Haluatko esseistiksi?

Esseetä voi toisinaan kutsua tähtien kirjoitukseksi, ranskalaisittain l’écriture des astres. Tällä ei niinkään tarkoiteta sitä, että essee kurkottaisi tähtiin (vaikka voi se sitäkin tehdä), pikemminkin viitataan eri tekstinpätkiä erottaviin typografisiin tähtiin, joita tässäkin esseessä olen viljellyt.

– Kuisma Korhonen: Ketuista, tähdistä ja kannibaaleista

* * *

Asteriskit eli tähtimerkit vaikuttavat mitättömän pieniltä paperilla. Mutta kuten taivaalla tuikkivat esikuvansakin, ne paljastuvat lähemmässä tarkastelussa mittasuhteiltaan valtaviksi. Alun sitaatti on Kuisma Korhosen esseestä Ketuista, tähdistä ja kannibaaleista (kokoelmassa Mitä essee tarkoittaa?, toim. Johanna Venho, Savukeidas 2012). Kirjoittaja toteaa, että tekstin osia erottavat tähtimerkit sisältävät ”murroksia, siirtymiä, aukkoja jotka lukijan on täytettävä”.

Korhosen kuvaama tähtien kirjoitus on symboliikaltaan kaunista: teksti ei pelkästään etene junan lailla alusta loppuun, vaan aina välillä suodaan lukijalle mahdollisuus avartaa mielensä. Esseekirjoittamisessa metodi mahdollistaa sen, että saman tekstin sisällä saattaa olla elementtejä, jotka liittyvät toisiinsa vain löyhästi. Jos tekstin kirjoittaisi yhtenäiseksi, joutuisi joko karsimaan turhat rönsyt pois tai käyttämään jonkinlaisia aasinsiltoja sidoskeinona tekstin osien välillä.

Itsekin olen blogikirjoituksissani käyttänyt usein tähtimerkkejä tekstin osien välissä. Blogipostauksessa tähtimerkeillä on toinenkin, hyvin yksinkertainen tehtävä: tekstin jakaminen osiin helpottaa lukemista näyttöpäätteeltä, varsinkin jos postauksilla on tapana venyä (kuten Jäljen äänessä …). Kolmen tai neljän kappaleen jälkeen on lukijaystävällistä vaihtaa hivenen näkökulmaa ja näpäyttää kolme kertaa tähtimerkkiä. Kas näin!

* * *

Suosittelen tähtimerkkien käyttöä kaikille pidempiin postauksiin mieltyneille blogikirjoittajille. Samoin suosittelen myös edellä mainittua teosta Mitä essee tarkoittaa? Kirja sisältää seitsemän eri kirjoittajan näkemykset esseestä (linkki kustantajan esittelyyn, josta näkee myös kirjoittajat). Toteutus on tyylillä tehty, sillä jokainen teksti on essee itsessään: lukiessaan voi tarkkailla tekstissä käytettyjä keinoja ja miettiä, vastaako kyseisen esseen muoto ja tyyli kirjoittajan esittämiä yleisiä ajatuksia esseiden … no, muodosta ja tyylistä.

Aivan vakavissani ehdotan teoksen lukemiseen toisenlaistakin näkökulmaa (erityisesti blogikirjoittajalle mutta yleensäkin kaikille kirjoittamisesta kiinnostuneille) : miltä tuntuisi itse kokeilla esseen kirjoittamista? Ja blogikirjoittajille tarkemmin: kirjoitatko jo nyt sellaisia? Väitän, että moni kirjoittaa. Ei mitään suuria kaunokirjallisia taideteoksia, mutta luultavasti monella on blogiarkistossaan melkoinen aarreaitta täynnä esseen aihioita tai materiaalia, jota voisi käyttää esseen raaka-aineena.

Tässä kohdassa harrastajakirjoittaja nostaa kädet pystyyn ja huudahtaa: ”Ei minusta ole kirjoittamaan esseitä, sillä essee on niin vaikea laji!” Pötypuhetta: ei essee ole sen vaikeampi kirjallisuuden laji kuin mikään muukaan.  Tai siis totta kai hyvän  esseen kirjoittaminen on vaikeaa. Mutta niin on hyvän romaanin ja hyvän runonkin kirjoittaminen. Jotenkin tuntuu siltä, että aina kun puhutaan esseen piirteistä, määritellään nimenomaan hyvää esseetä. Runon ja proosan kohdalla ei heti lähdetä tavoittelemaan taivaita, ja siksi harrastajakirjoittajalle kynnys on matalampi. Miksi näin? Eikö kirjoittajan olisi mahdollista nauttia amatöörimaisesta mutta täydestä sydämestä kirjoittamastaan esseestään aivan yhtä lailla kuin hän nauttii saadessaan valmiiksi novellinsa tai runonsakin?

Asiaproosa on luontevaa lähtökohdiltaan ja lähellä sitä, mitä teemme päivittäin: kielennämme muille omaa ajatteluamme, yhdistelemme tietoja ja omia kokemuksiamme, ihmettelemme elämän pieniä ja suuria pulmia, ilahdumme hyvistä anekdooteista ja väritämme itsekin puhettamme pienillä tarinoilla ja tapausesimerkeillä. Ja tietysti luemme lehtiä sekä kirjoja, katsomme televisiota ja elokuvia, pidämme silmät ja korvat auki – toisin sanoen hamuamme samaa materiaalia, jota esseistitkin hyödyntävät.

* * *

Ne, jotka ovat liian nokkelia romaanikirjailijoiksi tai liian skeptisiä runoilijoiksi, päätyvät yleensä kirjoittamaan esseitä. Lajinsa löydettyään he huokaisevat helpotuksesta, kun heidän ei tarvitse yrittää tuottaa lukuelämyksiä romaanien ystäville tai kielimateriaalia runouden harrastajille.

– Tommi Melender: Liian nokkelien ja skeptisten laji

* * *

Tunnistan itseni Tommi Melenderin esseen lopusta (kaikki tämän postauksen esseesitaatit ovat kokoelmasta Mitä essee tarkoittaa? ellei toisin mainita) lainatusta katkelmasta. Tai ainakin kahdesta viimeisestä rivistä, sillä erityisen nokkelana en ole koskaan itseäni pitänyt, skeptisenä kyllä. En ole koskaan lukenut yhtään luovan kirjoittamisen opasta (sori vain, niitä kirjoittavat mahdolliset tutut, nyt tämäkin paljastui …), mutta käsittääkseni niissä luova kirjoittaminen mielletään usein runojen tai proosan tekemiseksi. Se on sääli ja suurta tuhlausta: moni potentiaalinen harrastajakirjoittaja vierastaa kumpaakin lajia. Runo vaatii kielellisesti toiselle tasolle siirtymistä ja romaanihenkilöiden rakentelu suunnatonta innostusta ja mielikuvitusta.

Ehkä tulevaisuus on valoisampi: tällä hetkellä essee on ollut paljon pinnalla julkisessa keskustelussa. Tommi Melender pohtii kirjoituksessaan myös esseen nousun syitä. Esseebuumin hän tyrmää harhaanjohtavana terminä, perustellusti: essee on marginaalinen laji edelleen. Melenderin mukaan kyse on etujoukkoilmiöstä, jossa tiedotusvälineet ovat kiinnostuneet pienen aktiiviporukan esille nostamasta aiheesta. Ja todellakin, tuoreempien esseistien tuotanto on vielä vähäistä, vaikkakin esimerkiksi (tai lähinnä) Savukeitaan kustantamat  Antti Nylénin ja Timo Hännikäisen kokoelmat  ovat saaneet niin paljon huomiota, että heidän voisi kuvitella kirjoittaneen jo kokonaisen esseetuotannon.

Selityksenä etujoukkoilmiö vakuuttaa, mutta kiinnostavaa on ottaa huomioon  laajempi asiaproosan harrastuneisuuteen liittyvä ilmiö, verkkokirjoittaminen. 2000-luvun aikana nettiin on ilmaantunut  tuhansia blogeja. Blogeja on monilta eri aloilta ja elämänalueilta, taso on kirjavaa ja tavoitteetkin vaihtelevat henkilökohtaisesta päiväkirjan pitämisestä ammattimaisiin asiantuntijablogeihin. Joka tapauksessa joukossa on paljon esseistisen kirjoittamisen laitamilla tai jopa ytimessä versovaa asiaproosaa, jossa blogikirjoittaja kertoo välillä faktoja ja välillä käy läpi omia kokemuksiaan tarkoituksenaan selvittää  ajatuksiaan niin itselleen kuin mahdolliselle lukijalleenkin.

On perusteltua olettaa, että jossakin vaiheessa laajentunut harrastajapohja alkaa näkyä innostuksena haasteellisempaan kirjoittamiseen, viimeisteltyyn esseeseen. – Verkkokirjoittaminen lisää myös esseiden kysyntää. Itse olen viime vuosina seurannut paljon blogeja, ja mahdollisesti se on vaikuttanut lukutottumuksiini. Romaaneja tulee luettua vähemmän, sillä jotenkin fiktiivisten henkilöiden keskinäiset suhteet eivät jaksa enää kiinnostaa yhtä paljon kuin ennen. Blogit ovat kirjoittamisen/lukemisen tositelevisio-ohjelmia, hyvässä mielessä. Mutta useimmiten postaukset ovat kovin lyhykäisiä ja kevyitä – nälkä herää, vaan ei tule tyydytetyksi. Siksi blogien kautta asiaproosaan tutustunut lukija rohkenee tarttua myös esseekokoelmaan.

* * *

Verkkotekstin julkaiseminen on luonteeltaan toisenlaista kuin pysyvä teksti. Blogien ja foorumeiden tekstit ovat tapahtumia, reaktioita ja uusia avauksia. Tällainen kirjoitus on luonteeltaan hetkellistä tekstin julkiselle näyttämölle asettumista, ja koska kirjoittaminen on lähellä tapahtumaa, se toimii eri tavalla kuin valmiiksi laadittu teksti. Verkon agorat ovat pikemminkin julkisia näyttämöitä kuin kirjastoja.

– Risto Niemi-Pynttäri: Verkkoproosa (ntamo, 2007)

* * *

Hyvät, monipuoliset ja tyylillisesti taitavat blogipostaukset muistuttavat parhaimmillaan esseitä. Mutta tällöin ne eivät välttämättä ole enää parhaita mahdollisia blogikirjoituksia, sillä blogikirjoittamisen filosofiaan (tai ehkä voisi jopa sanoa poetiikkaan) liittyy piirteitä, joita painetuissa esseissä ei ole. Väitöskirjassaan verkkoproosasta Risto Niemi-Pynttäri esittääkin kiinnostavan ajatuksen verkkotekstien tapahtumaluonteesta. Esimerkiksi tämä postaukseni on Jäljen äänen etusivulla vain seuraavaan kirjoitukseen saakka. Vähitellen se alkaa painua ajassa taaksepäin, blogiarkiston uumeniin, josta satunnainen lukija sen kenties jonain päivänä löytää tiedonhaun tuloksena.

Eli toisin sanoen sinä, mahdollinen lukija, et pelkästään tällä hetkellä lue tekstiä vaan seuraat myös esitystä. Mikäli luet postausta Haluaisitko esseistiksi? huhtikuussa 2012, olet ajan hermolla ja voit osallistua kommenttilaatikossa tämän näytöksen interaktiiviseen osuuteen. Piakkoin esitys poistuu näyttämöltä: on se luettavissa senkin jälkeen, mutta tunnelma on hieman sama kuin katsoisi ohjelmaa Ylen arkistosta. Välittömyys puuttuu.

Henkilökohtaisesti minua innostaa verkkokirjoittamisessa myös se, että keskeneräisyys on sallitumpaa kuin valmiissa painotuotteissa (tästäkin Niemi-Pynttärin kirjassa puhutaan, mutta en nyt jaksa koko ajan kirjoitella sitaatteja). Virheet ja rakenteellinen sekavuus suvaitaan, sillä sekä kirjoittajat että lukijat ymmärtävät, että vain hetken aktiivisesti luettavana olevaan tekstiin ei kannata hukata liikaa voimavaroja. Keskeneräisyys luokin teksteihin omanlaistaan estetiikkaa: vaikutelmaa lisäävät kommentit, jotka saattavat viedä ajatuksen aivan vastakkaiseen suuntaan kuin alkuperäinen teksti. Ja juuri kun kommenttien tuloksena alkaisi syntyä jotakin uutta ja hienoa, niiden virta tyrehtyy. Ei kannata jäädä liian pitkäksi aikaa lueskelemaan samaa postausta ja sen kommenttilootaa, sillä uusia kiinnostavia tekstejä ilmaantuu koko ajan.

 * * *

Näyttää kuitenkin siltä, ettei moniin nykyesseihin, ei minun eikä muidenkaan, millään mahdu riittävästi pohdintaa ja vasta-argumentteja. Voisi siis ajatella esseeteoksen laajentamista niin, että julkaistaisiin myös poisjääneiden ajatusten osio. Paras vaihtoehto olisi, jos poleemisille tai muuten varmoja mielipiteitä esittäville esseekirjoille voisi julkaista jatko-osan, jotka sisältäisivät muutaman harkitun vastapuheenvuoron. Siis harkitun, ei mitään keskustelusivukamaa.

 – Jukka Koskelainen: Monta aavistusta kokonaisuudesta. Kertojasta ja esseen pakenevasta olemuksesta

* * *

Kun blogien asiaproosasta innostunut lukija tarttuu esseekokoelmaan, luultavasti hän ensimmäiseksi kaipaa kommenttilaatikkoa, mahdollisuutta tarkentaa esitettyjä ajatuksia, esittää vastaväitteitä ja yleensäkin osallistua keskusteluun – varsinkin jos essee on sävyltään julistava, omaa mielipidettään erinomaisena esille tuova. Jukka Koskelainen on samaa mieltä kuin moni muukin nykyesseistiikkaa kritisoinut: hänen mielestään esseiden pitäisi olla esseemäisempiä ja tarkastella asioita useammasta näkökulmasta.

Pohdiskelun ja vasta-argumenttien puutetta voisi Koskelaisen idean mukaisesti ehkä kompensoida ”jatko-osilla” tai vastineilla.  Ehdotus on mielenkiintoinen, mutta samalla se osoittaa, kuinka peruuttamattomasti Internet on muuttanut kirjallisuuden kenttää. Esseiden lukijat ovat itsekin valveutuneita ja yleensä sekä valmiita että halukkaita ottamaan kantaa asioihin. ”Keskustelusivukama” voi pahimmillaan olla todella tasotonta, mutta jotenkin tuntuu siltä, että moniäänisyyttä ei juuri tule lisää, jos toinen esseisti kirjoittaa vastineensa. Yhteentörmäyksestä herää vain uusia, ratkaisemattomia kysymyksiä ja keskustelunavauksia. Ehkä tekniikka (sähkökirja Internet-yhteyksineen mahdolliselle kirjaan liittyvälle keskustelupalstalle) tuo tähänkin pulmaan ratkaisuja.

Aihe on synnyttänyt paljon polemiikkia kirjallisuusaiheisissa blogeissa. Jos mahdollinen lukija haluaa välttämättä tuohon vyyhteen päänsä pistää (en erityisesti suosittele), jyvälle alkuun pääsee Kritiikin Uutisten päätoimittajan Aleksis Salusjärven blogista: Suuri esseekeskustelu. Sytykkeenä rönsyilevälle, ylilyönteihin sortuvalle ja asiaan vihkiytymättömän näkökulmasta sekavalta vaikuttavalle keskustelulle on ainakin osittain toiminut Kristian Blombergin alun perin Kritiikin Uutisissa julkaistu kirjoitus Kirjallisuus ilman muotoa, jossa hän esittää huolensa esseekirjoittamisen nykytrendistä. Blombergin mielestä sitä leimaa opettava ja itsevarma sävy. Valitettavasti Blombergin kirjoitusta on osittain luettu väärin: vaikka hän peräänkuuluttaa esseisiin moniäänisyyttä, samalla hän kuitenkin kiittelee voimakkaasti mielipiteitään esille tuovia Savukeitaan esseistejä. Kirjoittajina he ovat erinomaisia. Hän vain esittää toiveen, että esseen lajityypille tunnusomainen omien (tai esseen kertojaminän) ajatusten ja näkemysten monipuolisempi pohdiskelu saisi enemmän sijaa orastavassa suomalaisessa esseekulttuurissa. Esseen ei tarvitsisi olla ”valmiiksi ajateltu” vaan lukija voisi seurata, kuinka ajatus kehittyy, välillä haparoiden ja välillä eteenpäin loikkien.

 * * *

Essee on metodi. Sen avulla voi pohtia ja pyöritellä ideoita, rakennella vaihtoehtoisia ajatusmalleja, hioa hypoteeseja, kokeilla esioletusten käyttökelpoisuutta, käännellä ja väännellä, etsiä langanpäitä, purkaa ja koota.

– Olli Löytty: Välimuodon estetiikka

* * *

Sitaatti on Olli Löytyn esseestä, jossa hän osuvasti pohdiskelee esseen luonnetta välitilan tekstinä, ”epäkeskona hybridinä”, joka ei ole tietotekstiä mutta ei fiktiotakaan. Tällainen välitilassa oleva muoto sopii olemukseltaan myös sisällölliseksi sillanrakentajaksi erilaisten katsantotapojen välille. Esseekokoelmassaan Kulttuurin sekakäyttäjä (Teos, 2011) Löytty kirjoittaa tekstejä, jotka eivät julista omaa näkökulmaansa vaan pyrkivät ymmärtämään muita ja myös omaa itseään muiden silmin. Löytyn määrittelemä esseen metodimaisuus tulee siinä hyvin esille. Essee onkin mielestäni parhaimmillaan ja omimmillaan itseymmärryksen välineenä.

Omaa itseymmärrystä lisätäkseni olen alkanut työstää mm. näitä blogikirjoituksiani esseistisempään suuntaan. Luontevana jatkona sille on tietenkin esseiden kirjoittaminen. Tämän vuoden alussa perustimme muutaman tutun kanssa esseepajan, jossa ideana on suunnilleen kerran kuussa kokoontua keskustelemaan omista ja muiden kirjoittamista teksteistä. Aihe on ollut vapaa ja kaikenlainen keskeneräisyys on katsottu pikemminkin ansioksi kuin heikkoudeksi: hedelmällisintähän on tuoda teksti pajaan taottavaksi silloin, kun se on vielä punahehkuinen raakile.

Vaikka olemme kokoontuneet vain kaksi kertaa (emmekä vielä kertaakaan koko porukalla), paja on osoittautunut jo nyt elämykseksi. Essee (keskeneräinenkin/ keskinkertainenkin) on loistava perusta keskustelulle: kolme varttia yhtä tekstiä kohti tuntuu kuluvan nopeasti, ja silti siinäkin ajassa kirjoittaja saa muilta monta hyvää näkökulmaa ja ideaa tekstin kehittelylle. Keskustelussa usein 1+1 on enemmän kuin kaksi: sähköpostitse, chatin tai netin kommenttilaatikon kautta viestiessä vastaavaa taikaa ei synny.

Vaikka en päiväkirjaa pidäkään, silloin tällöin teen merkintöjä. Yksi sellainen löytyy esseepajan alkuvaiheesta tammikuulta.

* * *

19.1.2012 Torstai

Viikko on vierähtänyt. Suunnittelu on pitkällä, mutta kirjoittaminen vasta alussa. Virikkeeksi tulevaa varten tilasin Jorge Luis Borgesin tekstejä nettikaupasta: kirjoituskokoelmat Total Library ja Selected Non-Fictions, Selected Poems ja yhden Borgesin elämään ja tuotantoon perehtyvän teoksen. En lähde patsaita pystyttämään, mutta Borgesin jutuissa on jotakin tunnistettavaa: sellaista, mitä joskus haluaisin itsekin yrittää – omalla vaatimattomalla tavallani.

Suurin ongelmakin alkaa hahmottua. On vaikea löytää sopivaa olosijaa keveyden ja raskauden välillä. Liian helposti teksti taipuu kolumnityyliseksi, ja kun hakee ryhtiä, se muuttuu turhan abstraktiksi, akateemiseksi.

Jotta saan jotakin aikaiseksi, päätin ensin kirjoittaa kepeästi. Yksinkertaista on aina helpompi monimutkaistaa kuin monimutkaista yksinkertaistaa.

Laitoin juuri muille pajalaisille sähköpostia:

Hei 

Jos Henriikka Tavi aikoo kirjoittaa runokirjan kuussa, niin kaiketi minäkin yhden esseen tapaisen yritelmän saan aikaan kolmessa viikossa. Luvassa teille tuolloin luettavaksi teksti, jossa (luultavasti)

– pohditaan mielikuvitusystävien ikääntymistä
– marmorinen fauni herää eloon
– kaivellaan Pompejin tuhkaa

Kunhan ensin kirjoitan sen. Joka tapauksessa suhtaudun tulevaan ehdottoman vakavissani, ja olenkin jo harjoitellut viljelemään latteuksia mahdollisia naistenlehtihaastatteluita varten:

”Minulle horisontti on pelkkä kuollut viiva. Se ei herää henkiin katsomalla – on muututtava itse”, toteaa Lehto esseekokoelmansa lähtökohdista.

– Yritän saada tuonkin mahtumaan tekstiin, sillä itseironia ei ole esseistille pahitteeksi.

Kolmen viikon kuluttua,

t. Penjami

* * *

Ensimmäisessä tekstissä esiintyi kyllä fauni, mutta Pompeji jäi haaveeksi. Sen korvasi kuvanveistoon liittyvä pohdiskelu. Ehkä tämä on sitä aitoa esseismiä: kirjoittaminen vie mennessään ja kulkusuunta saattaa muuttua yllättäen.

Huvittuneena luen tuosta Borges-tilauksestani. Siellä ne kirjat lojuvat kirjahyllyssä pinossa edelleen. Vain joitakin tekstejä olen satunnaisesti lukenut. Aluksi ajattelin, että kirjoitan pajaa varten yksinomaan kirjallisuusaiheisia esseitä, ja minua aina kiehtonut Borges vaikutti sopivan kunnianhimoiselta aiheelta. Mutta parin kerran jälkeen olen todennut, että liiallinen rajaaminen ei sovi esseekirjoittamisen filosofiaan, varsinkaan, kun kyse on harrasteluonteisesta vapaa-ajan toiminnasta. Sitä paitsi kirjallisuusaiheita varten minulla on blogi.

Aionkin siis kirjoittaa mistä tahansa, toki kirjallisuutta unohtamatta. Essee mahdollistaa ”minkä tahansa” aivan eri tavalla kuin runo (jossa hyydyn jo ensimmäisen keksimäni kielikuvan latteuteen) tai novelli (en jaksa kuvailla henkilöitä, en yksityiskohtia enkä varsinkaan maisemia).  Essee ei ole vaikea laji kuten nuo kaksi, sillä siinä voi mennä suoraan asiaan.

* * *

Uskon ja toivon, etten ole ainoa blogikirjoittaja, jota essee kiinnostaa. Siksi tämän postauksen otsikko ei ole mikään tyhjä heitto vaan aivan vilpitön kannustus kaikille. Ja jos on tutuissa harrastajakirjoittajia, niin riittävän matalalla profiililla perustettu esseepaja on hyvä lisävirike (3–5 henkeä sopiva määrä: kaksistaan keskustelu jää pelkäksi palautteenannoksi ja viisi on taas melko maksimi, jos aiotaan saada tekstit luetuksi yhdessä illassa). Ilman deadlineja tekstit jäävät helposti tekemättä, ja muutenkin pajassa oma ajattelu alkaa tuottaa kipinää.

Erityisesti toivoisin, että esseepallosta nappaisi kopin mahdollisimman moni naisbloggari. Essee kun tuntuu olevan kovin miehinen laji. Itsekin muuten huomaan viitanneeni tässä postauksessa ainoastaan Mitä essee tarkoittaa? -kokoelman mieskirjoittajiin. En usko, että syynä on sukupuoleni, vaan se, että Maaria Pääjärven ja Bodil Lindforsin esseet ovat tyyliltään ja aiheiltaankin tällä kertaa sellaisia, etten saa niistä yhtä mutkattomasti napattua muutamaa riviä esseepuhetta oman juttuni höysteeksi. Mikä ei tietenkään tarkoita, että ne olisivat huonoja. Päinvastoin, pidin kummastakin. Pääjärvi matkaa Venetsiaan tekstissään Kaupunki pahvissa ja pohdiskelee esseen olemuksellista keveyttä kelluvasta kaupungista käsin. Ja Lindforsin esseen nimi jo sinänsä kertoo paljon essehtimisestä: Tie vailla nimeä.

Mutta Virpi Hämeen-Anttilalta liitän lopetukseksi lainauksen. Tekstissään hän ihmettelee, miksi esseekirjoittajissa on niin vähän naisia. Hämeen-Anttilan mukaan esseen kirjoittaminen vaatii itsensä korostamista ja vahvojen mielipiteiden ilmaisemista. Juuri niihin asioihin perinteisesti tyttöjä ja naisia ei ole juuri kannustettu. Vaikka sukupuoliroolit on haudattu, saattavat ne edelleen luoda varjojaan. Vielä suurempi syy lienee esikuvien puute: itsekin olen mieltänyt esseistiikan nuorempana ummehtuneeksi äijäkirjallisuudeksi. Kun ei ole naisesseistejä esikuviksi, on kynnys korkea.

Hämeen-Anttila kääntää heikkoudet vahvuuksiksi. Kukkoilu ja dandyily eivät ole ainoa mahdollinen tie esseistiikkaan. Ja koska jo pelkästään blogikirjoittajissa on paljon naisesseistipotentiaalia, Hämeen-Anttilan toiveeseen on helppo yhtyä.

 * * *

Toisaalta naisilta luontuu hyvin sivuun astuminen ja sivusta tarkkaileminen. He ovat tehneet sitä pitkään. Naisilla on kyky itseironiaan. Ja intohimo yksityiskohtiin. He eivät halveksu triviaa, esseistin ruokamultaa.

Esteitä ei ole muualla kuin päämme sisällä. Naiset, odotan esseitänne.

– Virpi Hämeen-Anttila: Sivuun astumisen taide

Read Full Post »

Kirjailija verenkierrossa

Jäin miettimään edelliseen postaukseeni liittyen tuota Onnan kommenttia opiskelijatytöstä, joka istuskeli Cambridgessa sillan kaiteella ja luki Albert Camus’n Sivullista. Oliko kyseessä pakollinen tenttikirja, mielenkiinnosta/sattumalta lainattu, pyrkimys täydentää kirjallista yleissivistystä – vai ehkä sittenkin tuo tyttö oli eksistentialistiksi itsensä kokeva nuori nainen, joka on päästänyt Camus’n ”verenkiertoonsa” ja tarkastelee elämää henkisen esikuvansa silmin?  Viimeisin vaihtoehto on kiinnostava: voiko todella vaikuttua jonkun kirjailijan teoksista niin paljon, että tähän muodostuu jonkinlainen omaa maailmankatsomusta täydentävä/muokkaava henkinen ja kokemuksellinen yhteys?

Kirjailija Tommi Melender kirjoittaa tällaisesta suhteesta omaan henkiseen/kirjailijaesikuvaansa Gustave Flaubertiin mm. Parnassossa julkaistussa esseessään (I/2010) ja bloginsa Antiaikalainen useissa kirjoituksissa. Flaubertistin näkökulman Melender on siirtänyt romaaninsa Ranskalainen ystävä päähenkilöön Joel Rantoon:

Kunnia velvoitti minua olemaan rehellinen ja kertomaan Magnusille, kuinka ihmisten typeryys piinasi minua. Siitä oli syyttäminen ranskalaista kirjallisuutta, etenkin Flaubertia, jota olin ruvennut ahmimaan opiskeluvuosieni kaltaisella kiihkolla. Kimmokkeen sain, kun päähäni pälkähti kirjoittaa romaani, joka olisi suuruudenhullu kosto vihamiehilleni. Tiesin, että ennen kirjoittamista täytyy lukea paljon, ja niin aloin viettää kaikki luppohetkeni kirjojen parissa. Mitä enemmän luin, sitä kärttyisämmäksi tulin. Tiuskin alaisilleni, esiinnyin julkeasti neuvotteluissa, paiskoin ovia takanani. Tajusin olleeni melko tyytyväinen elämääni silloin kun luin vuodessa hädin tuskin kymmenen romaania, enimmäkseen kotimaisia uutuusteoksia, joita oli yhtä mahdoton erottaa toisistaan kuin samanmerkkisiä pulloja Valintatalon hyllyllä.

Raento ei siis pelkästään mieti, mitä Flaubert mahdollisesti ajattelisi jostakin asiasta, vaan hän jopa tuntee ja kokee samoin kuin Flaubert. Ranskalainen klassikkokirjailija on hänelle hengenheimolainen, ystävä – siitä juontunee Melenderin teoksen nimikin: Ranskalainen ystävä.

Vaikka Flaubertin teoksia on tullut luettua, on hän jäänyt minulle aina vain yhdeksi – toki vaikuttavaksi – klassikkokirjailijaksi muiden joukkoon. Ehkä olen jopa hivenen kateellinen Joel Raennolle ja hänen luojalleen heidän Flaubert-suhteestaan. En niinkään erityisesti Flaubertin takia, vaan siksi, että 1800-luvulla elänyt kirjailija voi olla jollekulle ystävä sanan varsinaisessa merkityksessä – tarjoten lohtua, läsnäoloa, näkökulmia ja eräänlaista vuoropuheluakin. – Ilkikurisesti voisin todeta, että itse kykenen kirjalijaystävyyksissäni lähinnä irtosuhteisiin tai lyhytkestoisiin kumppanuuksiin: jotakin samankaltaista koin nuorena Kurt Vonnegutin kanssa, mutta sen jälkeen näitä kirjailijoita on tullut ja mennyt sitä mukaa kuin luettuja kirjojakin … 

Ainahan sitä saa hieman vilkaista mahdollisuuksia, ja niinpä Melenderin romaanin luettuani uudistin suhteeni Madame Bovaryyn (tämä oli kolmas kerta: eka kerta lukioikäisenä ja toinen kirjallisuutta opiskellessani), luin kerrankin romaanin Bouvard ja Pécuchet  loppuun saakka, selailin joskus lukemaani Sydämen oppivuodet ja luin Salambon. Tartuin jopa kunnioitusta herättävän paksuun Flaubertin ja Georg Sandin kirjeenvaihtoa sisältävään opukseen Rakas vanha Trubaduuri. George Sandin ja Gustave Flaubertin kirjeenvaihtoa 1863–1876 (WSOY, toim. ja suom. Eila Kostamo, 2007), sillä sekä Melender että Raento tuntuvat lukevan paljon Flaubertin kirjeitä. – Sitten marssin vessan peilin eteen ja lausuin niin ranskalaisittain kuin vain osaan: Flobääääär. Mutta mitään ei tapahtunut. (Jos mahdollinen lukijani on takavuosina sattunut katsomaan kevyttä tv-sarjaa Ally MacBeal, hän ymmärtää, mistä on kyse.)

– Tappiotani lievittää se tosiasia, että ehkä tilanne ei ole nyt kovin otollinen. En ole omassa elämässäni missään murroskohdassa tai muutenkaan henkistä tukea vailla. Melenderin romaanissa Joel Raento sitä vastoin on henkilökohtaisen identiteettikriisin keskellä (toki hän on tutustunut Flaubertiin jo aiemmin). Hän on menestyvä yrityskonsultti, samaa valtakunnan ykköstasoa kuin Jari Sarasvuo muutama vuosi sitten, mutta hän ei usko omaan tuotteeseensa:

Olin edustavinani vastakulttuuria, vaikka palvelin elämysteollisuutta. Puhuin luovuudesta ja omaperäisyydestä, mutta en koskaan sanonut mitään luovaa tai omaperäistä. Minulla ei ollut siihen varaa, koska kaikki luova ja omaperäinen herättää aluksi vihaa ja vastustusta, loukkaa ja iljettää. Tärkeintä oli olla uskottava niiden silmissä, jotka maksoivat minulle siitä, että olen kaikesta johdonmukaisesti eri mieltä kuin hallitus, SAK ja Elinkeinoelämän keskusliitto.

Raennon luentojen tarkoin harkittuun tyyliin kuuluu räväkkyys, solvaukset ja yleisön arvoihin kohdistettu pilkka – mutta koskaan hänen kritiikkinsä ei saa oikeasti paljastaa tai muuttaa mitään perustavanlaatuista. Hän on eräänlainen kiintiöräyhähenki, joka sivalluksistaan huolimatta lopulta sanoo vain sen, mikä jo tiedetään ja minkä kuulijat haluavatkin kuulla. En myynyt mielipiteitä tai tulkintoja, myin niiden simulaatiota, toteaa Raento. – Romaanin tarina alkaa, kun eräällä luennolla kupla puhkeaa, vaikka yleisö ei sitä tajuakaan. Joel Raento näkee itsensä ulkopuolisin silmin: valmiita ajatuksia (vertaa Flaubertin Valmiiden ajatusten sanakirja – jos opus on tuttu) suoltavana heittiönä. Keisari ilman vaatteita. Seuraa totaalinen romahdus, ja Raento pyörtyy kesken esityksensä.

Faubertistina Raento hakee lohtua mestarin tuotannosta. Hän ottaa töistä vapaata ja lähtee pieneen ranskalaiseen kylään Aronvilleen lukemaan Flaubertin romaaneja ja kirjeitä. – Juuri tämä kirjeiden lukeminen vakuutti minut ”ystävyyden” mahdollisuudesta. Kirjeenvaihto tarjoaa takaportin kirjailijan – kenen tahansa – ajatuksiin ja kokemuksiin. Painetut teokset ovat kirjailijan mutta kirjeet ihmisen kirjoittamia. En itse ole tutustunut kuin näihin George Sandille lähetettyihin kirjeisiin, mutta jo niissäkin on paljon sellaisia kohtia, jotka luettuaan ymmärtää, miksi Raento (ja myös Melender) pitää Flaubertia edelleen ajankohtaisena äänenä. Esimerkiksi katkelma, jossa Flaubert kiihkeästi kritisoi oman aikansa kustannusmaailmaa ja muutenkin taidetta näivettävää kaupallista tuotantotodellisuutta, herättää pohtimaan, mitä Flaubert tuumisi ja tekisi näin Internetin aikakaudella. (kirje päivätty 4.12.1872)

Miksi julkaista (tänä kammottavana aikana)? Rahan ansaitsemiseksiko? miten naurettavaa! Niin kuin raha olisi työn korvaus! Näin tulee olemaan, kunnes Keinottelu on saatu tuhotuksi. Siihen saakka, ei! Entä miten punnita Työtä, kuinka arvioida Ponnistusta? Jää siis työn kaupallinen arvo. Sen arvioimiseksi pitäisi poistaa kaikki välikädet Tuottajasta ostajaan. Ja sittenkin tämä kysymys on sinällään ratkaisematon. Sillä minä kirjoitan (puhun itseään kunnioittavasta kirjailijasta), en tämän päivän lukijalle, vaan kaikille lukijoille joita voi ilmaantua, niin kauan kuin kieli elää. Tuotettani ei siis voi kuluttaa nyt, sillä sitä ei ole tehty yksinomaan aikalaisiani varten. Joten palveluni jää määrittämättä ja näin ollen korvaamatta.

Voisi kuvitella, että Internet olisi juuri tuollainen julkaisukanava, jossa kirjoittaja ja lukija kohtaavat ilman välikäsiä – mutta toisaalta Internet on myös loputtoman tekstimassan ja informaatiotulvan suo, joka luultavasti olisi Flaubertille hänen halveksimansa typeryyden globaali ilmentymä. – Siitä olen kuitenkin melko varma, että jos Flaubert olisi elänyt 2000-luvulla, niin mitään korkealentoista kirjeenvaihtoa hänellä tuskin olisi ollut. Jo 1900-luvulla puhelin vähensi kirjeiden kirjoittamisen suosiota, samoin matkustamisen helppous – ja viimein sähköpostin aikakautena pelkona on, että vaikka jotain vielä kirjoitettaisiin, niin mitään ei välttämättä säily.

Flaubertistille kirjeenvaihdon lukeminen on tärkeää sikälikin, että kirjeiden avulla pääsee ikään kuin Gustave Flaubertin sisäpiiriin. Flaubert on elitisti, ja väittäisin, että todellisen flaubertistin on myös oltava sellainen, jos hän todella haluaa astua mestarinsa jalanjäljissä. Flaubertin henkilöä, elämää ja tuotantoa käsittelevässä teoksessaan Haava (1992, WSOY) Eila Kostamo kirjoittaa:

”Me”, ”yhdessä”, ”kaksin” toistuvat myös Flaubertin sanastossa ja tarkoittavat useimmiten kahta ihmistä, joskus pientä samanmielisten piiriä, joka sulkee ulkopuolelleen muut. Joskus ”me” tarkoittaa ”mandariineja”, älymystön eliittiä, jonka välttämättömyydestä ja oikeutuksesta Flaubert ja George Sand kävivät terävää keskustelua talvikautena 1871-72. Kahden ihmisen muodostama ”me” on muuan Flaubertin proosataiteen suurista teemoista, niin kuin se oli hänen elämänsä elähdyttäviä asioita.

En ollut tätä aiemmin niin ajatellut, mutta nyt kun luin uudelleen Flaubertin teoksia, kaksikon muodostama ”me”-henki oikein pomppasi esille: ystävykset Bouvard ja Pécuchet (Bouvard ja Pécuchet) sekä Frederick Moreau ja Charles Deslauriers (Sydämen oppivuodet) ovat todellakin hyvin tiiviitä parivaljakkoja. Vastaavaa kaksikkoa Melenderin romaanissa Ranskalainen ystävä edustaa Joel Raento ja hänen Aronvillessa tapaamansa Marcel Daigneault, joka myös ihailee 1800-luvun ranskalaista kirjallisuutta. Yhteinen sävel löytyy nopeasti, sillä myös Daigneault on saanut kirjailijan verenkiertoonsa: Charles Baudelairen, toisen oman tiensä kulkijan. Baudelaire on hyvä lohdun lähde, koska Daigneault ei ole nuorena ollut mikään komea poika vaan hörökorvainen ruipelo, jota kiusattiin julmasti ja hyljeksittiin:

Marcelista elämä tuntui elämisen arvoiselta vain niinä iltoina, kun hän luki yksin huoneessaan Baudelairen runoja ja intiimejä päiväkirjoja. Vähitellen hän omaksui kirjallisuushistorian suurimman mestarin ajatukset niin, ettei enää erottanut niitä omistaan.

Myös Baudelaireea lukemalla saattaa pystyttää itselleen pylvään, jonka huipulta voi halveksuen katsoa massaa ja, kuten Daigneault, tuntea ”riemua siitä, ettei tappioistaan huolimatta ole niin alhainen kuin ohi kulkevat moukat: Mitä minua liikuttaa, miten noiden sielujen käy?” – Alkaa kuulostaa jo hieman ärsyttävältä näin esitettynä koko kuvio. Asetelmaa kuitenkin lieventää (siis tuota elitismi-aspektia) se, että Flaubertia arvostetaan ironian mestarina – ja kyllä ironiaa voi lukea Melenderin romaanistakin. Jutun juoni piileekin juuri siinä, että ei voi olla aivan varma, milloin Raennon flaubertismi tavallaan menee jo ”överiksi” ja milloin sen voi taas lukea järkikelpoisena pessimistissävytteisenä katsantotapana. Rajan vetää lukija itse. 

Melenderin romaanissa on useita lainauksia Flaubertin teksteistä, mutta muunkinlaisia viittauksia löytyy. Esimerkiksi löytämänsä kulkukoiran Raento nimeää Julioksi Gustave Flaubertin koiran mukaan.

Nimivalinta oli kunnianosoitus Flaubertille, joka sai ystävältään Edmond Laportelta vinttikoiran ja antoi sille nimeksi Julio. Flaubert epäröi ensin koiran ottamista rabieksen pelossa, mutta onneksi hänellä riitti uskallusta, koska koirasta oli paljon hupia ja lohtua. Flaubertin välit Julioon olivat lopulta niin läheiset, että he sairastivatkin yhtä aikaa. ”Minun käy kateeksi sen tyyneyttä ja kauneutta”, Flaubert kirjoitti. Häneltä itseltään puuttui niitä molempia.

Sama anekdootti Flaubertin rakkaasta lemmikistä löytyy myös Julian Barnesin romaanista Flaubertin papukaija (1984, suom. Kristiina Drews WSOY), joka on erikoinen kudelma fiktiivistä tarinaa ja elämäkertatietoja – se sisältää kerrontaa, esseitä, luettoloita, sanakirjan, vuosilukuihin perustuvan kronologisen elämäkertakatsauksen (johon rinnastetaan joka vuodelta otteita Flaubertin teksteistä), oppaita jne. – Tuohon Julio-nimiseen koiraan liitetään kirjassa melkoinen tulkinta. Kertoja vihjaisee, että mahdollisesti Flaubert olisi antanut nimen Juliet Herbertin kunniaksi – tai niin ainakin jotkut saattavat kuvitella. Herbert oli Flaubertin sisarentyttären kotiopettaja, ja Barnesin romaanin kertoja on saanut vihiä, että eräs hänen tuttavansa on löytänyt kirjeitä, jotka paljastavat Flaubertin ja Herbertin rakkaussuhteen. 

Jos löytö osoittautuu todeksi, se olisi sensaatio. – Kertoja tapaa tuttavansa Edin, joka kuvailee hänelle pitkästi kirjeiden sisältöä ja rakkaussuhteen luonnetta. Hän vastailee kertojan kysymyksiin, ja syntyy vaikutelma, että kertoja saa kuulla juuri ne vastaukset, jotka hän haluaakin kuulla. Mutta kun tulee aika ottaa kirjeet esille, kertoo Ed polttaneensa ne – koska niin Flaubert viimeisessä kirjeessään toivoo. Ja Ed lisää:

”Siinä viimeisessä kirjeessä oli muutakin. Aika kummallinen ohje – sen lisäksi että hän pyysi neiti Herbertiä polttamaan kirjeet. Hän kirjoitti että  ’jos ihmiset joskus kysyvät sinulta mitä minun kirjeissäni oli tai millaista minun elämäni oli, valehtele heille. Tai oikeammin, koska sinua minä en voi pyytää valehtelemaan, kerro heille mitä luulet heidän haluavan kuulla’.

Herkullinen kohtaus. Kirjeiden sisältö ja oikeastaan niiden olemassaolokin jää epävarmaksi, ja kaunista (vaikkakin kulttuurihistoriallisesti rumaa) on Edin lojaalius kirjailijan toivetta kohtaa. Onneksi kaikki eivät ole ottaneet mestareiden viimeisiä toiveita vakavasti, sillä muuten meillä olisi huomattavasti vähemmän kirjallisuus-, taide- ja musiikkiaarteita sekä niitä taustoittavaa aineistoa.

Tällaisessa Flaubertin, Baudelairen tms. perusteellisessa ihailussa tuntuu siis olevan vahva elitistinen vire. Ei toisaalta kulttuurielitismissä mielestäni mitään pahaa ole: useimmiten se korostaa laatua, rohkeita ajatuksia, vaalii sivistyksen ihanteita jne. – eli toisin sanoen hyödyttää yhteiskuntaa. Ja kaupallisen viihdeteollisuuden valtavirrassa soraäänet ja vastavoimat ovat aina tervetulleita.

Huonoa elitismi on silloin, jos se linnoittautuu liian tiiviisti omaan me-henkeensä eikä enää näe ihmisiä ympärillään. Gustave Flaubert tuokin tässä piilevän vaaran hyvin esille Valmiiden ajatusten sanakirjan (1911, suom. Mirja Halonen ja Ville Keynäs, 1997, Loki-Kirjat) viimeisessä termissä. (Teos on latteuksia ja muita valmiita ajatuksia ironisoiva sanakirja, jonka Flaubert alun perin tarkoitti liitteeksi osittain kesken jääneeseen romaaniinsa Bouvard ja Pécuchet.)

ÄÄLIÖT
Kaikki ne jotka eivät ajattele samalla tavalla kuin te.

– Lopuksi vielä pari asiaa. Ensinnäkin hatunnosto kaikille, jotka jaksoivat lukea postauksen loppuun saakka, pahoittelen pituutta. Toiseksi, suosittelen mahdolliselle lukijalleni tuota Melenderin romaania, sillä se on hyvin kirjoitettu, ja näkökulmana tuo ystävyyssuhde klassikkokirjailijaan on ajatuksia herättävä. Ja voipa Ranskalainen ystävä innostaa Flaubertin teosten pariin, niin kävi ainakin minulle.

Read Full Post »