Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘sinikka piippo’

Edellisen postaukseni jatkeeksi otan Jorge Luis Borgesin Kuvitteellisten olentojen kirjasta (1967, suom. Sari Selander 2009, Teos) esille vielä toisenkin otuksen: madragoran, jota hyvällä syyllä voi kutsua taruolennoksi, sillä vanhojen uskomusten mukaan se on puoliksi kasvi ja puoliksi ihminen. Lemmenmarjaksikin kutsuttu ikivanha lääkekasvi tunnetaan Suomessa myös saksan/ruotsin kielestä juontuvalla nimellä alruuna, englanniksi kasvi on mandrake. Sinikka Piipon ja Ulla Salon teoksessa Mielen ja rakkauden kasvit (2005, WSOY) kerrotaan mandragoran kasvavan Euroopassa ”luonnonvaraisena Pohjois-Italiasta Balkanille viljelemättömillä pelloilla ja kivisillä jättömailla”, joten lähimetsistä sitä ei kannata lähteä etsimään.

Itse kiinnostuin mandragorasta melko tarkalleen seitsemän vuotta sitten lukiessani J.K. Rowlingin Harry Potter -sarjan toisen osan, Salaisuuksien kammio (1998, suom. Jaana Kapari 2001, Tammi). Siinä seurataan pienenä sivujuonena, kuinka Tylypahkan velhokoulun professori Verso kasvattaa alruunoita, joita velholääketiede käyttää palauttamaan muodonmuutoksen kokeneet tai kirouksen uhriksi joutuneet ihmiset ennalleen. Minuun teki romaanissa vaikutuksen Rowlingin oivaltavuus hyödyntää mandragoraan liittyviä legendoja. Niistä tunnetuimpia, ihmismäistä ulkonäköä ja kammottavaa huutoa luonnehtii myös Borges:

Mandragora-niminen kasvi sijoittuu Borametzin tavoin kasvi- ja eläinkunnan välimaastoon: se huutaa, kun sen juuri kiskotaan maasta. Tuo huuto voi tehdä ihmisen hulluksi (Romeo ja Julia, IV:3). Pythagoras määritti tämän kasvin ”antropomorfiseksi” eli ihmisen muotoiseksi, ja roomalainen maatalousoppinut Lucius Colomella ”semihomoksi” eli puoli-ihmiseksi. Albert Suuri kirjoitti, että mandragorassa on ihmislajille tyypillisiä piirteitä, kuten jako kahteen sukupuoleen.

Tylypahkan kasvihuoneessa professori Verso kehottaa oppilaita suureen varovaisuuteen: täysikasvuisen alruunan huuto tappaa, ja hyvin nuorienkin alruunoiden parulta pitää suojata kuulo, muuten menettää tajuntansa moneksi tunniksi. – Jos karmea huuto olisi Tylypahkan alruunoiden ainoa legendoista napattu ominaisuus, en vielä nostaisi Rowlingille hattua. Mutta kirjailija käyttää mielikuvitustaan ja kehittää alruunan antropomorfisuutta niin pitkälle, että luo kasville ihmismäiset kehitysvaiheet – vauvaiän, lapsuuden, murrosiän ja aikuisuuden (kolme katkelmaa kirjasta):

Harry napsautti laput korvilleen. Ne sulkivat äänet kokonaan pois. Professori Verso pani pinkin pörröparin omille korvilleen, kääri kaapunsa hihat, tarttui lujasti yhteen kasvitupsuun ja nykäisi voimakkaasti.
     Harrylta pääsi hämmästynyt ähkäisy, jota kukaan ei kuullut.
Juurten sijaan mullasta putkahti pikkuinen, likainen ja kamalan ruma vauva.

Verso ilmoitti tyytyväisenä, että alruunat olivat ruvenneet oikukkaisiksi ja salamyhkäisiksi, mikä tarkoitti että niiden lapsuus jäi kovaa kyytiä taakse.
     ”Siinä silmänräpäyksessä kun niiden finnit kuivuvat, ne voidaan siirtää taas uusiin ruukkuihin.”

Maaliskuussa alruunat järjestivät meluisat ja riehakkaat hipat kasvihuone kolmosessa. Siitä professori Verso ilahtui suuresti.
”Heti kun ne yrittävät ruveta siirtyilemään toistensa ruukkuihin, ne ovat kypsiä”, hän sanoi Harrylle.

Alruunan muihin käyttötarkoituksiin viitataan ainakin sarjan viimeisessä osassa Kuoleman varjelukset (2007, suom. Jaana Kapari-Jatta 2008, Tammi). Kun Voldemortin joukot hyökkäävät Tylypahkaan, yhtenä puolustuskeinona professori Verso apureineen vie täysikasvuisia alruunoita muurille. – Kirjassa niiden vaikutus on tietenkin tappava, mikäli lähistölle osuvat viholliset eivät ole suojanneet kuuloaan, mutta alruuna saattaa olla pimeyden voimilta suojautumista ajatellen muutenkin. Teoksessa Mielen ja rakkauden kasvit nimittäin mainitaan, että mandragoraa hallussaan pitävän uskottiin olevan mm. pahojen manauksien ulottumattomissa ja että pahat henget eivät pitäneet kasvin hajusta. Näitä ominaisuuksia alruunaruukkua kuljettava Neville ehkä tarkoittaakin huutaessaan Harrylle: ”Alruunoita! Heitellään ne muurien päälle – ne eivät tykkää näistä!”

Borges viittaa kirjassaan myös Raamattuun, 1. Mooseksen kirjaan, jonka 30. luvussa kerrotaan mandragoran eli lemmenmarjan käyttämisestä lääkkeenä lapsettomuuteen. Jaakob on mennyt naimisiin kahden sisaruksen kanssa, joista Lea on vanhempi ja Raakel nuorempi. Alun perin hän oli ihastunut vain Raakeliin, mutta sisarusten isä huijasi hänet ottamaan ensin puolisokseen Lean. Koska Jaakob suosi enemmän nuorempaa vaimoaan, tasaa Jumala tilejä suomalla poikalapsia aluksi ainoastaan Lealle. Ruubenin, Simeonin ja Leevin synnytettyään alkaa hän kuitenkin ilmeisesti olla jo siinä iässä, ettei lasten saaminen ole enää kovin helppoa. – Ruuben löytää vehnänleikkuun aikaan vainiolta lemmenmarjoja  (1. Moos. 30:14) . Hän vie ne äidilleen Lealle. Myös Raakel, joka on joutunut turvautumaan orjattarensa Bilhan apuun saadakseen miehelleen perillisiä, kiinnostuu marjoista:

Silloin Raakel sanoi Lealle: ”Anna minullekin poikasi tuomia lemmenmarjoja.” Mutta Lea vastasi hänelle: ”Eikö riitä, että sinä olet jo vienyt minulta mieheni, kun nyt vielä tahdot poikani lemmenmarjat?” Raakel sanoi: ”Olkoon menneeksi, Jaakob saa ensi yönä maata sinun kanssasi, kunhan minä saan poikasi lemmenmarjat.” Ja kun Jaakob illalla palasi laitumelta, Lea meni häntä vastaan ja sanoi: ”Sinun on nyt maattava minun kanssani, sillä minä olen ostanut sinut itselleni poikani löytämillä lemmenmarjoilla.” Jaakob makasi sinä yönä hänen kanssaan.

Jakeen 30:14 alaviitteessä kerrotaan, että lemmenmarja on ”hedelmällisyyden edistämiseen käytetty kasvi, luultavasti Mandragora officinarum”. – Lemmenmarjoista tuntuisi olevan erityisesti hyötyä Lealle, sillä hän tulee raskaaksi ja synnyttää Isaskarin. Luultavasti hän ei antanutkaan kaikkia lemmenmarjoja kilpasiskolleen, vaan käytti osan itse. Sellaisesta ei kyllä Raamatussa mainita mitään, mutta kyllä nämä siskokset ovat aivan varmasti tottuneet juonimaan toisiaan vastaan ja käyttämään kaikki konstit päästäkseen Jaakobin suosioon.

Tämän jälkeen Lea synnyttää vielä yhden pojan ja yhden tyttären: no, jos Ruuben kerran löysi lemmenmarjojen kasvupaikan, niin siellähän ne kasvavat seuraavinakin vuosina. Raakelille marjoista ei tuntuisi olevan välitöntä hyötyä, sillä vaikka hän synnyttääkin Jaakobille kaksi poikaa, Joosefin ja Benjaminin, tapahtuu se vasta Lean saatua tuon nuorimmaisen poikansa.

Mandragoran käyttö sekä hedelmällisyyden lisääjänä että yleensäkin seksuaalisen halukkuuden innostajana on ollut laajalti tunnettu. – Niccolo Machiavelli käsitellyt aihetta vuonna 1518 kirjoittamassan komediassa Mandragola. Callimaco on näytelmän juonikas päähenkilö, joka on ihastunut naimisissa olevaan Lucreziaan, ja haluaa vietellä tämän. Kaunis Lucrezia on naimisissa itseään paljon vanhemman Nician kanssa, mutta hän ei hyveellisenä naisena ole mikään helppo saalis. Jokaisella on kuitenkin heikkoutensa: Lucrezia ja Nicia ovat edelleen lapsettomia, vaikka he ovat olleet jo monta vuotta naimisissa.

Callimaco tekeytyy lääkäriksi ja lähtee kaupittelemaan Nicialle ratkaisua ongelmaan. Hän kertoo mandagorasta tehdystä juomasta, jonka nauttiminen auttaisi Lucreziaa tulemaan raskaaksi. Lääke ei kuitenkaan ole täysin vaaraton: ensimmäinen mies, joka harrastaa seksiä lääkkeen ottaneen naisen kanssa, kuolee. Callimaco ehdottaakin, että ensimmäiseksi rakastajaksi Lucrezialle järjestettäisiin joku ulkopuolinen. – Nicia lankeaa ansaan ja suostuu suunnitelmaan.

Lucrezian taivutteleminen erikoiseen järjestelyyn on paljon hankalampaa, mutta lopulta Lucrezia myöntyy, sillä hän ei halua asettua aviomiehensä tahtoa vastaan. Ja kuten voi arvatakin, tuon ”ulkopuolisen” rakastajan rooliin astuu Callimaco itse. Näytelmä päättyy tavallaan onnellisesti, sillä Lucrezia ihastuu nuoreen rakastajaansa ja haluaa heidän jatkavan suhdetta, ja toisaalta taas Nicia saa perillisen, sillä Lucrezia tulee raskaaksi.

Hedelmällisyyden parantamisen ja seksuaalisen himon kiihdyttämisen lisäksi mandagoraa on jo antiikin aikana käytetty narkoottisiin tarkoituksiin, kuten koviin kipuihin ja ennen amputaatioita. Teoksessa Mielen ja rakkauden kasvit mainitaan tähän liittyen eräs erityisen kiinnostava asia:

Roomassa tunnettiin myös ”kuoleman viini”, jota annettiin ennen ristiinnaulitsemista ja kidutuksia. Ajanlaskumme alussa Roomassa oli sääntö, että ristiinnaulittujen ruumiit piti silpoa ennen omaisille luovuttamista, koska mandraken tiedettiin tuovan myös kuolemankaltaisen unen.

Jeesuksen kuolemasta ja ylösnousemuksesta on esitetty spekulaatioita ja vaihtoehtoisia teorioita luultavasti jo heti hänen kuolemansa jälkeen. Olisiko mahdollista, että Jeesus ei kuollutkaan ristillä, vaan ainoastaan vaipui kuolemankaltaiseen uneen? – Kuulostaa melko mahdottomalta, mutta näkökulma muuttuu, jos asetellaan kysymys hieman toisin. Eli, kumpi on todennäköisempää: herätä kuolleista vai  herätä syvästä narkoosista?

Kysymyksenasettelu on sikäli hauska, että jos joku uskoo tunnetut luonnolait kumoavaan kuolleista heräämiseen, ei hän voi täysin kyseenalaistaa tuota toista vaihtoehtoa: vaikka vaipumisessa narkoosiin ristillä ja siitä selviämisessä on omat ongelmansa, on jokaisen pakko myöntää sen olevan huomattavasti loogisempi selitys. – Spekulaatiot narkoosista johtuvat ainakin osaksi Raamatun kuvauksista Jeesuksen viimeisistä hetkistä ristillä. Sekä Markus, Matteus että Johannes kertovat Jeesuksen juoneen jonkinlaiseen sieneen imeytettyä hapanviiniä juuri ennen kuin hän ”antoi henkensä”. Hapanviiniksi kutsuttiin viiniä, johon oli sekoitettu etikkaa. Oliko Jeesukselle tarjottuun viiniin sekoitettu jotain muutakin, esimerkiksi mandragoraa tai jopa oopiumia – tai mahdollisesti molempia?

– Lisäksi Johanneksen evankeliumissa on mielenkiintoinen yksityiskohta, joka paljastaa, että ristiinnaulitut otettiin alas tavallaan ”kesken toimituksen” ja että Jeesusta kohdeltiin eri tavalla kuin kahta muuta (Joh. 19: 31-34):

Silloin oli valmistuspäivä, ja alkava sapatti oli erityisen suuri juhla. Jotta ruumiit eivät jäisi sapatiksi ristille, juutalaiset pyysivät Pilatukselta, että ristiinnaulituilta lyötäisiin sääriluut poikki ja heidät otettaisiin ristiltä alas. Niinpä sotilaat katkaisivat sääriluut niiltä miehiltä, jotka oli ristiinnaulittu Jeesuksen kanssa, ensin toiselta ja sitten toiselta. Jeesuksen luo tultuaan he huomasivat hänen jo kuolleen eivätkä siksi katkaisseet hänen sääriluitaan. Yksi sotilas kuitenkin työnsi keihään hänen kylkeensä ja haavasta vuoti heti verta ja vettä.

Jos yksi Jeesuksen läheisimmistä opetuslapsista on lahjottavissa, niin miksei roomalainen vartiosotilaskin? Jeesuksen sääriluita ei katkottu, ja haavan aiheuttaminen keihäällä on saattanut olla vain paikalle kerääntyneelle yleisölle suunnattua teatteria. Nukutusjuoman paras mahdollinen nauttimisajankohtakin on ollut helppo määrittää, sillä juutalaisten sapatti alkoi jo perjantai-iltana, ja koska sapattina ei saanut tehdä työtä, sotilailla oli todennäköisesti tietty määräaika, jolloin ristiinnaulitut otettiin alas ristiltä. Sääriluut katkaistiin kuoleman nopeuttamiseksi.- Sopiva määrä oopiumin ja mandragoran sekoitusta etikkaviiniin lisättynä vie tajun ja hidastaa ruumiintoimintoja, mm. hengitystä – mutta aikaa ei tämän jälkeen varmaankaan ole paljon, sillä tajuttomuus todennäköisesti jouduttaa ristiinnaulitun loppua, koska hän ei voi enää kannatella painoaan jaloilla. 

Kuolemankaltainen uni on oleellisessa osassa myös maailmankirjallisuuden tunnetuimmassa rakkaustarinassa, William Shakespearen näytelmässä Romeo ja Julia. Välttääkseen hänelle järjestetyn avioliiton Julia ottaa isä Laurencen hänelle antamaa valekuolleeksi tekevää lääkettä, johon on uutettu mandragoraa. Julian nukkuessa kuin kuollut isä Laurencen on tarkoitus lähettää Romeolle kirje, jossa hän pyytää tätä saapumaan paikalle. Yhdessä he sitten menisivät hautaholviin, jonne Julian  ”kuollut ruumis” viedään. Suunnitelma on muuten hyvä, mutta valitettavasti se menee pieleen: nuorten rakkaustarinan loppu on traaginen.  – Tätä isä Laurence ei tietenkään vielä tiedä kertoessaan Julialle lääkkeen vaikutuksista (suom. Marja-Leena Mikkola, 2006, WSOY):

Mikään ei ilmaise, että yhä elät,
ei hengitys, ei ruumiin lämpö;
harmaaksi tuhkaksi kohta kuihtuvat
ruusut huulillasi ja poskillasi,
silmien luukut laskeutuvat alas,
niin kuin kuolema ne sulkee
päättäessään elämämme päivät.
Jäsenet vailla voimaa, notkeutta
ovat kuin kuolleella, kankeat ja kylmät;
ja neljäkymmentäkaksi tuntia
pysyt kuihtuneessa kalmon hahmossasi,
ja sitten unestasi heräät virkeänä

Elintoimintojen hidastuttaminen 42 tunnin ajaksi kuulostaa riskialttiilta. Jos esimerkiksi Jeesus vaipui ristillä narkoosiin, todennäköisesti häntä ei edes viety hautaan vaan elvytettiin mahdollisimman nopeasti: liian pitkä aika elintoiminnot hidastettuina saattaa aiheuttaa pysyviä aivovaurioita.  Hautakammioon olisi siinä tapauksessa päätynyt aivan eri ruumis, käärinliinoihin peitettynä. – Mutta kaunokirjallisuudessa kaikki keinot ovat sallittuja. Ja jotta mahdollinen lukija uskoisi, että Julian nauttimassa rohdossa todellakin on mandragoraa, lainattakoon vielä katkelma Julian mietteistä ennen lääkkeen juomista:

entä jos herään ennen määräaikaa –
keskellä tuota löyhkää, parkua,
joka kuin lemmenmarjan kauhunkiljaisut
vie järjen valon kuolevaisilta

Kuten jo aiemmista esimerkeistä on käytynyt ilmi, myyttisen mandragoran ominta aluetta ovat  nuo kaksi niin ihmiselämän kuin kirjallisuudenkin järisyttävintä voimaa: rakkaus ja kuolema. Lemmenlääkkeeksikin käytetyn kasvin synkempää puolta selittävät vanhat uskomukset, jotka liittyvät sen syntyyn ja kasvupaikkoihin. Borges kertoo Kuvitteellisten olentojen kirjassaan:

Se että mandragora muistuttaa erehdyttävästi ihmistä, on levittänyt taikauskoista käsitystä, että mandragorat kasvaisivat hirsipuiden läheisyydessä. Browne (Pseudodoxia Epidemica, 1646) kirjoittaa, että hirtetyistä tihkuva rasva saa ne itämään; populaari kirjailija Hanns Heinz Ewers (Alraune, 1913) puhuu puolestaan hirtettyjen siemennesteestä.

Kauhukirjallisuutta kirjoittaneen saksalaisen Hanns Heinz Ewersin romaania Alraune ei valitettavasti ole suomennettu – Ewers on ollut kustannusmaailman hylkimä 1940-luvulta saakka natsisympatioidensa takia. Suurin yksittäinen ”rike” hänen kirjailijaurallaan on ehkä kansallissosialistien vuonna 1930 kuolleen marttyyrin ja sankarin Horst Wesselin elämäkerran kirjoittaminen. Teoksen suomensi Mika Waltari (Horst Wessel, eräs saksalainen kohtalo, WSOY, 1933). Panu Rajala kertoo Mika Waltari -elämäkerrassaan Unio Mystica (2008, WSOY) nuoren Waltarin olleen hyvin kiinnostunut Hanns Heinz Ewersin kauhuromantiikasta ja ottaneen siitä vaikutteita nimimerkillä Kristian Korppi julkaisemaansa kauhunovellikokoelmaan Kuolleen silmät.

Ewersin romaanissa mandragora-myyttiä sovelletaan hätkähdyttävän erikoisella tavalla. Olen tosin lukenut kirjasta vain alkuosan (löysin netistä blogin, jossa Ewersin tuotantoa englanniksi kääntävä Joe E. Bandel tarjoilee maistiaisia tulevasta julkaisusta), mutta siitäkin sai jo aika hyvän kuvan kirjan luonteesta.  – Frank Braun ja hänen tiedemiesenonsa professori Ten Brinken ovat vierailulla eräässä kodissa, kun seinältä putoaa alas outo esine. Se paljastuu alruunaksi, mandragoran kuivuneeksi juureksi, joka on ollut suvussa jonkinlaisena talismaanina jo ainakin kahdensadan vuoden ajan. Frank Braun ja hänen enonsa saavat kuulla seikkaperäisen selvityksen alruunasta ja erityisesti sen synnystä: tarinan mukaan keskiajalla rikolliset hirtettiin alasti, ja kun hirtetyn niska katkesi, tapahtui siemensyöksy ja sperma lensi maahan. Näistä siemenistä kasvoi alruunoita, mies- tai naispuolisia. 

Professori kiinnostuu kasvista ja pyytää sen mukaansa. Mutta vielä enemmän aiheesta innostuu sisarenpoika, joka ehdottaa keinosiemennystä tutkineelle enolleen huikeaa tieteellistä tutkimusta: oikean alruunan luomista, myytin muuttamista todeksi. Sperman saaminen ei ole hänen mukaansa ongelma, sillä rikollisia hirtetään jatkuvasti. Ja Äiti Maa pitää tietysti ymmärtää symbolisesti: millainen on nainen, joka auliisti antautuu kenen tahansa siemennettäväksi? – Vastaus: prostituoitu tietenkin.

Professori ryhtyy tuumasta toimeen. Vaikka Äiti Maan korvike houkutellaankin mukaan suunnitelman toteuttamiseen aluksi melkoisella rahasummalla, tulee hän katumapäälle, jolloin toimenpide tehdään laboratoriossa vastoin hänen tahtoaan.  Äiti kuolee synnytettyään tytön, josta kehittyy täysin moraaliton ja seksuaalisuudessaan holtiton – isä kun on murhaaja ja äiti prostituoitu. Lopulta professorin adoptoima tyttö saa selville keinotekoisen taustansa, ja niin hän päättää kostaa kasvatti-isälleen.

– Mandragoralle ei taida löytyä Suomen luonnosta vastinetta. Toki meilläkin kasvaa myyttisiä lääkekasveja, kuten esimerkiksi hullukaali. Mutta se olisikin jo ihan oman postauksensa aihe.

Read Full Post »

%d bloggaajaa tykkää tästä: