Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘väinö kirstinä’

Esaa pitkin minä kuljen kohti itseäni, itsestäni minä löydän
jälkiä Esasta. Tästä minä olen mennyt: tästä Esa vielä menee

 –  Henriikka Tavi, Maaliskuu (Poesia, 2012)

Tutustuin Esaan viisi vuotta sitten. Olin juuri lukenut Truman Capoten romaanin Kesän taittuessa. Tulevan kirjailijan varhainen, postuumisti julkaistu käsikirjoitus kertoo luokkarajat ylittävästä romanssista 1940-luvun New Yorkissa. Jos teos olisi aikanaan julkaistu, se olisi todennäköisesti ollut Capoten esikoisromaani. Kirjailija ei ole viimeistellyt teostaan, mutta siitä huolimatta se teki minuun vaikutuksen: rakkaustarinassa tartutaan hetkeen ja eletään lyhyttä nuoruuden kesää huomisesta murehtimatta. Hieman kliseisestä juonesta ja paikoitellen tarpeettoman rönsyilevistä kielikuvista piittaamatta antauduin tarinan vietäväksi. Hienoa, että tein niin, sillä eläytymiseni viritti minut täysin väärälle taajuudelle seuraavaa lukukokemusta ajatellen.

Tai siis lopputuloksen kannalta juuri oikealle. Henriikka Tavin esikoiskokoelma Esim. Esa (Teos, 2007) potkaisi lujaa vain hetkeä aiemmin New Yorkin kaduilla kulkenutta lukijaa. Esa pääsi yllättämään. Runojen muotokokeilut ja kielenkantimien irrottelut saivat minut innostumaan ja tarkentamaan katseeni kotimaiseen lyriikkaan. Ja innostus palkittiin: viimeisen viiden vuoden aikana on kirjoitettu useita kiinnostavia, runomuodon mahdollisuuksia tutkivia kokoelmia.

Lähdin matkaan Esan saattelemana, ja nyt kun Henriikka Tavin 12-sarja on edennyt kolmanteen osaansa, Maaliskuuhun, huomaan löytäväni Esan uudelleen. Kiitos siitä kuuluu ajan puutteelle, joka pakotti ”kirja kuussa”-hankettaan toteuttavan runoilijan turvautumaan ns. esakorttiin.  Henriikka Tavi on blogissaan kertonut Maaliskuun koostuvan pöytälaatikosta löytyneistä, uudelleen työstetyistä teksteistä. Otetaan yksi keskeneräinen teksti ja lisätään siihen Esa. Runo on valmis. Stailaamisen sijaan voisikin perustellusti puhua brändäämisestä, sillä Maaliskuun kontekstissa Esan kultainen kosketus tekee mistä tahansa tekstinpätkästä runon.

Esa on kokoelman runoja lukiessani edelläni, rinnallani ja kintereilläni, mutta enää hän ei yllätä. Se lienee tarkoitus: vaikuttavuus perustuu Esa-nimen toistamiseen erityylisissä teksteissä. Syntyy harhaanjohtava kuva yhtenäisyydestä, vaikka todellisuudessa Esoja on Tavin runoissa lukuisia. Kiehtovaksi metodin tekee sen epäjohdonmukaisuus. Välillä Esa muuttaa tekstin roolirunoksi, toisinaan hän on pelkkä satunnainen toimija. Ja joskus Esa vaikuttaa kielikuvalta, joka peittää enemmän kuin paljastaa:

Esa on kuin ajaisi vankilalla vankeutta pakoon.

Nimenä yksiulotteinen ja semanttisesti hyvin harmiton Esa kasvaa erilaisiin tekstiyhteyksiin heitettynä välittäjähahmoksi, joka tasoittaa kirjoittajan ja lukijan välistä eroa. Jos Tavi kirjoittaisi roolirunoja Spoon Riverin hengessä, hän nimeäisi kokoelmaansa useita henkilöitä runojensa puhujiksi. Tällaisia yksittäisiä tekstejä voi vielä hallita. Mutta kun Esa näyttelee yksin kaikki mahdolliset roolit ja asennot, hänestä kehittyy monikasvoinen runo-olio, jota kirjoittajan on luultavasti yhtä vaikea kategorioida kuin lukijankin.

* * *

Esan kaltaiset sankarit eivät ole syntyneet tyhjästä. Vaikka Tavin esikoiskokoelmassa Esim. Esa kyseinen nimihenkilö on vain sivuosassa muutamassa runossa, löytyy eräästä kokoelman tekstistä selitys Esan synnylle. Runo nimeltään Tehtävä 1. Kirjoita runo jäljittelee koulutehtävää, jossa harjoitellaan runon kirjoittamista täydentämällä tekstin aukkokohdat annettujen vihjeiden avulla (katkelma runon keskeltä):

Näetkö minut?

Kuuletko, miten soin?

Olen ______________________________ huilu

Jokin adjektiivi tai partisiippi, jännittävämmän kielikuvan saat, jos valitset ilmauksen joka sopii mahdollisimman huonosti yhteen huilun kanssa, esim. räkäinen.

ja _______________________kieli banjon kaulassa

taas jokin adjektiivi, esim epävireinen

Nimeni on ___________________________.

Voit käyttää omaa nimeäsi tai esim. jonkun läheisesi nimeä, esim. Esa. Voit käyttää “nimenäsi” myös jotain muuta sanaa, esim. kauhu ja epätoivo.

Runo muistuttaa erehdyttävästi yläkoulun äidinkielen oppikirjojen harjoituksia. Koulussa runokieleen tutustutaan usein täydentämällä kielikuvia vastaaviin tehtävänantoihin: ”Olen rohkea kuin __________”, ”Olen ystävällinen kuin _____________” ja ”Olen surullinen kuin _________________”. Täydennettävät lauseet ovat helppoja selaisillekin oppilaille, jotka muuten tuskin saisivat aikaiseksi yhtään vertausta. Mutta on tällaisissa harjoituksissa vaaransakin: yleensä suurin osa opetusryhmästä on rohkeita kuin leijonat. Äidinkielenopettaja ilahtuu joka kerta, kun joku on ”rohkea kuin pölynimuri” tai ”ystävällinen kuin puhelinvastaaja”.

Tavin tehtävänannon mukaisesti voi kirjoittaa runon, jossa on aistihavaintoja, kielikuvia yms. kelpo runon rakennusmateriaalia. Mutta tuossa puhujan nimeämiseen liittyvässä säkeessä rima lasketaan jo melko matalalle:  ”Voit käyttää omaa nimeäsi tai esim. jonkun läheisesi nimeä, esim. Esa.” Jos minun oppilaani kirjoittaisi äidinkielentunnilla kyseiseen aukkokohtaan oman nimensä, vaatisin häntä keksimään jonkin edes hieman värikkäämmän ilmauksen.  ”Nimeni on Esa” kuulostaa mielikuvituksettomalta.

Vai onko se sittenkin nerokas väläys? Tuohon latteaan toteamukseen johdattava ohjeistus sisältää yleisemminkin runouteen liittyvän näkökulman tai jopa toiveen: runoja voi kirjoittaa muutenkin kuin värikkäitä kielikuvia käyttäen. Kauhun tai epätoivon tilalle kelpaa pelkkä Esakin. Yksittäinen säelatteus saa voimansa juuri tästä asetelmasta rikkoessaan perinteisesti miellettyä hyvän runon kriteeristöä. Ja vieläkin pidemmälle voi mennä: viime vuosina muodikasta on ollut flarf, huonon maun runous, jota tosin en ole koskaan oikein ymmärtänyt. Flarf käyttää tehokeinonaan esimerkiksi kliseitä, kieliopin vastaisuuksia ja tarkoituksellisesti kömpelöitä ilmauksia. Työni tähden huonon maun ( = lukuisat oppilaiden ainekirjoitukset yms. tekstit)  pariin tuomittuna äidinkielenopettajana en usein näe sellaisissa viritelmissä juuri mitään minua kiinnostavaa.

Nykylyriikkaa lukeva joutuukin usein pohtimaan, missä mielessä jokin teksti on runo, ja jos se on runo, voidaanko sitä kutsua hyväksi runoksi. Kysymys nousee esille varsinkin silloin, kun jokin teksti irrotetaan kokonaisuudestaan. Esimerkiksi Maaliskuun Esa-runojen idea toimii hyvin, koska runoja on riittävän monta. Mutta ottaa vain yhden tekstin tarkasteltavakseen, ei enää olekaan täysin yksiselitteistä, että esakortti on riittävä konsti runouden luomiseksi. Esimerkiksi käy mahdollisesti uutisotsikoista innoituksensa saanut runo:

Esa loukkaantui maanjäristyksessä ja vietiin sairaalaan.
Esa vietiin sairaalaan epäiltynä sydänkohtauksesta.
Esa löydettiin järistyksen jälkeen tajuttomana
työpisteestään ja hänet vietiin sairaalaan.

Runo jatkuu samankaltaisena vielä useita rivejä. Toki runossa kuuluu kaiku Helmikuun tsunamirunoista, mikä luo jatkumoa 12-sarjan osien välille, mutta jonkinasteisia käynnistymisvaikeuksia minulla tämän lukemisessa on. En löydä runon säkeiden toisteisuudesta elämystä tunteen, kielen tai edes huumorinkaan tasolla – vaikka joutuminen epäilyksenalaiseksi sydänkohtauksesta tuokin traagiseen tapahtumaan nyrjähtäneellä tavalla koomisen sävyn.

Maaliskuun kokonaisuutta teksti kuitenkin tukee. Runo sairaalareissuista osoittaa Esa-nimen universaalilla tavalla mitäänsanomattoman luonteen. Vertailun vuoksi luen tekstin ääneen korvaten Esan omalla nimelläni: ”Penjami loukkaantui maanjäristyksessä ja vietiin sairaalaan.” Jo ensimmäinen rivi paljastaa, että uskottavuus kärsii. Syy ei ole pelkästään siinä, että kyse on omasta nimestäni. 60–70-luvuilla syntyneiden ikäluokkien keskuudessa melko harvinainen ”Penjami” tuo runoon liikaa ainutkertaisuutta. Penjamista ei ole esimerkinomaisesti lausutuksi nimeksi edustamaan kaikkia maailman henkilöitä.

* * *

Kokoelmassa Esim. Esa liikutaan runotehtävätekstin lisäksi muutenkin koulumaailmassa. Eräässä runossa puhujana on sijaisopettaja Henrietta. Runo vaikuttaa koruttomuudessaan autenttiselta oppituntitilanteelta: puhuja hokee vuorotellen kielioppiesimerkkejä ja kehotuksia levottomille oppilaille. Lopputulos on kakofoninen. Luokan perälle voi kuvitella istumaan mustassa hupparissaan 14-vuotiaan Esan, teini-ikäisen pojan karrikatyyrin, josta Tavi on kirjoittanut  Maaliskuuhun kaksi runoa. Kummankin tekstin nimenä on Esa 14v.

Ensimmäinen runoista kuvailee Esan huonetta, tämän kokemusmaailman ulkoisia raameja. Kielikuvin ilmaistaan, että huone ei ole täydellinen suoja ulkomaailmaa vastaan (katon rajassa ajoittaisia sadekuuroja = mahdollinen tulkinta: vanhemmat käyvät komentamassa) ja että välillä sisäiset tunteet myyllertävät (Esa muuttuu nyt korennoksi/ sudeksi, suruksi/ jne. yms. tms./ ”utua, kutua, mutua”). Ja seuraavan sivun runossa siirrytäänkin itse asiaan eli uppoudutaan teini-ikäisen pojan mielen maisemaan: 

Rauhaton anaali stondis
sairas mursu
suti aamu goatse joustavanharmaana
kirjaperse koulusäkki veri
mursu counter strike siitin
kyrpä makkara jep.

Lukijan tulkittavaksi jää, kuvaako alapääkeskeinen vuodatus elämänjanoa vai maailmantuskaa – tosin 14-vuotiaan kohdalla kyse on ehkä vain saman kokemuksen eri nimityksistä. Teini-ikäinen Esan vaikuttaa poikkeusyksilöltä, jonkinlaiselta runoilijanalulta, sillä kuvauksen sanavarasto on monipuolista. Esimerkiksi goatse on termi, jota ei aivan jokainen nykynuori tunnista. Se ei ole välttämättä huono asia: jos joku ihmettelee miksi, kuvahaku Internetissä antaa vastauksen.

Tavin kokoelmassa Esa onkin parhaimmillaan juuri tällaisena raakileena, kypsymättömänä ihmisalkuna. Vaikka runon sanasto on kärjistettyä, tyypin tunnistaa. Kun luin rinnakkaiset tekstit 14-vuotiaasta Esasta kollegoille opettajainhuoneessa, reaktio oli välitön: Tavin teksti osuu maaliinsa. Esa 14v on tunnistettava hahmo. Vajaan kuudensadan oppilaan yläkoulussa heitä on monta.

Nuorekas rooliruno, ja ehdottomasti hyvä lisä yhdeksännen luokan runoanalyysitunneille. Luultavasti omaa lukukokemusta luotaava kysymys ”Mitä sinulle tulee mieleen sanasta kirjaperse?” herättää vahvoja mielikuvia. Vaikka pahoin pelkään, että siitäkin aiheesta löytyy valmiita vastauksia antava valokuva Internetistä. Joka tapauksessa parhaat kirjallisuuskeskustelut syntyvät usein pienistä yksityiskohdista.

* * *

Eräs Esaan liittyvä yksityiskohta juolahti aikoinaan mieleeni, kun luin Tavin esikoiskokoelmaa Teoksen nimi sai minut suunnistamaan kirjahyllylle ja kaivamaan esille Väinö Kirstinän kokoelman Luonnollinen tanssi (1965). Se on kirjoitettu 42 vuotta Tavin kokoelmaa aiemmin, mutta eräänlaista hengenheimolaisuutta teosten välillä on luettavissa. Vaikka runokielen rajoja ovat murtaneet Suomessa jo 20-luvun modernistit, on Kirstinän Luonnollinen tanssi eräänlainen kokeellisen runouden klassikko. Kirstinä taiteilee kuvarunoja, leikittelee sanapareilla ja äänteillä, tuo musiikin mukaan teksteihinsä ja luo proosarunoa automaattikirjoituksella.

Tarkka lukija löytää kokoelmasta viittauksen Esaan erikoisesta kuvarunosta LYH. Se koostuu kahden ja kolmen kirjaimen mittaisista sanan aluista ja äänteistä. 35 riviä ja yhdeksän saraketta käsittävän runon kirjainyhdistelmistä muodostuu jonkinlainen kasvokuva. Aluksi ”lyhenteet” vaikuttavat täysin mielivaltaisilta, mutta kun runoa lukee useamman kerran, ennakkoluulottomasti, alkaa löytää merkityksiä, pieniä elämänmakuisia tarinan katkelmia. Heti runon alussa paljastetaan lukijalle intohimoinen romanssi:

huh    hah    noh    met   het     net   kot     höh   nöh    

emä    soh    tue     osu   öhö   äly    sai      yöt    hah

nai      sen    do      re      mi      fa      sol     la      si

ja        toi      oan    kuu   loi      iän    wuu   haa   kaa   

mie     uin     sun    taa    uit      ali     mun   hie    nie

itä       soi     kun    se     oli      ohi    duo    pie    ask

”huh hah noh met het – mie uin sun taa uit ali mun – itä soi kun se oli ohi”.  Elämän hälyn keskeltä erottuu tansseista luonnollisimman äänet. Intohimon yö päättyy auringon noustessa – kun itä soi. Ja rakastelu tuottaa tulosta: runon loppupuolella parisuhteeseen on ilmestynyt kolmas osapuoli. ”Isä”, ”isi” ja ”emo” ovat viittauksia vanhemmuuteen:

isä      ota      yks     omo    isi      ovi      emo    ais    noi

juo      jo        seh     ugh     vot     kah     röh     ne     iva

ota      ypö     uni      me       te       he      hä       hö     ku

hän     söi      eri       yön      hi       ha      ho       hy     esa

Kun joskus viisitoista vuotta sitten luin Kirstinän kokoelmaa kirjallisuudenopintojani varten, henkilökohtainen elämäntilanne ohjasi tulkintaa: esikoinen oli vuoden vanha, ja yövalvomisista oli päästy vasta eroon. Lapsen syöttämisestä/juottamisestahan tässä on kyse, luultavasti ilta- tai yöaikaan. Ja Esasta. Toisiaan tömäyttelevien lyhennösten rakkauden hedelmästä. Ja kun katsoo Kirstinän kuvarunoa kokonaisuudessaan (valitettavasti kuva ei vielä näiden katkelmien perusteella Jäljen äänen lukijalle avaudu), esiin piirtyvät kasvot. Kenenpä muunkaan ne voisivat olla kuin Esan?

* * *

Maaliskuussa Esa on paljon esillä, mutta hän ei juuri paljasta kasvojaan. Ja vaikka Esa tarjoaa lukijalle eräänlaisen samastumiskohteen tai ainakin jonkinlaisen position astua sisään runoihin, osaa hän olla hankalakin. Esimerkiksi runossa Ja Esa laulaa teksti on käsittämätöntä. Ellei sitten lukija löydä sanasta ”hartarafoteraa” jonkinlaista hattaran, froteen ja valokuvauksen kombinaatiota:

Hartarafoteraa jellywaa
Hartarafoteraa jellywaa
Hartarafoteraa jellywaa
Hartarafoteraa jellywaa Zun-
ZunZunZun!

Kuulostaa outoudestaan huolimatta erittäin sujuvalta. Google-haku paljastaa laulun perustuvan oikeaan intialaiseen kappaleeseen. Kirjoitusasu tosin poikkeaa alkuperäisestä. (Ei vaikealtakaan vaikuttavan runon tulkitseminen mitenkään mahdotonta ole: katsoo vain netistä …) Asiasta tietämätön suomalainen lukija kuitenkin tulkitsee Esan laulun nonsenseksi. En kyllä ole aivan varma, mitä itse tuosta nokkelasta Google-hausta kostun. Ehkä yhden Esaan liittyvän spekulaation lisää. Jos nimittäin Esa itse tietää, mitä hän laulaa, silloin Esan voi lukea olevan kenelle tahansa puhujalle anonymiteettia tarjoava nimilappu. Mutta jos hän ei tiedä, silloin kyse on runoilijan käyttämästä roolirunoapparaatista, jolla voidaan muuttaa teksti helposti uudenlaiseksi. 

Tosin koko kysymys Esan puhujaluonteesta on keinotekoinen. Ehkä kiinnostavampaa on palata alkuun ja miettiä, miten Esa vaikuttaa lukijaan. Kun lukee Maaliskuuta tarpeeksi, alkaa muuttua Esaksi itsekin. Houkuttaa ajatus esakortin käyttämisestä: sillä voisi saada arjen rutiineihin potkua samalla tavalla kuin Tavi on muuttanut pöytälaatikkotekstinsä runoiksi. (Esa vie lapsen päiväkotiin. Esa ajaa autolla töihin. Esa opettaa äidinkieltä teini-ikäisille Esoille. Esa istuu palaverissa. Esa ostaa kaupasta ruokaa. Esa keskustelee parisuhteestaan Esan kanssa. Esa menee nukkumaan.)

Enköhän jaksa pian alkavaan kesälomaan asti itsenäni. Mutta ensi syksynä, kun kaamos ja kuura peittävät maan – silloin voisi helpottaa omaa taakkaa ja siirtää ainakin maanantaipäivät Esalle.

Esa ottaa vaatteesi ja sinä saat kulkea alastomana
Esa ottaa jalkasi ja kävelee niillä.

*  *  *

Maaliskuu on vuoden 2012 aikana julkaistavan 12-osaisen teossarjan kolmas osa. Jäljen ääni seuraa Henriikka Tavin projektin etenemistä:

Henriikka Tavi: Helmikuu 2/12

Henriikka Tavi: Tammikuu 1/12

Maaliskuun teksteihin voi tutustua Poesian sivuilla (PDF-tiedosto).

Mainokset

Read Full Post »

Esim. Esa

Runoissa kielelliset kokeilut voivat rikastuttaa kieltä ja ilmaisua – tai sitten ne vain sotkevat ja hämärryttävät tekstin lukukelvottomaksi. Useimmiten lopputulos riippuu myös lukijasta ja hänen asenteestaan, aivan kuten esimerkiksi abstraktissa taiteessakin. Runokielen rajoja rikkoivat Suomessa jo 20-luvun modernistit, mutta ainakin minulle varinainen ”alan klassikko” on Väinö Kirstinän Luonnollinen tanssi (1965, Tammi), jossa Kirstinä taiteilee kuvarunoja, leikittelee sanapareilla ja äänteillä, tuo musiikin mukaan teksteihinsä (parissa runossa mukana nuotit) ja luo proosarunoa automaattikirjoituksella.

Oma suosikkini Kirstinän kokoelmasta on erikoinen kuvaruno LYH. Se koostuu kolmen kirjaimen mittaisista sanan aluista tai äänteistä, joista muodostuu jonkinlainen kasvokuva. Aluksi ”lyhenteet” vaikuttavat täysin mielivaltaisilta, mutta kun runoa lukee useamman kerran, ennakkoluulottomasti, alkaa siitä paljastua merkityksiä, pieniä elämänmakuisia tarinan katkelmia (keskeltä runoa lainaus): mie uin sun taa uit ali mun hie nie itä soi kun se oli ohi duo. Ehkäpä tuossa kuvataan ”luonnollista tanssia”, joka päättyy vasta auringon noustessa (itä soi). Oma tulkintani runosta onkin, että se kertoo parisuhteesta ja loppupuolella syntyvästä lapsesta, jonka nimi voisi mahdollisesti olla Esa: hän söi eri yön hi ha ho hy esa.

Rakastan intertertekstuaalisia aasinsiltoja: 2000-luvun runokokeilua edustaa Henriikka Tavin Esim. Esa (2007, Teos). Jo kokoelman nimi sai minut etsimään Kirstinän Luonnollisen tanssin kirjahyllystä. Ja kyllähän kokoelmista jonkinlaista hengenheimolaisuutta löytää, vaikkakin ajallinen ja kulttuurinen konteksti on teoksissa varsin erilainen. Ehkäpä sen takia Luonnollisen tanssin iloittelussa avantgarde on vahvemmin läsnä: 60-luvulla teoksessa on ollut sekä taiteellista että yhteiskunnallista potkua. Tavin kokoelma on kirjallisesti tiedostava ja irrottelee runokielen kantimia hauskasti ja monipuolisesti, mutta poliittisuutta siitä ei varsinaisesti löydy: nykyään on vaikea kirjoittaa mitään poliittista, sillä se vaikuttaisi helposti ainoastaan naiivilta – elämmehän varsin epäpoliittista aikakautta.

Taiteiden välisiä raja-aitoja Tavi pyrkii kuitenkin venyttämään. Visuaalisuus on runoissa tärkeä elementti, aivan kuten Kirstinälläkin. Esimerkiksi runossa EROLINTUHATTUPA Tavi on kirjoittanut sanat tiiviisti yhteen, jolloin niistä muodostuu symmetrinen neliö. Kun sanoja tavaa tarkemmin, huomaa, että niitä voi lukea monella eri tavalla: teksti on materiaa, josta lukija voi tehdä vapaasti oman tulkintansa (runossa on idean tasolla jotain samaa kuin em. runossa Lyh.) Lainaukseksi kaksi ensimmäistä runon 26 rivistä:

EROLINTUHATTUPANTALEBANAANIHARVINAISESILIINAHAR
JUHTALONMIESTERATSUNAMIGOSPELIEVETELEMUARIIPOOL 

Esim. Esa -runokokoelman erikoisuutena on sivujen alalaidassa koko kokoelman läpikulkeva yhtenäinen teksti – runo, jolla ei ole nimeä ja joka tavallaan muistuttaa lukijaa siitä, että teoksen runoilla on erilaisuudestaan huolimatta sittenkin yhteinen puhuja. Alatekstissä kuvataan pyöräilemässä olevan naisen ajatuksia niin ohikiitävistä maisemista kuin omasta elämästäänkin. Pienen harkinnan jälkeen luin ensin alatekstin kokonaisuudessaan ja vasta sen jälkeen kokoelman varsinaiset runot. Pyörällä ajamisen tuntu ja poljento onkin sitten läsnä jokaisessa runossa, sillä sivun alalaidan tekstiä ei voi olla enää huomaamatta, se muistuttaa olemassaolostaan ja kommentoi ”yläkertansa” tekstejä.

Runossa Tehtävä 1. on ohjeet runon kirjoittamiseen. Ohjeita noudattamalla syntyisi varsin kliseinen runo (lainaus runon alusta):

TEHTÄVÄ 1. KIRJOITA RUNO. 

________________
jokin ajankohtaa ilmaiseva sana perusmuodossa, esim. Huhtikuu

 ______________________________________________
kirjoita ylös yksi tai kaksi havaitsemaasi asiaa. Käytä preesensiä, esim. vastapäisen talon seinä kylpee auringossa.

Näetkö minut?
Kuuletko, miten soin?

Olen ______________________________ huilu
Jokin adjektiivi tai partisiippi, jännittävämmän kielikuvan saat, jos valitset ilmauksen joka sopii mahdollisimman huonosti yhteen huilun kanssa, esim. räkäinen.

Metalyyrisellä runollaan Tavi  varmaankin kommentoi äidinkielen oppikirjojen tehtäviä, onhan kokoelman monissa runoissa puhujana opettajan sijaisuuksia hoitava ”Henrietta”. Mutta lienee runotehtävässä ironiaa myös kirjoittajakoulutusta ja yleensäkin runon kirjoittamista kohtaan. Loppusoinnuille taas irvaillaan parin sivun mitattaisessa runossa Satamisesi, sateesi, jossa kaikki sanat loppuvat -si (lainaus runon keskeltä):

vuosi, renkaasi, aikasi, kilometrisi,
taikasi, olisi, täysi, takanasi, edessäsi,
ensimmäisesi, arvoisesi, kalliisi, halpasi,
likasi, häpeäsi, unesi, lihasi, alkaisi,

Henriikka Tavin Esim. Esa on hauska lukukokemus. Ja jos Kirstinän Luonnollinen tanssi ei ole aiemmin tuttu, niin kannattaa lukea rinnalla. On mielenkiintoista vertailla, miten runokieltä taitettiin 60-luvulla ja miten nyt. Ja niin kuin aina, tekstien tuominen toistensa yhteyteen luo lisäarvoa: yksi plus yksi on kirjallisuudessa enemmän kuin kaksi.

Read Full Post »

%d bloggers like this: