Zenon tunnustuksia

Italialaisen Italo Svevon (1861-1928) romaani Zenon tunnustuksia (1923, suom. Mirjam Polkunen, Weilin + Göös, 1984) kertoo ajasta, jolloin Trieste oli vielä itävaltalainen kaupunki. Tosin Triesten kohdalla luonnehdinta ”itävaltalainen kaupunki” ei kerro koko totuutta. Ennen ensimmäistä maailmansotaa kaupunki oli monikulttuurinen, kuten on nykyäänkin. Vaikka Trieste kuului Itävallalle, asui kaupungissa italialaisia, sloveeneja, saksalaisia – italialainen, germaaninen ja slaavilainen kulttuuri sekoittuivat moniääniseksi kokonaisuudeksi. Noista ajoista Trieste on italialaistunut, mutta edelleen rajakaupungilla on ominaisluonteensa – ja esimerkiksi Jugoslavian kriisin aiheuttama pakolais/siirtolaisaalto on luonut kaupunkiin uusia etnisiä yhteisöjä.

Romaanin kertojana on Zeno Cosini, ikääntynyt liikemies, joka kirjoittaa elämäkertaansa psykoanalyytikolleen. Freudin opit ovat siis levinneet valtakunnassa Wienistä Adrianmeren rannikolle saakka. Zenon oireisiin kuuluvat häntä koko iän vaivannut sairauden pohdiskelu, mikä saa hänet kehittämään itselleen lukuisia erilaisia vaivoja, ja lamaannuttava päättämättömyys ja heikkotahtoisuus, joka saattaa hänet viikko- tai jopa kuukausikausiksi käsittämättömään toimettomuuden tilaan. Taipuvaisuudestaan luulosairauteen Zenon ei kuitenkaan tunnu kärsivän, päinvastoin: hän nauttii sairauksistaan ja hellii ajatusta omasta kuolevaisuudestaan sekä ihailee alati kasvavaa lääkevarastoaan. ”Sairaus on vakaumus, ja minä synnyin tuo vakaumus myötä”, hän itse sanoo muistelmissaan.

Heikkotahtoisuus aiheuttaa Zenolle ongelmia, mutta senkin suhteen hän on kehittänyt itselleen elämää rytmittäviä strategioita, jotka pikemminkin lisäävät kuin vähentävät hänen tyytyväisyyttään. Selkein esimerkki on tupakoinnin lopettaminen, johon hän ei kykene ja josta hän sen takia on luonut ”viimeisen savukkeen” rituaalin. Kärsiessään tupakanhimostaan hän yrittää lopettaa tupakoinnin lukemattomia kertoja. Jotta päätökset olisivat merkityksellisiä ja sitovia, täytyy myös aiottujen lopetuspäivämäärienkin olla merkityksellisiä. Esimerkiksi 9.9.1899 – hyvin keskenään sointuvat luvut. Tai 1.1.1901 – uusi vuosisata, uusi elämä. 3.6.12 klo 24 – jokainen luku kahdentaa seuraavan. Aina Zeno ei kuitenkaan etsi päivämääristään harmoniaa:

Vuosi 1913 antoi minulle hengähdystauon. Kolmastoista kuukausi, joka olisi sointunut vuoden kanssa, puuttui. Tosin ei pidä luulla, että aina olisi tarvittu lukuharmonia antamaan painokkuutta viimeiseen savukkeeseen. Monet päivämääristä, joita löydän kirjoistani tai lempitaulujeni taustapuolesta, herättävät huomiota juuri epämuotoisuudellaan. Esimerkiksi kolmas päivä toista kuuta 1905 klo kuusi. Tarkkaan ajatellen silläkin on rytmi; jokainen luku ikään kuin kieltää edeltävän.

Katkelma on kirjan ensimmäisestä luvusta, joka on varsin koukuttava kurkistus Zenon persoonaan. Lupaava alku ei petä, ja romaani onkin lukukokemuksena hauska ja antoisa. Zenon luuserius niin omassa kuin liike-elämässä on surkuhupaisaa, mutta silti häntä ei voi olla sympatisoimatta, sillä monessa tilanteessa hän kuitenkin ilmeisistä puutteistaan huolimatta osoittaa inhimillisyytensä – tosin vain sillä tasolla, mihin hän kykenee. Tajuamatta omaa koomisuuttaan ja omituisuuttaan Zeno paljastaa vähitellen kirjan sivujen edetessä itsensä kokonaan.

Merkittävää romaanissa on psykoanalyysin vaikutus. Kirjassa psykoanalyytikko yrittää tulkita Zenon ongelmia yksioikoisesti oidipuskompleksin kautta. Vaikka Svevo tällä tavoin irvaileekin psykoanalyysin teorioille, käyttää hän niitä myös hyväkseen. Romaanin suomenkieliseen painokseen Mirjam Polkunen on kirjoittanut jälkikirjoituksen, jossa hän kertoo Svevon olleen hyvin kiinnostunut psykoanalyysista ja hyödyntäneen sitä jopa romaaninsa rakennusaineena. Siksikin Zenon tunnustuksia on ansainnut paikkansa klassikkona, sillä se kirjoitettiin aikana, jolloin Freudin teoriat eivät vielä olleet nousseet kovin suureen suosioon kirjallisuudessa.

Nykyajan suomalaisille tupakoitsijoille romaanista löytyy hauska elämänkatsomuksellinen viisaus näinä monille niin ankeina ”kieltolain” aikoina:

Jotta en olisi vaikuttunut kovin hupsulta, yritin antaa viimeisen savukkeen sairaudelleni filosofisen sisällön. ”Ei koskaan enää!” on uljas ele. Mutta miten käy eleen, jos pitää lupauksensa? Eleen voi pitää vain uudistamalla päätöksen.

Eikä päätöstä voi tietenkään uudistaa, ellei ensin ala taas tupakoida. Nerokasta!

Read Full Post »

Kesämatka07: Trieste

7.7. lauantai

Duinon linnasta suuntaamme takaisin omille jäljillemme ja ajamme Triesteen. Ensi kertaa kaupungissa vierailevan on hieman vaikea hahmottaa kokonaisuutta: ydinkeskustan kävelykadut löytyvät vasta pienen etsiskelyn jälkeen. Nälkä pakottaa etsimään ruokaa paahteisten katujen ruokapaikoista, mutta tuloksetta. Vaikka keskustassa on paljon turisteja, niin italialaiset pitävät kiinni omasta kulttuuristaan ja siestastaan – lounasaika on jo ohi, ja alkupaloja lukuun ottamatta varsinaista ruokaa tarjoillaan vasta illalla.

Syyn siestaan tajuamme konkreettisesti istuessamme keskustan ainoan päiväsaikaan palvelevan pizzerian helvetillisen kuumalla terassilla. Tuntuu siltä, kuin olisi lämmittänyt saunan ruokaa tehdessään ja mennyt sitten lauteille syömään. Ohikulkijat puistelevat päätään nähdessään ihmisruumiin sietokykyä uhmaavan yrityksemme – minäkin puistelen päätäni, tosin ihan vain pysyäkseni tajuissani auringon porottaessa suoraan takaraivooni.

Trieste on tunnettu kuuluisista kirjailijoistaan. Vladimir Bartol ja Boris Pahor ovat olleet tärkeitä identiteetin rakentajia kaupungin sloveenivähemmistölle, ja Italo Svevo sekä Umberto Saba (molemmat taiteilijanimiä) ovat taas kirjoittaneet italiaksi. Jälkimmäisen Triestessä pitämä antikvariaatti kantaa edelleen Umberto Saban nimeä. Ja kirjakaupan lähistöllä sijaitsee kahvila, jonka seinässä oleva kyltti kertoo, että Italo Svevo ja James Joyce ovat viettäneet siellä aikaansa.

Joyce onkin kirjailijoista varmasti tunnetuin. Hänen kuuluisin teos Odysseuskaan ei luultavasti kerro pelkästään Dublinista vaan todennäköisesti myös Triestestä – kirjoittihan Joyce romaaniaan juuri täällä, siihen aikaan Itävallalle kuuluneen tärkeän satamakaupungin sykkeessä. Vaikka Odysseuksen tapahtumat sijoittuvat tiukasti Dubliniin, esikuvat Joycen kuvauksille katujen ihmisistä, kapakoista ja ilotaloista eivät siis löydy pelkästään Dublinista, kuten Bloomsdaytaan joka vuosi 16. kesäkuuta viettävät dublinilaiset Joyce-fanit ehkä haluaisivat ajatella. Kerrotaan myös, että Joyce olisi pitänyt ystäväänsä Italo Svevoa jonkinlaisena esikuvana Harold Bloomille kirjoittaessaan romaaniaan.

Samankaltaisia ajatuksia esittää myös tämän hetken triesteläisistä kirjailijoista lienee tunnetuin: Claudio Magris. Teoksessaan Mikrokosmoksia (1997, suom. Hannimari Heino, 2002, Wsoy) Magris tekee kiehtovia kulttuurihistoriallisia matkoja Triesten alueelle ja lähiseudulle. Asemapaikkanaan hän pitää San Marcon kahvilaa, jossa valitettavasti emme ennätä lyhyellä Triesten vierailullamme käydä: San Marcon kahvilasta Magris aloittaa matkansa, ja sinne hän lopulta päätyy takaisin. Mikrokosmoksia-kirjan luvussa, jossa Magris kulkee Triesten Kaupunginpuistossa, hän nähdessään Joycen patsaan kuvaa tämän suhdetta Triesteen seuraavasti:

Trieste oli anakronismi ja nebeneinander, ranta jonne historian jätteet ovat kasaantuneet ja jossa kaikki ja kaiken ristiriitaisuus elää tasaväkisenä; irredentismi ja uskollisuus Habsburgeille, italialainen patriotismi sekä saksalaiset ja slaavilaiset sukunimet, Apollo ja Merkurius. Tässä Adrianmeren umpikujassa historia on kerä jonka langat vyyhteytyvät ja sotkeutuvat toisiinsa.

Erityisesti viimeinen virke tuntuu osuvalta luonnehdinnalta ainakin sen perusteella, mitä olen Triesten historiaan ja siitä kertovaan kirjallisuuteen tutustunut.

Kun kävelee kaupungin keskustan vilkkailta kaduilta roomalaisen amfiteatterin kohdalle ja alkaa nousta ylös kukkulalle, pääsee aistimaan Triesten vanhan kaupungin tunnelmaa. Toisella vuosisadalla rakennettu amfiteatteri on todiste siitä, että historia ulottuu täällä kauas. Lopulta päätyy ylös San Giuston linnan ja katedraalin luo. Näkymät ylhäältä ovat avarat: jos olisin triesteläinen, tulisin varmasti usein lueskelemaan tänne, kaupungin äärelle.

 

– Toteutamme siis jälleen kerran matkailijan perustarvetta: on päästävä paikkoihin, joista näkee kauas. Matkailijan romantiikkaan taipuvainen sielu kaipaa asettumista kaiken yläpuolelle, uskotellen siten itselleen, että jo pelkkä viipyilevä katse voi ottaa maiseman omakseen. Valitettavasti maiseman kokemiseen liittyy lähes välittömästi suru ja haikeus, jonka tuntee tietäessään, että kyse on vain lyhyestä hetkestä: kohta on lähdettävä pois ja jätettävä näky taakseen. Muistikuvat tietysti säilyvät, mutta mielen ahtaisiin kopperoihin suljettu muisto on vain surkea kaiku alkuperäisestä kokemuksesta. Siksi matkailija onkin tuomittu loputtomaan etsimiseen ja itsensä ylentämiseen maiseman herraksi aina kun se vain on mahdollista.

(kuva: tinkatinka)

Read Full Post »

Kesämatka07: Joycen oppilas

6.7. perjantai

Adrianmeri, Triestenlahti. On kuuma, yli kolmekymmentä astetta, ja auringon paahteessa vielä enemmänkin. Lämpö ei kuitenkaan haittaa: on vain nautinnollista tuntea, kuinka Bohinjin sadepäivien kosteus höyrystyy ihohuokosista ja jäsenet heräävät kohmeestaan.

Leirintäalueemme sijaitsee Isolassa, Istrian niemimaalla, Italian rajan tuntumassa. Maisema ei vastaa mielikuviani Sloveniasta, pikemminkin tuntuu siltä kuin olisimme Italiassa. Tosin asialle löytyy yksinkertainen selitys: minulla ei ole ollut juurikaan käsitystä Sloveniasta ennen kuin saavuimme Triglavin alueelle Itävallasta. Välimeren rannikko on aivan erilainen ilmastoltaan, luonnoltaan ja kulttuuriltaan kuin Slovenian Alpit. 

Teemme päiväretken läheiseen Piraniin. Se on vanha kalastussatama, jonka kapeat kujat tarjoavat hivenen varjoa auringolta mutta sitäkin enemmän intiimiä, keskiaikaista tunnelmaa. Kadut ja rakennukset muodostavat tiiviin, sokkeloisen verkoston, jossa reittimahdollisuuksia on lukemattomia. Päämäärätön kuljeskelu on hauskaa, tosin vain matkailijan näkökulmasta: paikallisia asukkaita luulisi talojen välissä poukkoilevat turistilaumat ärsyttävän. Toisaalta, turismi on varmasti tässäkin kaupungissa merkittävä elinkeino.

Illaksi palaamme teltallemme helteen uuvuttamina. Telttapaikkamme on korkealla rinteessä, ja sieltä näkyy Triestenlahdelle. Olen innoissani oliivipuista, joita on teltan molemmin puolin. Ja olen innoissani lämmöstä, tuoksuista, äänistä, näkymästä. Tämä on  lisäarvoa, jonka matkailija saavuttaa luopuessaan hotellielämän mukavuuksista. On upeaa vain istua ja tunnustella aisteillaan illan pimenemistä, verrata tuntemuksia mielikuviin ja kokemuksiin suomalaisesta kesäyöstä. 

Ilta-auringossa luen Ljubljanasta ostamaani  Drago Jancarin (Ljubljanassa asuva kirjailija) novellikokoelmaa Joyce’s Pupil. Auringon laskettua mereen alkavat Triesten valot näkyä lahden yli. Sinne sijoittuvat kokoelman niminovellin tapahtumat: irlantilainen kirjailija James Joyce asui viime vuosisadan alussa monta vuotta Triestessa, ensimmäisen maailmansodan alkuun saakka, ja kirjoitustyönsä ohessa hän myös opetti yksityisesti englannin kieltä. Novelli kuvaa erään hänen oppilaansa elämänvaiheita yksilöille usein niin epäoikeudenmukaisessa historian kulussa.

Novellin alussa eletään vuotta 1914. Oppilas ja hänen opettajansa Zois – kuten oppilas nimen ääntää – viettävät viimeisiä yhteisiä oppituntejaan. Trieste ja yleensäkin koko Eurooppa on ajautumassa kaaokseen, ja pian Joyce lähtee maasta. Muutaman vuoden kuluttua Italian joukot valtaavat Triesten, ja sloveenien sortaminen alkaa: sloveenin kielen opettaminen kielletään kouluissa, sloveenien on hankala päästä hyviin virkoihin jne. Joycen oppilas kuuluu Triesten koulutettuihin sloveeneihin, ja hän liittyy fasistien vastustajiin.

Toisen maailmansodan aikana Joycen oppilas antaa äänensä liittoutuneiden joukoille: radiolähetyksissä kerrotaan sotatapahtumista ja kannustetaan miehitetyn Slovenian asukkaita vastarintaan. Sodan loppuvaiheessa hän palaa kotimaahansa, mutta uusi järjestys tuo uusia hulluuksia: jo parin vuoden kuluttua kommunistit tuomitsevat hänet vankeuteen vakoilusta, vaikka syyte on perätön. Vastarinnan radioääni palkitaan kiittämättömyydellä: kun sodan jälkeen itsehallinto-oikeuden saanut Trieste liitetään Englannin myötävaikutuksella 1953 Italiaan, väkijoukko tunkeutuu Joycen oppilaan kotiin ja raastaa hänet kadulle. Syyksi riittää se, että hänellä on ollut yhteyksiä Englantiin.

Kustantajan sivuilla (Brandon) Jancar kertoo, että novellilla on todellisuuspohjansa: Joycella oli Boris Furlan -niminen oppilas Triestessa ja samainen Furlan joutui myöhemmin Jugoslaviassa kommunistien ajojahdin kohteeksi. Kuvio on hieman samanlainen kuin Dubravka Ugresicin romaanissa Kiputilahallitus: siinä kerrotaan eräässä kohdassa päähenkilön ex-appiukosta, joka  taistelee toisessa maailmansodassa Jugoslaviassa partisaanijoukoissa mutta joutuu sodan jälkeen poliittiseen epäsuosioon. 

Nykyään Trieste on vilkas ja monikulttuurinen rajakaupunki: silti edelleen Sloveniasta löytyy niitäkin, jotka haluaisivat menetetyt alueet takaisin. Euroopassa muillakin kuin Suomella on siis omat Karjalansa ja Viipurinsa.

(kuvat: tinkatinka)

Read Full Post »