vuosina!

* * *

Kun lähdin Helsinkiä ja kirjamessuja kohti perjantaina, ajattelin, että messuilla keskityn vain positiivisiin asioihin ja jätän synkistelevät kirjat muille lukijoille. Luulen, että onnistuin. Tällä kertaa en tuonut mukanani Jyväskylään mörköjä (paitsi tuon Scriptor-lehden, mutta ei sekään niin hirveän mörkömäinen ollut). – Ja positiivisuuttani jakaakseni olenkin säästänyt tähän loppuun pienen omakohtaisen anekdootin, josta myös mahdollinen lukija voi kenties innostua.

Kirjamessuostoksistani kauaskantoisin vaikutus on nimittäin Tiina Lehikoisen ja Jouni Teittisen toimittamalla artikkelikokoelmalla Tekstitaide (Tuli&Savu, 2012). Lueskelin sitä jo sunnuntaiaamuna hotellihuoneessa. Kokoelman viimeinen teksti on Maaria Pääjärven Katsahdus runovuoteen 2011. Hän valitsee – ainakin minut lukijana yllättäen – vuoden 2011 ”kenties tärkeimmäksi runoteoksi” Heikki Sauren kokoelma Kirjoituksia maasta (ntamo 2011, valokuvannut Jari Härkönen). Se koostuu Sauren maasta keräämistä lappusista, joita ihmiset ovat vahingossa pudottaneet tai heittäneet pois roskina.

Pääjärvi pohdiskelee näiden merkityksellisten roskien mahdollisuuksia ilmentää kulttuuriamme ja elämää yleensäkin. Itse kiinnitän kuitenkin huomion sivunpolkuun, joka liittyy siihen, että monet kauppalaput yms. on kirjoitettu käsin:

Käsiala sisältää toisen ulottuvuuden. Kirjoitamme suurimman osan teksteistä koneella. Mietin usein, miltä tuntuu kirjoittaa pidempiä tekstikatkelmia käsin. Mietin, katoaako se, minkä tunnen omaksi käsialakseni, käytön puutteessa. Mietin, syntyykö nykylapsille minkäänlaisia käsialoja, kirjoittavatko ne ala-astetason horjuvia tai liian tukevia painokirjaimia lopun ikänsä. Ajattelen vanhempieni käsialoja, jotka tuntisin vaikka missä. Isän pieni ja siisti käsiala vie vähän tilaa, äidin kursailemattomat suuret kirjaimet tuntuvat puskevan kauppalapun ahtaalle. Kirjoituksia maasta näyttää miten käsialat iskeytyvät papereihin, kumartavat materiaalia, se näyttää kuulakynän piirtoja, ja niiden piirtojen takana on ties mikä myriaadi otteita kynästä.

Vajaa vuosi sitten ostin iPadin, ja sen jälkeen en ole enää tehnyt juurikaan edes muistiinpanoja käsin. Tablettia on niin helppo pitää mukana, ettei kynään tarvitse juurikaan tarttua. Pääjärven kommentti on hyvä herätys: olenko todellakin luopumassa paitsi ikiaikaisesta perinteestä niin myös oman, henkilökohtaisesti minulle tärkeän käsialan vaalimisesta? Käsialani ei ole ikinä ollut erityisen hyvää – mutta se on MINUN käsialaani.

Niinpä kun hieman myöhemmin olen Kiasman kaupassa, muistikirjahylly houkuttelee minut luokseen. Tiedän: Moleskinen muistiot ovat turhankin hyvin brändättyjä ja kalliita. Vaan minkä sille mahtaa, että vihreä, 400-sivuinen vuoden 2013 päivyri aivan kuin haluaa tulla ostetuksi. En ole pitkään aikaan pitänyt päiväkirjaa – mutta ensi vuonna tilanne muuttuu. Yksi suunnilleen A5-kokoinen sivu päivässä kuulostaa erittäin kohtuulliselta tavoitteelta.

Ja luulen että se riittää tähän tarkoitukseen: kiitos Maaria Pääjärvi, muutama kirjoittamasi rivi mahdollisesti pelasti käsialani!

Read Full Post »

%d bloggers like this: