Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘timo k. mukka’

Minulle on tullut vuosi vuodelta hankalammaksi havaita, mitä tapahtuu – milloin jokin alkaa ja jokin loppuu. Joskus voi rakastua silmänräpäytyksessä, elää sen ajatuksen vallassa, organisoida ja järjestää menneisyys ja tulevaisuus sen uuden valossa ja lämmössä, sitten huomaakin ettei se ollut niin, se oli alkanut jo aikoja sitten, se vain puhkesi kukkaan ja lakastui sitten koska sattui olemaan sopiva sää ja sopiva hetki.

Katkelma on Suomen Kuvalehdessä (23/1970) julkaistusta Timo K. Mukan esseestä Näin hetki sitten ketun. Ajatuksen hetkien määrittelyn vaikeudesta voisin allekirjoittaa itsekin. Tuntuu todellakin siltä, että vuosi vuodelta niiden havaitseminen muuttuu hankalammaksi. – Mukka ei tarkemmin pohdi, mistä tämä muutos johtuu. Ehkä iän myötä elämä koulii kovapintaisemmaksi, ja herkkyys aistia jo orastavat liikahdukset omassa tunneskaalassa vähenee. Tai sitten kokemus on opettanut näkemään lyhyetkin tapahtumat vain osana pidempiä kehityskulkuja.

Haluaisin uskoa, että omalla kohdallani on kyse tuosta jälkimmäisestä vaihtoehdosta, sillä viisastuminen tuntuu lohdullisemmalta tulkinnalta kuin ”kovanahkaistuminen”. Toisaalta hetkien havaitsemisen problematiikka liittyy yleisemminkin nykyhetken tavoittamisen mahdottomuuteen. Voi muistella jotakin mennyttä hetkeä tai kuvitella tulevaa, mutta nykyhetken suhteen ajatus on voimaton. Samassa kun ehtii ajatella ”NYT!”, hetki katoaa ulottuvilta ja alkaa etääntyä sekunti sekunnilta menneisyyden pyörteisiin. – Mukka jatkaa:

Menneissä tapahtumissa on helppo olla samoin kuin tulevissakin, mutta tämä hetki ei löydä määrittelyään. Voin huomata, että näin hetki sitten ketun. Se seisoi hetki sitten aamun valossa matalien koivupensaitten välissä, lihavana ja kiiltäväkarvaisena ja häntä pitkänä perässään, sitten se hävisi. Mutta hetki, jona havainto tapahtui, oli avoin ja epämääräinen. Tämä hetki ei milloinkaan tiedä, mitä seuraava sekunti tuo.

Samassa esseessä Mukka antaa hetkien vaihtumisen viiltävästä julmuudesta esimerkin. Hän kertoo, kuinka on palaamassa kotiin eräänä keväisen kauniina aamuna: aurinko paistaa, koivujen silmut ovat puhkeamaisillaan ja ilma on täynnä lupausta, kesän odotusta. Pikkusisko tulee häntä vastaan, itkien. Isä on kuollut. ”Jotakin, mitä oli, ei ole enää.”

– – – – –

Essee sisältyy Toni Lahtisen toimittamaan samannimiseen kirjoituskokoelmaan Näin hetki sitten ketun. Runoja, proosaa ja muita kirjoituksia 1960–1971 (WSOY, 2010). Teokseen on koottu eri lehdissä julkaistuja Timo K. Mukan kirjoituksia mutta myös täysin aiemmin julkaisemattomia tekstejä, kuten hänen runokokoelma Tuula Mukan kuu (1967). Otsikostaan huolimatta se ei ole mikään sydämen muusalle osoitettu oodien ilotulitus, päinvastoin. Symboliikaltaan yksinkertaisten (kesä, talvi, aurinko, kuu, yö, yö, yö …) runojen sanoma rakkauden tasaantumisesta ja vieraantumisesta vaikuttaa selvältä. Vai voiko muuta päätellä, kun runo alkaa:

Miksi suutelisimme enää?
Kesä on mennyt.

Tai näin:

Meissä on kalvava tuli,
joka päivä päivältä syö enemmän.
Enää ei tule kesää.

Runojen puhujan kesä vaihtuu talveksi ja auringonpaiste kuun keltaiseksi hohteeksi. Vaikka kokoelma vaikuttaa viimeistellyltä, ei se silti tee juuri minkäänlaista säröä ainakaan minun mielikuvaani Timo K. Mukasta nimenomaan prosaistina. Mutta Mukkansa lukeneille runojen henkilökohtainen puhe tarjoaa kiinnostavaa täydennystä kirjailijan tuotantoon. Ja on joukossa monta oivaltavaa runoakin. Esille voisi nostaa esimerkiksi runon Olen jossakin kaukana, jossa rakastetun vartalo yhdistetään nostalgian maantieteeseen (siteeraan poikkeuksellisesti koko runon, koska se on tulkinnan kokonaisuuden kannalta välttämätöntä):

Olen jossakin kaukana.

Täältä on pitkä matka.
Olit minulle ennen kaikki,
nyt etääntymässä.

Hyväilen teitä, kostutan syljellä nänninpäät,
sytytän vatsan, reidet ja käsivarret.
Kuu paistaa silmiesi ikkunoihin.
Sydämeni on poissa.
Voi, miten kaukana on Helsinki ja Laukaa,
Turkuun ja Tampereelle on matkaa.
Askeleeni käyvät yhä raskaammiksi.

Olen jossakin kaukana. Kuvataan intiimiä läheisyyttä – ja juuri siksi vieraantuneisuus ja etäisyys näyttäytyvät runon puhujalle paljaimmillaan. Pitkä matka viitannee puhujan nostalgiseen mielikuvaan ajasta, jolloin nuoren rakkauden ideaali oli vielä voimissaan. Tätä korostaa viittaukset Etelä-Suomen kaupunkeihin: jos haluaa tulkita runoa biografistisesti, niin Helsingissä opiskellessaan Mukka tapasi tulevan vaimonsa Tuulan, ja Laukaa taas oli Tuula Mukan kotipaikka, jossa Mukka usein kävi vierailuilla silloin, kun pari ei vielä ollut naimisissa. Etelän paikkakuntiin on tietysti matkaa konkreettisestikin, sillä kirjoitusajankohtana (1967) Mukan perhe asui Lapissa, Pellossa.

Hyväilen teitä – monitulkintainen lause: viitataanko tässä rintoihin vai kenties teititellään rakastettua aviovuoteen institutionaalisuutta korostaen? Vai onko kyse naisen vartalon maantieteestä, teistä, joilla on suunnistettu jo lukemattomia kertoja aiemminkin? Vai hyväileekö runon puhuja muistinsa teitä ja yrittää sytyttää oman intohimonsa matkaamalla nostalgiaan, rakkauden alkuvaiheisiin? Helppoa matkanteko ei taida olla, olivat nuo tiet sitten mitä hyvänsä: Askeleeni käyvät yhä raskaammiksi. – Silmien ikkunoissa ei paista aurinko vaan kuu, ja sydänkin on poissa. Rehellisyydessään ankara kuvaus hetkestä, jolloin rakkaus tuntuu tyhjältä.

– – – – –

Kokoelmassa on paljon kiinnostavia proosatekstejä, joista voisi mainita mm. varhaisemman version novelliklassikosta Koiran kuolema. Se on julkaistu lehdessä (Pohjoinen 3/1966) vuotta aiemmin kuin Mukan novellikokoelma Koiran kuolema (Gummerus, 1967) ilmestyi. Tämä varhaisempi versio alkaa näin:

     Pikku-Tuomas, vaikka olikin vain seitsemän vuoden, osasi itse lukea iltarukouksensa. Nukkumaan käydessään hän risti kätensä peiton alla ja rukoili:
     – Rakas Jumala, jos vain muuten ei tule hautajaisia, niin anna ainakin koiran kuolla. Sitten saisimme pitää hautajaiset, sitten saisimme kaivaa kuopan ja panna vainajan sinne …
      Pikku-Tuomas, laiha ja vakavakasvoinen poika, oli vanhempiensa ainoa lapsi. Hän muisti hyvin, miten naapurissa oli haudattu vanha mummo, vaikka siitä olikin jo vuosi.

Perheen koira Turre on hyvin heikossa kunnossa ja tekee kuolemaa. Pojan toive on kuitenkin erikoinen: anna ainakin koiran kuolla, sitten saisimme pitää hautajaiset. Toive toteutuu, ja koira kuolee – mutta heti koiran kuoleman jälkeisenä yönä kuolee myös pojan isä. Novelli päättyy koiran hautajaisiin aamulla, ennen kouluun lähtöä. Äiti ei ole vielä kertonut isän kuolemasta, mutta mahdollisesti poika aavistaa jotakin. Koiraa haudatessaan poika itkee kuin oikeissa hautajaisissa. Vai itkeekö hän sittenkin isänsä kuolemaa? Vai sitä, että rukouksessaan toivoi hautajaisia – ja nyt toive toteutui, kaksin kappalein.

Vuonna 1967 julkaistuun novellikokoelmaansa Mukka on muokannut novellin alkua huomattavasti:

Tulee kesä
   jumalan kesä
   sitten isä ostaa Tuomaalle polkupyörän kun Tuomas
tulee niin isoksi että osaa itse ajaa eikä tarvi pidättää …
sitten Tuomas saa sen
   pojat
   Tuomas saa pyörän sitten
   hän on niin onnellinen siitä
   isä meni käymään kirkolla sosiaalihuollossa
   isä meni töihin illalla
   isä tulee illalla
   sosiaalisihteeri sanoo isälle: kyllä sinun pitäisi tietää
ettei kunnan kassassa ole … mitä ei ole, ei voi antaa …
   isä tulee illalla

Kerronnan näkökulma on nyt selkeämmin pojan. Yhteiskunnallisuus korostuu: perheen tilanne on heikko, isä joutuu paitsi käymään töissä niin myös sosiaalihuollossa elättääkseen perheensä. Näkökulma ohjaa poliittisempaan tulkintaan, jossa koiralla ei tarkoitetakaan enää pelkästään Turrea vaan myös isää.

Ja nuo kaksi ensimmäistä lausetta – Tulee kesä, jumalan kesä – muodostavat minun ehdottoman suosikkini kotimaisen proosan aloituksissa. Ikään kuin kertoja jännittäisi jousensa salamannopeasti ja venyttäisi sen sitten vielä äärimmilleen kuvaamalla pojan odotusta: poika odottaa kesää, odottaa uutta polkupyörää, odottaa isää kotiin. Ja mitä saakaan hän palkinnoksi? Isä, jonka pitäisi ostaa tuo pyörä, kuolee. – Jumalan kesä, todellakin.

– – – – –

Muista kokoelman mielenkiintoisista teksteistä voisi mainita Mukan 16-vuotiaana kirjoittaman savottaromaanin, perinteisestä Mukan tyylistä poikkeavat salanimellä Nyyrikkiin kirjoitetut kertomukset sekä seksuaalisuuden ja kirjoittamisen yhteyttä pohdiskelevan kirjoituksen Itsetyydytystä kirjoituskoneella.

Ne jätän kuitenkin mahdollisen lukijan itse ihmeteltäviksi, sillä haluan lopuksi vielä palata tuohon esseeseen Näin hetki sitten ketun. Kuten Koiran kuoleman alussa, siinäkin puhutaan kesästä ja kesän odotuksesta:

Kesää on helppo odottaa ja aina siihen sisältyy toiveita jotka eivät voi toteutua, jotakin mitä tapahtui päässä kun toivoi lämpimiä ilmoja tai jonkun ihmisen tapaamista, jää ainoaksi kokemukseksi. Lämpimiä ilmoja ei tule, ihminen jää tapaamatta. Tulee juotua viinaa koko kesä ja matkusteltua päämäärättä sinne tänne. Uusia ihmisiä menee ja tulee. Kesän odotus on, vaikka on jo kesä.

Aivan kuin Mukka kertoisi minusta ja minun suhteestani kesään. Tosin en juo viinaa koko kesää (tarkennukseksi:  erittäin kohtuullisesti, ja lähinnä vain mietoja alkoholijuomia …), en juurikaan tapaa ihmisiä enkä välttämättä edes matkustelekaan. Mutta muuten olen kesän odottaja, joka kesään päästyään on sydän niin täynnä kesää, ettei oikeastaan saa mitään aikaiseksi. Ja yhtäkkiä kesä onkin ohi, ja iskee hirveä masennus, kun tuli taas yksi kesä tuhlattua. Tässäkö se nyt sitten olikin? Ei auta muuta kuin ryhtyä odottamaan seuraavaa kesää, tehdä uusia suunnitelmia.

– – – – –

Minun kesän odotukseni alkaa oikein toden teolla yleensä näillä main, tammikuun lopulla. Vaaditaan vain pari aurinkoista päivää, jolloin pakkasmittari kieppuu nollan tietämissä, ja hieman linnunlaulua, niin johan vaistoni heräävät. Sen jälkeen talvi on menettänyt pelin, se tuntuu vain esteeltä minun ja kesän välillä. Elämäni kesän. Sillä vaikka uskoni joulupukkiin on horjunut, jaksan edelleenkin luottaa lapsenomaisesti siihen, että juuri tuleva kesä on se elämäni paras.

 

Ensi kesä ainakin on, ihan varmasti.

Read Full Post »

%d bloggaajaa tykkää tästä: