Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘virginia woolf’

Kun Radclyffe Hallin Yksinäisyyden kaivo ilmestyi Englannissa, sen julkaiseminen kiellettiin melko pian kirjan sisällön takia (lesbolaisuus). Kulttuuriväki oli kuitenkin aktiivista. Elokuun 30. päivänä vuonna 1928 ystävättärelleen Vita Sackville-Westille lähettämässään kirjeessä Virginia Woolf kertoo, että Leonardo Woolf (Virginian mies) ja Morgan Forster (kirjailija E.M. Forster siis) alkoivat heti puuhata protestia ja kerätä allekirjoituksia vetoomukseen kirjailijoita ja kulttuurivaikuttajilta. Hanke kariutui yllättävään tahoon: kirjailija Radclyffe Halliin itseensä. Kun Forster vieraili Hallin luona, Virginian mukaan Hall rähisi hänelle ”kuin kalamuija” ja vaati, että hänen romaanistaan ei saa kirjoittaa mitään kirjettä ilman, että kirjeessä mainitaan romaanin olevan ”taiteellisesti ansiokas – jopa nerokas”. (The Letters of Virginia Woolf. Volume Three 1923-1928. Toim. Nigel Nicolson ja Joanne Trautman, 1977, A Harvest/HBJ Book)

Vaatimus oli mahdoton monestakin syystä. Käytännössä juuri kukaan allekirjoittajista ei ollut lukenut kirjaa. Ja vaikka olisikin, ei kirjeen tarkoitus ollut suitsuttaa Radclyffe Hallin neroutta (mihin tuskin olisi ollut mitään aihettakaan) vaan puolustaa romaanin oikeutta olla olemassa. Hanke tyrehtyi, ja Virginia Woolf kirjoittaakin kirjeessään, että sananvapauden puolustamisen into viileni ja vaihtui toiveeseen ”kunpa kirjaa ei olisi kirjoitettukaan”. Luultavasti Hall menetti tapahtuman seurauksena huomattavan määrän tukijoita ja ymmärtäjiä kulttuuriväen keskuudesta.

– – – – –

Muutama päivä myöhemmin, sunnuntaina 2. syyskuuta, Virginia Woolf palaa kirjeessään aiheeseen Yksinäisyyden kaivo. Vita Sackville-Westille osoitettu kirje on hyvin erikoinen: se on muodoltaan pikemminkin novelli tai näytelmäkäsikirjoituksen yksittäinen kohtaus. Woolf on vierailulla anoppinsa luona ja kirjoittaa kuvauksen keskustelusta, jossa ovat läsnä Virginia, hänen miehensä Leonardo (lempinimi Len) ja jälkimmäisen äiti, rouva Woolf. Kuvaus on monta sivua pitkä, ja tuntuukin siltä, että Woolf on nähnyt vaivaa sen kirjoittamisessa. Luultavasti sen merkitykset avautuvat parhaiten juuri Vita Sackville-Westille, joka varmaankin tuntee Woolfin anopin ja henkilöt, jotka keskustelun aikana mainitaan.

Siteeraan tähän suunnilleen puolet kirjeestä, sen jälkimmäisen osan. Alkuperäisessä muodossaan kirje on kirjoitettu yhtä pötköä kaikki. Jaksottelu on siis lisätty helpottamaan lukemista – samoin käännös, joka muutamassa kohdassa kyllä hieman oikoo mutkia, mutta on muuten aika uskollinen.  

Rouva Woolf: Näettekö tuon kissan? Takassa on ihana musta kissanpentu, jolla on valkoiset käpälät. En tiedä miksi, mutta minä aina näen hahmoja. Näen hahmoja kaikkialla.

Virginia: Se todistaa että sinun pitäisi kirjoittaa runoja.

Rouva Woolf: Voi rakas Virginia, en voisi kuvitellakaan tekeväni mitään sellaista. Jos olisin yhtä älykäs kuin sinä, kirjoittaisin mielelläni. Haluaisin kirjoittaa kauniista asioista, joita olen elämässäni kokenut. Mutta en surullisista kokemuksista – ja niitä minulla on ollut paljon. Jokaisella on kuitenkin lahjansa. Minun lahjanani on ollut lasten kasvattaminen.

Virginia: Oletkin kasvattanut heitä kahdeksan.

Rouva Woolf: Olen kasvattanut kymmenen. Ja he kaikki ovat kunnollisia miehiä ja naisia. He kaikki ovat hyväluonteisia. Len on suurenmoinen mies. Hänen olisi pitänyt mennä lakialalle. Hän on niin terävä-älyinen ja ajattelussaan monipuolinen. Hänen isänsä sanoi että maailma kuuluu Lenille. Oletko lukenut Radclyffe Hallin kirjan? Ostin sen Harrodsilta. Hän oli Bellan ystävä. He kävivät yhdessä rouva Colesin koulua ja hänellä oli tapana tulla joskus meille – kunnollinen perhetyttö. Bella ei koskaan pitänyt hänestä, mutta ei Bella häntä inhonnutkaan. Ja nyt hän on kirjoittanut tämän kirjan. Tietystikään en voi nyt sanoa siitä sinulle kaikkea mitä haluaisin, koska emme ole kahden. Saatan olla hölmö, mutta en voi puhua sinulle ja Lenille aivan kuin Len ei olisi paikalla. Mutta haluaisin kovasti puhua kirjasta sinun kanssasi kahdestaan.

(Saatuaan hieman lisää rohkeutta rouva Woolf kuitenkin jatkaa.)

– Mielestäni on hirvittävän sääli, että tuollainen kirja on julkaistu. En tarkoita nyt niitä tavallisia syitä. Tarkoitan sitä, että monet naimattomat naiset asuvat yksin. Eikä heillä ole helppoa nyt, kun sellainen kirja on kirjoitettu. Sellaista minä mietin. Saatat luulla minun valehtelevan – olen sentään 76-vuotias – mutta ennen kuin luin tämän kirjan en tiennyt sellaisia asioita olevan olemassakaan. Enkä usko heidänkään tietävän. Minä en ole koskaan kuullut sellaisesta. Kun minä olin koulussa, ei siellä tapahtunut mitään vastaavaa. Olin sisäoppilaitoksessa kaksi vuotta enkä koskaan kuullut mistään sellaisesta. Kerran eräs tyttö erotettiin, mutta en koskaan saanut tietää miksi. Ehkä jonkin inhottavan asian vuoksi, mutta tuskin sentään mitään sellaista. Ja kun menin naimisiin ensimmäisen mieheni kanssa – hän oli hurmaava mies, saksalainen – niin vakuutan, että en tiennyt avioliitosta sen enempää kuin Flon vauva. Se todistaa, että emme tienneet asioista sisäoppilaitoksessa.

Leonard: Minun sisäoppilaitoksessani me kyllä tiesimme. Se oli turmeltunein paikka missä koskaan olen ollut. Ja sinä laitoit minut sinne kaksitoistavuotiaana ilman että tiesin mistään mitään.

Rouva Woolf: Mutta olinhan antanut sinulle hyviä ohjeita, Len.

Len: Et sinä minulle mitään ohjeita ollut antanut.

Rouva Woolf: Len! Kuinka voit sanoa niin, kun tiedät miten suurenmoinen mies isäsi oli! Ja kun isäsi kuoli, minä sanoin itselleni että vaikka en voisikaan olla teille samaa kuin hän, tekisin kaikkeni kasvattaakseni teistä kunnollisia miehiä ja naisia; ja joskus, Virginia, otin korillisen heidän sukkiaan mukaan sänkyyn voidakseni aloittaa niiden parsimisen heti aamulla herättyäni. Olin päättänyt kasvattaa lapset heidän isänsä toiveiden mukaisesti uhrauksista piittaamatta. Hän oli niin suurenmoinen mies. Mutta minun mielestäni neiti Radclyffe Hallin kirjassa on paljon kaunista. Siinä on vanha hevonen – aivan upea kohtaus: naisen on ammuttava hevosvanhus, jota eläinlääkäritkään eivät voi enää auttaa. Se on niin vanha, että mitään ei ole tehtävissä. Ja niin hän ampuu hevosen itse. Kaunista.

Ja William on suurenmoinen hahmo. Hän on vanha tallirenki. Kaikki vanhasta hevosesta ja vanhasta tallirengistä on hyvin kaunista. Mutta muuten en kirjasta välittänyt. Vaikka onhan nainen tietenkin ihmeellisen älykäs. Ja uskallanpa väittää, että Bexhillin hotellissa tuskin on juuri ketään, joka joskus on kuullut hänestä. Tietenkään silloin kun herra Turgeon osti talon Bexhillistä, alue ei ollut samanlainen kuin nyt. Hänen talonsa oli ranskalaisnaisen rakennuttama. Sellaisessa vanhassa talossa on hyvin paljon komeroita. Käytätkö sitruunaöljyä ampiaisenpistoihin? Jotkut inhoavat sen tuoksua. Kuulin erään köyhän naisen kuolleen pistokseen. Kerroinko muuten millainen kamala säikähdys oli Babsilla, kun tyttö laittoi palavan halon takaisin koriin ja tuoli paloi tuhkaksi lastenhuoneen alapuolella? Ja sitten he lähtivät asuntovaunulla Somersetiin: lastenhoitaja – hän oli Bexhillistä, Babs palkkasi hänet lehti-ilmoituksella – sanoi että asuntovaunulla matkaaminen oli hänen unelmansa.

(Huomautus: karavaanari-kulttuuria todellakin oli Englannissa jo 20-luvulla. Tästä linkistä löytyy esimerkki.)

Ja kun he olivat matkalla – en osaa sanoa tarkalleen missä – Phil sanoi: ”Minä siirrän tuon laatikon niin saat tilaa”, sillä he olivat kaikki pakkautuneet asuntovaunuun. Ja siihen tyttö tokaisi: ”Minä teen itse sinulle tilaa”, viittoili ohikulkevalle rekalle ja hyppäsi sen kyytiin. Niin hän lähti. Se oli kuin elokuvissa, Phil sanoi. Ja kun tyttö oli kadonnut, Babs laittoi käden kaulalleen – tiedäthän sen hänen tätinsä antaman kauniin korun. Se oli poissa. Eivätkä he tietenkään voineet olla varmoja, että tyttö otti sen, mutta eikö ollutkin erikoinen juttu? Hän viittoili rekalle ja lähti. Mutta nyt me lähdemme nukkumaan ja minä lainaan sinulle tuon kirjan iltalukemiseksi jos vain haluat, Virginia. Sillä sinä olet niin älykäs …

Kirje on kiehtova. Tuntuu siltä, että Virginia Woolf ei tosiaankaan ole lukenut Radclyffe Hallin romaania. Toisaalta, hän ei juuri millään lailla kommentoi lesbolaisuuteen tai sananvapauteen liittyviä mielipiteitään anopilleen. Ehkä syystäkin: on parempi pysyä väleissä.

Joka tapauksessa Leonardin äiti on upea hahmo hieman höpsähtäneenä vanhana rouvana. Rouva Woolfin ajatus harhailee ja pyristelee lauseiden perässä, jotka tuntuvat tulevan loppumattomana virtana.   – Toisaalta, kuten vanhat ihmiset usein, vanharouva tuntuu käyttävän höppänyyttään jonkinlaisena tekosyynä: aika kätevästi hän vaihtaa puheenaihetta, kun Leonard rupeaa moittimaan kasvatustaan. Ja tuo ”sellaista/sellaisia asioita” (such things) ei kertaakaan määrity tarkemmin, vaikka rouva Woolf toistaa sitä useita kertoja. Kun lesbolaisuutta ei nimetä ääneen, ei sitä silloin ole olemassakaan.

– – – – –

Rouva Woolf osaa myös olla ilkeä. Kun hän puhuu Virginia Woolfin kaunokirjallisiin kykyihin, viittaa hän heti perään omiin lahjoihinsa: lasten saamiseen ja niiden kasvatukseen. Virginian ja Leonardin suhde oli lapseton, joten aika säälimättömän rinnastuksen rouva Woolf anoppina tekee.

Vaikka emmehän voi tietää, millainen keskustelu oikeasti on ollut. Osa vuorosanoista saattaa olla vain Virginia Woolfin tarkoin harkittua anopin kustannuksella pilailevaa fiktiota. Näin voisi päätellä esimerkiksi kirjeessä mainitusta rouva Woolfin iästä. Hän on syntynyt vuonna 1848 (tarkistin tämän useammasta eri lähteestä, muualtakin kuin lukemani kirjekokoelman elämäkertatiedoista), mutta mainitsee olevansa 76-vuotias kirjeen kirjoittamisen aikoihin (syyskuussa 1928). Syntymävuoden perusteella oikea ikä olisi tuolloin kuitenkin 79 tai 80. Monta vaihtoehtoista tulkintaa siis: a) rouva Woolf ei muista oikeaa ikäänsä, b) rouva Woolf valehtelee, c) Virginia Woolf muistaa iän väärin ja d) Virginia Woolf tekee tarkoituksellisen virheen ja haluaa siten osoittaa jotakin.  – Päädyn viimeiseen vaihtoehtoon, sillä täytyy ottaa huomioon, mitä rouva Woolf sanoo ilmoitettuaan väärän iän: hän vakuuttaa, että ei valehtele kun kieltää  kuulleensa ikinä mistään lesbolaisuudesta. Ja on juuri pari sekuntia aiemmin valehdellut ikänsä! Asioiden kaunisteleminen tuntuu olevan olennainen osa rouva Woolfin retoriikkaa  – oli sitten kyse omasta iästä tai seksuaalivähemmistöjen olemassaolosta.

– – – – –

Romaanissa esiintyvän hevostarinan suhteen olen kuitenkin vanhan rouvan kanssa samoilla linjoilla. Päähenkilö Stephenin suhde hevosiin on kuvattu kauniisti. En ole koskaan ollut erityisen innostunut hevosaiheisista kirjoista,  mutta nähtyäni äidinkielenopettajana aiheesta monta, hehkuvan innostunutta kirjaesittelyä, olen oppinut arvostamaan niissä piilevää voimaa. Varsinkin, kun usein innostuneen esityksen on pitänyt juuri niihin luokan hiljaisiin lukeutuva tyttö. – Vaikka Radclyffen kuvaus Stephenin ja tämän hevosen suhteesta on kovin tunnekylläistä, tuntuu se (ehkä juuri siksi) todelta. Luultavasti uskollisuudenvaloja ovat vannoneet monet muutkin hevosensa saaneet, aivan samalla tavalla kuin 12-vuotias Stephen tavatessaan ensimmäisen kerran 5-vuotiaan Rafterynsa (suom. Milla Karvonen, 2010, Basam Books): 

Hevonen osoittautui saapuessaan harmaaksi ja sorjaksi, ja sen silmät olivat pehmeät kuin irlantilainen aamu, ja sen mieli kirkas kuin irlantilainen auringonnousu, ja sen sydän nuori kuin Irlannin villi sydän, mutta silti omistautuva, uskollinen ja palvelualtis, ja sen nimi maistui suussa suloiselta – Raftery, runoilijan mukaan. Stephen rakasti Rafteryä ja Raftery rakasti Stepheniä. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä, ja he puhuivat toisilleen tuntikausia sen karsinassa – eivät iirin kielellä eivätkä englannin, vaan hiljaisella kielellä, jossa on kovin vähän sanoja mutta sitäkin enemmän pieniä ääniä ja pieniä liikkeitä, jotka heille molemmille merkitsivät enemmän kuin sanat. Ja Raftery sanoi: ”Kannan sinua urheasti, palvelen sinua jokaisena eloni päivänä.” Ja hän vastasi: ”Pidän sinusta huolen päivin ja öin, Raftery, jokaisena elosi päivänä.” Näin Stephen ja Raftery vannoivat uskollisuuden valansa kahden sen tuoksuvassa, heinänhajuisessa tallissa.

Kolmetoista vuotta myöhemmin Stephen taluttaa vanhan ystävänsä ulos tallista katsomaan auringonnousua, vielä kerran. Ei tarvitse olla hevostyttö joutuakseen turvautumaan nenäliinaan, kun Stephen revolveri kädessään kuiskaa hevosen korvaan viimeiset sanat:

”Anna anteeksi, Raftery.” 

Mainokset

Read Full Post »

80 vuotta sitten, vuonna 1928, julkaistiin kaksi romaania. Toinen on nautinto, toinen eräänlaista kidutusta. Toinen on suurenmoinen taideteos, toinen huonosti kirjoitettua ja erittäin omituista yhteiskuntarealismia. Toinen vapautti fiktion ja elämäkerran mahdollisuudet, toinen loi kuvitteellisen vankilan esittäen sen totuutena. Toisessa sankarittarena on nainen, joka on ollut myös mies. Toisen sankarina on nainen, joka käyttäytyy kuin mies ja toivoisi olevansakin sellainen.

Jeanette Winterson vertailee (artikkeli julkaistu alun perin The Timesin kirjallisuusosiossa 27.6.2008) kahta samana vuonna ilmestynyttä romaania, joissa molemmissa käsitellään sukupuoli-identiteettiä: Virginia Woolfin Orlandoa ja Radclyffe Hallin Yksinäisyyden kaivoa. Jotta ei jäisi epäselväksi, kumpaa Winterson pitää taideteoksena ja kumpaa ei, niin siteerataan häneltä vielä yksi täsmämurjaisu:

Yksinäisyyden kaivo on eräs kaikkien aikojen huonoimmista kirjoista. Sen proosa on kömpelöä, näkemys liioittelevan tunteellista, mielikuvitus tyhjää. Silti sitä on myyty miljoonia kappaleita ja sitä on kutsuttu ”lesbolaisuuden raamatuksi” – hirveä ajatus.

Artikkelissa esitetyille näkemyksille antaa painoarvoa Jeanette Wintersonin henkilö. Kun tunnettu ja arvostettu naiskirjailija, joka on myös itse lesbo, haukkuu yhden lesbokirjallisuuden suurimmista klassikoista maanrakoon, mielenkiinto herää. Winterson ei kritisoi pelkästään romaanin kaunokirjallista antia, vaan syyttää sen lesbolaisuuden kuvausta harhaanjohtavaksi. Hänen mukaansa Radclyffen romaani antoi ikävän ja vääristyneen kuvan lesbokulttuurista muiden silmissä, mutta sen lisäksi teos myös kahlitsi monien omaa seksuaalista identiteettiään etsivien naislukijoiden ajattelua.

– – – – –

Viime syksynä suomennetun Yksinäisyyden kaivon (suom. Milla Karvonen, 2010, Basam Books) päähenkilönä on rikkaan aatelisperheen ainoa lapsi, Stephen Gordon. Etunimestään huolimatta hän on nainen: isä toivoi poikaa ja risti lapsen Stepheniksi jo ennen syntymää. Stephen-nimestä tulee itsensä toteuttava enne: tytöstä kasvaa poikamainen ja maskuliininen niin luonteeltaan kuin ulkomuodoltaankin. Äiti alkaa inhota normeista poikkeavaa tytärtään, mutta isä ymmärtää ja suojelee tätä. Isä myös oppineena miehenä arvaa, mistä on kyse. Häneltä kuitenkin puuttuu rohkeutta ottaa asia esille. Ja sitten onkin jo liian myöhäistä: tapahtuu onnettomuus, ja Stephen menettää tärkeimmän tukijansa.

Syy siihen, miksi Stephen ei ole kuin muut nuoret naiset ja miksi hän ihastuu omaan sukupuoleensa, paljastuu Stephenille sattumalta, kun hän tutkii isävainaansa työhuonetta:

Hän ryhtyi ottamaan teoksia hitaasti ja innottomin sormin ulos, tuskin edes vilkaisematta niiden nimiä. Se antoi hänelle jotakin tehtävää, siinä kaikki – hän ajatteli saavansa muuta ajateltavaa. Sitten hän huomasi, että hyllyllä kaapin alaosassa oli rivi kirjoja, jotka oli asetettu toisten taakse. Seuraavassa hetkessä yksi niistä oli hänen kädessään, ja hän katsoi kirjoittajan nimeä: Krafft Ebing – hän ei ollut milloinkaan aiemmin kuullut tuosta kirjoittajasta. Yhtä kaikki hän avasi tuon nuhruisen vanhan kirjan. Sitten hän katsoi tarkemmin, sillä sen marginaaleissa oli hänen isänsä pienellä, oppineella käsialalla kirjoitettuja muistiinpanoja, ja hän näki oman nimensä noissa muistiinpanoissa …

Stephen löytää muitakin vastaavia teoksia isänsä hyllystä. Niitä ei romaanissa mainita nimeltä. Ei tuota Richard von Krafft-Ebingin kirjoittamaakaan, mutta todennäköisesti se on hänen kuuluisin teoksensa Psychopathia Sexualis (julkaistu vuonna 1886, löytyy englanninkielisenä käännöksenä mm. täältä). Teoksessa esitellään seksuaalisuuden eri muotoja tapauskertomusten kautta. Lukukokemuksena se on melkoinen tämän päivän lukijallekin: Krafft-Ebing ei juurikaan keskity heteroseksuaalisuuteen mutta koluaa sitäkin tarkemmin seksuaalisuuden valtavirrasta poikkeavat syrjäpolut ja pimeät kujat. Erilaiset fetissit ja maniat, sadismi, masokismi, sodomia, insesti jne. käydään läpi esimerkkien ja potilaskertomuksien avulla. Kuvaukset ovat yksityiskohtaisia. Valistumatonta lukijaa suojellakseen kirjoittaja käyttää jonkin verran latinankielisiä ilmauksia seksiakteihin viitatessaan ja esimerkiksi siteeratessaan hyväksikäytön uhreiksi joutuneiden lasten todistajanlausuntoja.

Toki monet latinankielisyydet ovat sen verran helppoja tai arvattavia, että ainakin 2000-luvun lukija kyllä tietää, mistä on kyse. Esimerkkeinä vaikkapa coitus cum femina tai immissio penis in anum. Toisaalta useat virkkeet ovatkin jännittävämpiä latinaksi, koska ei tiedä aivan tarkasti, mitä tapahtuu. Tapauskertomuksessa nro 211 kerrotaan 44-vuotiaasta miehestä, jonka vaimolla on maitokauppa. Toteamusta ”His wife kept a milk-shop” seuraa pitkä latinankielinen virke, ja sen jälkeen taas todetaan englanniksi, että tekonsa aikana hän koki hekumallista mielihyvää, ”kuin sametti olisi koskettanut”. Ja vielä vaikutelman tehostamiseksi kerrotaan: mies ei heittänyt maitoa pois vaan käytti sitä itse ja myi asiakkaillekin. – Olisi kiinnostavaa pohdiskella enemmänkin Krafft-Ebingin kirjaa ja sitä, miten 125 vuotta vanhaa tieteellistä tutkimusta tulee lukeneeksi kuin kaunokirjallisuutta, mutta yritän pysyä postaukseni varsinaisessa aiheessa.

– – – – –

Homoseksuaalisuutta, niin miesten kuin naistenkin, on tarkasteltu teoksessa paljon. Stephenillä ei ole aiheesta muuta ennakkotietoa kuin omat kokemuksensa, joten häntä käy sääliksi: homoseksuaalisuus esitetään samassa opuksessa kuin mitä kummallisimmat seksuaaliset taipumukset. Viktoriaanisen ajan kasvatuksen saanut ja suuren tunnekuohun vallassa oleva nuori nainen tuskin huomaa, että Krafft-Ebing suhtautuu homoseksuaalisuuden ilmentymiin aikaansa nähden jopa epätyypillisen ymmärtävästi, mm. juuri transseksuaalisuuteen.

Viittauksella Krafft-Ebingin tutkimukseen on kuitenkin huomattavasti syvällisempi merkitys romaanissa kuin pelkästään olla esimerkkinä Stephenin isän kirjahyllyn järisyttävistä teoksista. Radclyffe Hall tarjoaa maininnallaan vihjeen Stephenin seksuaalisuuden määrittelyyn ja lisäksi myös tarkoituksellisesti paljastaa Stephenin jonkinlaisen esikuvan. – On todennäköistä, että Stephen löytää isänsä merkintöjä paljon tapauskertomuksen nro 166 kohdalta. Se on tutkimuksen muihin kuvauksiin verrattuna poikkeuksellisen pitkä, kymmensivuinen esittely unkarilaisesta aatelisnaisesta, joka esiintyi miehenä ja ehti jopa olla vuosia naimisissa ilman, että hänen vaimonsa huomasi valhetta. Sándor/Sarolta Vay syntyi perheen ja erityisesti isän odotusten vastaisesti tytöksi – aivan kuten Stephen. Vanhempien kasvatusmetodeja kritisoiva Krafft-Ebing luonnehtii Sándoria näin:

Isä kasvatti häntä kuin poikaa, kutsui häntä Sandoriksi ja salli tyttärensä lihasvoimaa ihaillen hänen ratsastaa, ohjastaa ja metsästää.
     Toisaalta, tämä typerä isä antoi toisen poikansa kulkea naisten vaatteissa ja kasvatti häntä tyttönä. Tämä ilveily lakkasi kun poika lähetettiin oppilaitokseen 15-vuotiaana.
     Sarolta-Sandor asui kotonaan isänsä vaikutuksen alaisena kaksitoistavuotiaaksi, jolloin hänet lähetettiin isoäitinsä (äidin puolelta) hoitoon Dresdeniin. Kun maskuliininen käytös alkoi muuttua liian ilmeiseksi, isoäiti lähetti hänet instituuttiin, jossa hän joutui pukeutumaan naisten vaatteisiin.
     Kolmetoistavuotiaana hänellä oli rakkaussuhde englantilaiseen tyttöön, jolle hän esitti olevansa poika ja jonka kanssa hän karkasi.
     Sarolta palasi äitinsä luokse, joka ei osannut tehdä mitään vaan salli tyttärensä muuttua taas Sandoriksi, pukeutua miesten vaatteisiin ja rakastua vähintään kerran vuodessa oman sukupuolensa edustajaan.
     Samalla Sandor sai hyvän koulutuksen ja teki isänsä kanssa matkoja, tietenkin nuoreksi herrasmieheksi pukeutuneena. Hän itsenäistyi varhain ja vieraili kahviloissa, myös epäilyttävissä, ja kerskuipa hän eräänä päivänä istuttaneensa ilotalossa tyttöä kummallakin polvellaan. Sandor oli usein juovuksissa, maskuliiniset urheilulajit olivat hänen intohimonsa ja hän oli hyvin taitava miekkailija.

Vanhat aristokraattiset sukujuuret, katolisuus, atleettisuus, poikamaisuus, ratsastus, miekkailu ja mieheksi pukeutuminen sopivat myös Stepheniin. Erojakin tietysti on: Stephen käyttäytyy paljon kunniakkaammin ja vastuullisemmin, eikä hänen äitinsä suvainnut tyttärensä miesmäistä tyyliä. – Lisävakuudeksi Stephenin ja Sándorin yhtäläisyyksistä mainittakoon, että vaimo, josta Sándor Vay joutui sukupuolensa paljastuttua eroamaan, oli nimeltään Marie. Radclyffe Hallin romaanissa Stephenin rakastettu on Mary.

Tärkeä yhtäläisyys on sekin, että molemmista tuli kirjailijoita. Sándor Vay kirjoitti kaksitoista romaania, joita ei valitettavasti ole käännetty englanniksi (en löytänyt netistä myöskään viittauksia saksan- tai ranskankielisiin käännöksiin). Jos joku mahdollisista lukijoista taitaa unkaria (omat unkarin opintoni tyrehtyivät suomen kielen opintoihin sisältyneeseen pakolliseen kurssiin), olisi hauska tietää edes jokin Sándor Vayn romaanin nimi suomeksi. Listaa hänen kirjoittamistaan teoksista löytyy esimerkiksi tämän unkarilaisen antikvariaatin sivuilta (sukunimi on merkitty ennen etunimeä, unkarilaisittain). Lesbokirjallisuuden klassikoiksi Sarolta/Sándor Vayn romaaneista ei kuitenkaan taida olla, sillä kreivitär/kreivi julkaisi teoksensa pseudonyymiä käyttäen, miehenä. Luultavasti romaanien sisältökin on siis vakiintuneita sukupuolieroja kannattelevaa – varsinkin, kun Sándor Vayn nimimerkkinä oli Dumas’n muskettisotureista tuttu sankari: D’Artagnan.

– – – – –

Vaikka Stephenin kokema järkytys hänen löytäessään isänsä hyllystä Krafft- Ebingin teoksen Psycopathia sexualis herättää lukijassa sääliä, vielä hirveämmältä tuntuu mahdollisuus, että myös Sándor Vay luki aikoinaan samaisen kirjan. Sándor Vay kuvataan oppineeksi, monista eri aloista kiinnostuneeksi älykkääksi ”naiseksi”, ja koska hän kuoli vasta vuonna 1918 (Psycopathia Sexualis julkaistiin siis vuonna 1895), ei kirjan päätyminen hänen käsiinsä tunnu lainkaan mahdottomalta. Tätä mahdollisuutta ajatellen julminta on tapauskertomuksen loppupuoli, jossa yksityiskohtaisesti kuvaillaan (eksaktein latinankielisin termein) Sándor Vayn fyysisiä piirteitä, myös intiimejä alueita. Todellisen biologisen sukupuolensa tarkkaan salassa pitäneelle tällainen on ollut nöyryyttävää. Kenelle tahansa.

Jonkin aikaa mietinkin, onko teoksen esittely ja siihen linkittäminen korrektia. Teos kuitenkin liittyy olennaisesti Radclyffe Hallin romaanin tulkintaan ja taustoittaa hyvin 1800-luvun lopun käsitystä seksuaalisuudesta. Silti, Krafft-Ebingin tutkimusta lukiessa tulee hieman samankaltainen olo kuin silloin, jos erehtyy toviksi tuijottamaan 4D-dokumenttia televisiosta.  

– – – – –

Kun perehtyy tarkemmin Stephenin henkilöön, alkaa ymmärtää Jeanette Wintersonin kiukkua. Stephen ei edusta mitenkään yleisesti lesbolaisuutta, sillä vaikka naisten välisissä suhteissa usein onkin roolijakoa maskuliiniseen ja feminiiniseen osapuoleen, on Stephenin kohdalla kyse paljon syvemmästä ”mieheyden kokemuksesta”. Luultavasti hänet diagnosoitaisiinkin nykyisin transseksuaaliksi, mikä mahdollistaisi hänen kaltaiselleen varakkaalle henkilölle parhaan mahdollisen hoidon korjausleikkauksineen alan johtavissa sairaaloissa, jos vain Stephen itse sitä haluaisi. 

Stephenin tilanne on mahdoton. Kun Stephen ensimmäisen maailmansodan jälkeen vakiintuu elämään rakastettunsa Maryn kanssa vapaamielisessä Pariisissa, hän haluaa itselleen ikään kuin kopion heteroseksuaalisesta parisuhteesta, jossa hän itse on mies ja Mary nainen. Koska Stephenilla on ehdottomat, aristokraattisesta sukutaustasta juontuvat kunnian käsitteet, haluaa hän myös tarjota rakastetulleen sen, minkä tämä hänen mielestään ansaitsee. Mutta se ei ole mahdollista, ei ainakaan 1920-luvun yhteiskunnassa:

Hänen oli maksettava tuosta vaistosta, joka varhaisessa lapsuudessa oli saanut hänet tuntemaan jotakin palvonnan kaltaista tuota täydellistä asiaa kohtaan, jonka hän vaistosi vanhempiensa välisessä rakkaudessa. Koskaan aiemmin hän ei ollut nähnyt niin selvästi kaikkea sitä, mitä Mary Llewelyniltä puuttui, kaikkea sitä, mikä kirpoaisi hänen haparoivasta otteestaan eikä kenties koskaan palaisi Martinin lähtiessä – lapset, koti, jota maailma kunnioittaisi, kiintymyksen siteet, joita maailma pitäisi pyhinä, siunattu turva ja rauha, joka seurasi maailman vainosta vapautumista. Ja yhtäkkiä Martin näyttäytyi Stephenille mittaamattoman yltäkylläisenä hahmona; tällä oli käsissään kaikki nuo korvaamattomat lahjat, joihin hänellä, rakkauden kerjäläisellä, ei koskaan olisi varaa. Vain yhden rakkauden lahjan hän kykenisi antamaan Marylle, ja se oli Martinin lahja.

Martin on kilpakosija, ja romaanin loppu huipentuu Stephenin jalon epäitsekkääseen tekoon. – Tasa-arvon kannalta romaanin näkökulmassa on ansionsa, mutta myös heikkoutensa. Stephenin tapaus osoittaa, että vaikka naisella olisi (1900-luvun alkupuolella) kaikki edellytykset ja ominaisuudet menestyä miehisessä maailmassa, kompastuskiveksi osoittautuu biologinen sukupuoli. Kuitenkaan Stephen ei vaikuta miltään naisasianaiselta: hän ei ole purkamassa yhteiskunnan valtarakenteita vaan haluaisi itse kuulua huipulle – kuin mies.

– – – – –

Radclyffe Hallin Yksinäisyyden kaivo onkin paradoksaalinen naiskysymyksessään. Toisaalta kyse on lesbokirjallisuuden pioneerityöstä ja tärkeästä kannanotosta, mutta toisaalta teos (päähenkilönsä ajatusmaailman kautta) ei varsinaisesti pura patriarkaatin valtarakenteita vaan haluaa vain tuoda ne myös maskuliinisten naisten ulottuville. Yksinäisyyden kaivo on yhteiskunnallisesti merkittävä teos, mutta silti sääty-yhteiskuntansa vanki. Siihen verrattuna samana vuonna julkaistu Virginia Woolfin Orlando on hätkähdyttävän moderni näkökulmiltaa. Ei ihme, että Jeanette Winterson tuntee enemmän omakseen Orlandon monessa suhteessa ajattoman kuvauksen henkilöstä, jossa on läsnä sekä maskuliininen että feminiininen puoli. Winterson toteaa artikkelissaan:

Kirja alkaa: “Nuorukainen, sillä ei ollut epäilystäkään hänen sukupuolestaan …” – röyhkeä aloitus, koska loput romaanista perustuu juuri sellaiselle epäilylle. Orlando on seksikäs, provokatiivinen ja viekoitteleva. Voimallaan se herättää ajatuksen, että sitoutumalla sukupuoleensa ihminen haaskaa puolet elämästään.

Winterson kiteyttää ajatuksen hyvin: ihmiselämä on liian lyhyt siihen, että jättäytyisi tietoisesti oman mieheytensä tai naiseutensa vangiksi ja turvautuisi pelkästään valmiiksi annettuihin kaavoihin. Enkä nyt siis tarkoita, että kaikkien pitäisi heittäytyä biseksuaaleiksi – vaikka tosin Woody Allen onkin todennut mainiosti: ”Hyvä puoli biseksuaalisuudessa on se, että mahdollisuudet saada seuraa lauantai-illaksi tuplaantuvat.” 

Mies/nainen-raja-aitojen kyseenalaistamisen omassa itsessään voi kokea henkisesti, niin itseymmärryksen kuin yleensäkin ihmistuntemuksen rikastuttajana. Niin tapahtuu Woolfin romaanin sankarille/sankarittarelle, Orlandolle. Ja osoittaakseen tähän prosessiin liittyvät mahdollisuudet, Woolf antaa Orlandon tavata Shel-nimisen miehen, joka kykenee samaan. Syntyvä yhteisymmärrys on hätkähdyttävää (suom. Kirsti Simonsuuri, 1984, Kirjayhtymä):

     ”Oletko aivan varma ettet ole mies?” Shel kysyi huolestuneena, ja hän toisti kaikuna.
     ”Voiko olla mahdollista ettet ole nainen?” ja sitten heidän täytyi antaa siitä todiste ilman sen kummempia mutkia. Sillä he kumpikin olivat niin hämmästyneitä toisen myötäelämisen nopeudesta, ja heille kummallekin oli suuri silmien avaus, että nainen saattoi olla yhtä suvaitsevainen ja suorapuheinen kuin mies, ja mies yhtä salaperäinen ja hienovarainen kuin nainen, että heidän täytyi antaa todiste siitä hetimmiten.

Hieman olen lukevinani ironiaakin rivien välistä. Ajatus sukupuolieron murtamisesta on kuitenkin tärkeintä, ja tapa, jolla Woolf aihetta romaanissaan kuljettaa eteenpäin, on kaunis. Kuten on Sally Potterin ohjaama elokuvaversiokin (1992), pääosassa Tilda Swinton.

 – – – – –

Koska Yksinäisyyden kaivo tuntuu aiheena olevan pohjaton, jatkan tästä vielä peräti kolmen postauksen verran (jotka, jos Luoja suo, ovat toivottavasti tätä lyhyempiä). Jos tuntuu siltä, että ei oikein innosta lesbokirjallisuus – ja varsinkaan sen käsittely jäljenäänimäisesti, suosittelen mahdollista lukijaa viipymään jääkaapilla suunnilleen viikon verran.

Read Full Post »

Sympaattisin ja helpoimmin lähestyttävä lukemistani Virginia Woolfin kirjoista on pienoisromaani Runoilijan koira (Flush, 1933, suom. Raija Mattila, 1983, Kirjayhtymä). Siinä Woolf leikittelee elämäkertakirjallisuuden genrellä kirjoittaessaan fiktiivisen elämäkerran englantilaisen runoilijan Elizabeth Barrett Browningin cockerspanielista, Flushista. Teos on melko tunnettu ja pidetty, mutta akateemisissa kirjallisuuspiireissä se jää aina muiden Woolfin teosten varjoon – mainitaan korkeintaan jonkinlaisena hauskana anekdoottina: ”Kirjoittipa modernin proosakerronnan pioneeri yhden koirakirjankin.” – Nigel Nicolson kertoo Virginia Woolf -elämäkerrassaan, että Woolf ei ollut itse teokseensa tyytyväinen, vaikka siitä tulikin todella suosittu heti julkaisunsa jälkeen:

Se oli Virginian kirjoista ainoa, jonka hän antoi minulle, kenties siksi, että se oli ainoa hänen teoksistaan, jonka lapsikin saattoi ymmärtää. Hän ei ollut kuitenkaan tyytyväinen siihen. Hän oli alkanut kirjoittaa sitä ”jäähdytelläkseen aivojaan” Aallot-kirjan jälkeen. Vaikka kirjoittaminen olikin hänestä ”helppoa ja vaivatonta”, hän katui 30 000 sanan pituiseen tekstiinsä haaskautunutta aikaa. Hän kertoi Vitalle, että teos oli ”typerä ja älytön vitsi”, ja piti sitä itse hölmönä teoksena, joka oli vuoroin liian kepeä ja vuoroin liian vakavahenkinen.”

Minusta kirja on mainio, vaikka en mikään ”koiraihminen” olekaan. Onhan kirja toki melko ”helppo” Woolfin teokseksi, mutta miksi ihmeessä kirjallisen neronkaan kaikkien teosten pitäisi olla vaikeita ja älyllisiä. Aivojen lepuuttaminen välillä on suotavaa, jopa suositeltavaa. Ei Runoilijan koira mikään onneton teos kuitenkaan ole. Ensiksikin sitä voi lukea monella eri tavalla: kertomuksena cockerspanielin vaiheista, kertomuksena runoilija Elizabeth Barrett Browningin elämästä, elämäkertakirjallisuus-genreä parodioivana teoksena, englantilaisen kaupunkielämän kritiikkinä tai vaikkapa 1800-luvun puolivälin kulttuurimiljöön kuvauksena. Ja toiseksi, Woolfin hienoviritteinen kerrontatyyli on teoksessa läsnä, ”helppoudesta” huolimatta. Välillä kuvataan tapahtumia spanielin näkökulmasta, välillä taas koiran emäntä tekee havaintoja koirastaan – ja kun näkökulmat vuorottelevat, ne sulautuvat kokonaisuudeksi, josta lukija voi itse tehdä omat päätelmänsä.

Kirjan tarina alkaa siitä, kun Flush lahjoitetaan uudelle emännälleen, riuduttavasta sairaudesta kärsivälle runoilijalle. Uskollisesti Flush pitää potilaalle seuraa, vaikka joutuukin viettämään suuren osan ajastaan koiranluonteelleen vastenmielisesti sisätiloissa. Tätä jatkuu vuosia, kunnes rakkaus saa Elizabethin piristymään. Mustasukkaisuus raatelee Flushia – mutta lopulta murheet unohtuvat, kun pariskunta avioituu ja muuttaa Italiaan. Kuuma ja kiihkeä Firenze kaikenkarvaisine rakkikoirineen on spanielin taivas. Siellä Flush saa kokea vapautta – niin kujilla ja puistikoissa kuljeskelemisessa kuin rakkaudessakin.

Nyt Firenzessä se karisti yltään vanhojen kahleittensa viimeisetkin rippeet. Vapautumisen hetki koitti eräänä päivänä Cascinessa. Kun se vilisti pitkin ”smaragdinvihreää” jossa ”fasaanit olivat ilmieläviä ja lensivät”, se tuli yhtäkkiä muistaneeksi Regent’s Parkin ja sen kyltin: ”Koirat on pidettävä kiinni.” Missä olivat nyt kiellot, missä hihnat? Missä olivat puistovahdit, missä pamput? Poissa, niin kuin koiravarkaat, mädän aristokratian Kennelklubit ja Spanieliklubit kaikki tyynni! Poissa hienojen ajopelien kanssa! Whitechapelin ja Schoreditchin! Flush juoksi, lensi eteenpäin turkki säihkyen ja silmät säkenöiden. Nyt se oli hyvää pataa koko maailman kanssa! Kaikki koirat olivat sen veljiä.

Aineksia kirjaansa Virginia Woolf on ottanut paitsi Elizabeth Barrett Browningin teksteistä – monissa kirjeissään ja runoissaankiin runoilija viittaa koiraansa – niin myös omasta elämästään. Woolf oli itsekin eläinrakas, ja hänellä oli elämänsä aikana useita cockerspanieleja, joten todennäköisesti Woolf paljastaa kirjassaan paljon omasta suhteestaan koiriin. – Sen verran olen spanieliakin päässyt seuraamaan, että kuvaukset Flushista vaikuttavat hyvin uskottavilta: seurallisuus ja ”spanielinkatse” muuttuvat hetkessä  kaikki säännöt ja rajoitukset unohtavaksi elämännälkäiseksi juoksuksi hajujen perässä. Ihailla täytyy moista kykyä hetkessä elämiseen, elämästä nauttimiseen.

Read Full Post »

Virginia Woolf

Minäkin haluaisin oman huoneen – sellaisen, missä saisi rauhassa olla, ajatella ja vaikkapa kirjoitella. Ja tietysti tarvitsisin myös omaa rahaa voidakseni toteuttaa itseäni. Virginia Woolf, joka on kirjoittanut feministisen klassikon Oma huone,  oli itse aikoinaan siitä onnellisessa asemassa, että hänellä oli sekä rahaa että huone. Nigel Nicolson kirjoittaa jokin aika sitten suomennetussa Virginia Woolf -elämäkerrassa (2000, suom. Ruth Jakobson 2007, Ajatus Kirjat), että Woolfilla oli jopa valinnanvaraa kirjoittamistilansa suhteen. (Tosin hän siitä huolimatta kirjoitti talonsa kellarikerroksessa sijainneessa rauhattomassa varastohuoneessa.)

Ikävä kyllä sekä oma huone että oma raha  jäävät kerrostalossa asuvalle, keskituloiselle perheelliselle miehelle vain haaveeksi. Kaikki kunnia Virginia Woolfille, erityisesti hänen hienoille romaaneilleen, mutta yhteiskunnallisessa ajattelussaan ja feminismissään hänen näkökulmansa hieman ontuivat. Woolf kirjoitti oman porvarisluokkansa naisille, joiden asema oli monessa mielessä huomattavasti parempi kuin työväenluokan naisten ja miesten. Tähän näkökulmaongelmaan Nicolsonkin puuttuu kritisoidessaan Woolfin poliittista ajattelua. – Tietenkään Woolfin asemaa ja arvoa yhtenä naisliikkeen vetureista ja esikuvista ei voi kieltää. Miksi pitäisikään? Naisten asema 1900-luvun alkupuolen Englannissa oli huono, edes äänioikeutta ei ollut. (Kyyninen sivukommentti: minulla on 2000-luvulla elävänä miehenä äänioikeus, mutta eipä se juuri mieltä lämmitä. Ääneni menevät useimmiten joko täysin harakoille tai sitten auttavat sellaisten valintaa, joita en haluaisi missään nimessä kannattaa.)

Virginia Woolf -elämäkerran kirjoittaja Nigel Nicolson tuntee kohteensa: hänen äitinsä Vita oli Virginia Woolfin ystävä ja myös rakastajatar. Muutenkin Nicolsonin on helppo lähestyä aihettaan, sillä lukuisat tutkijat ja kirjoittajat ovat vuosikymmenien ajan koonneet valtavan määrän aineistoa Woolfin elämästä ja tulkintoja hänen teksteistään. Silti elämäkerta on yllättävän koruton, kronologinen esitys Woolfin vaiheista. Mitään  erityisiä paljastuksia kirja ei tee – ei voisikaan, koska todennäköisesti aiheesta on jo jokainen kivi käännetty.

Jonkinlaista dialogia aiempien tutkijoiden kanssa Nicolson kuitenkin käy, sillä hän pyrkii kritisoimaan joitakin Woolfin kiihkeimpien näkemysten perusteita ja kyseenalaistamaan esimerkiksi feministisesti painottuneen tulkinnan, jonka mukaan Virginia ja Leonardo Woolfin avioliitto olisi ollut onneton ja että Leonardon laiminlyöntien takia Virginia ajautui itsemurhaan. Kirjasta käy kuitenkin ilmi, että Virginia Woolf oli henkisesti tasapainoton jo nuorena. Vanhetessaan hän koki yhä suurempaa henkistä painetta luomistyönsä takia, ja siksi hänen terveytensä järkkyi.

Woolfin näkemyksistä Nicolson kritisoi ehkä eniten hänen pasifismiaan, tai oikeastaan sen perusteita. Woolf nimittäin oli monissa kirjoituksissaan sitä mieltä, että sota on mieletön, miehisen vallankäytön ilmentymä, eikä pahaan pidä vastata pahalla. Kun Woolfin ”sotapamfletti” ilmestyi kesäkuussa 1938 (fasismin varjoen pimentäessä uhkaavasti Eurooppaa), monet kriitikot suhtautuivat siihen melko suopeasti, minkä Nicolson tulkitsee merkiksi siitä, että mieskriitikot eivät uskaltaneet sitä kritisoidakaan. Mutta naiskriitikot uskalsivat. Nicolson siteeraakin Theodora Bosanquetin kritiikkiä englantilaisessa kirjallisuuslehdessä Time and Tide:

En oleta, että Virginia Woolf kaikesta päinvastaisesta näytöstä huolimatta väittäisi, että kateutta, turhamaisuutta, ahneutta ja omistushalua esiintyisi ainoastaan julkisuudessa ja että ne ilmenisivät lähes yksinomaan miessukupuolessa.

Juuri sitä Woolf kuitenkin väittää. Woolfin analyysi vallasta ja sen luonteesta sekä ihmiskunnan pahuudesta on melko yksioikoinen. Woolf sivuutta sen tosiasian, että itsekkyys on ihmislajille sekä vitsaus että pelastus – ilman sitä emme olisi selvinneet lajien välisessä kamppailussa, mutta toisaalta juuri sen takia ajaudumme jatkuvasti konflikteihin eturistiriitoinemme. Sodat, yhteiskunnallinen eriarvoisuus, rasismi, Afrikan nälänhätä, paperitehtaiden lakkauttamiset yms. tuskin loppuisivat, vaikka kaikki valta siirrettäisiin naisille. – Ja aivan kuten moni muukin pasifisti, Woolfkin ajautui motiiviristiriitaan Hitlerin aloittaessa hävityksensä. ”Tapahtumat kävivät pasifismin edelle”, Nicolson toteaa kirjassaan.

Kiinnostavaa kirjassa on Bloomsburyn ryhmän vaiheiden kuvailu. Ryhmään kuului useita kirjailijoita, taiteilijoita ja tieteentekijöitäkin.Virginia ja Leonardo Woolfin lisäksi mm. T.S. Eliot, E.M. Forster, Vanessa Bell, Roger Fry ja Duncan Grant kokoontuivat vaihtamaan mielipiteitä ja jakamaan kokemuksiaan. Vapaamielisyys, älyllisyys ja luovuus luonnehtivat ryhmää, josta kehittyi varsin tiivis sisäpiiri.

Oman osansa elämäkerrassa saavat Virginia Woolfin teokset. Niiden esittely ja taustoittaminen jää kuitenkin mielestäni turhan vähälle huomiolle. Ehkä Nicolson on ajatellut, että Woolfin romaaneja on jo analysoitu ihan tarpeeksi. Siksi elämäkerta jääkin sivumäärältään melko suppeaksi, alle 200 sivua. Toisaalta näin lukijalle tarjoutuu nopeasti omaksuttava tietopaketti Woolfin elämästä – hänen kirjoihinsahan jokainen voi tutustua itse.

Read Full Post »

%d bloggers like this: