On kulunut hieman yli vuosi Japanin tsunamista. Tuhot olivat mittavat. Pitkään jännitettiin Fukushiman ydinvoimalan reaktoreiden kohtaloa: syntyykö Tsernobylin kaltainen ydinvoimalaonnettomuus? Kenties jopa pahempi? Helsingin Sanomien verkkosivut seurasi Japanin tilanteen kehittymistä tiiviisti maaliskuussa 2011, ja näistä sadoista päivityksistä Henriikka Tavi on koonnut suunnilleen 90-sivuisen runon 12-osaisen teossarjansa toiseen osaan Helmikuu (Poesia, 2012) (jos et ole kuullut Tavin projektista, lue postaukseni Tammikuusta). Katkelma runosta:
06.58: Honkongin hotellit ovat täynnä Japanista lähteneitä.
07.03: Energiayhtiö TEPCO harkitsee ns. ¨Tsernobyl-ratkaisua” eli ongelmareaktoreiden peittämistä eristävällä materiaalilla. Vesijäähdytys on yhtiön mielestä kuitenkin ensisijainen keino.
07.28: Paloautot ovat aloittaneet uudestaan Fukushiman reaktoreiden jäähdyttämisen vesisuihkuilla. Tokion palolaitos lähetti perjantaina Fukushimaan 30 yksikköä.
07.39: Seitsemän paloautoa on aloittanut Fukushiman kolmosreaktorin jäähdyttämisen vesisuihkuilla.
Runon nimi on kuvaavasti Helsingin Sanomat seuraa Japanin tapahtumia hetki hetkeltä. Se, kuten suurimmaksi osin koko Helmikuu, hyödyntää valmista lähinnä netistä poimittua tekstimateriaalia, jonka Tavi on rajannut ja editoinut. Tavi viittaakin Helmikuun jälkisanoissa termiin konseptualistinen runous, joka ei varsinaisesti tuota maailmaan uutta tekstiä, vaan käyttää jo olemassaolevia kirjoituksia ja muokkaa runonsa niistä. Kyse on siis kopioimisesta, valikoidusta jäljentämisestä ja muuntelusta. Esimerkkinä mainittakoon jo jonkinlaiseksi 2000-luvun runouden klassikoksi muodostunut Leevi Lehdon Päivä (2004, Kirja Kerrallaan), jossa STT:n uutisvirta yhdeltä päivältä (kirjasta enemmän Kiiltomadossa) esitetään aakkosjärjestyksessä. Oletan, että Jäljen äänen lukijoissa on paljon runoharrastajia, joille tällainen runous tuntuu täysin vieraalta. Missä on runon puhuja? Missä on tunne ja kokemus? Mihin tällaisessa voi samastua? Onko tämä edes runoa?
Puhetta voi olla ilman yksiselitteistä puhujaakin. Nykyrunoilijat tuntuvat usein välttelevän keskeislyriikan perinnettä, jossa runo tai jopa kokonainen runokokoelma kirjoitetaan ajatuksiaan, kokemuksiaan ja havaintojaan kertovan “minän” ympärille. Suositaan moniäänisyyttä, jolloin puhujia onkin monta, tai tehdään runon “minästä” niin häilyvä, että sitä on mahdoton erottaa tekstistä. Konseptualistinen runous menee vieläkin pidemmälle: runon puhujan lisäksi pyritään kyseenalaistamaan myös kirjoitusprosessia ohjaava luova subjekti. Hyvä esimerkki tällaisesta on mekaaniseen jäljentämiseen perustuva Kenneth Goldsmithin teos Day, 2003: Goldsmith kopioi yhden päivän New York Timesin ja julkaisi sitten tekstin 800-sivuisena kirjana. Aika kaukana ollaan romantiikan myyttisestä taiteilijanerosta.
Goldsmithin teos edustaa ääripäätä. Teko sinänsä vaikuttaa merkityksellisemmältä kuin tuotettu teksti tai sen tekijä. Hieman toisin on Henriikka Tavin Helmikuussa, jossa konseptualistiset strategiat jopa korostavat luovan subjektin olemusta. Yleensä kirjallisuudessa romaanin kertojan tai runon puhujan sanomisia ja ajatuksia ei pidä automaattisesti ajatella kirjailijan itsensä puheena. Kirjailijan ja lukijan välissä on kuvitteellinen kertojahahmo, jonka suuhun kirjailija sanoja asettelee. Koska esimerkiksi Fukushima-runossa ei ole tällaista puhujaa, kirjailijakaan ei voi kätkeytyä sellaisen taakse. Jäljelle jää vain Henriikka Tavin tietokoneen hiirtä liikuttava käsi, joka copypaste-menetelmällä siirtää netistä uutisvirtaa tekstitiedostoon.
* * *
Mutta miksi käyttää valmista tekstiä? Tähän kysymykseen vastaa Kenneth Goldsmith artikkelissaan Miksi käsitteellistä kirjoittamista? Miksi nyt? (suom. Henriikka Tavi, Tuli&Savu nro 64, 2011):
Miksi niin monet kirjoittajat tutkivat nyt kopioimisen ja lainaamisen strategioita? Vastaus on yksinkertainen: tietokone rohkaisee meitä matkimaan sen toimintoja. Leikkaamisen ja liiimaamisen ollessa olennaisia kirjoitusprosessin osia olisi hullua kuvitella, etteivät kirjoittajat tutkisi ja käyttäisi hyväkseen näitä funktioita tavoilla, joita niiden luojat eivät tarkoittaneet.
Copypaste-toiminto on muuttanut kirjoittamisen luonnetta: tekstin osien siirtely ja kokonaisuuden uudelleen jäsentely ovat nykyisin yksinkertaisia toimintoja. Enää ei tarvitse naputella kirjoituskoneella koko tekstiä uusiksi. Samoin muiden tekstien lainaaminen ja jopa plagioiminen on helppoa. Onkin luontevaa tutkia ilmiötä myös runouden keinoin. Kopioiminen tuottaa runokokoelman kontekstissa oman, uuden tekstin. Mutta ei mitä tahansa tekstiä: jos haluaisi seurata Goldsmithin esimerkkiä ja pyrkisi eroon teosta luovasta subjektista, hyviin tuloksiin pääsisi luultavasti vaikkapa kopioimalla puhelinluetteloa. Japanin tilannetta seuraava päivityssarja on puhelinluetteloon verrattuna sisällöllisesti kiintoisa ja merkityksellinen aihe, sillä tapahtumasarjan uudelleenkirjoittaminen palauttaa lukijan mieleen tunteita ja ajatuksia, joita hän koki vuosi sitten uutisia katsellessaan. Sitä lukiessaan ei voi olla miettimättä runoilijan mahdollista viestiä lukijalle: viranomaisten voimattomuus ja epäjohdonmukaisuuskin ydinvoimaonnettomuuden hoitamisessa korostuvat tekstissä ilman, että niitä tarvitsee alleviivata.
Henriikka Tavi on itse kirjoittanut konseptualistisesta runoudesta Tuli&Savu-lehdessä julkaistussa artikkelissaan Miten suhtautua näihin uskonkappaleisiin? Siinä Tavi tuo esille näkökulmia luovuudettomuuden tai ainakin tekijättömyyden mahdottomuuteen: mitä enemmän runo perustuu pelkkään ideaan ja esimerkiksi mekaaniseen jäljentämiseen, sitä selvemmin huomio kiinnittyy runoilijaan itseensä. ”Juhlitaan pelkkää subjektia ja hänen hyvää tai huonoa ideaansa.” Juuri näin käy ainakin minun lukukokemuksessani: kun Tammikuuta lukiessani pohdin runojen mahdollisia puhujia, niin Helmikuun runot luen nimenomaan Henriikka Tavin valitsemina teksteinä ja mietin, missä määrin hänen ideansa ovat onnistuneet ja miten hän on ne keksinyt. Ja ennen kaikkea: mitä hän haluaa niillä lukijalle kertoa.
* * *
Vaikka Henriikka Tavin 12 onkin saanut jonkin verran huomiota mediassa, varsinaisia kritiikkejä siitä ei juuri ole kirjoitettu. Tosin en ole vielä lukenut uusinta Parnassoa: sisällysluettelosta päätellen lehdessä on ainakin Karri Kokon kirjoittama juttu (Jyväskylään Parnasso rantautuu postin mukana toivottavasti heti pääsiäisen jälkeen). Vähät kommentit ovat olleet myötämielisiä, ehkä turhankin odottelevia: halutaan ensin nähdä, millaiseksi teossarja kehittyy, ennen kuin uskalletaan tehdä päätelmiä sen onnistuneisuudesta. Luin uudelleen oman Tammikuuta käsittelevän postaukseni ja huomasin, että sitä vaivaa sama varovaisuuden tauti, sama rohkeuden puute. On kovin vaikea todeta, mikä on hyvää ja mikä huonoa, mistä pitää ja mistä ei, kun kaikki on vasta alussa.
Mutta kirjailija Janne Kortteinen uskaltaa. Oikein innostuin luettuani blogimerkinnän, jossa hän omalle tyylilleen uskollisena kritisoi Tavin projektia pidäkkeettömästi, viestinnän sovinnaisia pelisääntöjä uhmaten:
Siis oliks se Tammikuu ja Helmikuu oikeesti vitsejä? Tai siis niin täysin varman päälle sellaista yhdentekevää, turvallista ja keskinkertaista ei mitään, eikä edes yhtään pippelin tai pimpin kuvaa, ku itekki vittu kirjoitan jonku viiskytsataamiljoonaa runokokoelmaa täällä päivässä niinku monet muutkin, niin vähän kyllä vituttaa lukea tollaista julkaistuna matskuna, ymmärrän kyl, jos tulee kiire tos prokkikses, mut siis jotenkin se, et ei oo ees minkäänlaista riskinottokykyä ja nimenomaan munaa ja pokkaa tehdä oikeesti jotain erilaista ja repäisevää, kun kerran on siihen mahdollisuus
Katkaisen Kortteisen ajatuksen kesken virkkeen, sillä näkökulma tuli ymmärretyksi ja muutenkin teksti yltyy finaalissaan liioitellun alatyyliseksi, jonkinlaiseksi ulostekeskeiseksi itseironiseksi fantasiaksi. (Lukijalle todettakoon, että Kortteisen tyyli on aina samanlaista omassa kielellisessä rekisterissään, joten aineksia skandaaleihin tai mielenpahoittumisiin ei ole. Ei siis kannata Tavinkaan Kortteisen tekstin tyylistä/tyylittömyydestä harmistua. Aivan toinen asia olisi, jos Jarmo Papinniemi luonnehtisi Parnasson blogissa Tavin kirjoja vastaavin sanakääntein.)
* * *
No onko juuri lukemani Helmikuu varman päälle kirjoitettua ”yhdentekevää, turvallista ja keskinkertaista ei mitään”? Saman kysymyksen voi esittää mille tahansa kokoelmalle, mutta ymmärrän hyvin Kortteisen huolen, sillä nopeatahtisessa julkaisemisessa tietynlainen riskinottokyky tuntuu jopa välttämättömyydeltä. Toki Kortteinen tekee perusvirheen: hän ajattelee tekstin täydelliseksi kirjoittajaksi itsensä – tyyli, joka sopii Kortteiselle, ei välttämättä sovi Taville tai kovin monelle muullekaan. Pimppien ja pippelien kuville ei yksinkertaisesti ole sijaa joka runokirjassa.
Ennen kuin tarkastellaan ”yhdentekevyyden” ja ”keskinkertaisuuden” kysymyksiä, eräs asia Tavin ansioksi on heti todettava. Koko vuoden kestävään ”kirja kuussa”-projektiin ryhtyminen on jo sinällään osoitus riskinottokyvystä. Jatkuva vaatimus tuotteliaisuudesta on kirjoittajalle haastavaa, samoin se, että ei voi keskittyä riittävästi kiinnostaviin aiheisiin. Haasteellisuutta voi luonnehtia parilla sitaatilla kokoelman runosta Mitä sinä tarkoitat, kun käytät sanaa romanttinen?, jonka Tavi on koostanut kirjalllisuus- ja kirjailija-aiheisten haastatteluiden kysymyksistä:
Mutta eikö runoilija ole mahdottoman urakan edessä?
Voitko selittää, mikä sinua vetää tällaiseen runolliseen
pyhiinvaellukseen? Eikö se ahdista, että ei koskaan pääse perille?
Ja kun kirjoittaa kirjan kuukaudessa, luultavasti ajautuu yksinäisen puurtamisen tielle:
Hänen luomisprojektinsa olivat jatkuvat eikä siinä ollut
vuorokauden ajoillakaan väliä. Kuunteliko hän neuvoja ja
halusiko hän neuvoja ja jos, niin keltä?
Jos Tavi kuuntelisi Kortteisen neuvoja, hän kirjoittaisi seuraavaksi tajunnanvirtaa, joka ei vaikuttaisi niin huolitellulta: runsas merkitysten tulva kertoisi pyristelystä ajan loppumista vastaan, epätoivoisesta tarrautumisesta kirjoittamiseen, elämään. Kirjoittaja loisi nahkaansa joka rivillä yhä uudelleen ja uudelleen tavoitellen hetkeä nimeltä NYT. Harkittujen rakenteiden ja runokokonaisuuksien sijaan tarjolla olisi vain anarkiaa, jossa uudet sanat ja lauseet eivät enää piittaa edellisistä. Eivät mistään: ehkä paperille alkaisi ilmestyä jannekortteismaista tekstiä …
Joka tapauksessa jokin sellainen kirjoittamisen tapa, jossa lopputuloksessa näkyisi tiukkaan deadlineen liittyvä viimeistelemättömyys ja keskeneräisyys, voisi olla kiinnostavaa (taisin puhua tästä jo edellisessäkin postauksessani Tammikuusta). Ei sen välttämättä tarvitsisi olla tajunnanvirran puuduttavaa hyökyä: on muitakin vaihtoehtoja etääntyä huolitellusta ilmaisusta. Luultavasti sellainen kirjoittaminen edellyttäisi myös ”kehnompaa” toimittamista. Muuten vaarana on, että autenttinen, ”tässä ja nyt”-tunnelma katoaisi. Jonkinlainen välittömyyteen pyrkivä tekstin tuottamisen tapa täytyisi valita metodiksi. Sillä juuri menetelmällinen kirjoittaminen on 12-sarjassa oleellista: runoilija asettaa itselleen lähtökohtia, jotka voivat liittyä esimerkiksi kirjoittamisen rajoitteisiin tai vaikkapa konseptualistisen runouden kaltaiseen runokäsitykseen (tämä näkökulma lähtökohdista käy ilmi Henriikka Tavin blogissa olevasta työsuunnitelmasta).
* * *
Teoksen lähtökohtien tarkasteleminen antaa hyvän näkökulman paitsi lukemiselle myös kritiikillekin. Miten runoilija suoriutuu itselleen määrittelemästä tehtävästä? Ylittääkö hän odotukset vai jääkö toteutus ”keskinkertaiseksi”? Ja entä tehtävä: onko se lähtökohdiltaan kiinnostava vai täysin ”yhdentekevä”? – Toki on otettava huomioon muitakin seikkoja, sillä olisi erikoista, jos yksinomaan tekijä itse määrittelisi rajat, joiden puitteissa teoksen arvo määrittyy.
Varsinkin kun kyse on kuukauden aikana kirjoitettavasta kirjasta, konseptualistisen runouden strategioiden käyttö on tuntuu perustellulta, sillä jäljentämisellä voi tuottaa nopeasti paljon tekstimateriaa. Ehkä jopa liikaakin: Helmikuussa Japanin tsunamista kertova runo tuntuu valtaavan (hyökyvän) alaa muulta. Esimerkiksi Sofi Oksasen uran nousukiitoa tutkaileva, Helsingin Sanomien otsikoista koostettu Voittokulku saattaisi toisenlaisessa kokoelmassa päästä enemmän oikeuksiinsa. Tässä suhteen Henriikka Tavi kertoo joutuneensa tinkimään alkuperäisestä työsuunnitelmastaan, jonka mukaan kokoelman oli tarkoitus keskittyä kirjallisuuden ja kirjallisuusintituution tarkasteluun.
Mutta ei Voittokulku mikään yhdentekevä runo ole. Se on osuva kuvaelma suomalaisen kirjallisuuden tällä hetkellä kirkkaimmasta mediatähdestä, jota Kuisma Korhonen luonnehtii osuvasti esseekokoelmassaan Lukijoiden yhteisö (Avain, 2011) :
Oksasesta itsestään on tullut juhlittu ja kiistelty eläin. Välillä otsikot revitään myyntiluvuista ja palkinnoista, välillä suomalaisen miehen kritisoimisesta Tanskanmaalla, välillä ilmiriidasta kustantaja WSOY:n kanssa, joka päättyi kustantajan julkisesti antamiin potkuihin. Oksasesta on tullut oma diivamme, goottikuningatar, jonka verenpunaisilla huulilla vain harvoin voi erottaa jotain hymyn tapaista.
Kirjallisuus medialisoituu, ja Oksanen on oiva hahmo hyödyntämään ilmiötä. Silti täytyy muistaa, että ei ”Sofi Oksanen” mikään laskelmoitu hahmo ole: esimerkiksi edellä kuvailtu goottiolemus hänellä on käsittääkseni ollut melko samanlaisena jo nuoresta saakka (jos jyväskyläläislähteitäni on uskominen …). – Tavin koostamassa runossa Oksasesta on sama avoimen tulkinnan mahdollisuus kuin tsunamitekstissäkin:
Sofi Oksanen yllätti taas (23).
Sofi Oksasen Puhdistus nousemassa menestyneimmäksi Finlandia-kirjaksi (24).
Sofi Oksanen ei pääse taaskaan Pietariin (25).
Sofi Oksanen, mysteeri elää (26).
Kaikesta kohusta huolimatta Sofi Oksanen ei ole paikalla, koska hänen passinsa on kadonnut (27).
En ole pitkään, pitkään aikaan osunut kaunokirjalliseen tekstiin, jossa on sellainen imu kuin Sofi Oksasen Puhdistuksessa (28).
Lukija voi itse päättää, miten hän uutisvirtaan suhtautuu: ”Hienoa, Sofi Oksanen on aivan mahtava!” tai ”No niin, just taas tällanen mediakupla ja lumivyöryefekti …” tai ”Kiintoisaa, jo muutamasta otsikosta huomaa, kuinka moniäänisyys tunkeutuu tekstiin: tyylillisistä eroista päätellen siteerattavana on monta eri toimittajaa.”
Oman sävynsä runoon antaa konteksti, jossa se on julkaistu: Henriikka Tavi kertoo kirjan loppusanoissa suureksi vaikuttimeksi ”kirja kuussa”-hankkeeseensa tuoda esille kirjailijan ja erityisesti runoilijan onnetonta toimeentuloa. Jos haluaa päästä edes minimipalkalle, runoilijan täytyisi julkaista vähintään kaksitoista kirjaa vuodessa. Vaan montako runokirjaa pitäisi julkaista, jos haluaisi Sofi Oksasen tuloille? Verotietojen mukaan Oksanen tienasi vuonna 2009 niinkin paljon kuin 480 000 euroa ja seuraavana vuonna 300 000. Vaikka 10 runoilijaa julkaisisi jokainen kirjan kuussa vuoden ajan, ei yhteispotti kasvaisi lähellekään tuota.
* * *
Pidän Helmikuusta enemmän kuin sarjan edellisesä osasta, Tammikuusta. Vaikka kaikenlaiset runokielen kokeilut ovat minua aina kiehtoneetkin, en ole koskaan ollut erityisen innostunut tällaisista valmista tekstiä hyödyntävistä runoista. Tavin Helmikuu sai minut ajattelemaan toisin – tosin en ole varma, suuntaako se katseeni siihen suuntaan, jota Tavi itse on mahdollisesti ajatellut. Nimittäin yhteiskunnalliselle tai kantaaottavalle runoudelle konseptualismi tuntuisi tarjoavan hedelmällistä kasvualustaa. Viehätys piilee asioiden paljastamisessa ilman erityistä julistusta. Sofi Oksasen uraa käsittelevän runon voi lukea kommenttina kirjallisuuden medialisoitumiseen tai yleensäkin mediakriittisenä näytemateriaalina, Japanin tilannetta seuraava uutisvirta on ydinvoimakritiikkiä ilman että kirjailija itse missään vaiheessa tuo omaa mielipidettä julki (ja edelleenhän kirjailijan mielipide saattaa olla ydinvoimamyönteinen: teksti vain saa omissa ajatuksissani kriittisen tulkinnan, vaikka kyse on täysin neutraalista uutistulvasta).
Selvä esimerkki kantaaottavasta runosta pelkän näyttämisen keinoin (tai oikeastaan jäljentämisen) on arkipäivän kosmetiikkatuotteiden lisäainekertymästä muistuttava Mikä kosketti minua tänään:
Aqua
Sorbitol
Hydrated Silica
PEG-32
Tetrapotassium Pyrophosphate
Sodium Laurel Sulfate
Aroma
Sodium Fluoride
Cellulose Gum
Sodium Saccharin
Eugenol
Limonene
CI 42051
CI 77891
Runossa on lueteltu kymmenkunta tuotetta, jokainen ikään kuin omana säkeistönään. Monessa tuotteessa vesi (Aqua) mainitaan ensin: elämän edellytys, puhdas ja turvallinen elementti herättää positiivisia mielikuvia. Mutta sitten siirrytäänkin keinotekoisempiin aineisiin. Runon nimi Mikä minua kosketti tänään luo aiheeseen niin fyysisesti kuin henkisestikin lohduttoman ulottuvuuden:pidämme etäisyyttä asioihin ja ihmisiin, lähellemme päästämme ainoastaan kosmetiikan.
Kymmenen erilaista kosmetiikkatuotetta yhden päivän aikana ei ole vielä paljon. (Uskallanko tässä sanoa ”naiselle”? Ei, en uskalla …) Jos kokoaisi vastaavalla tavalla kaiken muunkin itseään koskettaneen lisäainekertymän päivän aikana (ruoka, juoma, vaatteiden pesuainejäämät, sohvien palonestoaineet), saisi jo huomiota herättävän listan aikaiseksi.
Kyllä tämäkin herättelee. Surutta hutkimme itsemme täyteen ainesosia, joista meillä ei ole mitään käsitystä. On vain sokea luottamus siihen, että testausjärjestelmät toimivat ja että kuluttajaa ei huijata. Jotenkin tämä runo tehoaa minuun huomattavasti paremmin koruttomuudellaan ja hyvin neutraalilla asiakeskeisyydellään kuin jokin luomuideologinen saarna. Johtuu ehkä siitä, että nyt lukija itse luo sen saarnan omassa mielessään – runoilija tarjoaa vain valmiin havaintomateriaalin ikään kuin aihetodisteeksi.
Edellä siteeraamani tuote mainitaan runossa kaksi kertaa: heti toisena tuotteena alussa ja viimeisenä lopussa. ”Sodium Fluoride” antoi hyvän vihjeen, ja niinpä marssin kylpyhuoneeseen. Kyllä, hammastahnahan se on. Omassa hammastahnassani on tuon ”Eugenolin” (oletan, että jokin makeutus- tai tehoaine) tilalla ”Xylitol” mutta ”Tetrapotassium Pyrophosphate” puuttuu kokonaan. Kuulostaa niin pelottavan räjähtävältä ainesosalta, että jätän sen suosiolla runoilijoille.
* * *
Huomaan tarkastelleeni tai ainakin sivunneeni neljää runoa Tavin Helmikuusta. Vielä on kaksi jäljellä. Niistä kokoelman nimiruno Helmikuu listaa Helsingin Sanomien kulttuurisivujen otsikot kronologisessa järjestyksessä. Kuvastelee ajan henkeä: herää kiinnostus, millainen olisi verrokkina vastaava listaus esimerkiksi vuoden 2002 kulttuurisivujen uutisotsikoista. Tai vuodelta 1992? 1952?
Helsinkiläinen runoilija taas on parodinen CV, jossa luetellaan fiktiivisen menestyskirjailijan uransa varrella keräämät palkinnot ja muut saavutukset. Hän on saavuttanut käytännössä kaiken. Nuorille suunnatusta kirjoituskilpailusta ”Kasvukipuja” alkanut kaari päätyy siihen viimeiseen tunnustukseen, josta suomalainen kirjailija (tai ehkä lähinnä hänen omaisensa) unelmoi:
Hän on saanut paikan Hietaniemen hautausmaan taiteilijakukkulalta.
Tunnustuspalkinnon arvo tulee kohoamaan tulevaisuudessa: taiteilijakukkula on täynnä. Uutta tuskin enää perustetaan, sillä taiteilijoiden kanonisoimisen ja hautamonumenttien aika alkaa olla ohi. Sama pätee kirjallisuuteen laajemminkin. On vaikeaa enää nähdä mitään yksittäistä suomalaisen lyriikan kukkulaa, kun koko kenttä on muuttunut moniääniseksi ja keskuksettomaksi. Joku lukija voi kokea tällaisen sekamelskan ongelmalliseksi, mutta omasta mielestäni se on avartavaa ja vapauttavaa.
* * *
Kävin juuri kurkistamassa Henriikka Tavin blogiin, jossa voi seurata projektin edistymistä. Maaliskuun runokirjan deadline on ylitetty ja kirja vielä kesken. Onneksi omalakisessa projektissa maaliskuuhun on mahdollista sisällyttää enemmänkin kuin 31 päivää.
Lopuksi linkki Poesian sivuille, josta löytyy Henriikka Tavin Helmikuun tiedot ja ilmaiseksi ladattavissa oleva PDF-tiedosto kirjasta.
jäljen ääni 