Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘tolkien’

Isä ja poika, yhteinen lukuhetki. Kuva on otettu viisi vuotta sitten: nuorempi poikani on siinä arviolta kymmenen kuukauden ikäinen. Ikuistettu hetki on erityislaatuinen, sillä kovinkaan paljon muita kuvia lukutuokioistamme vuosien varrelta en löytänyt. En, vaikka niitä on ollut lukuisia. Tai kaiketi juuri siksi: kaikkein arkisimpia tapahtumia ei tule kuvattua.

hiippari

* * *

Sunnuntaina luimme loppuun J. K. Rowlingin klassikon Harry Potter ja viisasten kivi. Minulle kerta oli kolmas: tutustuin aikoinaan Potteriin sen ilmestyttyä suomeksi, toisen kerran luin kirjan pari kolme vuotta myöhemmin silloin alle kouluikäiselle esikoiselleni ja nyt kolmentoista vuoden kuluttua kuopukselle. Välillä tuntuikin siltä, kuin vierelläni olisi istunut kaksi kuusivuotiasta poikaa – niin vahvasti palautui mieleen esikoisen eläytyminen tarinaan vuosia sitten. Hagridin saapuminen Harryn jästiperheen luokse, Irvetan holvit, asemalaituri, junamatka Tylypahkan linnaan, Lajitteluhattu, huispaus, kolmipäinen koira  …

”Lue vielä, ei minua väsytä, lue vielä vähän, minä ihan varmasti jaksan herätä aamulla ja puen heti kaikki vaatteet, kyllä me ehditään ajoissa hoitoon ja sinä töihin, lue vielä, kiltti …”

Mutta tietenkään en lue. En niinkään sen vuoksi, että kello on jo aivan liikaa, vaan siksi, että mahtavinta tällaisissa tarinoissa on jättää kirja pöydälle, nukkua yön yli ja odottaa seuraavaan iltaan saakka. Odotus ruokkii mielikuvitusta: päivän mittaan mieli palaa velhokouluun monta kertaa ja aprikoi, mitä juonenkäänteitä mahtaakaan olla luvassa. Kun sitten ennen nukkumaanmenoa vihdoin avataan kirja ja palataan takaisin velhokouluun, jännitys väreilee taikana ilmassa.

* * *

Nyt kun Viisasten kivi on luettu, maailmassa on taas yksi uusi Harry Potter -fani. Olen saanut kuunnella viime päivinä spekulaatioita siitä, ketkä päiväkodin lapsista olisivat luihuisia ja ketkä rohkelikkoja. Suunnilleen kaikki pojat ovat rohkelikkoja – paitsi jos jonkun kanssa on tullut riitaa, niin sinä päivänä hänet luokitellaan luihuiseksi. Tytöt on hankalammin määriteltävissä (fiksu poika, alkaa selvästi oppia jotakin elämästä), heidän kohdallaan sijoittelulla ei vaikuta olevan mitään vakaata perustaa.

Tarinan loputtua myös shakki  kiinnostaa. Nuori mies on täysin varma siitä, että hän on vähintään Ronin tasoinen pelaaja tai ehkä jopa yhtä hyvä kuin McGarmiwa tai Dumbledore. Vaikka ei osaa kunnolla edes sääntöjä. Valitettavasti isä on mukavuudenhaluinen ja lupaa kaivaa laudan nappuloineen esille vasta joskus myöhemmin. Päädymme pelaamaan Yatzya – siinä mahdollisuudet voittoon ovat tasan. Kerron, että luultavasti velhot käyttävät pelejä pelatessaan sellaisia noppia, joita ei voi taikoa. Pelissähän ei olisi mitään mieltä, jos nopat aina pyörähtäisivät toivotunlaisiksi.

Pyynnöistä huolimatta en kuitenkaan ala lukea ääneen kirjasarjan toista osaa, Salaisuuksien kammiota. Säästellään sitä vielä jonkin aikaa: alle kouluikäiselle ääneen luettuna soveltuvat Potter-kirjat loppuvat mielestäni kolmanteen osaan, Azkabanin vankiin. Sekin on aika pelottava ankeuttajineen, mutta onneksi ääneen lukiessaan voi hyppiä rivejä yli. Neljännessä osassa teosten maailma alkaa muuttua huomattavasti synkemmäksi.

Luetun kirjan synnyttämään lohikäärme-innostukseen tarttuen esittelen kirjahyllystä yhden fantasiakirjallisuuden klassikoista: Tolkienin Hobitin. – Ja kohta poika tutkii kirjan välissä olevaa kartta-sivua, miettii miten pitkiä kääpiöt ovat verrattuna ihmisiin, miten pitkiä hobitit. Odottamaton matka voi alkaa.

* * *

Lapselle ääneen lukeminen ei ole tärkeää pelkästään kielellisen kehityksen ja mielikuvituksen rikastuttamisen kannalta. Läsnä ovat läheisyys, lämpö ja yhteisen kokemuksen jakaminen:  lukuhetki on lapselle turvallinen tila, jossa hän yhdessä aikuisen kanssa voi jäsentää maailmaa ja elämää, luoda ajatuksissaan uuttakin. Muistan itse omasta lapsuudestani, kuinka iltaisin kuuntelin vuoteessani äitiäni tai isääni lukemassa minulle – ja kuinka unen lähestyessä ajatus alkoi harhautua enkä jaksanut enää seurata itse tarinaa. Kuuntelin vain tuttua ääntä: aivan lähellä, rauhoittava ja turvallinen, hyvä.

Hieman haikeana ajattelen, että jo parin vuoden kuluttua poikani alkaa lukea itsekseen. Yhteiset lukuhetket ovat ohi. Ja siitä joitakin vuosia myöhemmin hän ei enää tule niin luontevasti kainaloon, vaan kasvaa isoksi miehenaluksi, pitää etäisyyttä. Pelaillaan ja touhutaan, katsotaan yhdessä elokuvia ja jutellaan kaikista mahdollisista asioista – mutta isän ja pojan yhteisten lukuhetkien läheisyyttä ja intensiteettiä ei voi enää tavoittaa.

Niin on käynyt juuri nyt ylioppilaskirjoituksiin valmistuvan esikoiseni kanssa. Silti uskon, että vaikka muistikuvat vuosia sitten koetuista yhteisistä lukuhetkistä ovat hämärtyneet, niiden synnyttämä taika ei ole kadonnut minnekään. Sen huomaa siitä, että vaikka välillä on vaikea puhua ongelmista aikuistuvan nuoren kanssa, keskustelun siirtyessä kirjallisuuteen (elokuvaan, taiteeseen, musiikkiin) tai yleisemminkin mahdollisten maailmojen pariin, yhteys löytyy. Eikä pelkästään siinä hetkessä, vaan ainakin toisinaan tuntuu siltä, että se avautuu samanaikaisesti vuosien taakse ja tuo jollakin tiedostamattomalla tavalla läsnäoleviksi niitä tuntemuksia, kun luimme yhdessä sellaisia kirjoja kuin Grimmin sadut, Taikatalvi, IKJ, Veljeni Leijonamieli, Harry Potter

Jälki yhdessä koetuista seikkailuista kirjan maailmaan säilyy vahvana. Se on aarre.

* * *

imageBilbo on lähtenyt matkalleen kääpiöiden ja Gandalfin kanssa. Mukana tallustelen minä ja poikani. Tunnen hyvin tien: tämäkin reissu tuli tehtyä myös esikoiseni kanssa aikoinaan, ja itse kuljin sen ensimmäistä kertaa samanikäisenä joskus 70-luvun lopulla, äitini ja isäni kanssa. Myöhemmin luin kirjan itse, parikin kertaa. Siitä huolimatta tuntuu siltä, että kaikkea en ole vielä kokenut: matkan luonne riippuu aina seurasta.

Kun peikot aikovat tehdä vangitsemistaan kääpiöistä soosia, pieni kuulijani painautuu minua vasten ja pidättää hengitystään. Onneksi Gandalf tulee – jännitin itsekin niin, että unohdin pian saapuvan pelastuksen – ja seurue pääsee pinteestä. Seuraavaksi löydetään peikkojen luola ja sinne kerätty ryöstösaalis. Itse sivuuttaisin episodin nopeasti, mutta poika on siitä kiinnostunut. ”Paljonkohan siellä on niitä kolikoita?” ”Onko ne kultaa?” ”Mitä niillä voisi ostaa?” – Tolkienin hieno tarina paljastuu yllättävän puuttelliseksi tältä osin: jos kerran joku löytää rahaa, niin tokihan hän suunnilleen arvioi sen määrän ja alkaa miettiä rahalle käyttökohteita! Pohdittuamme asiaa jonkin aikaa jatkamme kohti Rivendelliä. 

* * *

Poikien lukuharrastuksen hiipumisesta ollaan nykyisin kovasti huolissaan. Kasvattajana tunnustan monet heikkouteni (en ala luetella) mutta yhdestä asiasta olen ylpeä: tässä perheessä isä lukee pojalleen.

On hyvä osoittaa, että lukeminen on myös miesten juttu.

Ja on tärkeää lukea ääneen omalle lapselle. Se antaa paljon kummallekin, kantaa elämässä pitkälle.

Read Full Post »

                                   Törmälinnassa, Pohjoisnavalla, jouluna 1943

Rakas Priscilla

Oikein hauskaa joulua! Sinä varmaan ripustat sukkasi vielä kerran. Toivottavasti, sillä sinulle on vielä joitakin pikku lahjoja. Tämän jälkeen sanon: ”Hyvästi”, tai ”Näkemiin”, sillä en minä unohda sinua. Me säilytämme aina vanhojen ystäviemme numerot ja kirjeet myös, jos vaikka voisimme ottaa ne esiin kun heillä on oma perhe ja omia lapsia.

Näin alkaa J. R. R. Tolkienin Priscilla-tyttären saama kirje joulupukilta (Kirjeitä joulupukilta, suom. Kersti Juva, 2004, WSOY). Pukki on herra Tolkien itse, joka aloitti Joulupukin kirjeiden lähettelyn esikoisensa Johnin ollessa kolmevuotias. – Vuosien varrella jokainen perheen neljästä lapsesta kasvoi jossakin vaiheessa niin isoksi, että Joulupukin lähettämien kirjeiden autenttisuutta ei ole enää kannattanut yrittää todistella. Mutta silloinkin salaisuus onnistuttiin varjelemaan nuoremmilta sisaruksilta, ja legenda jatkoi elämäänsä.

Jouluna 1943 nuorin lapsista, Priscilla, on jo 14-vuotias. Joulupukin on aika jättää hyvästit: perheen joulun odotusta rikastuttanut pitkä traditio päättyy. – Joulupukin viimeinen kirje on tavallaan hyvin surullinen, rivien välistä voi lukea paljon. Juuri joulun aikaan lapsuuden loppuminen konkretisoituu: eron huomaavat vanhemmat, joille jää osakseen surutyö – nuorihan puskee innolla päin tulevaisuutta. Omalla kohdallani tätä on tullut mietittyä viime aikoina, sillä vanhempi poika (15v) ehti kasvaa jokunen vuosi sitten liian isoksi jouluisiin mielikuvitusleikkeihin. Se oli omalla tavallaan haikeata – ja kuinka riemastunut olenkaan ollut tänä jouluna, kun nuorempi on hieman alle kolmevuotiaana tonttumieli parhaassa iässä!

Vaikka kyllä tonttuilla voi vanhempanakin, siitä Kirjeitä Joulupukilta on vakuuttava todiste. Erityisen ihailtavaa on tonttumieli Tolkienin paneutuminen Joulupukin rooliinsa. Kirjeet eivät jää pelkiksi Merry Christmas -toivotuksiksi, vaan Tolkien kehittää vuosien aikana kokonaisen Pohjoisnavalle sijoittuvan pienoismaailman henkilöineen: on ystävällinen mutta kömpelyydellään kaikenlaista harmia aiheuttava jääkarhu, Joulupukin puutarhurina toimiva Lumiukko, sihteeri-haltia Ilbereth, tonttuja, hiisiä jne. – Kirjekokoelman tekee kiinnostavaksi myös Tolkienin piirustukset, joita hän liitti viesteihinsä. Niissä hän usein havainnollisti kirjeissä kerrottuja tapahtumia ja erikoisia sattumuksia. Esimerkki vuoden 1925 joululta. Sekä piirros että kuva selittävät onnettomuutta, jonka takia kaikkia lahjatoiveita ei välttämättä ole pystytty toteuttamaan:

Kaikki tapahtui näin: eräänä tuulisena päivänä viime marraskuussa piippolakki lensi päästäni Pohjoisnavan akselinnokkaan. Vaikka minä kielsin, Pohjoisnapakontio halusi kiivetä akseliin ja tuoda sen alas – ja toi myös. Akseli meni keskeltä poikki ja putosi talon katolle, ja Pohjoisnapakontio putosi akselin tekemästä aukosta lakki kuonolla suoraan ruokasaliin, ja kaikki lumi putosi katolta sisään ja suli niin että takat sammuivat ja vettä valui kellariin, jossa minä olin kokoamassa tämän vuoden lahjoja, ja Pohjoisnapakontiolta meni jalka poikki.

Mutta palataan vielä siihen kokoelman koskettavimpaan kirjeeseen, viimeiseen. On liikuttavaa, kun vuosien varrella koko perheelle tutuksi tullut kuvitteellinen jääkarhu kyselee Priscillalta tämän vanhasta pehmoeläimestä:

Napakontio – joka on liian ”rätti” kirjoittaakseen itse (niin se väittää)

Niin olenki ihan totta

lähettää sinulle terveisiä ja halauksen! Se sanoo: kysy onko sillä vielä karhu, jonka nimi on Billy tai jotakin sinnepäin, vai onko se kulunut puhki?

Kun lapsuus loppuu, mielikuvitusmaailma irrotetaan reaalitodellisuudesta ja etäännytetään jonnekin taustalle. Mielikuvitusystävä Napakontiolle ei enää kirjoiteta, lapsuuden rakkain pehmoeläin (joka on luultavasti saanut osakseen enemmän hellyyttä kuin pitkässäkään parisuhteessa on edes jaossa) joutaa kaappiin, kenties roskiin.

Read Full Post »

Hurinin lapset

Kullervon tarina herättää Kalevalan lukijassa varmasti myötätuntoa. Orpo poikaparka jää vaille hellyyttä ja huolenpitoa – sen sijaan hänet myydään orjuuteen, jossa hän äkkipikaisen luonteensa ja epäoikeudenmukaisen kohtelun takia syyllistyy murhatyöhön. Kullervo ei saa katkaistua väkivallan ja häntä vainoavien onnettomuuksien kierrettä, vaan aiheuttaa lopulta tuhon sekä läheisilleen että itselleen. Vaikka Kullervo onkin viime kädessä itse syyllinen tekoihinsa, voidaan ajatella, että hän on olosuhteiden uhri: jos tapahtumat olisivat kulkeneet hieman eri polkuja, olisi kohtalo suonut Kullervolle jotakin muita elämän eväitä koston ja vihan tilalle.

Suomalaiseen mytologiaan tutustunut J. R. R. Tolkienkaan ei ole voinut olla vaikuttumatta Kullervosta. Harunin lasten tarina (WSOY, 2007), jonka Christopher Tolkien on toimittanut isänsä kirjoitusten pohjalta, sijoittaa Kullervon kaltaisen traagisen hahmon, Turinin, Keski-Maan muinaiseen aikakauteen – tuhansia vuosia ennen Frodo Reppulin ja kumppaneiden koitoksia. Yhtäläisyydet tarinoiden välillä ovat selvät: Turin joutuu pakenemaan kotoaan ja päätyy aiheuttamaan ainoastaan onnettomuutta kaikkialla minne meneekin. Loppunsa Turin kohtaa kuten Kullervokin: jopa vuoropuhelu miekan kanssa on samankaltainen kuin Kalevalassa. – Aivan yhtä synkeä Turin ei henkilönä ole, sillä verrattuna vihasta sekapäiseen Kullervoon Turin kuitenkin pyrkii monilla toimillaan tuottamaan hyvää. Kirouksen takia mikään ei vain onnistu.

Kiinnostavan lisäulottuvuuden Turinin tarinaan tuo hänen isänsä Hurinin kohtalo. Hurin joutuu suuren taistelun jälkeen Sauronin isännän Morgothin vangiksi. Morgoth langettaa Hurinin jälkeläisten päälle kirouksen ja pakottaa hänet näkemään, kuinka perhe vähitellen ajautuu kohti tuhoaan. Hurinin lasten tarina onkin tragedia, jossa julmaa teatterinäytöstä seuraa lukijan lisäksi Hurin itse.

Hurinin lasten tarina on luettavissa itsenäisenä teoksena, vaikka toki siitä saa enemmän irti, jos on jaksanut kahlata läpi Keski-Maan mytologiaa syventävän Silmarillionin. Kirjan kuvasto haltioineen ja maisemineen on tuttua Tolkienin ystäville, ja yhteys Kullervon tarinaan tuo kertomukseen lisäarvoa, ainakin suomalaiselle lukijalle.

                                                       ———————

Kun lukee Tolkienin kertomuksia Keski-Maasta, alkaa eräs asia (itse asiassa monikin, mutta en puutu tässä niihin muihin …) vaivata: uskonnollisuuden puute. Toki Silmarillionista löytyy Keski-Maan mytologiaa jumaltarustoineen, mutta esimerkiksi saagassa Taru Sormusten Herrasta henkilöt eivät juurikaan jutustele uskonnollisista kysymyksistä. Sama epäuskottavuus nakertaa monia muitakin fantasia-genren romaaneja. Sillä kyllähän alituisessa vaarassa elävien sotureiden on pakko miettiä mahdollista tuonpuoleista, varsinkin kun he kohtaavat haltioita. Haltiat eivät kuole vanhuuteen, vaan elävät tuhansia vuosia (elleivät kuole väkivaltaisesti). Luulisi, että itseään lohduttaakseen Keski-maan ihmiset, hobitit ja kääpiöt olisivat kehittäneet selkeän uskonnollisen järjestelmän, jossa palkintona olisi haltioiden kaltainen ikuinen elämä paratiisissa.

Kielitieteilijänä Tolkien uhrasi voimavarojaan haltiakielen kehittelyyn ja myyttisten tarinoiden luomiseen. Jos hän olisi ollut uskontotieteilijä, Keski-Maa saattaisikin näyttää aivan toisenlaiselta. Silloin suorasukainen Samvais olisi haltian kohdattuaan pohtinut varmasti omaa kuolevaisuuttaan ja lohduttautunut omalla uskonnollaan. Ja urhean sotajoukon lähtiessä kohti toivottomalta vaikuttavaa taistelua papit olisivat siunanneet heidät – nythän mitään papistoa ei millään Keski-Maan kansalla tunnu olevan, ainoastaan jokunen velho.

Osasyy uskonnottomuuteen Keski-Maassa on luultavasti Tolkienin oma kristillinen vakaumus. Hän kirjoitti pakana-ajan mytologiaa, johon katolilaisuus ei tietenkään olisi sopinut. Ja toisaalta, Tolkien tuskin halusi ruveta kehittelemään taruihinsa kristinuskolle vaihtoehtoista uskontoa. Olisiko se ollut edes mahdollistakaan Tolkienin kirjojen kohdalla? – Ovathan Harry Potter -kirjatkin kohdanneet vieläpä 2000-luvulla uskonnollisten tahojen kritiikkiä. Tolkien ei varmaankaan halunnut katolisen kirkon tuomitsevan hänen teoksiaan.

Ainakin yhden käytännössä harjoitettavan uskonnollisen ulottuvuuden Tolkienin tarinoista kuitenkin löytää: laulut. Vainajat elävät lauluissa, joita heidän sankariteoistaan sepitetään. Upeimpia lauluja laulavat tietysti haltiat, joille kuolema on jollakin tapaa huomattavasti traagisempi asia kuin muutenkin lyhytikäisille ihmisille. Haltioiden lauluissa sana tulee lihaksi ja tarinat eläviksi. Haltiakieli yhdistää näkyvän maailman ja näkymättömän, sitoo yhteen nykyhetken ja kaukaisen menneisyyden. Ihmisten, kääpiöiden ja hobittien laulut ovat haltiakielen saavutusten rinnalla vaatimattomia, mutta lähtökohtaisesti sama idea niissäkin on.

Read Full Post »

%d bloggers like this: