Lääkärinrouva oopperassa

Ensi kesänä Savonlinnan oopperajuhlissa esitetään Gaetano Donizettin ooppera Lucia di Lammermoor, joka perustuu Walter Scottin romaaniin Lammermoorin morsian. Pääpiirteissään tarina kertoo kahden skotlantilaisen ylimyssuvun, Ravenswoodin ja Ashtonin, vihanpidosta, jota sekoittaa Lucy Ashtonin ja lordi Ravenswoodin rakkaussuhde.  Esityksiä on kolme, ensi-ilta lauantaina 10.7, ja koska Olavinlinnan katsomoon mahtuu parisen tuhatta ihmistä, niin eiköhän joukossa ole jokunen lääkärinrouvakin.

”Lääkärinrouva? Mitä se höpisee?” miettii mahdollinen lukijani. – Tosin jos kyse on Jäljen äänen vakiokäyttäjästä, niin ehkä hän siristää silmiään kuin Lee Van Cleef kaksintaistelukohtauksessa ja yrittää aprikoida, että mikäköhän kirjallinen koukku tähänkin mahtaa liittyä.

***

Ennen suurta paljastusta kuitenkin pieni laskutoimitus:

Työikäisiä lääkäreitä on Suomessa hieman alle 18000, heistä miehiä noin 7000. Jos potentiaalisesta oopperayleisöstä rajaa karkeasti pois lähes kaikki alle 20-vuotiaat ja aivan vanhimmat ikäluokat (Olavinlinna on kylmä kesälläkin), jää jäljelle suunnilleen 4 000 000 suomalaista. Tuosta joukosta mieslääkäreiden osuus olisi 0,175 prosenttia. Olettaisin, että prosenttiosuuden voi oopperayleisön kohdalla kertoa hieman ylöspäin, esim. 1,5:llä, sillä akateemiset ammattikunnat ovat tällaisissa kulttuuritapahtumissa yleensä hyvin edustettuina. Siten laskettuna 6000 katsojan (jos kaikki kolme näytöstä olisivat lähes loppuunmyytyjä) joukossa olisi noin 15 työikäistä mieslääkäriä. Oletettavasti lähes kaikilla heistä on puoliso mukana – jos sellainen vain löytyy. Oopperaan nimenomaan lähdetään yhdessä. Lasketaan nyt kuitenkin varmuuden vuoksi puolisoiden määräksi vain 10.

Kysymys kuuluu: kuinkakohan moni näistä kymmenestä rouvasta on lukenut Gustave Flaubertin Rouva Bovaryn? Ja jos joku on lukenut, mahtaako hän olla romaanin päähenkilön Emman lailla lääkärimieheensä kyllästynyt ja romantiikannälkäinen, valmis antautumaan sivusuhteeseen vaikkapa oopperanäytöksessä tapaamansa tuttavansa kanssa? – Juuri niin Emma Bovary tekee. Hän käy lääkärimiehensä Charlesin kanssa katsomassa Lucia di Lammermoorin esitystä. Heti näytöksen alussa Emma vaikuttuu ja lumoutuu (suom. Anna-Maija Viitanen, 2005 (aiemmin 1994), WSOY):

Emma palasi nuoruutensa kirjojen maailmaan, keskelle Walter Scottin tarinoita. Hän oli kuulevinaan säkkipillin soiton, joka kantautui sumun seasta kanervanummilta. Se että hän muisti romaanin helpotti libreton ymmärtämistä, ja hän seurasi juonta lause lauseelta; musiikin pauhu karkotti mieleen pyrkivät haaleat ajatukset ennen kuin hän ehti niitä tavoittaa. Hän antautui sävelten tuuditettavaksi ja tunsi koko olemuksensa värähtelevän ikään kuin viulujen jouset olisivat liukuneet hänen hermoillaan.

Romaanissa kerrotaan oopperan libreton avautuvan helposti Emmalle siksi, että hän on aikoinaan lukenut Walter Scottin Lammermoorin morsiamen. Donizettin oopperassa on tosin juonta dramatisoitu entisestään ja henkilöitäkin hieman muunneltu. Eroavaisuuksia on siis paljon, mutta koska Emma on romantikko, hän tuskin on kirjaa lukiessaan juurikaan huomioinut esimerkiksi kertojan selvityksiä Skotlannin aateliston keskinäisestä kilpailusta Jaakko VI:n lähdettyä Englannin kuninkaaksi. Nuori Emma on luultavasti vain eläytynyt voimakkaasti päähenkilöiden tunteisiin ja heittäytynyt traagisen rakkauskertomuksen matkaan – ja tämä puoli painottuu Donizettin oopperassakin.

***

Mutta palatkaamme alkuperäiseen ongelmaan: kuka paikalla olevista lääkärinrouvista parhaiten sopisi Emma Bovaryn tanssikenkien perijäksi? Savonlinnan oopperayleisön joukossa katse hakeutuu yleislääkärien rouviin: jonkun sydänkirurgin tai huippuortopedin vaimona Emma voisi miehensä kautta tyydyttää kunnianhimoisia toiveitaan eikä olisi niin ahdistunut kohtaloonsa. Romaanissa Emman mies Charles on maalaislääkäri, joka kyllä hallitsee perushoitotoimenpiteet mutta ei ole minkään lääketieteen osa-alueen spesialisti tai muutenkaan erityisen lahjakas. Surkeuden huippu Charlesin uralla on pahasti epäonnistunut kampurajalkaleikkaus, johon hän ryhtyy vaimonsa yllyttämänä: jos toimenpide olisi onnistunut, Charles olisi saanut mainetta ja mammonaa, ja Emmakin olisi päässyt parempiin piireihin. 2000-luvun Emma Bovary löytyykin siis todennäköisimmin jonkun leipääntyneen ja hieman pönäköityneen terveyskeskuslääkärin rinnalta.

Charles on tylsä, hyväuskoinen, luonteeton, saamaton ja kiltti. Kaikki nämä piirteet näkyvät jo hänen olemuksessaan. Charlesin rinnalla Emma on elämännälkäinen ilmestys, kaunis ja tyylikkäästi pukeutunut, pakahtumaisillaan tunteeseen ja tarpeeseen tulla rakastetuksi. Hän myös tietää, millainen kokemus on pitää rakastajaa, sillä hänellä on sellainen kerran jo ollut – vaikka hän joutuikin suhteessaan pettymään. – Olisiko jollakulla Savonlinnan oopperajuhlien lääkärinrouvista ollut sivusuhde? Paljon mahdollista, ehkä (todennäköisesti?) useammallakin. Ja jos joku heistä selvästi loistaa – suorastaan palaa – tylsältä vaikuttavan puolisonsa rinnalla, eläytyen esitykseen kuin Emma, niin eiköhän asia ole selvä:

Emma kumartui nähdäkseen paremmin ja painoi kyntensä aition samettiin. Hän antoi sydämensä täyttyä soinnukkaista valituksista, jotka ajelehtivat kontrabassojen säestäminä kuin haaksirikkoisten huudot myrskyn pauhussa. Emma tunnisti saman huuman ja ahdistuksen, johon oli itsekin ollut menehtyä. Laulajattaren ääni tuntui olevan vain hänen tuntojensa kaiku, ja häntä kiehtova illuusio kuin hänen omaa elämäänsä. Noin ei kukaan maailmassa ollut häntä kuitenkaan rakastanut. Hänen rakastajansa ei ollut itkenyt kuten Edgardo, kun he viimeisenä iltana sanoivat toisilleen kuun loisteessa:  ”Huomiseen, huomiseen …!”

Tällainen lääkärinrouva on aina valmis tarttumaan tilaisuuteen. Mikä tahansa seikkailu, johon liittyy jotakin uutta ja kiehtovaa, arkitodellisuuden rajat rikkovaa, on tervetullut. Tässä kohtaa on tosin huomioitava, että se, mikä oli 1800-luvun Emmalle kiihkeää ja sai hänet tuntemaan itsensä halutuksi, ei välttämättä riitä 2000-luvun lääkärinrouvalle. Meidän aikamme moraalikoodi on aivan erilainen: Emma Bovaryn aikalaisten paheksumat teot eivät nykypäivänä tunnu kovin kummoiselta – vaimo vain pettää miestään, ensin yhden ja sitten toisen rakastajan kanssa. Ei edes yhtä aikaa (tosin samalla hän tuhlaa miehensä ansaitsemat rahat ja ajaa perheensä vararikkoon, mikä kyllä herättäisi pahennusta nytkin).

***

Mistä siis (terveyskeskus)lääkärimme rouva hakisi potkua arkeensa? Useasta yhtäaikaisesta rakastajasta? Naissuhteista? Orgioista? Sadomasokismista? – Uskoisin kuitenkin, että jos hän on Emma Bovaryn kaltainen, laatu on hänelle tärkeämpää kuin määrä. Emma ei ole pohjimmiltaan mikään kyltymätön seksiaddikti, sillä hän elää romanttisessa haavemaailmassa eikä oikeastaan tarvitse kovinkaan paljon ärsykkeitä ruokkiakseen mielikuvitustaan. – Tällaiseen tulkintaan päätyy myös Woody Allen, jonka novellissa Kugelmassin episodi (kokoelmassa Sivuvaikutuksia, suom. Seppo Loponen, 1981, Kirjayhtymä) tarinan päähenkilö, humanististen tieteiden professori Kugelmass, kuvataan kaljuksi juutalaismieheksi, joka on ”karvainen kuin karhu”. Kugelmass haluaa vaihtelua parisuhteeseensa, ja avuksi tulee taikuri Persky, jolla on ihmeellinen taikalaatikko: sen avulla voi siirtyä haluamansa romaanin maailmaan. Ja niin Kugelmass päätyy Emma Bovaryn rakastajaksi:

Kuukausien mittaan Kugelmass kävi Perskyn luona tavan takaa ja loi läheisen ja intohimoisen suhteen Emma Bovaryn kanssa. ”Pidäkin huoli siitä, että järkkäät minut aina kirjaan ennen sivua 120”, Kugelmass sanoi taikurille eräänä päivänä. ”Minun on tavattava Emma aina ennen kuin se joutuu sen Rodolphen koukkuun.”
     ”Miksi?” Persky kysyi. ”Eikö sinusta ole vastusta sille?”
     ”Vai vastusta. Sehän on maa-aatelia. Nehän ei muuta teekään kuin flirttaa ja ratsastelee hevosilla. Minulle se jätkä tuo mieleen naistenlehtien muotisivut. Ne tyypit joilla on Helmut Bergerin kampaus päässä. Mutta Emmalle kundi on kuumaa kamaa.”
     ”Eikö siippa epäile mitään?”
     ”Se ei tajua mistään mitään. Pilipali landelekuri, tyhmä kuin tatti. Painuu punkkaan kymmeneltä, kun eukko vasta vetää tanssikenkää jalkaan. No niin … Nähdään taas.”

– Kugelmass ei siis todellakaan ole mikään unelmien ritari, mutta hän on erilainen ja jännittävä verrattuna 1800-luvun miesvalikoimaan. Hän osaa puhua ja kertoa tarinoita tulevaisuuden ihmeellisestä kulttuurista, ja se riittää sytyttämään Emman. En ole aivan varma, missä mielessä moraalisuus koskee myös suhtautumista fiktiivisiin henkilöihin, mutta joka tapauksessa Kugelmassin seurustelun Emman kanssa voi luokitella hyväksikäytöksi. Kugelmass tuntee romaaniklassikkoon perehtyneenä Emman luonteen kaikkine heikkouksineen erittäin hyvin: suhde ei siis ole tasavertainen. Kun suhteuttaa Rouva Bovaryn aikakauden yleiset moraaliset vaatimukset Emman salaisiin toiveisiin, on modernilla seksuualimoraali(ttomuude)lla varustetun miehen helppo kääntää tilanne omaksi edukseen. – Vaikka Kugelmass pystyykin puheillaan valloittamaan Emman, on hän kuitenkin oikeassa halutessaan tavata Emman ennen kuin tämä joutuu Rodolphen pauloihin, sillä Rodolphe vastaa Emman kuvitelmia rakastajasta huomattavasti paremmin kuin karvainen kaljupää. Näin Rouva Bovaryssa kuvataan Emman ajatuksia sen jälkeen, kun hän on antanut Rodolphen vietellä itsensä:

Minulla on rakastaja! Rakastaja! hän hoki mielessään nauttien ajatuksesta kuin olisi saanut neitoikänsä takaisin. Hän saisi siis vihdoinkin kokea rakkauden ilot, sen onnen huuman josta oli turhaan haaveillut. Hän astui ihmeelliseen maailmaan, missä kaikki olisi intohimoa, kiihkoa, hurmiota; hänet ympäröi sinertävä äänettömyys, tunteen huiput säkenöivät hänen haaveidensa paisteessa, ja arkinen elämä häämötti jossain kaukana alhaalla, näiden kukkuloiden välisessä varjossa.
     Silloin hän muisti lukemiensa kirjojen sankarittaret, ja avionrikkojattarien kuoro puhkesi hänen mielessään laulamaan intohimoisin äänin, joista hän ihastuneena tunnisti sisarensa. Hän sulautui osaksi kuvitelmiaan ja katsellessaan itseään siinä rakastuneen naisen roolissa, jota ennen oli kadehtinut, hän tunsi nuoruutensa pitkäaikaisen haaveen toteutuvan.

Kugelmass saattaa vaikuttaa julmalta hakeutuessaan rakastajaksi sellaiselle naiselle, jonka hän tietää ajautuvan elämännälkänsä ja hillittömyytensä takia tuhoon – mutta toisaalta Emman kohtalo on väistämätön: miksei hänelle siis tarjoaisi pieniä lisäelämyksiä? – Myös fantasioitaan toteuttavalle Kugelmassille käy eskapismissaan huonosti: hän päätyy taikalaatikon häiriön vuoksi espanjan kielen oppikirjaan epäsäännöllisen verbin jahtaamaksi. Samalla taikakone syttyy palamaan, ja tulipalossa kuolee myös taikuri Persky. Paluuta ei enää ole.

***

Uskoisin, että lääkärinrouvien joukosta ei ole vaikea löytää haaveiluun taipuvaisia romantikkoja – unelmointi on melko yleinen piirre ihmisissä, niin miehissä kuin naisissakin. Mutta jos etsitään todellista Emma Bovaryn vastinetta, vaatimustaso nousee. Spekulaationi kannalta keskeinen lääkärinrouviin (en muuten tunne ainuttakaan – kaikki käsitykseni heistä perustuvat siis Emma Bovaryyn…) liittyvä kysymys kuuluukin: löytyykö sellaisia, jotka jo nuorena tyttönä ovat ahmineet historiallisia rakkausromaaneja? Romaanin Emma on nimittäin aivan hulluna mielikuvituksellisiin ja traagisiin rakkaustarinoihin:

Viisitoistavuotiaan Emman kädet tuhriintuivat puolen vuoden ajan lainakirjastojen vanhaan pölyyn. Sitten hän ihastui Walter Scottiin ja kaikkeen historialliseen, haaveksi kirstuista, vartiohuoneista ja kuljeksivista laulajista. Hän olisi halunnut asua vanhassa kartanolinnassa niin kuin linnanrouvat, jotka pitkämiehustaisissa puvuissaan istuivat päivät pääksytysten kolmilehtiornamenttien koristamien kaari-ikkunoiden ääressä kyynärpää kiveen ja käsi leukaan nojaten, katsellen miten kaukaa tasangolta lähestyi ritari täyttä laukkaa mustalla ratsulla, valkoinen sulkatöyhtö päähineessään.

Gustave Flaubertin Emma Bovarya onkin kutsuttu naispuoliseksi Don Quijoteksi. Yhtäläisyydet eivät ole sattumaa, sillä Flaubert ihaili Cervantesia. Cervantes teki romaanissaan pilaa ritariromaanien suurkuluttajista, ja Flaubertin romaanissa kritisoidaan romanttisen kirjallisuuden yltiöpäistä lukemista ja pilvilinnojen rakentelua. Jälkimmäisessä asetelma on kuitenkin monisyisempi, sillä toisaalta Emma turvautuu fantasioihinsa paetakseen aikakautensa porvarillista ahdasmielisyyttä ja yleensäkin valmiiksi määriteltyä yhteiskunnallista roolia. Don Quijote on taas oikeasti höperö, jolla yksinkertaisesti on vain liikaa joutoaikaa toteuttaa omituisuuksiaan (Don Quijote I, suom. J. A. Hollo, 1966, WSOY):

– Mitä arvelee teidän armonne, herra lisensiaatti Pero Peréz – se näet oli papin nimi – isäntäni onnettomuudesta? Kolmeen päivään ei ole nähty häntä, ei hevosta, ei kilpeä, ei peistä eikä varuksia. Voi minua onnetonta, minä ajattelen aina vain, ja se on niin varma kuin kuolema, että nuo hänen kirotut ritarikirjansa, joita hän lakkaamatta lukee, ovat vieneet häneltä järjen. Nyt muistankin kuulleeni hänen monet kerrat sanovan, itsekseen puhellen, että hän mieli ruveta vaeltavaksi ritariksi ja lähteä maailmalle etsimään seikkailuja. Saatana ja Barabbas perikööt sellaiset kirjat, jotka ovat niin tärvelleet koko Manchan hienoimman pään.

Cervantesin luomaan tragikoomiseen hahmoon verrattuna Emma on pelkästään traaginen. Mutta toisin kuin antiikin sankarien traagisissa kohtaloissa, ei Emman kohdalla voi puhua ylevästä. Nainen, joka tuhoaa perheensä tavoitellessaan omaa hekumaa ja lopuksi tappaa itsensä syömällä myrkkyä, on raadollisen inhimillisellä tavalla itsekäs: lukijan on todennäköisesti vaikea tuntea varauksetonta myötätuntoa häntä kohtaan. Emma Bovaryyn voi lukijana rakastua – mutta voiko häntä rakastaa? – Se, mikä Don Quijoten pelastaa, on häntä ympäröivä ystävien ja sukulaisten tukiverkko. Hänestä välitetään ja ollaan aidosti huolissaan, lämpimän humaanilla tavalla. Parantaakseen ystävänsä hulluuden Don Quijoten läheiset jopa astuvat sisälle hänen mielikuvitusmaailmaansa ja eläytyvät esittämään rooleja, joita ei oikeasti ole olemassakaan. Mutta Emma Bovary on kuvitelmineen ja ajatuksineen aivan yksin, niin yksin, että lukijaan koskee. Nekin, jotka Emmaa auttavat esimerkiksi tämän sairastuessa, tekevät sen oikeastaan vain oman itsensä vuoksi ja pitääkseen kulissia yllä.

***

Jos Emma Bovary on lihallistunut Lucia di Lammermooria seuraavan yleisön joukkoon, on hän todennäköisesti joku, joka on lohduttomasti yksinäinen. Ehkä hänen (terveyskeskus)lääkärimiehensä kuluttaa pitkissä päivystysvuoroissaan kaikki vuorosanansa – kotiin niitä ei riitä kuin kourallinen – ja kaikki rouvan naisystävätkin ovat porvarillisella tavalla pinnallisia ämmiä, joille tärkeintä on se, että elämä sujuu säröttömästi kuin Perheenäidin Kultaisessa Kirjassa. Ei Emma voi sellaisten kanssa puhua todellisista ongelmistaan, unelmistaan, haluistaan. – Vielä Emmaakin yksinäisempi on Lammermoorin morsian, Lucy Ashton. Hän elää elämää, jollaisesta Emma unelmoi – mutta jos Emma todellakin tempaistaisiin omasta todellisuudestaan ja siirrettäisiin kartanolinnan tyttäreksi 1700-luvun Skotlantiin, huomaisi hän joutuneensa ojasta allikkoon. Lucylla ei ole minkäänlaista itsenäisyyttä, ei ystäviä, eikä juurikaan kontakteja ulkomaailmaan. Aivan kuten Emma, hänkin elää haavemaailmassa  (suom. Hannes Korpi-Anttila, 1967, Wsoy):

Saadessaan noudattaa omaa makuaan ja tunnettaan Lucy Ashton oli erikoisen herkkä kaikille romanttisluontoisille vaikutteille. Hänen salainen huvinsa oli lukea vanhoja legendanomaisia tarinoita palavasta rakkaudesta ja järkkymättömästä uskollisuudesta, niihin kun useinkin vielä liittyi kirjava sarja kummia seikkailuja ja yliluonnollisia kauhuja. Se oli hänen rakas satumaansa, ja siellä hän rakenteli pilvilinnojaan. Mutta vain salaa hän askaroi tämän viehättävän, vaikkakin petollisen rakentelun parissa. Yksinäisessä kamarissaan tai siinä metsän lehvämajassa, jonka hän oli valinnut omakseen ja tehnyt nimikkopaikakseen, hän kuvitteli jakelevansa turnajaispalkintoja tai antavansa silmiensä säihkyn vaikuttaa urhoollisiin taistelijoihin; tai hän vaelteli erämaassa Unan keralla jalomielisen leijonan saattamana tai oli olevinaan koruton, mutta jalosydäminen Miranda loihditulla ihmissaarella.

Miranda viitannee William Shakespearen näytelmään Myrsky ja Una leijonineen taas Edmund Spencerin runoelmaan The Fearie Queene – molemmat hienoja, mielikuvitusta ruokkivia tekstejä. Todellisuudesta on kuitenkin unelmat kaukana. Kun Lucy sitten sattumalta kohtaa lordi Ravenswoodin ja rakastuu tähän, joutuu hän hieman Romeo ja Julia -tyylisen rakkaustarinan toiseksi osapuoleksi (uhriksi?). Mikään odotuksien täyttymys se ei kuitenkaan ole, sillä seurauksena oma perhe eristää hänet täydellisesti kaikesta ja asettuu juonittelemaan häntä vastaan saadakseen hänet luopumaan rakkaudestaan. Tarinan loppu on onneton, ja siitä puuttuu täysin Romeon ja Julian kohtalon romanttinen hohde. Vankeus ja psykologinen painostus tekevät Lucyn hulluksi – eikä raivopäisessä hulluudessa ole mitään romanttista.

***

Gustave Flaubertin romaanissa Emma ei jaksa seurata oopperaesitystä aivan loppuun. Voimakkaiden eläytymisten virrassa hän on altis tunteilleen, ja niinpä hänen huomionsa kiintyy Léoniin, vanhaan tuttuun, joka yllättäen tupsahtaa samaan aitioon. Emma seurueineen lähtee kesken näytöksen, juuri kun Lucyn hulluuskohtaus alkaa näyttämöllä. – Romanttisen rakkauden antikliimaksi jää näkemättä, Emma ikään kuin kääntää selkänsä tosiasioille. Valitettavasti onneton loppu on myöhemmin Emmaa itseään vastassa.

Don Quijote haaveilee vaeltavan ritarin elämästä, Lucy Ashton ja Emma Bovary ritareista. Omassa fantasiassani menisin Olavinlinnaan katsomaan Lucia di Lammermoorin esitystä – tai en niinkään esitystä vaan sen yleisöä. Voisiko joukosta tunnistaa mahdollisia Emmoja? Näkisikö jonkun heistä väliajalla seisoskelemassa yksinään kyllästyneenä mutta vaikuttavan upeana, kohtalokkaana? Huomaisiko sitten, että hän ei seisokaan yksin, on vain hieman erillään seurueestaan, josta yksi on luultavasti hänen miehensä? Hirveät pulisongit ja huonosti istuva puku … Mies keskustelee parin pönäkän tuttunsa kanssa – menisikö lähemmäksi ja kuulisi, että miesten keskustelunaihe liittyy kunnallisten lääkäripalvelujen ulkoistamiseen?

***

Rohkaistuisi ja menisi vielä lähemmäksi, pari askelta vielä, ja kysyisi:  ”Oletteko te Emma Bovary?”

– Ranskaksi, tietenkin.

***

Ja juuri kun muotoilisi lausetta suussaan, heräisi ja havahtuisi todellisuuteen, sillä ei perheellinen mies sen pidemmälle uskalla mitään kuvitella. Kun ei edes osaa ranskaakaan.

Read Full Post »

Caleb ja talon kunnia

Maailmankirjoissa esiteltiin kirjallisuuden parhaita aamiaiskuvauksia, mm. P. G. Woodhousen luoman mainion herrasmiespalvelijan loihtima krapulalääke. Romaanissa Jeeves hoitaa homman Bertie Woosterin palvelukseen astuu lähes kaikessa täysin suvereeni Jeeves. – Paikan hän varmistaa itselleen tarjoilemalla poikamieselämän aamurasituksista kärsivälle Bertielle ”krapulaisen aamupalan”: munankeltuainen, worchesterkastiketta, kaneliöljyä ja konjakkia. (Tosin Maailmankirjoissa maailmankirjat ovat hieman sekaisin: Jeeves ja Bertie ovat vaihtaneet paikkaa …)(Lisäys: ei näköjään enää, vipaus korjattu, vaikka onhan siinä totuuden siemen – ainakin TV-sarjaa katsoessa vaikutti usein siltä, että Jeeves on varsinainen isäntä).

– Yksi omista kirjallisuuden hovimestarisuosikeistani on Walter Scottin goottiromaanin Lammermoorin morsian (1819, suom. Hannes Korpi-Anttila, 1967, Wsoy) Caleb Balderstone, jonka ateriat ovat tyhjästä nyhjäämisen, retoriikan ja harhautuksen taidetta – syömisen todellista päämäärää eli ruokahalun tyydyttämistä ne eivät kylläkään palvele. Caleb on hovimestarin irvikuva, mutta hänen puolustuksekseen on todettava, että hän yrittää tehdä parhaansa säilyttääkseen ”talon kunnian” mahdottomissa olosuhteissa. Rahaa kun ei ole laisinkaan, ja silti pitäisi kyetä pitämään kestityksen taso mahdollisimman korkealla.

Romaanissa kerrotaan traaginen (totta kai!) rakkaustarina, jossa vanhan aatelissuvun viimeinen jäsen, Edgar Ravenswood, rakastuu Ravenswoodin suvulta omaisuuden itselleen keinotelleen William Ashtonin tyttäreen. Ravenswood on isänsä kuoltua vannonut kostavansa Ashtonille, mutta rakkaus mutkistaa tilannetta. Koston, toivottoman rakkauden ja vanhojen sukutarinoiden lisäksi aitoa goottihenkeä luovat  tietysti usean kohtauksen tapahtumapaikkana toimiva vanha ränsistynyt linna, Wolf’s Crag, viittaukset yliluonnolliseen, hulluksi tuleminen, monet pahat enteet ja Ravenswoodin suvun tuhoon liittyvä ennustus:

Viimeinen lordi Ravenswood kun Ravenswoodiin ratsastaa
kosimaan morsiokseen sen neitoa – vainajaa,
niin talliin vie hän ratsunsa Kelpie’n aaltoihin
ja ainiaaksi häviää tuo kuulu nimikin.

Kertomuksen tunnelma on synkkä, ja se, että hovimestari (tosin hovimestarina Calebia pitää lähinnä vain hän itse, oikeasti hän on palvelusalan sekatyömies) Calebin touhuihin keskitytään romaanissa kymmenien sivujen verran, selittyy ainakin osaksi huumorin kaipuulla. Keskeisen juonen lukija aavistaa alusta alkaen päättyvän huonosti päähenkilöiden kannalta – ja niin myös kertoja vihjaa tapahtuvan – joten on nautittavaa viivähtää muunkinlaisissa tunnelmissa.

Calebin harmiksi – ja lukijan iloksi – Wolf’s Cragiin saapuu vieraita kolme kertaa. Ensiksi linnan isäntä Ravenswood, joka ei vakituisesti itsekään linnassa asu, joutuu olosuhteiden pakosta antamaan turvapaikan eräälle perintöä odottelevalle seikkailijalle, Hayston of Bucklawille. Linnassa ei ole juuri mitään syötäväksi kelpaavaa, rahat ovat lopussa ja talous (huonekalut, astiat, liinavaatteet jne.) on aivan retuperällä: kaikesta on pulaa eikä palveluskuntaa ole enää jäljellä kuin Caleb ja hänen vaimonsa Mysie. Siitä huolimatta vieraiden saapuessa Caleb ensi töikseen huutaa tallirenkejä hoitamaan hevosia:

”Totta – niin kyllä – teidän hevosenne – aivan oikein – minä huudan tallirengit.” Ja kovalla äänellä, niin että vanha torni jälleen kaikui, Caleb kiljaisi: ”John – William – Saunders! – Pojat ovat kylällä tai nukuksissa”, hän tuumi odoteltuaan jonkin aikaa vastausta, jota mikään inhimillinen mahti, kuten hän hyvin tiesi, ei olisi voinut hänelle antaa. ”Kaikki menee päin seiniä, kun herra on poissa; mutta voinhan minä itsekin ottaa huostaani elikkonne.”

Tietystikään mitään tallirenkejä ei ole – mutta koska Wolf’s Cragin kokoisessa linnassa pitäisi olla palveluskuntaa paljonkin, Caleb esittää talon kunnian säilyttääkseen muuta. Kuvaavaa on, että hän huutaa nimeltä peräti kolmea renkiä. Tästä alkaa sarja valheita, jotka ovat liian suuressa ristiriidassa todellisuuden kanssa hämätäkseen juuri ketään: laiskat katonkorjaajat eivät vieläkään ole muka saapuneet (linnan katto on surkeassa kunnossa), linnassa on ”yllin kyllin lihavaa siipikarjaa (yksi vanha kana), valitettavasti enin kylmä liha ja pasteijat on juuri jaettu köyhälle kansalle (joopa joo …) jne.  

Calebin kaltaisista tyhjänpuhujia ja keplottelijoita on maailmankirjallisuus pullollaan. Mainion esimerkin ”sukulaissielusta” löytää kuitenkin televisiostakin: Pokka pitää -sarjan Hyacinth Bucket, joka on tulotasoltaan ja tyyliltään erittäin keskiluokkainen mutta käyttäytyy silti kuin kuuluisi yläluokkaan. Sarjan alkuperäinen nimi on Keeping up Appearences, joka tarkoittaa ”kasvojen säilyttämistä”. – Myös rouva Bucketin (tai Bucket’n, kuten hän luultavasti itse nimen taivuttaisi …) omaa asemaa korostavat puheet ovat täysin katteettomia – hauskuus piilee siinä, että aina löytyy joku, joka ainakin jonkin aikaa uskoo hänen todella olevan hienostorouva. Sääliksi käy Hyacinthin aviomiestä Richardia, jonka on mukauduttava vaimonsa hullutuksiin. Esimerkiksi kun Richard kärsii jalkasienestä, on vaivan laatu Hyacinthin mielestä aivan liian rahvaanomainen. Niinpä aviomiehen jalkavaiva esitellään tuttaville huomattavasti ”kunniallisempana” ja yläluokkaisempana sairautena: kihtinä.

Wolf’s Cragissa tilanne on huomattavasti toivottomampi kuin rouva Bucket’n residenssissä – kynttiläillallisia ei ole varaa tarjota. Silti, vaikka päivälliseksi ei olisi kuin muutama surkea silli, Caleb vaalii ”talon kunniaa” viimeiseen saakka. Mitä surkeampi on ruoka, sitä sointuvammin ja kovemmin hän soittaa ruokakelloa. Ja vati, jossa sillit piilotellaan niin kauan kuin on mahdollista, tuodaan paikalle juhlallisesti ja arvokkaasti, vieläpä asetellaan matemaattisen tarkasti keskelle pöytää:

     ”Mutta Herran nimessä, mitä siellä on – toivoakseni ei sentään kirkasta kannusparia entiseen Rajamaan tapaan?”
     ”Hm, hm”, toisteli Caleb, ”teidän armonne suvaitsee olla leikkisä – vaikka toiselta puolen rohkenisin sanoa, että se oli mukava tapa, ja sitä käytettiin, niinkuin olen kuullut, juuri kunniallisissa ja varakkaissa perheissä. Mutta mitä teidän tämänkertaiseen päivälliseenne tulee, niin minä ajattelin, kun nyt on pyhän Magdaleenan aatto ja se rouva oli arvoisa Skotlannin kuningatar aikoinaan, että teidän armonne pitäisivät sopivana, jollei nyt ihan paastota, niin ainakin tyydyttää ruumista vähän heikommalla ravinnolla, kuten suolatulla sillillä ja sentapaisella.” Ja kohottaen kantta hän paljasti näkyviin neljä kappaletta mainitsemiaan maukkaita kaloja lisäten hiljaisemmalla äänellä: ”Ne eivät olekaan ihan tavallisia sillejä, vaan jok’ainoa on koirassilli, ja emännöitsijä (Mysie parka) on ne erinomaisella huolella suolannut justiinsa teidän armoanne varten.”

Linnan toiset vieraat ovat Ravenswoodin vihamies William Ashton ja hänen tyttärensä Lucy, johon Ravenswood rakastuu. Bucklawille Caleb saattoi tämän aateluudesta huolimatta vielä tarjoilla linnan surkeita antimia, mutta tokihan nuoren miehen voi odottaa kestävän jonkin aikaa ankeitakin oloja. Hieno neiti on asia erikseen: ei hänelle voi noin vain mennä syöttämään näivettyneitä suolasillejä. – Calebin (ja ”talon kunnian) onneksi linnaan iskee salama, kovasti paukahtaen. Nopeasti vanha palvelija hyödyntää tilanteen: hän sotkee keittiön ja rientää sitten kertomaan herrasväelle, että valitettavasti ukkonen iski alas savupiipusta ja pilasi valmisteilla olevan aterian. Ravenswood aavistaa palvelijansa valheet ja yrittää toppuutella tätä, mutta palvelija kuiskaa isännälleen vedoten talon kunniaan, eikä hänen vuodatustaan lopulta estele kukaan:

Ravenswood tosiaan ajatteli, että oli ehkä parasta antaa virkaintoisen hovimestarin vain jatkaa, ja tämä rupesi luettelemaan sormillaan laskien: ”Ei ollut mitään suuria laitoksia – neljälle arvohenkilölle olisi voitu tarjota päivällinen – ensimmäinen ruokakerta: salvokukkoa valkokastikkeen kanssa – lammaspaistia – koristeltua silavaa – toinen ruokakerta: jänispaistia – täytettyjä rapuja – vasikkapiiraita – kolmas ruokakerta: ukkoteertä – se on nyt noesta vieläkin mustempaa – damaskonluumuja – torttuja – hyytelöä – jotain pientä jälkiruokaa ja konvehteja – ja siinä kaikki”, hän lisäsi huomatessaan, että isäntänsä maltti alkoi jo loppua, ”siinä oli justiinsa kaikki mitä piti tulla – lukuun ottamatta omenia ja päärynöitä.”

– Vielä häikäilettömämpään valheeseen Caleb ryhtyy ennen kolmatta vierailua, joka sitten jääkin toteutumatta. Kuullessaan suvun päämiehen olevan matkalla linnaan Caleb sytyttää pihalle valtavan roihun ja kiirehtii vieraita vastaan kertomaan, että linna on tulessa. Tarjoukset sammutusavusta hän torpedoi viittaamalla linnan kellarissa olevaan ruutivarastoon. Näin Caleb säilyttää ”talon kunnian”, sillä markiiisin arvoiselle vieraalle linnassa ei olisi mitään säädyllistä tarjottavaa.

Walter Scottin romaanissa Caleb ei ole pelkkä huumorin välikappale. Uskollinen palvelija on feodaaliajan jäänne, joka muistelee kultaisia aikoja, jolloin linnan isännillä oli mittava veronkanto-oikeus alueella – viittapa hän jopa linnanherran muinaiseen ”ensiyönoikeuteen” morsiamiin nähden. – Nimi Caleb (Kaaleb) tulee Raamatusta: Kaaleb ja Joosua ovat ainoat Egyptistä lähteneet miespuoliset Mooseksen seuraajat, jotka pääsevät Luvattuun maahan. Mooseksen 4. kirjassa kerrotaan (14. luku), kuinka kansa kapinoi erämaassa ja kaipaa takaisin Egyptiin. Kanaaninmaalla tiedusteluretkellä olleet Joosua ja Kaaleb kuitenkin säilyttävät uskonsa. Jumala sanoo (4. Moos. 14:24):

Vain palvelijallani Kaalebilla on toisenlainen henki, ja hän on aina uskollisesti seurannut minua. Siksi minä vien hänet siihen maahan, jossa hän kävi, ja hänen jälkeläisensä saavat ottaa sen omakseen.

Uskollisen palvelijan nimivalinta romaanissa tuskin siis on sattumaa. Valitettavasti Calebin uskollisuutta isäntäänsä Ravenswoodia kohtaan ei palkita. Kun isäntä kuolee, Calebille jää hylätyn vanhan koiran osa. Vaikka markiisin suosiollinen apu tuokin talon vaurautta hivenen takaisin, ei siitä Calebille ole iloa. Hänellä ei ole enää isäntää, joten hänen olemassaolonsakin on käynyt merkityksettömäksi. Vertaaminen koiraan on perusteltua, sillä Caleb-nimen tulkitaan viittaavan hepreassa ”koiraan” (etymologiasta esim. täällä). Yhteys ei tosin ole aivan yksiselitteinen, ja yleensä Raamatussa koirilla on vain negatiivisia ominaisuuksia.

– Upeaa Calebin hahmossa on erityisesti se, kuinka juuri vaikeuksien ja mahdottomien tilanteiden edessä hän tuntuu olevan parhaimmillaan. Ja kyllä tuo antaumuksellinen uhrautuvaisuus tekee vaikutuksen: talon ja isäntänsä kunnian säilyttääkseen hän on valmis ottamaan syyt kestityksen puutteellisuudesta (siis kun isännällä ei ole säätynsä mukaista varallisuutta) omille niskoilleen – vaikka tokihan aina on parempi, jos jollakin verukkeella voi syyttää epäonnisia olosuhteita tai jotakin talon ulkopuolista henkilöä …

Read Full Post »