Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘turkka hautala’

Putte Wilhemssonin esseekokoelman Turmio ja perikato (2009, Savukeidas) ilmestymisen aikoihin julkaistussa jutussa Mies jolla on maine (TS 8.11.2009) Tuomo Karhu luonnehtii kirjoittajan kriitikko-imagoa näin:

Putte Wilhelmsson on mies, jolla on maine. Hän on sitä katoavaa kriitikkolajia, jonka arvosteluja kirjailijat lukevat kämmenet hikisinä. Nyt Turun Sanomienkin sivuilta tutun miehen viiltoja on koottu kirjaksi.

Esseekokoelmansa Turmio ja perikato (Savukeidas) aluksi Wilhelmsson siteeraa Walter Benjaminia: ”Kiittämisen vaara: kriitikko menettää luottonsa. Jokainen kiitos on strategisesti katsottuna avoin takaus. Kirjakritiikin on perustuttava ohjelmaan. Immanentti kritiikki voi johtaa yksittäisiin onnekkaisiin tuloksiin improvisoidessaan mittapuunsa itse teoksesta. Mutta ohjelma on välttämättömämpi.”

Wilhelmsson itse täsmentää haastattelussa, että varsinaista ohjelmaa ei tarvita: riittää, kun kriitikko on perusteluissaan johdonmukainen. Mutta tietynlaista asennetta valittu sitaatti Benjaminilta kuitenkin henkii. Kriittisyys näyttäytyy hyveenä, liiat kiitokset paheena. Wilhelmssonin arvosteluja lukiessa tuntuu siltä, että negatiivisten arvioiden kirjoittamisen vaikuttimina on monia syitä. Oletan, että kriitikolle itselleen tärkein on jonkinlainen taiteesta/kirjallisuudesta lähtevä ehdoton vaatimus: kriitikon tehtävä on arvottaa – heikkouksia ja puutteita ei voi ohittaa, niihin on tartuttava topakasti. Tuo edellä olevassa jutussa mainittu ”maine” perustuu luultavasti siihen, että Wilhelmsson myös perustelee mielipiteensä: jos hän toteaa kielen olevan kehnoa tai henkilöiden kliseisiä, puutteet osoitetaan esimerkeillä. Useimmiten.

* * *

Lukijana pidän arvioista, jotka tuovat esille teoksen ongelmia, mutta eivät kuitenkaan täysin mitätöi sitä. Esimerkiksi esikoisteosten arvosteluissa tuntuu kurjalta, jos kriitikko ei löydä siitä mitään positiivista: toisaalta, ei arvostelija voi ruveta lukemaan aloittelevien kirjailijoiden kirjoja lempeämmin kuin konkareiden teoksia. Tästä on puhuttu blogeissakin – hyvä kirjoitus kommentteineen löytyy mm. Morrelta, joka tunnustautuu tiukaksi arvostelijaksi. (Morren maailma: Armotontaaaa menoaaaa ….)

Kaksi vuotta sitten ilmestynyt Sami Hilvon esikoisromaani Viinakortti joutui Turun Sanomissa Putte Wilhelmssonin tiukkaan syyniin. Jo kritiikin otsikko kertoo kaiken olennaisen: Hyvä sanoma, heikompi toteutus (TS 18.7.2010). Romaanin päähenkilö Mikael löytää isoisänsä Urhon jäämistöstä salaisuuden: pappa oli homo, kuten Mikaelkin. Seksuaalisesta suuntautumisesta löytyy yhteys, ja lukijaa kuljetetaan kahdessa eri aikakaudessa. Urho on elänyt aikana, jolloin homoseksuaalisuus oli rikos, mutta omat vaikeutensa on Mikaelillakin. Asetelma on kiinnostava ja kuten Wilhelmsson toteaa, aihe tärkeä. Toteutus vain on turhan kliseinen:

Lievemmän asteista, mutta yhtä ilmeistä ratkaisua edustaa se, että Urhon kulissiavioliitosta syntynyt heteropoika meni avioon lähinnä muodon vuoksi itsekin ja lopulta erosi. Ja että homoseksuaalinen pojanpoika on eristänyt itsensä kaikista ihmissuhteista.

Vain kaappiin pakotettu isoisä on tuntenut rakkauden.

Jos tämä viimeinen kuulosti Kaija Koon iskelmältä, niin Hilvon romaanista löytyy kyllä lisää tutunoloisia lauseita, joissa järven ulappa välkehtii ja sydän kaipaa.

Ratkaisu on osin tietoinen. Kun Urho kertoo omaa tarinaansa menneestä käsin, myös Hilvon kieli tavoittelee mennyttä maailmaa, vaikka yleensä pystyykin vain vanhanaikaisuuteen.

Vaikka Wilhelmsson rinnastaakin Hilvon käyttämiä kielikuvia Kaija Koon iskelmiin (tässä rinnastuksessa kiehtoo se, että Wilhemsson kuuntelee Kaija Koon musiikkia …) ja vaikka hän myöhemmin kritisoi teosta epäloogisuuksista, viimeistään lopetus pyörtää arvion pohjavireen positiiviseksi:

Kahden sukupolven ja käytännössä kahden erilaisen maailman rinnastaminen toisiinsa yhdistettynä hyvään peruskirjoittamiseen ei nyt kertakaikkiaan riitä. Mutta toki lukija voi ottaa romaanista mukaansa sen hyvän sanoman: ”Rakastatko sinä?”

Kriitikko itse välttää kliseisimmät tavat muotoilla ajatus romaanin rakkaudellisesta sanomasta. Tuo kysymys on tehokas, herättelevä, eikä siihen yllättävyydessään osaa vastata kyllä tai ei. On pakko vastata kysymällä itseltään: ”Rakastanko minä?” – Ehkä mahdollinen lukija ei pääse kiinni ajatuksestani, mutta kyllä tämänkaltaisissa puhuttelevissa lopetuksissa oma tenhonsa on.

Vertailuksi annettakoon esimerkki samasta romaanista kirjoitetun arvostelun lopetuksesta, joka ei todellakaan huipenna kritiikkiä vaan latistaa sen täysin. Keskisuomalaisessa (2.5.2010) julkaistun kritiikin Pertti Ehrnrooth päättää henkilökohtaiseen pohdiskeluun:

Homoeroottisen Viinakortti-romaanin kovin monet, yksityiskohtaisen tarkat rakastelukohtaukset, vaikkakin enimmäkseen kauniisti kuvatut, rasittavat hieman heterolukijaa. Ehkäpä vähempikin olisi riittänyt. Mene ja tiedä.

Homoeroottiset rakastelukohtaukset ”rasittavat hieman heterolukijaa”? Todellako, Pertti Ehrnrooth? Minua ei. Jos oma heteroseksuaalinen suuntautuminen on niin epävarmalla pohjalla, että muutama homostelukohtaus saa olon tuntumaan ”rasittuneelta”, en välttämättä menisi avautumaan siitä sanomalehdessä.

Jos taas kyse ei ole kriitikon seksuaali-identiteetin epävarmuudesta vaan enemmänkin ongelmista kohdata toiseutta, johtopäätökset ovat vielä surullisempia. Alkaako mikä tahansa naispäähenkilöstä kertova romaani ”rasittaa” mieskriitikkoa? Tuntuuko islamilaista tapakulttuuria esittelevän kirjan tapahtumat ”rasittavilta” luterilaisessa Suomessa varttuneen lukijan mielestä? Listaa voisi jatkaa loputtomiin: on vaikea olla kriitikko, jos haluaa lukea vain itsensä kaltaisista henkilöistä ja omasta kulttuuristaan kirjoitettuja kuvauksia.

Jäljelle jää vielä yksi vaihtoehto: ehkä kriitikko lukee romaanien rakastelukohtauksia kiihoittumismielessä? Silloin ymmärrän tämän loppukommentin paremmin. Tosin se jää ikävän vajaaksi: olisi mielenkiintoista tietää, mikä kohtauksissa oli kaunista (suudelmat, kosketukset?) ja mikä taas liikaa kriitikon omalle heteronormatiivisuudelle (penetraatio?).

* * *

Sami Hilvon romaania arvostellessaan Wilhelmsson perustelee negatiivisen arvionsa havainnollisilla esimerkeillä. Samaa ei voi sanoa Bernhard Schlinkin romaanin Viikonloppu arvostelusta Yhdentekevää (Parnasso, 12.12.2010), jossa Wilhelmsson teilaa kirjailijan koko tuotannon. Perusteluna kirjailijan tuotannon surkeudesta käytetään lähinnä viittausta kriitikon omakohtaiseen näkemykseen (joka on siis hänen itsensä mukaan oikeampi kuin New York Timesin, Turun Sanomien ym. lehtien kriitikoilla …):

No, ehkä haluaisin miettiä asiaa pitempään, jos Schlink ei olisi ainoastaan kädetön moralisti vaan lisäksi tylsä kirjailija.

Schlinkin uuden romaanin saama murskakritiikki (New York Times, Turun Sanomat, jne.) antaa ymmärtää, että nämä piirteet olisivat Schlinkin tuotannossa uusia. Eivät ne ole, ne ainoastaan korostuvat Viikonlopussa, jossa mitään salaisuuksia ei paljastu ja symboliikkakin säästetään tyhjänpäiväiseen loppukohtaukseen.

Vaikka New York Timesin kritiikissä (Living Down the Past) teoksen ideaa ja asetelmia jopa kehutaan, kriitikko toteaa romaanin henkilökuvauksen ja itse tarinankin olevan niin latteita, että hän kutsuu kirjaa ”huonoksi romaaniksi”. Mutta kritiikissä ei lytätä tosiaankaan koko tuotantoa vaan ainoastaan Viikonloppu. Samanhenkinen on Erkki Kanervan arvio Turun Sanomissa (Hiipuneen tähden paluu, 30.9.2010). Mutta esimerkiksi kriitikko Hannu Waarala suitsuttaa (Keskisuomalainen, 27.10.2010):

Saksan nykykirjallisuuden yksi johtavista mielentilojen kuvaajista on Bernhard Schlink (s. 1944).

Hän on kirjoittanut vaikuttavan romaanin saksalaisesta terrorismista 1970- ja -80-luvuilla – tai pikemminkin moraalisen jälkikuvan terrorismin filosofiasta, jossa päämäärä siunaa aina keinot.

Waarala on nähtävästi kiinnostunut lukijana enemmän romaanin ajankuvasta ja ideologisista kysymyksistä. Hän vertaa romaanin näkemystä moraalisesta nihilismistä Feodor Dostojevskin Riivaajien kuvaamiin poliittisiin asetelmiin ja pakkomielteisiin. Taas kerran tulee havaittua, kuinka eri tavalla kokeneetkin, laajasti kirjallisuutta tuntevat kriitikot voivat saman teoksen arvostella.

Kenties Viikonloppu ei ole tarinaltaan niin kiinnostava kuin Lukija. Kenties sen henkilöhahmoissa ei ole riittävästi henkeä hyvän lukukokemuksen tarpeisiin. Mutta ei Wilhelmssonin kritiikkikään ole onnistunut. Sen mitä Schlink romaanillaan mahdollisesti haluaa sanoa, Wilhelmsson mitätöi kritiikkinsä lopussa yhdellä lauseella:

Yrittääkö Schlink sanoa: nyt me kaikki kastumme, jos jokainen ei kanna vastuuta omista tekemisistään? Vai sittenkin: unohtakaa menneet, on aika tehdä yhteistyötä tulevaisuuden hyväksi? Minä sanon: yhdentekevää.

Lause on poikkeuksellisen painokas, ja toteamuksensa Wilhelmsson on valinnut myös kritiikkinsä otsikoksi: Yhdentekevää. Näinköhän? – Samaan kritiikkiin on tarttunut myös Tytti Heikkinen, joka blogissaan (on muuten kiinnostava postaus kritiikin kritiikistä, kannattaa vilkaista!) kirjoittaa:

Kyseisessä kritiikissä ongelma ei ole se, että Wilhelmsson haukkuu kritiikin kohteena olevan kirjan. Kuten sanottu, kaikki epäonnistuvat joskus. On täysin mahdollista, että tällä kertaa kirjailijalta tuli totaalinen huti, mutta kun Wilhelmsson talloo samaan hintaan koko tekijän tuotannon, se tuntuu epäilyttävältä.

Valistunut lukija suhtautuu aina hieman epäillen sellaisiin arvosteluihin, joissa ylitsevuotavasti kehutaan teos taivaisiin. Mutta varauksettomasti ei kannata lukea myöskään teilauksia. Varsinkaan silloin, kun kriitikko luopuu omista periaatteistaan eikä esitä kunnon perusteluja näkemyksilleen vaan tarjoaa vain epämääräisiä yleistyksiä ja vetoaa omaan arvovaltaansa kannanotoissaan.

* * *

Voi olla, että Wilhelmsson kirjoittaa negatiiviset kritiikkinsä puhtaasti taiteen vuoksi, mutta välillä epäilyttää, että kielteisyyteen liittyy muitakin motiiveja, esimerkiksi tyylillisiä. Parhaimmillaan Wilhelmsson onkin juuri silloin, kun niin rivien välissä kuin sattuvilla sivalluksilla osoitetaan lukijalle kritiikin kohteen puutteita. Satunnainen lukija saattaa tulkita tällaisen yksittäisen kritiikin jopa ilkeilyksi: kriittisyys, ironia, sarkasmi – niin, en osaa sanoa, milloin tyyliä voi kutsua ilkeäksi. Luultavasti se, mikä toiselle on suoraa ilkeilyä, tuntuu toisesta lukijasta melko harmittomalta piikittelyltä.

Sävyt ovat aina tulkinnanvaraisia, mutta kirjoittajan tyylin tunteminen auttaa ainakin siinä, että osaa suhteuttaa yksittäisen kritiikin positiivisuuden/negatiivisuuden. Toimittaja Juhani Karila kirjoittaakin Helsingin Sanomissa (28.7.) Lauantaiessee-palstalla julkaistussa lukemisen omakohtaisuutta pohtivassa jutussaan (Älä usko kriitikkoa):

Kun kriitikkonsa oppii tuntemaan, hänen yli- ja alilyöntejään voi käyttää kaikuluotaimena omassa kulttuurisessa helmenkalastelussaan.

Neuvon voisi muotoilla ehdottomammin: kriitikon tyyli pitää oppia tuntemaan, jos haluaa lukea kritiikkejä ikään kuin lukusuosituksina. Tämä pätee Putte Wilhelmssoniin: ironian, piikittelyn ja vihjailun eri vivahteet avautuvat vasta, kun kirjoittajaa tuntee paremmin. Jos haluaa tutustua Putte Wilhelmssonin kriitikkouden lähtökohtiin, kannattaa arvosteluiden lisäksi lukea hänen esseekokoelmansa Turmio ja perikato (Savukeidas, 2009). Teos on samanniminen kuin Wilhelmssonin blogi – joka sekin täydentää kuvaa kriitikosta. Tietysti on otettava huomioon, että tekstilajeina kritiikki, essee ja blogikirjoitus ovat erilaisia. Wilhelmssonin tekstien kohdalla tämä tarkoittaa sitä, että muodon vapautuessa ärhäkkyys lisääntyy. Esseekokoelmassaan Wilhelmsson tuntuu suomivan kohteitaan paatuneemmin kuin kritiikeissään, ja blogin postaukset ovat – jos mahdollista – vielä suorasukaisempia.

Tuoreessa blogimerkinnässään Ideaalinen puhetilanne: Kodinkonekauppias kirjallisuuskriitikkona (3.8.2012) Wilhelmsson moukaroi juuri tuota Juhani Karilan esseetä ja oikeastaan Karilan kriitikon kykyjäkin. On pakko myöntää (vaikka edellisestä postauksesta virinneiden kommenttien aikana aloin taas kerran ajatella, että liika tylyys ei kuulu hyvään kritiikkiin), että Wilhelmssonin tyylin jäätävyys ihastuttaa. Se on säälimätöntä, ja iskut asetellaan siten, että lukija kokee niiden osuvan maaliinsa. Wilhelmsson analysoi Karilan arvostelua Roope Lipastin romaanista Virtasen historia (Virtanen polttaa Turun ja keksii Jazzin, HS, 29.7.2012):

Karilan mukaan Lipasti on ”kunnostautunut” lastenkirjailijana ja kolumnistina, mikä tarkoittaa Lipastin kirjoittaneen niitä. Jos Karila olisi elokuvakriitikko, ja miksei olisi, hän kertoisi kuka elokuvaa ”tähdittää”. Kohdakkoin ”vauhti on kohdallaan”, mutta valitettavasti ”kirja ei ole huolellisesti tehty”, Karila jatkaa: kaivattujen ”timanttisten hetkien” tilalla on ”hassuuksia kuin liukuhihna T-fordeja”. Silti, Karila täsmentää arvostelunsa, ”homma ei lähde kunnolla lapasesta”.

Teos ei siis ole yksityiskohdiltaan hiottu, vaan tyytyy täyttämään massatuotannon standardin, mutta mitä ihmettä Karila tarkoittaa lapasella ja lähtemisellä? Meille muille se tarkoittaa, että jonkin toiminnan hallinta on nyt menetetty, Karilalle ehkä sitä, että jokin suoritus kantaa pitkälle.

Ja hieman edempänä Wilhelmsson jatkaa tutustuttuaan Karilan muihinkin kritiikkeihin:

Kirjailijana Risto Ahti ei ilmeisesti ole yhtä kiva kuin Tuuve Aro, mutta kuitenkin ”näppärä”, Virpi Hämeen-Anttilan ”suoritus” on puolestaan ”perusvarma”. Luulen, että nämä kirjailijat loukkaantuisivat vähemmän, jos heistä näiden kehujen sijaan olisi kirjoitettu jokin loukkaus.

Mikäli Karilan lukemista jaksaa pitempään, käy ilmi, että kirjallisuuden yleisin vika on tyhjäkäynti, vajavainen editointi, puuttuva terävöinti, unohtunut viipalointi tai laiminlyöty siivilöinti, mahdottomiin mittoihin paisuminen, karsimattomuus, junnaaminen, lukijan turha odottelu, henkilöhahmojen turha jaarittelu, istumalihaksiin meneminen, kirivaihteen puuttuminen tai jokin kirjaan kuulumaton, joka sinne on työnnetty.

Onko tämä ilkeilyä? Toki voi ajatella, että alkuperäisestä yhteydestään ja useista eri teksteistä irrotettuja kielikuvia ei ole reilua esittää tällaisena yhtenäisenä pötkönä. Esimerkiksi ”istumalihaksiin meneminen” ja ”kirivaihteen puuttuminen” selittyvät sillä, että arvostelussaan Karila on verrannut joko kerrontaa tai lukemistapahtumaa pyörällä ajeluun. Pidempi sitaatti Karilan arvostelusta kuitenkin osoittaa, että Wilhelmssonin kritiikki nuoremman kollegan tyylistä on oikeutettu. Wilhelmsson on itse asiassa lempeä siteeratessaan vain yksittäisiä sanoja ja lauseita eikä kokonaisia tekstinpätkiä. Näin Karila esittelee Kader Abdolahin romaania Talo moskeijan vieressä (Perusjutustelua islamista, HS, 14.8.2011):

Kun lukija jo luulee, että kirjassa vain lasketellaan hupsutuksia, moskeijan imaami Alsaberi kuolee. Hänet korvaa Galgal, Yhdysvaltojen vaikutusvaltaa Iranissa vastustava kiihkoilija, ja viimeinkin tarina ottaa kierroksia.

Vaan ei kieli. Iran suistuu sisällissotaan, jonka läpi hollantilaistunut, salanimellä kirjoittava Kader Abdolah poljentelee ykkösvaihteella kuin maisemareitillä. Ensin lauseet tuntuvat väljiltä ja hyviltä. Mikäpä tässä on huilata tarakalla ja ihmetellä meininkiä.

Sitten jutustelu menee istumalihaksiin. Kun kirivaihde puuttuu, pari koskettavaa kohtausta ohittavat eräpäivänsä ennen kuin ehtivät sivulta lukijan päähän.

Karila tavoittelee hauskan kevyttä tyyliä, mutta siinä on vaaransa. Jos kritiikkejä toisinaan moititaan tarpeettomasta sivistyssanojen käytöstä, tällä kertaa arvoseleva katse kiinnittyy kielikuviin. Vanhassa kirjoittajan ohjeessa on viisautensa: kill your darlings. Ylimääräisten koukeroiden ja epäselvien metaforisten ilmausten karsiminen parantaa tekstin luettavuutta ja ymmärrettävyyttä. Eikä lopputuloksena ole kuivaa insinööriproosaa, jos vain kirjoittaja osaa käyttää lausetta hyvin ja valita sanansa oikein.

Ensimmäinen kappale Karila-sitaatissa on selkeä, vaikka tuo ”tarina ottaa kierroksia” saattaa joitakin lukijoita ärsyttää. Toisessa kappaleessa lukija ei voi olla täysin varma, ajaako romaanin kertoja pyörällä. Oletan, ettei, mutta viittausta pyöräilevään kirjailijaan lukija ei yksiselitteisesti osaa tulkita pelkäksi metaforaksi, sillä kirjan kerrontatavasta ei ole muutakaan mainintaa. – Toisen kappaleen Karila aloittaa kirjoittamalla kielestä ja toteaa siten kolmannessa virkkeessä: ”Ensin lauseet tuntuvat väljiltä ja hyviltä.” Sille jatkoa on kolmannen kappaleen alku: ”Sitten jutustelu menee istumalihaksiin.” Mutta mikäli oikein ymmärrän, nyt Karila ei enää kirjoitakaan romaanin kielestä vaan kerronnasta – vai siirtyikö hän kielestä kerrontaan jo tuossa ”lauseet tuntuvat”-kohdassa?

Karilan kritiikissä kieli/kerronta-sekaannuksen lisäksi polkupyöräily-vertauskin ontuu (vai pitäisikö tässä tapauksessa sanoa: ”saa keppejä pinnojen väliin”?). En seuraa kilpapyöräilyä, mutta ainakin autoillessa kannattaa ohituksissa, siis kiriessään, vaihtaa pykälää pienemmälle vaihteelle, ei isommalle. Mutta miten vaihtaa pienemmälle, jos jo polkee ykkösvaihteella? Ja miten ihmeessä kerronnan ”kirivaihteen puuttuminen” vaikuttaa siihen, ettei lukija ennätä koskettaviin kohtauksiin ennen kuin ne ”erääntyvät”? Muutenkin tuo ”sivulta lukijan päähän” ehtiminen on mielestäni enemmänkin vain huonoa suomen kielen käyttöä kuin mikään kielikuva.

* * *

Todennäköisesti Karila haluaa sanoa romaanin olevan kerronnaltaan hidastempoista ja liian usein sivupoluille eksyvää jutustelua. Kirja on siis tylsä, eikä lukija jaksa nauttia kiinnostavistakaan kohtauksista. Mutta eikö sitä voisi sanoa niin, ettei lukijan tarvitse arvailla, mitä kriitikko tarkoittaa?

Vaikka aluksi Wilhelmssonin teksti vaikutti ”ilkeältä”, osoittautuivat sen perusteet lähemmässä tarkastelussa vahvoiksi. Valtakunnan ykkössanomalehteen säännöllisesti kirjoittavan toimittajan tekstejä ei tarvitse – eikä pidä – käsitellä silkkihansikkain. Jos tyylissä on hiomista, on vain hyvä, että joku tuo sen esille. Ei kirjoittaja muuten kehity.

Juhani Karilan tyylissä kirjoittaa kielikuvilla ja puhekielimäisillä sanoilla höystettyjä kritiikkejä on toki omat mahdollisuutensakin. Wilhelmsson ei niistä ole kovin innostunut: hän mainitsee postauksessaan Karilan kritiikin Risto Ahdin teoksesta Metsän mies (WSOY, 2012) esimerkkinä siitä, että kriitikon pitää tyytyä tarkastelemaan teoksen metaforia, ei kehitellä omiaan. Karilan kirjoittaman arvostelun alku on kieltämättä aika persoonallinen (Risto Ahdin muhkein teos julistaa tuttuja ohjeita, HS, 25.3.2012):

Risto Ahti on kirjoittanut itsensä ulos kirjallisesta sukupuusta. Kun useimmat teokset voidaan jäljittää lajityyppiin ja runkoon, kaanoniin asti, Ahdin (s. 1943) tuotanto kasvaa tästä kaikesta erillään näreenä nokkospusikossa. Siellä pääasiallista ravintomultaa ovat keskiajan mystikot Chandidas ja Rumi.

Yksi rihmajuuri emäpuuhun sentään vie, Aleksis Kivi, jonka luontokuviin ja mäntyihin päänsä juokseviin miehiin Ahti paaluttaa lyriikkansa.

Omasta mielestäni tällainen veikeä aloitus ei ole yhtään hullumpi: kritiikki voi hyvin leikitellä kielellä, tempoilla lukijaa assosiaatiollaan vaikkapa metsän siimekseen. Kunhan kielikuvat noudattavat jonkinlaista logiikkaa eivätkä täysin hämärry merkityksiltään kuten edellä esitellyssä kritiikissä romaanista Talo moskeijan vieressä. Mutta laajentaessaan kritiikin kirjoittamisen perinteisä kielellisiä käytänteitä (selkeys, analyyttisyys, tarkkuus jne.) kirjoittajan on huomioitava, että kokeellinen tyyli jakaa mielipiteitä. Kokeellisuudessa onnistuminen ja epäonnistuminen ovat usein hyvin lähellä toisiaan.

* * *

Kirjailijan ja erityisesti kustantajien kannalta on tärkeää, millainen kuva teoksesta onnistutaan kriitikoille ja lukevalle yleisölle myymään. Turkka Hautalan Kansalliskirjan (2012, Gummerus) lukijoista ainakaan Putte Wilhelmssonia ei sumuteta. Wilhelmsson tarttuu Kiiltomatoon kirjoittamassaan kritiikissä Erityisyyden ylijäämiä (18.6.2012)Hautalan mahdollisuuksista päästä samoille apajille kuin Tuomas Kyrö:

Kuka Hautalan sukupolvessa sanoo lapsia ”vesoiksi”? Tai käyttää tällä tavoin käännettyjä sanajärjestyksiä muutenkin kuin Koskenniemen tai Sillanpään tyyliparodiana?

Mieleen tulee Tuomas Kyrö, joka Uutisvuodon jäljitelmässä alkoi monologisoida jotain pokasahan tai muun muinaisesineen käytöstä metsätöissä, ja joutui rangaistukseksi näyttämään ohjelman juontajalle tietokoneen näppäimistöllä pehmentyneet kämmenpohjat.

Tai tulee ylipäänsä mieleen Tuomas Kyrö. Tällä viikolla Turun Akateemisessa myydyin kaunokirjallinen teos oli Mielensäpahoittaja, toiseksi myydyin oli Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike.

Tätä taustaa vasten Hautalan lyhyet anekdootit aina menneisyyteen katsovasta suomalaisesta elämäntavasta tuntuvat miellyttävältä luettavalta mutta vaikuttavat työpaikkahakemukselta. Jospa Kyröltä on jäänyt yli kolumnipaikka lehdessä tai vierailu tv-ohjelmassa?

Wilhelmsson on tietysti oikeassa: ottamatta kantaa siihen, jäljitteleekö Turkka Hautala Mielensäpahoittajan menestystarinaa, todettava on, että kirjakauppojen myydyimpien listalta löytyvää suosikkia kannattaisi jäljitellä. Kyrön kirjan hauskojen ja erittäin aidolta juputukselta vaikuttavien tekstien nerokkuutta ei voi väheksyä: huumoriksi tarkoitetuissa teksteissä on totuuksia, jotka moni allekirjoittaa. Niissä on myös kaipuuta markka-aikaan, maitolaitureiden ja puhelinlankojen Suomeen. Nostalgia vetoaa nuorempiinkin lukijoihin: suomalaisuuden identiteettiä on myös twitter-sukupolvi halukkaampi etsimään Mielensäpahoittajan päähenkilön jäärämäisistä tilityksistä kuin Jyrki Kataisen ja Jutta Urpilaisen lainapaketti-puheista.

Kansalliskirjaa arvioidessaan Wilhelmsson osoittaa, ettei sen sisältämien tarinoiden piirteissä ole mitään ainutlaatuisen suomalaista: samat heinäladot ja maaseutuidyllit ovat yleistä eurooppalaista kuvastoa, jota joka maassa pidetään oman kansallisuuden ytimenä. Vakuudeksi Wilhelmsson siteeraa tutkija Jacqueline S. Stoeckleria, jonka mukaan ”taiteen teosten ympärille muotoutunut kansallinen identiteetti nojaa oman identiteetin epäkriittiseen hyväksymiseen kansallisena ilmiönä”:

Länsimaiseen kulttuuriin tottuneelle yleisölle kodin kuva, kotimaa, on eräänlainen yleispätevä sosiaalinen hieroglyfi, Stoeckler jatkaa. Se ei jakaudu kansainvälisiä yleisöjä imarteleviin väärennöksiin ja toisaalta autenttisiin mielikuviin. Kyse on kansallisuuden fetisoidusta kulttuurimaisemasta ja helppotajuisista käyttökielistä, jotka ”juuri erityisyyden ylijääminä saavat yleisen luonteen”.

Hautala on kirjoittanut 50 tarinaa, väittää sen sijaan kustantajan takakansi, ”joita ei toisaalle osaa kuvitella”. Aivan helposti voi.

Wilhelmsson päättää kritiikkinsä toteamukseen, joka kyseenalaistaa kustantajan markkinapuheet Kansalliskirjassa esitetystä Suomi-kuvasta ja kansallisten piirteidemmme ainutlaatuisuudesta. Arvostelussaan Wilhelmsson ei kuvaile kirjan yksittäisiä tarinoita, mutta onnistuu silti paljastamaan siitä jotakin olennaista: sopivasti kaupallisen tuomaskyrömäisen tyylin jäljittelyn ja toisaalta kansallisuuspiirteiden sisällöllisen onttouden.

Onkin riemastuttavaa lukea tämän rinnalla kriitikko Eija Komun arvostelu Keskisuomalaisessa (3.4.2012), jossa hän tuntuu päätyvän aivan päinvastaiseen lopputulokseen kuin Wilhelmsson:

Onko tässä Aleksis Kiven tapaan ”kotomaamme koko kuva”? Likipitäen. Kansalliskirjan terävät kuvat on siirretty digiaikaan, mutta ne on kehitetty pimiössä, jonka nimi on nyky-Suomi.

Komu ikään kuin nielaisee syötin ja suhtautuu Turkka Hautalan kirjoituskokoelman luomaan ”kansallismaisemaan” huomattavasti Wilhelmssonia kritiikittömämmin. Ei Komunkaan lukutapa väärä ole, vaikka tietysti mahdollista on, että viittaus Aleksis Kiveen saa Kansalliskirjan kirjoittajan ja kustantajan tyrskimään kämmeneensä. Komun kritiikki olisi astetta terävämpi, jos hän pohtisi Hautalan tekstien lempeän otteen vaikuttimia: Kansalliskirja on kirjoitettu helpoksi luettavaksi – suomalaiseen kansalliseen traditioon pesiytyneet perhesurmat, vaimon hakkaamiset yms. kaikkein ikävimmät asiat jäävät käsittelemättä. Mainio isänpäivälahja siis.

* * *

Tarkoitus oli kirjoittaa tiiviimmin, mutta sivupolut tuntuivat kiinnostavilta. Koska yritän pitää postaukset alle 3000 sanassa, en saata tätä osaa päätökseen vaan luvassa on vielä yksi Wilhelmsson-postaus …

Read Full Post »

%d bloggaajaa tykkää tästä: