Aurinko

Monissa viime vuosikymmeninä julkaistuissa vampyyriromaaneissa auringonvalo on vampyyrille kohtalokasta. Näin ei ole aina ollut, sillä 1800-luvun tunnetuimmissa vampyyrikertomuksissa päivänvalo hidastaa ja heikentää vampyyria, mutta ei tapa. Vaikka Bram Stokerin Draculassa kuunvalo on vampyyreille mieluisinta hohdetta, tavataan kreivi päivänvalossakin joitakin kertoja. Päivisin Dracula ei kuitenkaan niin mielellään liiku, sillä silloin hän on haavoittuvaisempi: esimerkiksi hahmon muuttaminen ei onnistu. Sheridan Le Fanun Carmilla on vampyyri öisin, mutta päivisin hän vaikuttaa hyvin ihmismäiseltä (vaikka nukkuukin pitkään), eikä John Polidorin lordi Ruthvenkaan päivänvalolta piiloudu.

Syy nykyisten vampyyriluomusten valoherkkyyteen saattaa löytyä elokuvista, erityisesti ensimmäisestä vampyyrielokuvasta Nosferatu (1921). Bram Stokerin romaanin juonta jäljittelevän elokuvan lopussa hyveellinen nuori rouva Ellen Hutter (Stokerin romaanihenkilön Mina Harkerin vastine) antautuu tarkoituksellisesti Nosferatulle ja saa tämän unohtamaan lähestyvän aamunkoiton. Ellen kuolee verenhukkaan, mutta uhraus kannattaa, sillä Nosferatu haihtuu auringon noustessa savuna ilmaan ja kaupunki pelastuu.

Ellen Hutterin juoni vampyyrin tuhoamiseksi on tekona paljon vaikuttavampi kuin klassinen ”etsitään päiväpiilo, avataan arkku ja lyödään vaarna sydämen läpi”. Perinteisessäkin vampyyrinmetsästyksessä on kuitenkin puolensa, sillä periaatteessa kuka tahansa voi tappaa vampyyrin, oman henkensä säilyttäen – kunhan ehtii arkulle riittävän ajoissa ennen auringonlaskua. Auringon kulku taivaanrannalta toiselle tuokin vampyyrifiktioon kiehtovan elementin: metsästäjän ja saaliin osat vaihtuvat aina valon ja varjon rajakohdissa. Auringonlasku tekee vampyyrista ylivertaisen saalistajan, auringonnousu taas muuttaa vampyyrin haavoittuvaiseksi ja lepopaikassaan lähes puolustuskyvyttömänä makaavaksi ruumiiksi. Elokuvan tai romaanin tarinan kannalta vampyyrin tarve suojautua auringolta on nerokas ratkaisu, sillä se rajoittaa vampyyrin toimintasädettä ja antaa ihmisille mahdollisuuden tuhota muuten ylivertainen peto.

—   —   —   —   —

Haavoittuvuus päiväsaikaan on syy sille, että vampyyrit usein kirjoissa pyrkivät salaamaan todellisen luontonsa. Vampyyrien olemassaolon paljastuminen olisi heille kohtalokasta, sillä eri valtioiden armeijat, poliisit, kirkkokunnat ja järjestöt pystyisivät mobilisoimaan tehokkaan metsästyskampanjan, eivätkä vampyyrit voisi päivisin tehdä muuta kuin maata arkussaan ja toivoa parasta. – Jos vampyyrit eivät olisi voimattomia auringonvalossa, he voisivat kaikessa rauhassa ottaa maailmanherruuden. Tätä selventää ikivanha vampyyri Marius nuorelle  ja kiihkeälle Lestatille Anne Ricen romaanissa Vampyyri Lestat (1985, suom. Hanna Tarkka, 1993, Otava):

     ”Mutta ovatko ihmiset oikeasti vaarallisia? Heitähän on niin helppo pettää?”
     ”Totta kai he ovat vaarallisia. Ihmiset voisivat pyyhkäistä meidät olemattomiin, jos he todella ymmärtäisivät, mitä me olemme. Hehän voisivat jahdata meitä päiväsaikaan. Älä ikinä aliarvioi sitä ihmisten ainoaa etua. Jälleen kerran voi sanoa, että vanhojen vampyyrijoukkioiden säännöissä on oma viisautensa. Älä ikinä kerro meistä kuolevaisille. Älä ikinä kerro ihmiselle, missä sinä nukut tai missä joku muu vampyyri nukkuu. On sulaa hulluutta kuvitella, että me voisimme hallita kuolevaisia.”

Monissa nykyisissä vampyyrikirjoissa onkin otettu tämä salaamisen tarve huomioon, ja usein tarinan logiikkaan kuuluu, että vampyyrit itse huolehtivat turvallisuudestaan jopa eliminoimalla oman rotunsa liian huomiota herättäviä häiriökäyttäytyjiä. Ricen vampyyrisarjassa Lestat on kiinnostava hahmo, sillä hän kärjistää tilannetta perustamalla lopulta vampyyrirokkia soittavan bändin ja julistaa olevansa aito vampyyri. – Niissäkin vampyyrifiktion maailmoissa, joissa vampyyrit ovat tulleet ”esiin arkuistaan” ja saavuttaneet jonkinlaisen yhteiskunnallisen hyväksynnän, ongelma päiväpiilosta säilyy. Jos vampyyri on riittävän viisas, ei hän edes lain suojan saatuaan luota ihmisiin vaan edelleen salaa nukkumapaikkansa. Näin tekee esimerkiksi Charlaine Harrisin Sookie Stackhouse -sarjan Bill kaivautuessaan levolle vanhan hautausmaan multaan (ainakin romaanissa Veren voima on tällainen kohtaus, romaanien pohjalta tehdyssä tv-sarjassa True Blood Bill taitaa nukkua hieman siistimmin lautaverhoillussa kolossaan).

—   —   —   —   —

Kaikki vampyyrit eivät voi nauttia sellaisesta elintasosta kuin kreivi Dracula. Ne, joilla ei ole linnoja tai sukukartanoita, joutuvat elämään samanlaisissa olosuhteissa kuin tavalliset kansalaiset. Vampyyri saattaa joutua pitämään päiväpiilonaan niinkin epäkauhuromanttista paikkaa kuin ruotsalaisen lähiöasunnon kylpyhuonetta. John Ajvide Lindqvistin romaanissa Ystävät hämärän jälkeen (2004, suom. Jaana Nikula, 2008, Gummerus) kuvataan koulukiusatun naapurinpojan Oskarin ja 12-vuotiaan vampyyrin Elin ystävystymistä tukholmalaislähiössä. Kuulostaa sympaattiselta nuortenkirjalta  – mutta sellainen Ystävät hämärän jälkeen ei todellakaan ole. Kuvaus on karua, toivoa on hyvin vähän (jos ollenkaan) ja juoneen liittyy oleellisesti vastenmielisesti kuvattu pedofiili, joka hankkii Elille ruokaa ( = verta) pieniä palveluksia vastaan. – Romaanissa  jo teoksen nimi luonnehtii vampyyrien suhdetta aurinkoon. Auringonnousu on lähiön asukeille melko arkinen ilmiö – ei kuitenkaan Elille, jolle kyse on elämästä ja kuolemasta:

     Eli juoksi.
     Aurinko heittäytyi hänen kimppuunsa kuin nälkäinen leijona ja pureutui kiinni hänen selkäänsä. Eli kadotti miltei tasapainonsa, kun auringon fyysinen ulvova voima paiskasi hänet eteenpäin. Hän oli hetkisen päivänvalossa ja heti luonto oksensi inhonsa hänen rikkomustaan kohtaan.
     Elin selässä sihisi, kupli kuin kiehuva öljy kun hän pääsi ovelle ja repäisi sen auki. Tuska sai hänet miltei pyörtymään, ja hän eteni sokeasti, kuin huumattuna portaita kohti, ei uskaltanut avata silmiä pelätessään että ne voisivat sulaa.
     Hän pudotti yhden pullon, kuuli sen kierivän lattian poikki. Mitään ei ollut tehtävissä. Hän nilkutti portaita ylös pää riipuksissa, toinen käsivarsi puristaen jäljelle jääneitä pulloja, toinen porraskaiteella. Hän pääsi porrastasanteelle. Yksi kerros jäljellä.
     Aurinko löi tassullaan ikkunasta viime iskun hänen niskaansa, puri häntä sitten reiteen, pohkeisiin, kantapäihin kun hän kulki portaita ylöspäin. Hän paloi. Vain liekit puuttuivat. Hän sai ovensa auki ja kaatui sisäpuolelle suloiseen viileään pimeyteen. Hän sulki oven takanaan, mutta pimeää ei ollut.

Aurinko on kuvattu leijonaksi, raatelevaksi pedoksi, joka hyökkää raivokkaasti yönlapsen kimppuun. Vampyyri edustaa luonnotonta pahaa, se täytyy tuhota ja poistaa valon valtapiiristä. Kohtaus on esimerkillinen otos vampyyrifiktion auringonnousuihin/auringonlaskuihin liittyvästä dramatiikasta. Aika uhkaa loppua kesken ennen määränpään saavuttamista, joko uhrilta metsän ja alavampien paikkojen peittyessä varjoihin tai vampyyrilta aamun ensimmäisten auringonsäteiden kurkotellessa taivaanrannasta. Ja sitten juostaan.

—   —   —   —   —

Vaikka useimmissa nykyisissä tarinoissa suora auringonvalo tappaa vampyyrin hetkessä, on joissakin vampyyriromaaneissa onnistuttu kehittämään ratkaisuja ongelman kiertämiseksi. Charlie Hustonin kovaksikeitetyn dekkarin ja vampyyritarinan yhdistelmässä Already Dead (2005) (genreä kutsutaan kaiketi okkultistiseksi dekkariksi) on päähenkilönä Joe Pitt – vampyyri, joka pyrkii elämään omillaan, vampyyrijengien ulkopuolella. Romaanissa eri vampyyriklaanit ovat jakaneet New Yorkin alueisiin, joita he tiukasti vartioivat. Rauha säilyy niin kauan, kun jengit kunnioittavat toistensa reviirejä. Joe Pitt ei halua alistua kenenkään käskyläiseksi ja pitäytyy siksi jengien ulkopuolella. Tämä aiheuttaa hänelle jatkuvasti ongelmia: kun kumartaa yhteen suuntaan, pyllistää toiseen.

Mieleen tulee etäisesti Raymond Chandlerin Philip Marlowe, joka yksityisetsivänä tasapainottelee poliisin, asiakkaidensa ja vaarallisten rikollisten erilaisten vaatimusten välillä. – Joe Pittkin on freelancer, tosin hänen toimenkuvansa vaikuttaisi olevan lähempänä palkkamurhaajaa kuin yksityisetsivää. Hustonin romaanissa auringonvalo on vampyyrille tappavaa, mutta riittävästi suojautumalla Pitt voi jonkin aikaa kamppailla sitä vastaan (vapaa käännös) :

     Puen ylleni saappaat, löysät housut ja paidan, sitten viitan. Päähine tuottaa aina hankaluuksia ja minun on joka kerta opeteltava uudelleen, kuinka se kiedotaan. Kun olen vihdoin saanut sen paikoilleen eikä se enää aukea tai putoa alas, sujautan valkoiset hansikkaat käteeni, vedän kankaan kasvojeni eteen, laitan aurinkolasit päähäni ja astun ulos. Minua takuulla tuijotetaan, mutta mitä väliä sillä on, eihän kukaan voi nähdä kasvojani.
     Välitän ainoastaan siitä, että pääsen First Avenuen ja 14. Streetin risteykseen niin nopeasti kuin pystyn. Huolimatta suojauksestani, huolimatta vaatteideni auringon valoa heijastavasta valkoisuudesta ja huolimatta siitä, että matkaa on vain neljä hemmetin korttelia, lyhytaaltoiset UV-säteet polttavat minua pahasti. Eikä nyt ole kyse sellaisista haavoista, joita sain viime yönä ja jotka paranevat aamuun mennessä. Tämä koskee helvetisti ja paraneminen kestää päiviä. Ja entäpä jos kaistale paljasta ihoa sattuisi altistumaan suorille auringonsäteille? No, täytyy vain huolehtia, että niin ei pääse tapahtumaan. Kävelen lujaa ja ajattelen aloeta ja jäävesikylpyjä samalla, kun ihoni kärventyy ja silmäni valuvat vettä aurinkolasien takana.

Vampyyrimafioso, joka kutsuu Pittin luokseen päiväsaikaan, haluaa tarkoituksella ojentaa klaaninsa ulkopuolella pyristelevää yksityisyrittäjää. Aivan yhtä hyvin hän voisi esittää kutsunsa illallakin, auringon laskettua, mutta hän tietää että Pittillä ei ole varaa kieltäytyä. Ja Pitt tietää sen myös. – Mielenkiintoista on, että Hustonin romaanin vampyyrit eivät ole pakotettuja vaipumaan horrokseen päivän ajaksi kuten esimerkiksi Ricen Lestat. Suurkaupungin metrot ja maanalaiset ostoskeskukset yms. mahdollistavat sen, että järkevällä reittisuunnittelulla vampyyri voisi teoriassa käydä vaikka päivätyössä. Pitt ei myöskään ole päivällä heikompi kuin yöllä, joten ainoa rajoite on auringonvalo. Tosin Hustonin romaanissa vampyyrit eivät ole muutenkaan voimiltaan täysin ylivertaisia ihmisiin verrattuna eivätkä he pysty muuttumaan lepakoiksi tai sumuksi yms.

—   —   —   —   —

Yleinen mielikuva vain öisin elävistä verenimijöistä tavallaan laimentaa vampyyreihin liittyvää pelkoa. Jos vampyyrilla ei olisi tällaista rajoitetta auringonvalon suhteen, kuka tahansa voisi olla vampyyri: naapuri, eno, työtoveri jne. Kalpeita, hieman omituisesti käyttäytyviä tuttavia kun on varmasti jokaisella. Ajatus siitä, että perhetuttukin saattaisi yllättäen hyökätä kurkkuun kiinni, on paljon pelottavampi kuin vampyyrifiktion luoma kuva yhteiskunnan ulkopuolelle syrjäytyneistä yöeläjistä.

Vampyyrielämän rajoittumisella yöhön on kuitenkin merkitystä korostettaessa vampyyriuden nurjia puolia. Jos vampyyrina oleminen olisi liian mukavaa, ei vampyyriksi muuttumisessa olisi mitään pelottavaa, päinvastoin. – Lähes ylistävään sävyyn vampyyrielämä esitetään Stephenie Meyerin Houkutus-sarjassa, jossa auringonkin vaikutus vampyyreihin on melko laimea. Katkelma sarjan ensimmäisestä osasta Houkutus (2005, suom. Tiina Ohinmaa, 2005, Wsoy) :

Edward oli auringonvalossa järisyttävä näky. En ollut millään tottua häneen, vaikka olin tuijottanut häntä pitkin päivää. Hänen valkea ihonsa, joka oli saanut vain aavistuksen väriä edellispäiväisen metsästysretken jäljiltä, kirjaimellisesti kimalteli, aivan kuin siihen olisi istutettu tuhansia pikku timantteja. Hän makasi niityllä liikkumatta, paita auki niin että veistoksellinen rintakehä välkehti ja paljaat käsivarret kimmelsivät. Vaalean sinertävät, kimaltavat luomet olivat ummessa, mutta hän ei tietenkään nukkunut. Täydellinen patsas, tuntemattomasta kivestä veistetty, marmorinsileä, kristallin lailla kimmeltävät.

Kirkas auringonpaiste ei tuhoa vampyyria, mutta saa hänen ihonsa kimaltelemaan. Vaikka Meyer seuraakin tässä kohdin 1800-luvun klassista vampyyriperinnettä, eli päivänvalo ei ole vampyyrille kuolemaksi, on ratkaisu kimmeltävine ihoineen silti jokseenkin ongelmallinen tarinan uskottavuuden kannalta. Cullenin perhe paljastuu heti, jos aurinko alkaa paistaa. Ei tarvita kuin yksi pilvenrako muuten tasaisen harmaassa päivässä, yksi kirkas auringonsäde. Silti Cullenit käyvät töissä ja koulussa sekä viettävät vapaa-aikaansa tavallisten ihmisten parissa. – Romaanisarjassa kerrotaan, että juuri tämän takia Cullenin perhe on valinnut asuinsijakseen paikan, jossa on lähes aina pilvistä ja sateista. Aurinkoisina päivinä Cullenit pysyttelevät kotonaan tai käyvät metsästämässä. Toki realistisesti ajateltuna sää saattaa muuttua koulupäivän aikanakin, eivätkä sääennustuksetkaan ole aina (koskaan?) täysin luotettavia.

—   —   —   —   —

Silti on hyvä, että Meyerin sarjassa vampyyreilla on edes jokin haittatekijä, joka rajoittaa elämää ravintoketjun huipulla – vaikkakin ihon kimaltelu auringossa on vampyyriuden tuomiin etuihin verrattuna melko mitätön miinus. Voisikin kuvitella, että  moni lukija haluaisi muuttua Carlisle Cullenin kaltaiseksi hyvisvampyyriksi, jolla on ikuinen elämä, uskomattomia kykyjä, kadehdittavan hieno luonne (älykkyyttä, herkkyyttä, vahva oikeudenmukaisuuden taju, korkea moraali jne.), kiinnostavia perheenjäseniä ja valtavasti rahaa.

Tietenkin Houkutus-sarjan vampyyreilla on monia puutteita, mutta suurin osa niistä on sellaisia, jotka eivät 2010-luvun nuoren lukijan arvomaailmassa tunnu etuihin (ikuinen nuoruus, kauneus, raha) verrattuna kovinkaan kummoisilta miinuksilta: vampyyrinaiset eivät voi synnyttää –  moni on muutenkin valmis elämään ilman jälkikasvua; vampyyri saattaa menettää sielunsa – ei  este modernin maailmankatsomuksen omaavalle; ihmisveren nauttimisesta pidättäytyminen on haastavaa – nojaa, paasto ja kasvissyönti ovat monille tuttuja juttuja.

—   —   —   —   —

Päivän ja yön vuorotteluun liittyen Meyerin vampyyreilla on vielä yksi erikoinen piirre: ne eivät lepää lainkaan, eivät yöllä eikä päivällä. Kun luin romaanisarjaa, häiritsevimmät kysymykset nousivatkin yllättäen juonen kannalta täysin merkityksettömästä seikasta: Miten vampyyrit käyttävät tuon kaiken ajan? Ja miten minä käyttäisin sen? Kaipaisinko unta? Kyllästyisinkö lukemaan loputtomasti kirjoja? – Luultavasti alkaisin pelata jotakin virtuaalipeliä netissä, kehittäisin itselleni ihmishahmoisen avatarin ja ”eläisin” ”normaalielämää” virtuaalisesti. Perusjuttuja: perheen perustamista, virtuaalihäitä, kavereita, kodin sisustamista jne. Sellaisesta vampyyrit ehkä unelmoivat – jos eivät ole saalistamassa.

Read Full Post »

Kuu

Ehkä hämmentävintä kuunvalossa on sen ”arkinen” alkuperä. Kuu itsessään ei luo valoa, se vain heijastaa auringonsäteitä kuin suuri samea peili. Fysiikkaan perehtymättömänä en osaa sanoa, mitä erityisiä muutoksia auringonvalossa tapahtuu sen heijastuessa kuusta maahan. Valon määrä tietysti vähenee radikaalisti, mutta muuttuuko esim. aallonpituus tai häviääkö UV-säteily kokonaan? – 1800-luvun vampyyriklassikoissa kuunvalo ei ole pelkästään tarinaa kannattava kauhuelementti ja tunnelman luoja, vaan se antaa verenimijöille voimaa, jopa herättää vampyyrin henkiin.

Thomas Preskett Prestin romaanin Varney the Vampyre or, the Feast of Blood (1847) alussa Flora joutuu makuuhuoneessaan vampyyrin hyökkäyksen kohteeksi. Talon väki onneksi kuulee Floran kauhunhuudot, ja verenhimoinen kohtaus keskeytetään. Vampyyri pakenee, mutta miehet onnistuvat ampumaan tätä kuolettavasti. Kun tunkeutujan ruumista etsitään talon lähistöltä, mitään ei kuitenkaan löydy.– Seuraavana päivänä tarpeeksi asiaa pohdittuaan miehet viimein tulevat siihen tulokseen, että öinen vierailija on ollut mahdollisesti vampyyri. Linnan kirjastosta löytyy kirja, jossa kerrotaan vampyyreihin liittyvistä kansanuskomuksista. Kirjan mukaan vampyyri iskee usein juuri ennen täysikuuta, sillä jos se haavoittuu tai kuolee, kuunsäteet elvyttävät sen. Ja koska on täysikuu, vampyyria on lähdettävä etsimään uudelleen. Mahdollisesti jossakin makaava haavoittunut otus täytyy saada hengiltä.

On jo ilta, kuu nousee taivaalle. Miehet kiipeävät muurille tarkastelemaan maisemaa (raakakäännös):

”Tuolla on jotain”, sanoi Marchdale. ”Taivas! Se näyttää pitkin pituuttaan makaavalta ihmiseltä.”
     ”Aivan kuin se olisi kuollut.”
     ”Mikä se voi olla?” kysyi Chillingworth.
     ”Kauhistuttaa sanoa”, vastasi Marchdale, ”mutta minusta se tältäkin etäisyydeltä muistuttaa  sitä, jota viime yönä jahtasimme.”
     ”Vampyyri?”
     ”Niin. Katso, kuunsäteet osuvat siihen. Puiden varjot lyhenevät vähitellen. Voi hyvä Jumala, hahmo liikkuu!”
     Henryn katse oli nauliintunut tuohon kammottavaan otukseen. Näkymä sai heidät kaikki ihmettelemään ja hämmästelemään, mutta myös tuntemaan suurta pelkoa ja levottomuutta.
     Kuun noustessa yhä ylemmäs taivaalle sen säteet koskettivat kumpareella lojuvaa hahmoa, jossa alkoi tapahtua havaittavaa liikettä. Raajat alkoivat täristä, ja vaikka hahmo ei noussut ylös, koko sen ruumis antoi merkkejä elinvoimasta.
     ”Vampyyri, se on vampyyri!” sanoi herra Marchdale.
     ”Onnistuimme ampumaan sen viime yönä, ja nyt kuunsäteet herättävät sen henkiin.”

Kuunvalo elvyttää vampyyrin useammankin kerran Prestin romaanissa. – Prest lienee ottanut mallia John Polidorin tarinasta Vampyyri (1819, ks. Lordi Ruthven), jossa myös kuulla on parantava vaikutus. Kertomuksessa Aubrey ja lordi Ruthven joutuvat rosvojoukon uhreiksi. Lordi haavoittuu luodista olkapäähänsä, haava tulehtuu pahasti ja lordi kuolee. Aubrey otetaan panttivangiksi. Kun Aubrey lordin kuolemaa seuraavana päivänä lähtee katsomaan matkatoverinsa ruumista, hän yllättyy (suom. Sami Jansson, 2005, Faros):

Hän nousi varhain ja oli jo menossa mökkiin, jonne oli jättänyt ruumiin, kun yksi rosvoista tuli häntä vastaan ja kertoi, ettei se ollut enää siellä. Kun Aubrey oli mennyt levolle, mies oli tovereineen siirtänyt sen läheisen kukkulan huipulle, sillä rosvo oli luvannut arvoisalle lordille, että kuun noustessa tämän kuoleman jälkeen se saisi luoda vainajaan ensimmäisen kylmän säteensä.

Lordi Ruthvenin ruumis on kadonnut myös kukkulalta. Aubrey ei asiaa enempää spekuloi, mutta ainakin lukijan näkökulmasta syy-seuraus-suhde on selvä: kuunsäteet herättivät lordin henkiin. Valitettavasti, kuten tarinan myöhemmät vaiheet osoittavat. – Sekä Polidorin että Prestin kertomuksissa erikoista on vampyyrien haavoittuvuus. Nykyisiin kirjallisuuden ja elokuvien vampyyrihahmoihin verrattuna lordi Ruthven vaikuttaa heikolta: on vaikea ymmärtää, miten vampyyri voisi menehtyä niinkin vaatimattomaan vammaan kuin luodinreikään olkapäässä. Molemmissa tarinoissa vampyyrin henkiin heräämiseen vaaditaan myös kuunvalo – tosin ei käy selville, virkoaisivatko vampyyrit muutenkin. Ehkä kuu vain nopeuttaa toipumista.

Bram Stokerin romaanissa Dracula (1897) kuvaillaan kuutamoa ja kuunpaistetta niin usein, että alituinen kuun loimotus alkaa jo epäilyttää. Aivan kuin 1800-luvun lopulla kuukalenteri olisi ollut erilainen kuin nykyisin. Toisaalta, jos tarkemmin ajattelee, ei kuu sentään koko ajan Stokerin tarinassa paista. Se vain sattuu esiintymään sellaisissa kohtauksissa, jotka ovat jääneet hyvin mieleen. Kuu luo valoaan juuri silloin, kun Dracula kiipeää linnan seinämää ylös, lentää lepakon hahmossa, antaa vampyyrin suudelman Lucylle tai vierailee Mina Harkerin luona. – Maagisin näyte kuutamon vampyyreille suomista mahdollisuuksista on kohtaus, jossa kolme Jonathan Harkerin verta (ja luultavasti hieman muutakin) janoavaa vampyyrinaista ruumiillistuu kuunsäteiden mukana kreivi Draculan linnan ikkunasta sisään (suom. Jarkko Laine (1977), 2007, Otava):

Ajattelin odottaa kreivin paluuta ja istuin sitkeästi pitkän aikaa ikkunan ääressä. Sitten alkoi silmiini osua pienen pieniä hiutaleita jotka leijuivat kuunsäteissä. Ne olivat kuin pikkuriikkisiä tomuhiukkasia, ja ne kieppuivat ympäriinsä ja tiivistyivät tähtisumun näköisiksi pilviksi. Niiden katseleminen rauhoitti minua, ja eräänlainen tyyneys valtasi varkain mieleni. Nojauduin mukavampaan asentoon ikkunansyvennyksessä voidakseni paremmin nauttia tuosta ilmavasta karkelosta.
      Sitten kavahdin valveille: koirien matala surkea ulvonta kiiri kaukaa laaksosta jonne silmäni ei kantanut. Mutta korvissani ääni tuntui soivan sitäkin voimakkaampana, ja kuutamossa tanssivat pölyhiukkaset näyttivät saavan uusia muotoja äänen värähtelyn mukaan. Tunsin, että yritin epätoivoisesti päästä selville jostakin vaistojeni kutsusta – ei, koko sieluni kamppaili ja horteinen mieleni ponnisteli vastatakseen tuohon kutsuun. Olin joutumassa hypnoosiin! Yhä kiivaammin ja kiivaammin tanssi tomu, ja kuunsäteet näyttivät värisevän kulkiessaan ohitseni takana vallitsevaan pimeyteen. Hiukkasia tiivistyi yhteen aina vain enemmän, kunnes ne näyttivät muodostavan himmeitä aavemaisia hahmoja.

Jonathan Harkerin lumoutumisen ymmärtää, sillä kuun valaiseman maiseman unenomaista magiikkaa ei voi vastustaa. Olen itsekin usein kuutamolla unohtunut tuijottamaan taivaalta hohtavaa kylmää valoa, ihmettelemään kuunsäteiden luomia valjuja varjoja ja miettimään, että jos painajaisteni otukset joskus pääsisivät tunkeutumaan tähän todellisuuteen, niin nyt, nyt on se hetki. Onneksi mitään vampyyrinaisia ei kuitenkaan ole ilmaantunut.

Sheridan Le Fanun Carmillassa (1872, ks. Carmilla, lesbovampyyri) kuu ei herätä ketään henkiin, mutta se on vahvasti läsnä kertomuksen alussa. Laura ja hänen isänsä ovat iltakävelyllä kotilinnansa lähistöllä. Täysikuun valaisemaa kesäiltaa kuvataan ihanaksi ja kauniiksi, mutta koko ajan lukijan mielessä häilyy toisenlainenkin tulkinta: kuunsäteiden kauneuteen kätkeytyy uhkaavaa salaperäisyyttä. Ehkä tulkintaa ei tarvitsisi alleviivata, mutta niin kuitenkin kertomuksessa tehdään. Kävelyretkellä tavattu mademoiselle De Lafontaine ottaa puheeksi täysikuun voimat (suom. Osmo Saarinen, kokoelmassa Haudantakaisia, 1994, Jalava):

Mademoiselle De Lafontaine taas katsoi oikeudekseen julistaa – hänen saksalainen isänsä näet otaksuttiin olevan jonkinlainen psykologiaan ja metafysiikkaan perehtynyt mystikko – että kun kuu loisti näin kirkkaana, sen tiedettiin yleisesti merkitsevän poikkeuksellista yliluonnollisten voimien toimintaa. Tällaisen täysikuun teho oli moninainen. Se vaikutti uniin, se sai aikaan hulluutta, se koetteli herkkähermoisia ihmisiä; sillä oli hämmästyttäviä fyysisiä vaikutuksia elolliseen. Mademoiselle kertoi, että hänen serkkunsa, joka toimi perämiehenä eräällä kauppalaivalla, oli eräänä sellaisena yönä torkkunut selällään laivan kannella kuunvalon loistaessa suoraan hänen kasvoilleen ja nähnyt unta vanhasta naisesta, joka kynsi hänen poskeaan, ja kun hän oli herännyt, hänen kasvonsa olivat kammottavasti vääntyneet, eivätkä hänen piirteensä olleet sen koommin palanneet täysin entiselleen.
     ”Tänä iltana”, mademoiselle sanoi, ”kuu on täynnä idyllistä ja magneettista voimaa – ja näettekö, kuinka takananne olevan linnan kaikki ikkunat säihkyvät ja kimmeltävät hopeanhohtoisina, aivan kuin näkymättömät kädet olisivat sytyttäneet valot huoneisiin vieraisille saapuvia satuolentoja varten.”

Melkein heti mademoisellen puheenvuoron jälkeen näkyviin ilmestyy matkaseurue hevosineen ja vaunuineen. Ja kyllähän sieltä satuolento saapuu, mutta ei keiju tai kääpiö, vaan vampyyri. Ehkä kuunvalossa säihkyvät linnan ikkunat todellakin houkuttelevat yliluonnollista kulkijaa, aivan kuin majatalon ”Tilaa”-kyltti väsynyttä matkamiestä.

Nykyisissä vampyyrikirjoissa kuulla ei enää tunnu olevan niin suurta merkitystä. Mielletäänköhän kuu liian vanhanaikaiseksi, goottiromaaniperinteen romanttiseksi kauhukliseeksi? Mutta suhde aurinkoon selvitellään aina hyvin tarkkaan, ymmärrettävistä syistä: onhan UV-säteilyn vaarallisuuden tematiikka tätä päivää.

Itse kuitenkin uskon ”kuun renessanssiin” vampyyrikirjallisuudessa. Harmi, että tänään tuskin voi nauttia  täysikuusta, ennuste näyttää pilviseltä.  Toivottavasti elokuussa onnistaa, silloin keskikesän valoisista öistä on kulunut jo sen verran aikaa, että kuu pääsee taas oikeuksiinsa. Ja on vielä riittävän lämmin lepakoiden lennellä.

Read Full Post »

Carmilla, lesbovampyyri

Joseph Sheridan Le Fanun Carmilla (1872) on julkaistu suomeksi Markku Sadelehdon toimittamassa kauhunovellikokoelmassa Haudantakaisia (suom. Osmo Saarinen, 1994, Jalava). Tarina sijoittuu Styriaan (Steiermarkiin) Itävallassa. Kertojana on Laura, joka muistelee kahdeksan vuotta aiemmin tapahtunutta hämmentävää kokemustaan. Tuolloin Laura oli 19-vuotias ja asui isänsä kanssa kotilinnassaan. Lauran äiti, aatelisnainen, oli kuollut Lauran ollessa pieni. – Asialla on merkitystä, sillä kenties äidillä olisi ollut tarkempi vaisto huomata ajoissa merkit perheen onnea uhkaavasta vaarasta, jonka salaperäinen vierailija toi tullessaan.

Eräänä kesäiltana auringonlaskun jälkeen linnan lähistöllä sattuu onnettomuus: hevosten vetämät vaunut kaatuvat, ja kahdesta naismatkustajasta nuorempi kannetaan tiedottomana ulos vaunuista. Laura ja hänen isänsä sattuvat paikalle iltakävelyllään. Lauran pyynnöstä hänen isänsä lupautuu ottamaan Carmillaksi esitellyn tytön – joka on suunnilleen Lauran ikäinen – huostaansa tämän toipumisen ajaksi. Tytön äidin on nimittäin syistä, joita hän ei voi paljastaa, jatkettava kiireesti matkaansa.

Hyvin nopeasti Lauran ja Carmillan välille kehittyy rakkaussuhteen tunnusmerkit täyttävä läheinen ystävyys. Laura ei voi olla vastustamatta vieraansa lumovoimaa. Carmillan kiihkeydessä on kuitenkin jotakin häiritsevää, pelottavaakin.

Joskus tuntejakin kestäneen apatian jälkeen salaperäinen ja kaunis seuralaiseni saattoi tarttua käteeni ja puristaa sitä hellästi yhä uudelleen ja uudelleen. Samalla hän aina punastui heikosti, tuijotti minua raukeilla palavilla silmillään ja hengitti niin nopeasti, että hänen pukunsa kohoili kiivaan huohotuksen tahdissa. Oli kuin minut olisi ympäröity rakkauden hehkulla, ja se sai minut hämilleni. Hänen ahmivat silmänsä vetivät minua puoleensa, hänen kuumat huulensa painoivat suudelmia pitkin poskeani ja hän kuiskasi miltei nyyhkyttäen: Sinä olet minun, sinä olet ikuisesti minun, sinä ja minä emme erkane koskaan.” Sitten hän heittäytyi takaisin tuoliinsa ja kohotti pienet kätensä silmilleen jättäen minut vapisemaan syleilynsä jäljiltä.

Carmillan rakkaudentunnustuksiin sekoittuu puheita kuolemasta ja omistamisesta, ikuisesta ystävyydestä. Samanaikaisesti hän kuitenkin pitää yllä salaperäisyyden verhoa eikä juurikaan kerro mitään itsestään tai taustastaan. Tarinan edetessä lukija melko pian tulkitsee oikein vihjeet siitä, mikä Carmilla on naisiaan, vaikka Laura ei osaa tai ei halua sitä ymmärtää: Carmilla on vampyyri, joka tappaa lähiseudulla nuoria naisia ja riuduttaa vähitellen myös Lauraa, rakkautensa kohdetta.  

Le Fanu tuskin olisi voinut kirjoittaa tekstiä kahden yläluokkaisen nuoren naisen homoseksuaalisesta suhteesta 1800-luvulla. Mutta kun hän verhoaa asetelman vampyyritarinan muotoon, teeman käsittely muuttuu hyväksytymmäksi: vampyyri on jo itsessään outo ja sovinnaisuuksia rikkova, luonnoton hahmo – se on poikkeus, joka ei varsinaisesti uhkaa heteroseksuaalista parisuhdeinstituutiota. Lisäksi vampyyrin halun kohde on ensisijaisesti veri eikä seksuaalinen nautinto. – Mutta silti juuri tyttöjen välisestä ystävyydestä Carmillassa on kyse. Kiintymykseen ja rakkauteen viitataan usein, eikä Lauran ja Carmillan välistä eroottista lataustakaan voi sivuuttaa. Koska kertojana on Laura itse, on täysin perusteltua olettaa, että Laura jättää rohkeimmat kuvaukset pois ja kaunistelee asioita.

Lukija voikin tulkita Lauran näkemät unet ja painajaiset joko vampyyrigenren mukaisesti vampyyrin pyrkimyksiksi imeä verta tai eroottisen kirjallisuuden perinnettä lähellä oleviksi viittauksiksi seksiakteihin esileikkeineen. Ja nykylukija, joka mahdollisesti on katsonut televisiosta True Blood -sarjaa, yhdistää mielessään molemmat aspektit lukiessaan Lauran kuvauksen yöllisestä unestaan:

Joskus tuntui aivan kuin käsi olisi sivellyt lempeästi poskeani ja kaulaani. Joskus taas tuntui aivan kuin minua olisivat suudelleet lämpöiset huulet, jotka koskettivat ihoani sitä pitempään ja hellemmin, mitä lähemmäs kaulaani ne siirtyivät. Mutta sinne ehdittyään ne pysähtyivät. Sydämeni löi kiivaammin, hengitykseni kiihtyi huohotukseksi; sisältäni purkautui tukahtunut nyyhkäisy, joka muuttui hirvittäväksi kouristukseksi, jonka seurauksena aistini pimenivät ja menetin tajuntani.

1800-luvun kirjallisuudessa rakastelukohtauksissa noudatettiin turvallista periaatetta: niitä ei juuri kuvattu. En ole ihan vakuuttunut, kuvataanko tässäkään, mutta hyvin intiimistä hyväilystä ja suutelusta on kyse, sillä tilanteeseen tuntuisi liittyvän jopa orgastisiksi tulkittavissa olevia piirteitä. Lauran tapa kuvata kokemustaan onkin mielenkiintoinen: hän ei kerro suudelmien itsessään herättämistä tuntemuksista vaan kuvailee ainoastaan fyysisiä reaktioita, pulssin kiihtymistä ja hengityksen muuttumista huohotukseksi, kouristusta ja tajunnan pimenemistä. Joko hän ei osaa tai sitten hän ei tohdi siirtää tuntemuksiaan sanalliselle tasolle. Epäilisin jälkimmäistä vaihtoehtoa: kokemus ei ole pelkästään pelottava ja ahdistava vaan myös mielihyvän ja nautinnon lähde, ja seksuaalisesti kokemattomalle Laurallekin on selvää, että nyt on siirrytty kielletylle alueelle.

Oman eroottisesti virittyneen juonteensa Carmillan ja Lauran suhteeseen tuo se, että Carmilla ei pure Lauraa kaulaan vaan rintaan. Englannin kielen sana ”breast” on tässä kohdin aivan yhtä monitulkintainen kuin suomen kielen ”rinta”: ajatuksia herättää kysymys siitä, miten alas tai ylös Lauran rintamuksella vampyyri hampaansa asettaa.  Selvennykseksi kaksi lainausta, joista ensimmäisessä Laura kertoo valveunen kaltaisesta painajaisestaan:

Kaksi suurta silmää lähestyi kasvojani, ja äkkiä tunsin pistävää kipua, aivan kuin kaksi pitkää, noin viiden senttimetrin päässä toisistaan olevaa neulaa olisi työnnetty syvälle rintaani.

Ja toinen lainaus liittyy tilanteeseen, jossa Laura näyttää puremajäljet isälleen ja Lauraa hoitamaan saapuneelle lääkärille:

”Voitteko näyttää sormellanne suunnilleen kohdan, missä muistelette pistojen tuntuneen?”
”Ihan hivenen kurkun alapuolella – tässä”, vastasin.
Minulla oli ylläni aamutakki, joka peitti osoittamani kohdan.
”Voimme varmistaa asian”, tohtori sanoi. ”Ettehän pane pahaksenne, vaikka isänne laskee aamutakkianne aavistuksen verran. Se on välttämätöntä, jotta vaivanne mahdollisen aiheuttajan voisi havaita.”
Suostuin pyyntöön. Kohta oli vain muutaman sentin takin kauluksen alapuolella.
”Taivaan tähden – siinä se on!” isäni huudahti valahtaen kalpeaksi.

Painajaiskuvauksessa hampaat työntyvät syvälle rintaan, mutta kun Laura näyttää kohdan isälleen ja lääkärille, sanoo hän sen sijaitsevan vain hivenen kurkun alapuolella. Rinta-sanaa Laura ei enää mainitse, ja asetelma muuttuu huomattavasti neutraalimmaksi kuin Lauran omissa muistikuvissa. Puremakohta kuitenkin lienee rinnan yläosassa, sillä hieman kurkun alapuolella ovat solisluut ja muutenkin rintakehän yläosa ei ole erityisen pehmeää, joten ei siihen kovin syvälle hampaita purra. Ja jos Laura riisuisi vaatteensa, löytyisikö intohimoisia puremajälkiä myös muualtakin? – Laura ei tuon ajan siveyssäädösten mukaan paljasta lääkärille enempää kuin on tarpeen, ei ihoa eikä kokemuksiaankaan. Jos hän on joutunut lesbovampyyrin kiihkeän eroottisen lemmen kohteeksi, mitäpä muutakaan hän voisi tehdä kuin vaieta asiasta ja ajatella sen olleen pelkkää unta.

Myös Carmillaa on alun perin purtu rintaan. Carmilla kertoo ensimmäisistä tanssijaisistaan, joista on hänen mukaansa kulunut todella kauan – mitä Laura hieman ihmettelee, sillä Carmillahan on vasta nuori. Carmilla muistelee:

”Muistan kyllä kaiken, mutta vain vaivoin. Näen sen kaiken, aivan samalla tavalla kuin sukeltajat näkevät kaiken yläpuolellaan tapahtuvan, tiiviin ja väreilevän mutta samalla läpikuultavan väliaineen läpi. Sinä iltana tapahtui jotain, joka on hämärtänyt kuvan ja haalistanut sen värit. Sinä iltana minut melkein murhattiin omaan sänkyyni, minua haavoitettiin tähän – ”
     Hän kosketti rintaansa ja jatkoi: ”Eikä haava ole parantunut koskaan täydellisesti.”

Todennäköisesti juuri tuona tanssijaisyönä tapahtunut episodi on tehnyt hänestä vampyyrin. Jos ajattelee rintaan puremista teknisenä suorituksena, tuntuu se huomattavasti epäkäytännöllisemmältä tavalta tyhjentää uhrin verivarantoja kuin kaulavaltimoiden kaluaminen. Kaulasta vampyyri saa tukevan otteen hampaillaan pitämällä uhriaan tiukassa syleilyssä ja esimerkiksi toisella kädellä niskan takaa tai hiuksista kiinni (klassinen kohtaus vampyyrielokuvissa). Se on asento, jossa kontrolli uhriin on täydellinen: tappava liike joko hampailla tai käsin niskat nurin vääntämällä on mahdollista sekunnin murto-osassa. Rintaan puree vampyyri, joka ei halua uhrinsa heti kuolevan – ja joka haluaa korostaa uhrinsa asemaa myös eroottisen halun objektina. Vampyyrin purema usein vertautuu niin kirjallisuudessa kuin elokuvissakin seksuaaliseen kanssakäymiseen. Ehkä Carmillankin kohdalla purema on ollut luonteeltaan enemmän rakastelua kuin vain verenhimon tyydyttämistä, ehkä silloinkin kyse on ollut naispuolisesta vampyyrista. Ehkä rintaan pureminen (naiselta naiselle) korostaa tarinan temaattista toiseuden luonnetta: vampyyrius vertautuu homoseksuaalisuuteen, yhteiskunnan ja kirkon kammoksumaan ”luonnottomaan” elämäntapaan.

Bram Stokerin Draculassa kreivi puree uhrejaan kaulaan. Nämä tilanteet ovat romaanissa hieman epäselviä, uhrien unisten ja utuisten mielikuvien tuotosta. Kaikkein visuaalisin ja ainakin minun mielikuvituksessani hyvin voimakkaasti värittynyt onkin kohtaus, jossa Dracula vieraillessaan Mina Harkerin luona viiltää itseään rintaan ja antaa uhrinsa maistaa vampyyrin verta. Tuntuu siltä, että tilanne on kuin dramatisoitu keskeytystä varten, aivan kuin Dracula odottaisikin paikalle silminnäkijöitä, yleisöä (suom. Jarkko Laine):

Kuutamo oli niin kirkas että paksuista keltaisista ikkunaverhoista huolimatta huoneessa oli kylliksi valoa. Ikkunan luona olevalla vuoteella makasi Jonathan Harker kasvot punehtuneina ja hengittäen raskaasti kuin horroksessa. Polvillaan vuoteen vieressä selkä meihin päin oli hänen vaimonsa valkopukuinen hahmo. Ja tämän rinnalla seisoi pitkä, laiha, mustiin pukeutunut mies. Miehen kasvot olivat kääntyneinä meistä poispäin, mutta siinä silmänräpäyksessä kun näimme hänet, tunnistimme hänet kreiviksi – kaikki täsmäsi, jopa arpi hänen otsassaan. Hän oli vanginnut vasempaan kouraansa rouva Harkerin molemmat kädet ja kiskoi niitä ylöspäin niin että tämän käsivarret olivat pingoittuneet suoriksi; oikealla kourallaan hän puristi rouva Harkeria niskasta ja painoi tämän kasvoja rintaansa vasten. Rouva Harkerin valkoinen yöpaita oli veren tahraama, ja ohut verijuova norui alas miehen alastonta rintaa jonka auki repäisty paljasti. Nuo kaksi hahmoa toivat hirvittävällä tavalla mieleen lapsen joka painaa kissanpojan nenää maitovatiin pakottaakseen sen juomaan.

Tilannetta havainnoiva tri Seward on konnotaatiossaan jokseenkin lempeä, sillä kyllä makuuhuoneeseen tunkeutuminen, Minan asento ja veren imemiseen pakottaminen herättää myös mielikuvan raiskauksesta. Aktin eroottista luonnetta korostaa kissaan vertaaminen, sillä Mina ei pelkästään ime vaan myös nuolee kreivin verta tämän paljaalta iholta. Voisihan Dracula saavuttaa päämääränsä neutraalimminkin ja juottaa Minalle omaa vertaan esimerkiksi ranteestaan.  – Myös Le Fanun Carmillassa käytetään kissa-vertausta, sillä Laura näkee vuoteensa luokse saapuneen yöllisen vierailijan ottavan suuren kissan hahmon. Symboliikka on johdonmukaista: kissa lipoo mielellään maitoa tai kermaa kupista, ja veri on vampyyrille samanlainen elinehto kuin rintamaito vastasyntyneelle. Kun tämän mahdollisuuden(rinnan imeskelyn ja nuoleskelun) huomioi Lauran ja Carmillan yöllisissä kohtaamisissa, akti erotisoituu entisestäänkin.

Laura vaikuttaisi kertomuksen perusteella olevan pelkkä objekti: kaikissa lähentymisissä aloitteet tekee Carmilla, eikä öisistä tapahtumista Lauralla ole kuin hämäriä muistikuvia. Suurimman nälkänsä ja verenhimonsa Carmilla tyydyttää muualla, ja lähiseudulla kuoleekin salaperäiseen tautiin useita naisia ja tyttöjä. Ne tosin ovat lesbovampyyrille vain yhden tai kahden, kolmen illan juttuja. Tätä vampyyrin suhdetta uhriinsa selventää vampyyrinmetsästykseen apuun tulleen paroni Vordenburgin (voisi verrata Draculan van Helsingiin) tietämys, jota Laura kertomuksessaan referoi:

Vampyyri on taipuvainen lumoutumaan tietynlaisiin ihmisiin kiihkolla, joka muistuttaa intohimoista rakkautta. Väijyessään tällaista ihmistä saaliikseen se kykenee olemaan väsymättömän kärsivällinen ja kekseliäs, sillä sen päämäärän tiellä saattaa olla satoja erilaisia esteitä. Se ei luovu koskaan ennen kuin se on tyydyttänyt halunsa ja imenyt kaiken elämän himoitsemastaan uhrista. Mutta se haluaa myös noudattaa säästäväisyyttä ja pitkittää veristä nautintoaan kuin paraskin herkuttelija ja vielä tehostaa mielihyväänsä taidokkaalla, vaiheittain etenevällä kosiskelulla. Näissä tapauksissa se näyttäisi miltei anelevan itselleen ymmärtämystä ja myöntyvyyttä. Tavallisissa tilanteissa se käy suoraan uhrinsa luo, nujertaa hänet väkivalloin ja kuristaa ja imee hänet tyhjiin usein yhdellä ainoalla aterialla.

Le Fanun tarinassa jää hieman tulkinnanvaraiseksi Carmillan tietoisuus omasta vampyyriudestaan. Vaikuttaa siltä, että Carmilla muuttuessaan öisin vampyyriksi toimii kuin unissakävelijä: päivällä hän ei muista tapahtumista kuin hämärästi. Tosin Carmilla on hyvin epäluotettava kertoja, ja todennäköisemmältä vaikuttaakin, että hän liioittelee tietämättömyyttään ja vääristelee tapahtumien kulkua kertoessaan Lauralle yöllisistä muistikuvistaan.

Ja kuten vampyyrikirjallisuudessa yleensäkin, juuri kertojan epävarmuus tapahtumien todellisesta luonteesta tekee tarinasta omalla tavallaan hienon. Jopa vielä aivan lopussa, kun kaiken pitäisi olla selvää, muutama viimeinen rivi saa lukijan varuilleen ja epäilemään, onko jotakin oleellista sittenkin jäänyt mainitsematta …

Read Full Post »