Alkusyksystä joukko ruotsalaisia kirjailijoita herätti keskustelua kirjallisuusmanifestillaan (jos ei ole tutustunut aiheeseen, voi vilkaista Miia Toivion blogista). Teeseissään he ovat huolestuneita mm. siitä, että fiktiivisen ja omaelämäkerrallisen proosan raja on nykykirjallisuudessa pyyhkiytynyt pois. Niinpä he lupaavatkin jättää rauhaan historialliset henkilöt: ei enää romaaneja, joissa mellastetaan vaikkapa jonkun edesmenneen taitelijan elämällä ja väritetään sitä sopivasti sepitteillä.
Kunnioitettava pyrkimys, sillä jos itse olisin kirjailija (tai aikoisin kirjoittaa esikoisromaanin), kiusaus juuri tuollaisen romaanin kirjoittamiseen olisi suuri. Itse asiassa se olisi oikeastaan ainoa mahdollinen tapa, jolla kaltaiseni sanojen raapustelija voisi saada teoksen aikaiseksi. – Fiktion ja elämäkerran sekoittaminen madaltaisi kynnystä kirjallisen urani aloittamisessa ainakin muutamassa asiassa:
1. Mielikuvitukseni on kutakuinkin keskivertotasoa, ja vaikka olenkin lukenut valtavan määrän kirjoja (tai ehkä juuri siksi), en osaa tyhjästä keksiä mitään kiinnostavaa henkilöhahmoa, jonka varaan voisi romaanin rakentaa. Mutta miksi pitäisikään: historiahan on pullollaan särmikkäitä ja moniulotteisia persoonallisuuksia!
2. Olen melko laiska, niin ajattelussa kuin käytännön toimissakin. Kirjan kirjoittaminen vaatisi valtavasti aineiston keruuta ja suunnittelua: pitäisi tutustua päähenkilön ammattiin, kehitellä uskottava ympäristö ja ihmissuhdeverkosto jännitteineen, analysoida romaanin tapahtuma-aikana vallitsevaa kulttuuria, yhteiskunnallista tilannetta ja asenneilmapiiriä jne. Vaan jos ottaa kohteekseen tunnetun historiallisen henkilön, saa kaupan päälle valmiita koosteita ja analyyseja: parin kolmen elämäkerran, parin tieteellisen tutkimuksen, parin paikallishistoriikin, muutaman esseen ja tietenkin vanhan kunnon Googlen avulla pystyy luomaan jo melko hyvän perustan uskottavalle ja jopa monitahoiselle kokonaisuudelle.
3. Olen vain äidinkielenopettaja, en mikään julkkis tai edes muuten kiinnostava henkilö. Kustannuskynnyksen ylittämiseksi on järjetöntä edes kuvitella kirjoittavansa jostakin perusmarkusta tai tavishelenasta, jos itse on täysin nobody – tai sitten pitäisi kirjoittaa todella hyvin. Sopivasti väritetty tarina tunnetusta henkilöstä myy paremmin. Pelkkä kuuluisa nimi ei kuitenkaan riitä, vaan aihetta täytyy käsitellä sellaisesta näkökulmasta, että se kiinnostaa myös naistenlehtiä. Nojaa, ei taida sekään riittää: kyllä niitä historian uudelleentulkitsijoita kolkuttelee kustantamoiden oville pilvin pimein. Varminta olisikin valita jokin muu kuin aivan perinteinen historiallisen romaanin genre tai ainakin hieman epäoletuksenmukaisempi kohderyhmä, jolle suunnatuille romaaneille kustannusohjelmassa voisi olla tilaa.
Suomalaisten kirjailijoiden joukossa olisi monta potentiaalista ehdokasta. Jos haluaa pelata varman päälle, kannattaa valita joku riittävän kompleksinen henkilö (kriisejä, mielenterveysongelmia), joka on kuollut nuorena (siinä on aina jotakin hohdokasta), johon saa liitettyä jotakin kohahduttavaa (bi- tai homoseksuaali – miksei) ja jonka tuotanto tarjoaisi riittävän vapaasti tulkittavia lähtökohtia elämäntarinan sepittämistä ajatellen (runoilija parempi kuin prosaisti, sillä runojen tuntemuksille helposti keksii vaikka mitä syitä). Ja tietysti romaani kannattaisi sijoittaa kohdehenkilön nuoruuteen, sillä se on aikaa, kun pohja tulevalle tuotannolle luotiin – ja toisaalta nuoruus tarjoaa yhtymäkohdan lukijan omaan elämään, sillä nuoruudessa on aina jotain samaa henkilöstä riippumatta. – Ajankohta on myös tärkeä: kannattaa valita sellainen kirjailija, joka on ollut nuori aikana, jolloin suomalaisessa yhteiskunnassa ja kulttuurissa on eletty kiihkeitä aikoja.
Tällä perusteella kirjoittaisin romaanini alle kaksikymppisestä Uuno Kailaasta, joka painiskelee 1910-luvun lopun Heinolassa seksuaali-identiteettinsä kanssa. Kun juttua höystää Aunuksen retkellä (mahdollisen väärinlukemisen aiheuttaman mielleyhtymän tämän ilmauksen yhteydessä jätän täysin blogini lukijoiden vastuulle), niin saa mukaan toimintaa ja suuria tunteitakin. Oman sävynsä Heinola-kuvaukseen luo tietenkin juuri päättyneen sisällissodan märkivät haavat.
Kertojana olisi nuoruuttaan muisteleva ja kommentoiva Uuno Kailas 1920-luvun lopussa ajankohtana, jolloin hän on joutunut mielisairaalahoitoon henkisen terveytensä romahdettua. Ja jotta romaaniin saisi hieman positiivisuuttakin, Kailas piristää muisteloidensa ohessa itseään kehittelemällä romanttista tarinaa rakkaudesta, josta hän itse nuorena jäi paitsi. Tarina on häilyvä ja muuttaa muotoaan romaanin edetessä – ja vaikka Kailas ei sitä koskaan valmiiksi kirjoitakaan, tuo se sairauden ja synkkyyden keskelle hieman haikeaa valoa.
4. Olen herkkä kritiikille – ja kirjoitustyylini sekä juonen kehittelyni todennäköisesti ei olisi mitenkään häikäisevää, joten kritisoitavaa riittäisi. Monta puutetta voisi kuitenkin romaanissa kompensoida edellä mainitun kaltaisella kirjallisuusaiheella. Jo pelkästään aiheen puolesta teoksen takakansiteksti antaisi kuvan ”fiksusta romaanista” – ja vaikutelmaa tehostaisi lukujen lomaan sijoitellut runositeeraukset maestrolta itseltään sekä viittaukset vaikkapa Kaarlo Sarkian ja muiden aikalaisten teksteihin. Ja tietenkin tämänkaltainen teos olisi turvallinen valinta mille tahansa palkintoraadille: rohkea ja kiinnostava tulkinta suomalaisen klassikorunoilijan nuoruudesta ja elämänvalinnoista. – Suomalaisia menestystarinoitahan tässä genressä ovat olleet esimerkiksi Hannu Mäkelän Mestari (Finlandia-palkinto 1995) ja Helena Sinervon Runoilijan talossa (Finlandia-palkinto 2004).
Hmmm… Totta puhuen, jos tuo olisikin noin yksinkertaista, olisin luultavasti kirjoittanut jo monen monta faktan ja fiktion sekoitusta Aleksis Kivestä Jean Sibeliukseen. Mutta vaikka kuinka madaltaisi romaanin kirjoittamisen kynnystä, jää jäljelle vielä tuo tärkein ja vaativin työvaihe: kirjoittaminen. – Siksi taidan tyytyä kirjallisuudenkin kohdalla vain ”penkkiurheiluun”: antaa muiden hoitaa raskas ja hikinen homma, minä nautin hedelmistä. Yksi sellainen hedelmä tämän syksyn käännöskirjasadosta on norjalaisen Nikolaj Frobeniuksen Pelon kasvot (2008, suom. Pirkko Talvio-Jaatinen 2009, Tammi), joka sävyttää Edgar Allan Poen elämää jännityskertomuksen aineksilla.
Romaanissa seurataan Poen elämänvaiheita lapsuudesta kuolemaan saakka: henkilöt, asuinpaikat, työpaikat, monet tapahtumat ja Poen teosten syntyvaiheet sekä vastaanotto pohjautuvat Poen elämäkertatietoihin. Myös romaanin toinen keskeinen henkilö, Rufus Griswold, on ollut oikeasti olemassa. Griswold oli 1840-50-luvuilla keskeinen kirjallisuusvaikuttaja Yhdysvalloissa, ja hänen kirjoittamansa pahanilkinen nekrologi Edgar Allan Poesta tämän kuoleman jälkeen on vaikuttanut paljon Poen jälkimaineeseen juoppohulluna kummajaisena. Frobenius dramatisoikin mielenkiintoisesti Poen ja Griswoldin suhdetta. Sepitettä ovat tietysti tapahtumien yksityiskohtaiset kuvaukset, keskustelut ja Poen, Griswoldin sekä muiden keskeisten henkilöiden ajatukset.
Kaikkein radikaaleinta fiktiivistä ainesta teoksessa on juonen trillerimäiset piirteet: Frobenius on kirjoittanut romaaniin keskeiseksi henkilöksi Poen kasvattivanhempien tilalta karanneen orjan, jolle Poe ja tämän kirjoitukset ovat niin suuri ihailun kohde, että hän alkaa muuttaa Poen tarinoita todeksi. Alkaa siis tapahtua pöyristyttäviä murhia, esimerkiksi eräältä naiselta revitään hampaat irti ja hänet haudataan elävältä (Poen novellissa Berenike on vastaava tarina).
Edgar Allan Poe on mainio hahmo romaanin aiheeksi – ja mainio on Frobeniuksen romaanikin, ainakin minunlaiselleni Poe-fanille. Sitä lukiessani en kuitenkaan voinut olla miettimättä, toimisiko kirja yhtä hyvin, jos se olisi muuten samantyylinen, mutta henkilöt olisivat täysin keksittyjä eikä tapahtumilla olisi yhteyttä toistapahtumiin – siis sama tarina kuin nytkin, kuitenkin täysin fiktiivinen.
Tuskinpa. Edgar Allan Poen elämä on erikoinen tarina, mutta vielä erikoisemman ja kiinnostavamman siitä tekee se, että se on myös totta. Melkoinen etu mihin tahansa fiktiiviseen kehitelmään verrattuna.
jäljen ääni 